Terapian tarpeessa

Yhä useampi suomalainen käy terapiassa - enkä puhu nyt fysiotearpiasta vaan esimerkiksi psykoterapiasta. Joitakin asia ihmetyttää. Eikö ihmisillä ole ystäviä joille purkaa pahaa mieltään, kysellään.

Minusta terapeutti ei korvaa ystävää eikä ystävä terapeuttia.

Ystävän tehtävänä on tukea, lohduttaa, antaa vahvistusta, luoda uskoa. Terapeutti sen sijaan johdattaa asiakkaansa myös epämiellyttävien totuuksien äärelle, auttaan näkemään syitä ja seurauksia, hahmottamaan kokonaisuuksia, ymmärtämään itseä ja muita. 

Mistä lisääntynyt terapian tarve kertoo? Ovatko ihmiset heikompia kuin aiemmin? En usko, että täällä voidaan sen huonommin kuin ennenkään, mutta muutama asia on toki muuttunut.

Maailma on ensinnäkin monimutkaistunut. Se lisää ihmisten psyykkistä kuormitusta. Esimerkiksi työelämä on muuttanut luonnettaan ratkaisevasti. Pätkätyökierteessä täytyy jatkuvasti todistella pätevyyttään ja pystyvyyttään; lisäksi työ ei rasita enää niinkään ruumista (mikä olisi ihan tervettä) kuin päätä. Sitä tarvitaan entistä enemmän. Muutos on evolutiivisesti niin valtava ja nopea, että ei ihme, jos ihmisen mieli ei pysy siinä oikein mukana.

Toisekseen maailma makaa nykyisin onneksi sellaisella mallilla, että ihmiset uskaltavat vihdoinkin huolehtia myös mielenterveydestään. Ei kannata odottaa lopullista hulluutta ennen kuin myöntää, että mielessä on solmuja, jotka kaipaavat avaamista.

Esimerkiksi sodanjälkeisessä Suomessa siirrettiin traumoja sukupolvelta toiselle, usein tietenkin tiedostamattomasti. Ei puhuttu, ei valitettu, kärsittiin hiljaa, juotiin viinaa ja ajateltiin, että ihmisen elämän nyt vain kuuluu olla helvettiä. On siis pelkästään tervettä, jos ihmiset havahtuvat käsittelemään elämänsä traumoja. Ei Suomikaan siitä varmaan pilalle mene, vaikka tämä jonakin päivänä olisi vähän vähemmän murheellisten laulujen maa.