Selän takana

Kuulin jutun siitä, kuinka kerrostalossa teiniporukka tekee kaikenlaista pikkuilkeyttä muille asukkaille. Heitellään lumipalloja ikkunaan, soitetaan ovipuhelinta turhaan ja parkkeerataan skootterit minne sattuu. Ei mitään varsinaisesti vaarallista, mutta äärimmäisen ärsyttävää. Huonoa käytöstä.

Ihmettelin ääneen sitä, miksei mokomien märkäkorvien touhuihin puututa. Kertokaa vanhemmille ja ojentakaa nuoria suoraan. Ei pysty. Ei uskalla. Heillä on kotona vaikeaa varmasti, ja jos asiaan puuttuu, saattaa tapahtua jotakin kamalaa. Parasta on vain kärsiä hiljaa. Ja päivitellä yhdessä muiden naapureiden kanssa tilannetta. Perheen selän takana.

Helsingin Sanomissa julkaistiin viikonloppuna pääkirjoitus, jossa puhuttiin vuosittain tehtävistä tuhansista turhista lastensuojeluilmoituksista. Ihmiset tekevät silkkaa ilkeyttään ja kyylyyttään ilmoituksia aivan tavallisista perheistä, joissa asuu tavallisia uhmia- tai teini-ikäisiä lapsia. Näiden ilmoitusten takia resurssit eivät riitä huolehtimaan niistä, jotka oikeasti apua tarvitsevat. Niitäkin on liikaa.

En voi ymmärtää suomalaista mentaliteettia. Itse ei haluta puuttua mihinkään, mutta viranomaisten työllistäminen pienimmästäkin napsauksesta on ookoo. Hoitakoon muut!

Jatkan  edellisen postaukseni teemaa. Valtaosa teineistä tekee murrosikänsä aikana jotakin sellaista, mikä ei kuulu hyviin tapoihin. Valtaosa noista teoista on lopulta varsin harmitonta rajojen testaamista, jotka loppuvat, kun aikuinen - vanhempi, naapurin ukko tai kaupan kassatäti - siihen puuttuu. Tietysti sekin on mahdollista, että puuttuessaan teinien touhuihin saa päällensä vittuja ja perkeleitä. Mitä sitten? Ei siihen aikuinen ihminen kuole. Mutta lapselle tai nuorelle asialla voi olla suuri merkitys. Puuttuminen on välittämistä. 

Miettiä sopii, minkälainen on yhteiskunta, jossa aikuiset pelkäävät alaikäisiä. Kenenkään ei tietenkään pitäisi pelätä yhtään ketään, mutta luontainen arvojärjestys menee niin, että nuorempi kunnioittaa vanhempaa. Vanhempi tosin voi ansaita kunnioituksen vain olemalla nuoremman luottamuksen arvoinen. Minusta aikuinen, joka ei puutu epäkohtiin, ei sitä ole.

Etenkin perheissä, joissa on oikeasti vaikea elämäntilanne, vanhemmilla ei välttämättä ole paukkuja asettaa rajoja. Erityisen hankalaa rajojen asettaminen on silloin, jos ei tiedä, mitä jälkikasvu touhuaa. Olisi kamalaa, jos vuosien päästä kuulisi kaikkien inhonneen ja hiukan peläneenkin lapsia eikä itse olisi ollut lainkaan tietoinen ongelmista. Teinit kun useimmiten käyttäytyvät hyvin eri tavalla kotona ja kodin ulkopuolella.

Itse ajattelen, että jos koskaan oma lapseni saa päähänsä tehdä jotakin mainitunkaltaista tihutyötä, toivon, että siihen puututaan. Lapselle, teinillekin, pitää sanoa. Ja haluan, että siitä kerrotaan myös minulle, jotta voin kasvattaa lastani. Inhoan selän takana puhumista aivan yhtä paljon kuin sitä, että tuhlataan lastensuojelun aikaa olemattomiin asioihin.