Hjalliksen huoli

Olen aina pitänyt Hjallis Harkimon suorasukaisesta tyylistä. On virkistävää vaihtelua, että hymistelijöiden ja sananparren pyörittäjien joukossa on ihminen, joka kertoo, mitä mieltä on - täysin välittämättä siitä, miellyttääkö muita vai ei. Olen myös tietoinen siitä, että Harkimo on rikkaan suvun ökyrikas vesa, jolla tuskin on minkäänlaista kosketuspintaa niin sanottujen tavallisten ihmisten arkeen. Silti jouduin hieraisemaan epäuskoisia silmiäni luettuani Hjalliksen kolumnin viikonlopun Ilta-Sanomista. Se käsitteli - no, ihan tavallisia asioita.

Harkimo aloittaa tekstinsä "liikuttavalla" tarinalla isästään, joka oli lapsena joutunut auttamaan perhettään jakamlla jouluaaton kukkalähetyksiä tuttavaperheille. Työ oli kovaa, ja kun isä pääsi vihdoin kotiin, hän oli niin väsynyt, että nukkui joulun ohi. Kuinka epäoikeudenmukaista! Kuinka vaikeaa isän lapsuus onkaan ollut! Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikä Hjalliksen itsensä ole tarvinnut koskaan kokea noin kovia.

Mutta kyllä Hjallis ymmärtää. Hän tietää, että bolivialaiset lapset joutuvat bussikuskin apumieheksi tai kiillottamaan kenkiä. Prostituutio-sanaa hän ei uskalla edes lausua. Sellaiseenkin "työhön" lapset maailmalla voivat joutua. Suomessa asioiden pitäisi olla hyvin. Vaan kun ei ole, Hjallis on huomannut. Hän myös tietää, että "ongelmia tulee silloin, kun vanhemmat eivät kykene pitämään huolta edes itsestään, saatikka lapsistaan". No shit, Scherlock. 

Puhuu Harkimo asiaakin. "Meidän pitää kehittää systeemiämme niin, että ongelmat ja uhat huomataan aikaisemmin. Jokaisen lapsen ympärillä on joukko aikuisia; viranomaisten lisäksi pihan tätejä, opettajia ja neuvolan hoitajia. Heidän täytyy tarpeen tullen nousra puolustamaan myös muiden lapsia, ja viranomaisten täytyy kuunnella heitä herkällä korvalla."

Tässä kohtaa vielä jotenkin kuvittelin Harkimon kolmen pojan isänä tietävän, mistä kirjoittaa. Itse tosin laajentaisin kasvatusvastuun koskemaan viranomaisten ja muiden ammattilaisten sijaan koskemaan jokaista aikuista. On sinun ja minun velvollisuuteni kysyä lapselta kuulumisia ja puuttua epäkohtiin. Koko kylä kasvattaa on hyvä periaate edelleen.

Mutta sitten. Harkimo jatkaa: "Lasten eriarvoisuus tulee räikeimmin esille näin jouluna, kun parempiosasiset saavat niin paljon lahjoja, etteivät osaa oikeastaan edes arvostaa niitä. Toisessa talossa taas ei ole varaa edes kunnon jouluruokaan. Annetaan lapsille kykyjemme mukaan se, mitä he tarvitsevat. Se on tärkeintä."

Entä, jos vanhemmalla ei ole kykyjä antaa lapsille sitä, mitä he tarvitsevat? Jos päihteet vievät, eikä vanhempi jaksa enää edes vikistä? Tai jos vanhempi on sisältä niin rikkinäinen, ettei yksinkertaisesti osaa rakastaa lapsiaan vaikka tahtoisi? Tai jos rahat eivät riitä ruokaan tai lahjoihin, vaikka miten yrittäisi? 

Hjalliksen tarkoitus on varmasti hyvä ja vilpitönkin, huoli lasten ja nuorten pahoinvoinnista aitoa. Mutta jos on elänyt aina taloudellisesti turvatussa ja henkisesti hyvinvoivassa ympäristössä, ei ehkä pysty ymmärtämään niitä, joiden elämä on luisunut sivuraiteille. Aivan kuten Hjallis itsekin toteaa: "Eihän ole lapsen vika, mihin perheeseen syntyy." Hän nyt vain on sattunut syntymään kultalusikka suussa. Eihän hän sille mitään voi. Silloin käsitys syrjäytymisen ehkäisystä saattaa liikkua yhteisen pullanleipomissession tasolla.