Teatterin lumo

Kävin eilen illalla teatterissa. Nähty esitys, Piaf-musikaalin ennakkonäytös, oli koskettava, vaikkakin aavistuksen liian pitkä. Tarinakin lähti kulkemaan vasta väliajan jälkeen kunnolla, alkupuoli nojasi mielestäni liikaa lauluille, vaikka ne kauniisti soivatkin.

http://www.jyvaskyla.fi/kaupunginteatteri/naytelmat/piaf

Illalla esitystä fiilistellessäni päällimmäiseksi mieleeni nousi laulujen lisäksi päähenkilön huikea muodonmuutos elämää ja energiaa pursuavasta nuoresta tytöstä vapisevaksi ihmisraunioksi. Vaikka Piafia esittänyt Raisa Vattulainen, sortuu mielestäni paikoin maneeriseen ylinäyttelemiseen, vanhenevana Piafina hän oli uskottava. Hauras, kärttyinen ja pelokas yhtä aikaa. Lumoavaa.


Ennen nukahtamista pohdin elämäni tärkeitä teatterielämyksiä. Paljon on tullut nähtyä, mutta vain osa on jäänyt mieleen pysyvästi.


Ensimmäinen niistä oli 90-luvun puolivälissä. Seinäjoen kaupunginteatterin Rocky Horror Show oli mullistava. Minulle. Rakastuin teatteriin. En enää edes muista tarinaa kunnolla, mutta muistan tunnelman, sen, kuinka esitys imaisi minut mukaansa. Saman eläytymisen lumon olen nähnyt poikani kokevan: Heinähatussa ja Vilttitossussa poliisien piiloutuessa vaatekaappiin 5-vuotias huusi, että "Katsokaa kaapista! Kaapista! Ne ovat kaapissa!" tajuamatta reaktiotaan itsekään. Lapsi havatui todellisuuteen vasta, kun kosketin häntä ja sanoin, että ei kannata ihan noin kovaa huutaa. 


Toinen merkittävä kokemus oli Lahden kaupunginteatterin Ivanov vuonna 1997. Kyseessä oli Niko Saarelan ja Ville Sandqvistin taiteellinen lopputyö Teatterikouluun. Vaikka Tsehovin teksti on hidasta, yksityiskohtaista ja esityksen tunnelma oli unelias, se oli samalla äärimmäisen intensiivinen. Siinä, missä Rockya tehtiin suurin siveltimenvedoin, modernisti, Ivanov oli kuin akvarellimaalaus, jonka maalaamista katsoja saattoi seurata henkeään pidätellen. 

Jyväskylään muutettuani olen käynyt katsomassa useimmat kaupunginteatterin tuotannot. Myös mm. Huoneteatteri, JYT ja Ad Astra ovat tulleet tutuiksi. Mitä enemmän esityksiä näkee, sitä harvempi teos kolahtaa yhtä vahvasti.


Muutamia mieleenpainuneita mainitakseni Laukaassa Kuusaan Kanavateratterin Aina joku eksyy oli sellainen, jonka tasolle kaupunginteatterin versio ei päässyt, ei lähellekään. Lundanin teksti on toki sellainen, että sen koskettavuutta tuskin kukaan voi sössiä, mutta minua kosketti laukaalaisten antautuminen tarinalle. Se ei ollut näyttelemistä, se oli elämistä.


Muutama vuosi myöhemmin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä oli teatteriesityksen rakentamisesta kertova, kokeellisempi toteutus. Heikko esitys sai itkemään, nauramaan, ihon kananlihalle. Ne hetket, kun unohtaa missä istuu ja mitä seuraa, ovat uskomattomia. Sitä vain on, kaikki aistit avoimina. 


Lumoavien hetkien metsästys on parasta teatterissa. Elokuva ei koskaan pääse yhtä lähelle. Tila on eri, välissä on valkokankaan laajuinen etäisyys. Vaikka näyttelijät ovat yhtä eläviä ja aitoja kuin teatterissakin, silti elokuvien pinta on aina hiukan liian siloteltu. Koskettavimmilakin hetkillä minulle saattaa tulla mieleen, että montakohan kertaa tuokin kohtaus on otettu uusiksi ennen kuin se on mennyt täydellisesti. Teatterissa on aina tietynlainen epäonnistumisen vaara. Näyttelijä voi unohtaa vuorosanansa, aivastaa väärässä kohtaa tai vaikka purskahtaa nauruun. Näitten kaikkien karikoiden välttäminen ilta toisensa jälkeen vaatii sellaista heittäytymistä ja läsnäoloa, jota elokuvissa ei ole. Elokuvissa miljöö rakennetaan prikulleen, teatterissa tällaiseen ei ole mahdollisuuksia. Lavastus on aina enemmän tai vähemmän viitteellinen ja näyttelijän vastuulla enemmän kuin elokuvassa.


Itse olen ollut enemmän tai vähemmän mukana muutaman teatteriesityksen tekemisessä. Nuorisoporukan Hetken reunalla oli varmasti meille kaikille mukanaolleille unohtumaton elämys. Ylitimme itsemme, voitimme pelkomme, onnistuimme. Opimme paljon itsestämme, toisistamme, teatterista. Sen lumosta ja siitä, että kokonaisuus tosiaankin on enemmän kuin osiensa summa. 

Kunhan poikani kasvaa isommaksi ja voin alkaa itse taas enemmän harrastaa, olisi huimaa päästä mukaan myös tekevälle puolelle, elämyksiä tuottamaan. Siihen asti käyn varmasti jatkossakin nauttimassa teatterin lumosta säännöllisin väliajoin.