Eka kerta

Eka kerta on aina makein, hienoin, paras, upein, mieleenpainuvin. Asiassa kuin asiassa.

Miettikää vaikka. Eka kerta kun pääsee kesätöihin, leipoo hyvää pullaa, lukee hyvän kirjan, ajaa polkupyörällä ilman appareita, pitää lastaan sylissä, lukee ensimmäisen sanan ilman että tavaa, saa ensisuudelman - tai ihan vaikka vain pesee hampaansa eka kertaa leikkauksen jälkeen.

Minun kohdallani viime päivät ovat olleet täynnä ekoja kertoja, itsensä voittamista, uskaltamista, toivoa. Jalkani leikattiin viime perjantaina, ja hetken elin siinä uskossa, että olen vuoteenomana suunnilleen loppuelämäni. Onneksi se hetki kesti vain lauantain. Sunnuntaina pesin eka kertaa hiukseni (miten kuten altaan äärellä hoippuen, mutta kuitenkin). Kävin myös eka kertaa ulkoilemassa kyynärsauvojen kanssa (edestakainen matka alle 100 metriä) ja olin eka kertaa pojan kanssa kaksin. Kaikesta selvisin!

Nämä päivät ovat myös olleet eka kerta suunnilleen ikinä, kun tarvitsen näin paljon toisten ihmisten apua. Tai toki olen apua kaivannut ja saanut ennenkin, mutta ehkä enemmän henkistä tukea. Nyt arki ei suju mitenkään ilman muiden auttamisenhalua. En kerta kaikkiaan voi viedä tai hakea itse lastani hoidosta, en voi kaataa perunoiden keitinvettä viemäriin eikä imurointikaan luonnistu. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Tuntuu turhauttavalle aloittaa joka toinen lause sanalla antaisitko, auttaisitko, veisitkö, toisitko tai hakisitko...mutta otan tämän kaiken luonteenkasvatuksen kannalta. Eka kertaa.