Pluskokoinen

 Kuvan piirsi poikani, nyt 8 v.

Osui päivän aatoksiini niin hyvin, että pakko oli tarttua Kauniimpi maailma -blogin ihanan Elenan heittämään haasteeseen. Haasteessa käsitellään elämää plus-kokoisena naisena.

Itse olen aloittanut nyt alkuvuodesta Kuntoon nelikymppisille -projektin. En haaveile olevani neljän vuoden kuluttua Miss Bikini-fitness tai mitä ne nyt on, vaan terve aikuinen nainen, joka on sinut itsensä ja ulkonäkönsä kanssa. Ensimmäinen askel projektissa on ollut sokerikoukusta vierottautuminen sekä tuon leikatun "kampurajalan" tehokuntoutus. 

Sitten haasteen kysymyksiin:


Miltä sinusta tuntuu, kun ympärilläsi olevat naiset valittavat olevansa lihavia tai tuntevansa olonsa lihaviksi? 

Jos suoraan sanon, se vituttaa ihan suunnattomasti. Uskon kyllä, että hoikkaa ihmistä saattaa ahdistaa vaikkapa puolen kilon lisäys painossa kuukautisten alla, mutta silti siitä mariseminen tuntuu samalta kuin tupakantumpista, joka tallataan maahan oikein hartaasti ja huolella. Senkin uskon, ettei hoikka välttämättä tarkoita pahaa, mutta häpeän omaa ulkomuotoani niin paljon, ettei kokemukseni selityksillä muuksi muutu.

 
Kuinka kehonkuvasi on muuttunut sitten kouluaikojen?

Ei. Olen aina tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi ja kömpelöksi riippumatta siitä, olenko painanut alle 60 vai melkein 110 (raskauden lopussa) kiloa. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten niin hoikasta on voinut tuntua niin lihavalta. Ja toisaalta, kummallista on, ettei olo ole muuttunut pahemmaksi kilojen myötä. Itse asiassa tämä on saanut minut ajattelemaan, että ennen kuin voin laitua pysyvästi, minun täytyy käsitellä asiat, joista tunne johtuu.


Oletko yrittänyt laihduttaa? Mitä tapahtui?

Jos laskin oikein, olen laihduttanut elämäni aikana kolme tai neljä kertaa itseni normaalipainoiseksi. Kiloja on lähtenyt milloin 15, milloin 30. Ja aina kaikki ovat tulleet takaisin. 


Arveletko painosi olevan osittain tai kokonaan geneettistä?

Kyllä sukurasitettakin on, mutta en minä painoani geenien piikkiin pane. Omaa syytä jokainen liikakilo.


Pidätkö itseäsi terveenä? Onko ollut tilanteita, jolloin muut ihmiset ovat olettaneet sinun olevan sairas?

Kyllä sitä kaikenlaisia vihjailuja saa kuulla, mutta toistaiseksi mikään terveysongelmistani ei ainakaan suoranaisesti johdu ylipainosta.


Hyväksyvätkö vanhempasi painosi? Onko asia aina ollut niin?

Isä sanoi minua pienenä notkeaksi kuin porsas. Silloin olin hirveän ylpeä notkeudestani, jälkeenpäin ajateltuna lausahduksen voi ymmärtää toisinkin. Isä kuoli, kun olin lapsi joten minulla ei ole kokemusta siitä, miten hän olisi suhtautunut ylipainoiseen tyttäreen. Äiti ei ole koskaan kommentoinut painoani negatiivisesti.

Sen sijaan perheestäni yhden veljeni vaimo on useampaan otteeseen tehnyt selväksi, että olen niin vastenmielinen ilmestys, että minun olisi parasta vetäytyä ihmisten ilmoilta normaaleja ihmisiä häiritsemästä.


Kuinka vaatevalmistajat voisivat parantaa pluskokoisille suunniteltuja vaatteita?

Pluskokoisten vaatteiden ei tarvitsisi olla rumia, värittömiä säkkejä! Eikä niin tätimäisiä. Kaipaan pluskokoisiin vaatteisiin kivoja leikkauksia, rock-henkisiä yksityiskohtia ja enemmän raikkaita värejä.


Arvioidaanko pluskokoisia naisia eri tavalla kuin pluskokoisia miehiä? Miten?

Isoa miestä (varsinkin jos hän on myös pitkä) pidetään arvokkaana ja vaikutusvaltaisena, isoa naista itsekurittomana vässykkänä. Miehelle koko on siis kirjaimellisesti plussaa, naisen pitäisi olla mahdollisimman pieni.


Onko mielestäsi olemassa ennakkoluuloja pluskokoisista ihmisistä? Kuinka vastaisit niihin?

Kyllähän stereotypian mukaan asia on niin, että lihava on saamaton, haisee pahalta eikä tee muuta kuin syö. 

Väärin! Lihavat ihmiset poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin laihatkin. Paino ei missään nimessä määritä ihmisen koko identiteettiä.


Onko sinusta koskaan oikeaa tapaa tai aikaa ilmaista huolta toisen ihmisen painosta?

Ehkä sitten voisin keskustella toisen painosta (olipa sitä liikaa, liian vähän tai sopivasti), jos ihminen ottaisi asian itse puheeksi. Mutta silloinkin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on aina arvokas sellaisena kuin on. Tärkeintä on hyvinvointi, hyvä mieli.

Mitkä ovat pahimmat asiat, mitä ihmiset ovat sanoneet vartalostasi? 

Pahimmat loukkaukset olen kuullut ex-kihlatultani. Hänen mielestään olen vastenmielinen lehmä. Ja silloinkin, kun hän oli uhkaillut ja kiristänyt minut laihduttamaan, olin kuulemma vain kalpea varjo hänen ihailemastaan Sandra Bullockista, eikä hän jättänyt missään tilanteessa mainitsematta asiasta. 


Mitä ihmiset ovat kehuneet (tai toivotko että he kehuisivat) vartalossasi tai ulkonäössäsi?

Hm. Rinnat ja huulet lienevät ne kohdat minussa, joista olen saanut positiivisia kommentteja.

 
Huomaatko viihtyväsi/ystävystyväsi sellaisten naisten kanssa, jotka ovat lähempänä omaa kokoasi?

Ystävyys ei katso ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.

 
Onko painosi vaikuttanut seksielämääsi?

On joskus.


Kuinka painosi on vaikuttanut deittailuusi ollessasi sinkku?

Ei se kyllä vaikuttanut mitenkään. 

Tuntuuko oudolta, jos mies jonka kanssa olet, tapailee vain pluskokoisia naisia? 

Kyllä siitä vähän friikki fiilis tulee, jos joku sanoo tapailevansa vain lihavia/vanhempia/vasenkätisiä naisia. Ihminen on niin paljon muutakin kuin yksi ominaisuutensa, olipa se sitten paino tai vaikka ikä.

 
Tuntuuko oudolta, jos hän on treffaillut vain hoikempia naisia ennen sinua? 

Ei. 

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Nälkä

Olen ollut tammikuun alusta alkaen herkkulakossa kuusi päivää viikossa. Yhtenä päivänä, lauantaina, olen sallinut itselleni hiukan hemmottelua. Halusin taltuttaa makeanhimon ja panna pisteen ylettömälle syömiselle. Kuvittelin edessä olevan tuskien taipaleen, jonka aikana kiskotaan hiuksia päästä, kiukutellaan läheisille ja sorrutaan tuon tuosta. Onnekseni herkuttomuus on ollut paljon helpompaa kuin kuvittelin. Eilen jopa leivoin pullaa, enkä syönyt yhtään. Olen todella ylpeä itsestäni.

Vain kerran koko aikana olen ollut todella lähellä sortumista. Viime perjantaina ostin itselleni suklaapatukan, mutta en sitten syönyt sitä. Ajattelin, että sortumalla pilaan koko viikon pinnistelyt. Koska olen herkuttomuuden lisäksi liikkunut enemmän kuin syksyllä, vaatteisiin on tullut jo tässä ajassa väljyyttä. Kannustimeksi itselleni ostin alennusmyynneistä liian pienen paidan. Siihen mahtuminen on ensimmäinen välitavoitteeni.  


Herkuttomuuden myötä olen taas löytänyt ihanan näläntunteen. Kun välillä päästää itsensä oikeasti nälkäiseksi, ruoka maistuu huomattavasti paremmalta. Jos jatkuvasti mättää sisuksiinsa kaiken, mitä eteen osuu, mikään ei kohta maistu miltään. Sävyt katoavat. Useimmille näläntunne on ihan normaali asia eikä mikään ihmeellinen löytö, mutta minussa on sen verran syömishäiriöisen vikaa, että tarvitsen siitä muistutuksen aina ajoittain. 


Olen pohtinut viime päivinä nälkää globaalina ilmiönä. Tekee pahaa ajatella slummien lapsia tonkimassa ruokaansa roskiksista ja kaatopaikoilta samalla, kun minä - ja miljoonat muut länsimaiden kasvatit - opettelemme syömään kohtuudella (joka sekin olisi kehitysmaiden ihmisille ennenkuulumatonta yltäkylläisyyttä). Ehkä vielä minunkaltaisianikin enemmän pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy niitä, jotka eivät edes yritä tavoitella kohtuutta, vaan syövät kuin viimeistä päivää. Ja joka päivä onkin aina jonkun viimeinen päivä. Epäterveellisestä ruokavaliosta on väistämättä seurauksena sydän- ja verisuonitauteja, diabetesta sekä tuki- ja liikuntaelinten sairauksia.


Länsimaissa useimmilla ei ole koskaan todellista nälkää. Ruokaa on tarjolla enemmän kuin sitä kykenemme syömään, ja merkittävä osa ajastamme kuluu sen miettimiseen, mitä kulloinkin kaikesta yltäkylläisyydestä valikoisi syötäväkseen. Nälkä on meillä opittua ja sosiaalista: kellosta katsomalla todetaan käsillä olevan lounas-, päivällis- tai iltapala-ajan.

On nurinkurista, että siellä, missä ruokaa on ylenpalttisesti, ihaillaan laihaakin laihempaa naisvartaloa ja erilaiset syömishäiriöt ovat melkein kansantaudiksi luokiteltavissa. Sitten taas siellä, missä ruoka on oikeasti arvokasta (eikä arvokas tarkoita nyt pelkästään rahallista arvoa), ihanteena on pyöreä, rehevä, muodokas, naisellinen nainen. Sellainen luokitellaan hedelmälliseksi, jumalattareksi. Ei ihme, että länsimaissa syntyvyys laskee, kun entistä laihemmat ja entistä vanhemmat naiset yrittävät raskautua.

Ihanteelliseen miesvartaloon ruokasuhdanteet eivät varmaankaan vaikuta samalla tavalla kuin naisiin. Stereotyyppinen ihannemies lienee suhteellisen samankaltainen kaikkialla: pitkä, raamikas, jäntevä ja ketterä lienee ikiaikainen tyyppiesimerkki alfaurosten ruumiinrakenteesta. Sellainen, joka kykenee suojelemaan ja ruokkimaan laumaansa. 


Tietysti olen kiitollinen, että synnyin vauraaseen Pohjolaan eikä minun tarvitse kärsiä nälästä. Tietysti myös poden huonoa omaatuntoa siitä, että elän sellaisessa ympäristössä, jossa ruoan liiallinen määrä aiheuttaa ongelmia. On noloa myöntää, että sairastan tietynlaista elintasosairautta, tunnesyömistä, kun samalla niin moni kanssaeläjä kärsii todellisesta nälästä. 

Miten ruokaa voitaisiin jakaa tasaisemmin, niin että sitä riittäisi kaikille kohtuullisesti? Ei ole oikein, että toisella puolella maapalloa tehdään hampaat irvessä töitä sen eteen, että opittaisiin kohtuutta samalla, kun toisella puolella rukoillaan ihmettä - ateriaa, josta vatsa täyttyisi kerrankin kunnolla.


Ideariihi pystyyn! Kommentoikaahan, mitä konkreettisia tekoja yksittäinen suomalainen voisi tehdä ravintopoliittisen oikeudenmukaisuuden eteen. Keskustelemisiin :).

Askel oikeaan suuntaan

Ajatuksen voima

Ajatuksen voimalla voi siirtää vuoria

tai tehdä kynnyksistä esteitä ja pysyy jumissa

ja kun painat pitkin valtateitä mielessäsi väikkyy

ajatus.

Ajatuksen voimalla sä päädyt palatsiin

tai alas katuojaan jos päässäs päätät niin

ja kun painat kaiken villaisella mielessäsi ohjaa

ajatus.

Jos kaunis mielesi on, niin kauniimaksi tuut.

Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut

eikä yksikään mutteri, kivikirkko tai linkkari 

ole syntynyt itsestään vaan ensin sisällä jonkun pään.

Jos kaunis mielesi on, niin sellaiseksi muutut.

Se on ajatuksen voimaa.

Ajatuksen voimalla vanhenet vuosia

tai pysyt mieleltäsi leikkivänä lapsena

ja kun painat hissin nappulaa niin mielessäsi on ensin

ajatus.

Ajatuksen voimalla voi jakaa rakkautta

tai pitää yllä vihaa, hautoa kostoa

ja kun painat liipasinta, niin mielessäsi on ensin 

ajatus.

Jos kaunis mielesi on, niin kauniimmaksi tuut.

Millainen mielesi on, niin sellaiseksi muutut

eikä yksikään tikari, autopommi tai kivääri 

ole syntynyt itsestään vaan ensin sisällä jonkun pään.

Jos kaunis mielesi on, nin sellaiseksi muutut.

Se on ajatuksen voimaa.

Ajatuksen voimaa.

-Tuure Kilpeläinen-


Minun mieleni ei menneen syksyn aikana ole ollut kovinkaan kaunis. Päinvastoin, se on ollut täynnä ikäviä ajatuksia, epätoivoa, yksinäisyyttä, ikävää, epävarmuutta, kaipausta, pelkoa. Ennen kaikkea turhautumista. Ne ovat tehneet minusta ruman.

Olen tunnesyöppö pahinta lajia. Syön etenkin makeaa niin iloon kuin suruunkin. Vain liikunta pitää minut edes jossakin kuosissa. Kun liikuntakykyä rajoitettiin, söin, söin ja söin. Useimpien suupalojen jälkeen inhosin itseäni. Että pitikin taas mättää sitä ja tätä! Pitäisi hillitä itsensä. 

Normaalissa elämässä minä laitan pahimman makeannälän iskiessä lenkkitossut jalkaan ja reippailen pahan olon pois. Viime syksynä en reippaillut kotipihaa pidemmälle. Otti koville olla paikoillaan, touhuamaan tottunut kun olen. Ajatukseni kiersivät synkkiä latuja. Vielä pahemmalle tuntui, kun en päässyt makeanhinoa karkuun. Enkä suolaisen. Enkä makean. Enkä.


Nyt uuden vuoden alussa elämä näyttää paremmalta kuin vielä hetki sitten uskoinkaan. Uudet tuulet puhaltavat ammatillisesti, jalkakin alkaa olla parantunut (kuntoutus toki vielä kesken). Pääsen taas liikkumaan. Toinen uudenvuoden lupauksistani koski kunnon kohentamista. Haluan karistaa kertyneet kilot kupeiltani, haluan paremman olon. Haluan liikkua. Vielä lenkkivauhtini ei päätä huimaa - tuskin se sitä tekee milloinkaan -, mutta päivittäiset kävelylenkit tekevät joka tapauksessa hyvää paitsi ruumiille, ennen muuta sielulle. Taistelu makeanhimoa ja turhanpäiväistä syömistä vastaan on alkanut. En aseta itselleni kilo- tai kokotavoitteita, vaan hyvän olon tavoitteen. Kaikki mitä teen, teen sitä silmällä pitäen, että voisin hyvin. Paremmin.


Vaikka olen vasta aivan alussa, niin kuin alkanut vuosikin, olen iloinen siitä, että olen ottanut ensimmäisen askeleen oikeaan suuntaan. Ajatuksistani on tullut valoisampia, enkä rakenna niistä muuria ympärilleni.