Tänään opin

Tai onko se nyt niin justiinsa, opinko sen tänään vai eilen vai jo aiemmin, mutta nyt, kun tapaus Eerikaa on puitu oikeudessa, niin ei ole voinut olla oppimatta ja muistamatta, että maailmassa on silmitöntä pahuutta, jota ei voi ymmärtää ja jolla ei ole mitään tarkoitusta.

Jos olisikin niin, että tytön murhanneet isä ja puolisonsa olisi todettu syyntakeettomiksi mielentilatutkimuksissa. Mutta ei. Heillä kummallakaan ei ole mitään sellaista sairautta tai vammaa, joka selittäisi tekoja. Siksi asian käsitteleminen on raskasta näin ulkopuolisellekin. 

Miten kukaan voi toistuvasti ja järjestelmällisesti pahoinpidellä kiduttaa mitä julmemmilla tavoilla omaa lastaan? Pientä, viatonta lasta. Tiarapäistä tyttöä. Miten kukaan voi tappaa oman lapsensa, tuolla tavalla? Ja olla osoittamatta minkäänlaista myötätuntoa jälkeenkään päin.

Aina löytyy niitä, jotka sanovat, että kaikella on syynsä. Maailmassa ei mitään tapahdu sattumalta. Minäkin olen (ollut) taipuvainen ajattelemaan niin. On äärimmäisen harvoja asioita, joille ei löydy syytä tai selitystä. Ymmärtää voi, vaikka ei voisi hyväksyä. Eerikan tapaus ei kuulu niihin. Sitä ei voi ymmärtää. On siis uskottava, että maailmassa tapahtuu pahoja asioita, joilla ei ole mitään mieltä eikä merkitystä.

Tämä oppi on raskas.

Helppoa ei ole hyväksyä sitäkään, kuinka leväperäistä suomalainen sosiaalihuolto voi joissakin tapauksissa olla. Sitä uskoo, että kun viranomaiset puuttuvat, asiat järjestyvät. Aina niin ei käy. Viranomaiset eivät puutu, eikä mikään järjesty. Tuolla jossain on pieni, tiarapäinen tyttö, jonka kohtalo oli kohtuuttoman kova.

Eerikan ajatteleminen on melkein ylivoimaista. Silti se pyörii mielessä jatkuvasti. Eilen illalla kun peittelin oman seitsemänvuotiaani uneen, mieleen tuli kuva lakanaan ja pressuun kääritystä lapsesta, joka on huutanut apua ja kokenut tiara päänahkaan painautuneena tuskallisen hitaan tukehtumiskuoleman. Ja isä on katsonut vieressä, kuinka lakanan läpi ei enää tunnu hengitystä. En voinut olla itkemättä.