Tunteen palo, hitaat tunnit

Olemme poikani kanssa pitäneet muutaman päivän sairastupaa pystyssä. Pienellä on vesirokko. Potilas on kyllä suhteellisen pirteänä ollut ja rokko tuntuu menevän hyvin lievänä, mutta äidillä aika kuluu hitaammin kuin yksinollessa. Yritän lukea, mutta minut keskeytetään koko ajan. Yritän nukkua päiväunet, mutta päälläni pompitaan. Yritän katsoa televisiota, mutta koko ajan täytyy vahtia, ettei ruutuun livahda mitään lapsille sopimatonta. Niinpä vain roikun netissä ja ynähtelen pojan juttujen väliin. Niin ja vahdin kelloa, jotta olisin perillä siitä, koska täytyy vääntäytyä tekemään lounasta, välipalaa, päivällistä. Näissä olosuhteissa tunnit tuntuvat pitkiltä. Voi, kunpa kykenisin tekemään jotakin oikeaa.

Lapsella sen sijaan ei ole tuntunut olevan tylsää. Kunhan saatavilla on värikynät, paperia, sakset ja teippi, niin viihtyminen on varmaa. Syntyy Hevisauruksia kokonainen armeija, perhepotrettia, Toy Story-sarjakuvaa ja vaikka mitä. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi kuin nähdä poikani silmissä se välähdys, kun tulee inspiraatio. Ja sitten mennään! Jälkeä syntyy! 

Aina ei itse jaksaisi sitä silppumäärää, minkä pieni taiteilija jälkeensä jättää, ja kieltämättä siellä täällä lojuvat tussit, puuvärit ja vahaliidut, käyttämättömät teippikasat, sinitarranpalaset, auki unohtuneet liimapuikot ja epämääräiset paperikasatkin ärsyttävät joskus. Mutta kun näen keskittyneen katseen, käden liikkeen ja selän kaaresta näkyvän nautinnon, minkä pieni taiteilija touhuistaan saa, ärsytys unohtuu.

Joskus mietin, vouhotanko liikaakin poikani piirtämisinnostuksesta. En kai luo pienelle paineita? En elä siinä luulossa, että meillä asuisi mikään pikku-Picasso. Se, ovatko tuotokset keskimääräistä parempia, huonompia vai niitä keskinkertaisuuksia, ei ole oleellista. Innostus on, se tunteen palo. Sitä seuratessa hitaatkin tunnit kuluvat yllättävän nopeasti.