Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?

Kuudes luukku - Itsenäisyys

Onnea, Suomi <3!

Päivän teema, itsenäisyys, houkuttelee pateettisiin sanankäänteisiin ja yleviin juhlapuheisiin. Ollaan kiitollisia veteraaneille, arvostetaan uhria, jonka he ovat antaneet, jotta meillä olisi parempi olla. Ja onhan meillä hyvä. Liiankin. On turhaa paasata arvostuksesta, kun samalla ajetaan alas suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria, hyvinvointivaltiota ja maan taloutta, valitetaan olemattomista. Veteraanien arvostus on nyrjähtänyt oudoille urille, leijona-koruiksi ja vaihtoehdottomaksi persujargoniksi.

Parasta veteraanien ja itsenäisyyden arvostamista on pitää huolta Suomesta ja ja suomalaisista - ja muistaa, että kaveria ei jätetä, elivätpä he lähellä tai kaukana. Kaikki me olemme syntyneet saman auringon alle. 

Eilen menehtynyt Nelson Mandela on sanonut, ettei kukaan meistä ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Tämä kannattaa muistaa.

Kapina Vuittonin laukussa

Reilu viikko sitten julkaistussa kolumnissaan Simo Ralli pohdiskeli sukupolvien välisiä eroja. Nelikymppisen punk-aikakauden kasvatin on vaikeaa ymmärtää nykyajan nuorisokulttuuria. Nykynuoret nimittäin ovat radikaalimpia ja konservatiivisempia kuin vanhempansa.

1980-luvun nuoret saattoivat järkyttää vanhempiaan vihreällä irokeesilla tai puolustamalla kaikenlaista ihmisten välistä tasa-arvoa. Nyt sellainen ei enää käy. Hulluinkaan ulkomuoto tuskin herättää olankohautusta kummempaa reaktiota - eikä suvaitsevaisuus ole muodikasta. Äärioikeistolaiset mielipiteet tai konservatiinen jakkupukupukeutuminen Louis Vuittonin olkalaukkuineen ja valkaistuine hampaineen sen sijaan saattavat aiheuttaa nykyajan keski-ikäisissä närää. Niin kuin Ralli

"Minun nuoruudessani artistit, jotka näyttävät kokoomusnuorilta ja pitävät purjehduskenkiä esiintyessään, olisi kivitetty lavalta, puhkottu bussinrenkaat ja laitettu hiekkaa naftatankkiin. Ai niin, eihän enää tarvita keikkabussia. Kamat mahtuvat siistiin Vuittonin olkalaukkuun."

 Vaikka olen jokusen vuoden Rallia nuorempi, tunnistan itsessäni saman ärtymyksen ja ihmetyksen. Olen tosin oman poikani kautta oppinut ymmärtämään Tiihosen pojan musiikkia, joidenkin kappaleiden suoruus on jopa hämmentävän innostavaa. Minun niskavillani nousevat pystyyn, kun ajattelenkin nuorta naista, joka ilmoittaa olevansa anti-feministi. Tai sitä, kuinka nuoriso uskoo perussuomalaiseen idioottipopulismiin niin helposti. Sekin ihmetyttää, millaista elintasoa vasta kotoamuuttaneet nuoret vaativat. Ei puhettakaan kirpparikalusteista tai nuudelilounaista. Uutta ja prameaa sen olla pitää! Ja kyllähän se Louis Vuittonkin kuuluu ihmisoikeuksiin siinä missä ulkomaanmatka vähintään kerran, pari vuoteen. Ja pappa betalar. Ei minun nuoruudessani vaan.

Jotenkin sen vymmärtää, että parikymppisen päässä liikkuu mitä kummallisempia ajatuksia, täytyyhän siinä iässä irrottautua lapsuudenkodin arvoista ja aatteista ja muodostaa omaa maailmankuvaa. Sitä ajattelee, että kyllä ne siitä tokeentuvat, kunhan muutaman kymmnen vuotta maailmaa tallovat. Ymmärtävät, että tuloerojen kasvu ei ole ehkä sittenkään hyvä juttu, että julkisissa palveluissa on sittenkin itua - ja että ihmiset ovat samanarvoisia reunaehdoista huolimatta.

Rallin lailla toivon, että minä-minä-maasta tulee jonakin päivänä suvaitsevainen ja välittävä maa, jossa kaveria ei jätetä.

"Voisiko olla, että tulevaisuudessa palataan tästä itseensä panostamisesta ja itsensä kanssa painimisesta yhteisöllisyyteen, muista kuin itsestä huolehtimiseen, perhekeskeisyyteen? Mene ja tiedä?" Ralli kirjoittaa.

Toivon todella, että kyse on vain Vuittonin laukun kokoisesta kapinasta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Aika harvalla punkkarillakaan on enää irokeesia. Ainakaan vihreää. Samalla pelkään vietävästi, että kyse on pysyvämmästä ilmiöstä, uuskonservativismista, jossa ihmiset eivät enää olekaan samanarvoisia.  Että sitten, kun olen vanhainkoti-iässä (tai oikeastaan -kunnossa), minut unohdetaan laitokseen makaamaan kakat housuissa. Eihän sillä väliä, sellaisella, josta ei ole mitään hyötyä. Sellainen henkihän on esimerkiksi paljonpuhutussa Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa.

Pelastakaa Päivi Räsänen!

Sisäministeri Päivi Räsänen on taas puhunut ohi suunsa. Ajattelematta lainkaan asemaansa valtakunnanpolitiikassa ja sitä kautta julkisuudessa Räsänen kehotti kansalaisia tottelemaan mieluummin Raamattua kuin Suomen lakia. Räsänen myös vertasi puheessaan aborttia eläinten teurastamiseen ja homoseksuaalisuutta kipuun, johon ihminen tarvitsee Jumalan apua.

Puheesta nousi tietenkin kohu, ja suomalaiset riensivät kilvan eroamaan kirkosta. Mediassa ynnättiin, kuinka paljon kirkko menettää rahaa Räsäsen puheiden aiheuttaman joukkopaon takia. Aika paljon. Räsänen itse tietenkin selitteli puheitaan. Tietenkin lakia pitää noudattaa. Tietenkään kyse ei ollut kaikista homoista, vain niistä, jotka kokevat seksuaalisen suuntautumisensa ongelmaksi. Niinpä niin.  

Lehdet haastattelivat kaikkia, jotka vaivautuivat asiaa jotenkin kommentoimaan. Muistutettiin, että Räsänen on kirkon rivijäsen eikä hänen näkemyksensä ole kirkon virallinen kanta asiaan. Facebookissa perustettiin Räsäselle tukiryhmä, jossa hänen puheitaan siunataan. Joku neropatti kävi töhrimässä Räsäsen kotitalon seiniä.

Tilanne on vakava. Räsänen kaipaa suojelua. Kirkko kaipaa suojelua. Suomi kaipaa suojelua.

Päivi Räsänen pitäisi pelastaa ensinnäkin itseltään. Vaikuttaa siltä, että hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt. Hän ei ymmärrä, ettei ministeriasemassa oleva ihminen voi puhua yhtä ministerinä ja toista yksityishenkilönä. Vaikkan Räsänen on koulutukseltaan lääkäri, hän ei myöskään ymmärrä tutkimustiedon paljastaneen esimerkiksi ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta uusia asioita sitten Raamatun kirjoittamisajan, vaan argumentoi näkemyksiään parituhatta vuotta vanhoilla propagandateksteillä.

Kirkko pitäisi pelastaa Päivi Räsäsen kaltaisilta fundamentalisteilta. On harmi, että Räsäsen kaltaiset ääriajattelijat saavat niin paljon enemmän palstatilaa kuin vaikkapa humaaniksi ajattelijaksi osoittautunut arkkipiispa Kari Mäkinen, jolla tuntuisi olevan kykyä ja halua tuoda kansankirkkoamme tälle vuosituhannelle. Räsäsen kaltaisista sammakkogeneraattoreista ei ole liikkeelle kuin haittaa.

Myös Suomi pitäisi pelastaa Räsäsen edustamalta taantumukselta sekä siltä ääriajattelulta, jota hänen puheensa kansassa herättävät. Vaikka olen Päivi Räsäsen kanssa melkein kaikesta eri mieltä, hänellekin silti kuuluu sananvapaus. Se, että joku keski-ikäinen nainen nolaa itsensä julkisesti puhumalla mitä sattuu ei oikeuta töhrimään hänen kotiaan. Piste.

Marttyyri

Harvoinpa sitä saa mistään lukea yhtä katkeraa tekstiä kuin Antti Kaikkosen (mainettaan parempi - missäköhän asiassa?) blogista. Että kehtaa iso mies olla naurettava: ensin töppäilee ja sitten itkee ympäriinsä surkeaa kohtaloaan. Voi apua.

Anttikin voisi miettiä ensin ja toimia vasta sitten. Marttyyriuden voisi jättää välistä kokonaan.

Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.

Perussuomalaisten leirissä on jälleen kerran pörähtänyt kuuluva aivopieru. Moni on varmasti jo nähnyt tämän uutisen, jossa Uuden Suomen nettikirjoituksellaan hämmentänyt persuaktiivi Hannu Siipola kommentoi tekemäänsä rinnastusta: hänen mukaansa homoseksuaalit ja pedofiilit voidaan rinnastaa.

Siipola  seisoo sanojensa takana, vaikka Uusi Suomi poisti kirjoituksen sivuiltaan. Hän kokee sananvapauttaan loukatun, eikä ymmärrä, mitä tuomittavaa hänen kirjoituksissaan voisi olla.

Ei voi kuin ihmetellä, mistä näitä typeryksiä oikein riittää.

”---Homot ja lesbot nimittäin kuuluvat siihen kummallisten seksuaalisten tapojen harrastajien joukkoon johon kuuluvat myös pedofiilit", Siipola kirjoittaa.  Pöyristyttävää.

Siipolan kirjoitus kielii täydellisestä tietämättömyydestä. Siipola on tyypillinen ennakkoluulojensa vaki, joka ei ole vaivautunut hankkimaan vähäisintäkään tiedonmurusta asiasta, josta kirjoittaa. Jo yksinkertainen googlaus paljastaisi, ettei väitteessä ole hitustakaan totuudesta. 

Toimittajan kysyessä perusteluja väitteelle, Siipola vastaa, että ”--- heillähän on vähän tällaista erikoisempaa seksuaalista kanssakäymistä verrattuna normaaleihin ihmisiin. Ei siinä sen kummempaa. Jokainenhan sen tajuaa, että siellä on hyvin monenlaisia ihmisiä sitten matkassa.”

Niin. Mikäli olen käsittänyt oikein, eivät kaikki heterotkaan tyydy pelkkään lähetyssaarnaaja-asennossa kerran viikossa pimeässä suoritettavaan avioseksiin. Olen myös ymmärtänyt, että osa heteroistakin kärsii - valitettavasti - lapsikohteisesta tai muista sukupuolisista kohdehäiriöistä. Joten pata kattilaa soimaa.

Kannattaako Siipolan kaltaisille ihmisille suuttua? Vai pitäisikö sitä vain huokaista syvään, jatkaa matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut ja toivoa, että ihmisparka joskus vielä ymmärtää oman noloutensa. Pitäisikö heille vain antaa anteeksi, sillä he eivät tosiaankaan tiedä mitä tekevät ja puhuvat? 

Uutisen mukaan Siipola on pyytänyt kirjoitustaan anteeksi - Kiimingin perussuomalaisten puheenjohtajalta. Minusta reilumpaa olisi tunnustaa urpoutensa julkisesti ja pyytää anteeksi niiltä, joiden ihmisoikeuksia on tullut lokanneeksi. Mutta ei, Siipola seisoo sanojensa takana ja kerää kaltaisiltaan selkääntaputuksia. Siinäpä vasta suoraselkäinen suomalainen! Äänestetään se seuraavissa vaaleissa eduskuntaan!

En tiedä. Juuri nyt nämä loppumattomat aivopierut väsyttävät ja turhauttavat. 

Oman oksan sahaajat

Tänään silmiini osui Helsingin Sanomien verkkosivuilla Virpi Salmen osuva kolumni. Siinä Salmi ihmettelee, miksi naisten keskuuudessa on suorastaan trendikästä julistaa olevansa "ei-ainakaan-feministi". Salmi siteeraa NYT-liitteen haastattelemaa BB-juontaja Elina Viitasta, joka sanoo olevansa "helpommin sovinisti" kuin feministi.

Tästä ei kai voi tulla kuin yhteen päätelmään. Naiset ilmeisestikin haluavat tulla johdetuiksi ja alistetuiksi, kun kerran vaikuttaa siltä, että Suomessa tasa-arvokehitys on jo niin pitkällä, etteivät naiset välitä ajaa omia oikeuksiaan. Viis esimerkiksi siitä, että muutama päivä sitten loppui naisten palkanmaksu tältä vuodelta.

Feminismi ymmärretään jotenkin vinksahtaneesti väärin nykyisin. Tätä Salmikin kolumnissaan ihmettelee. Nykyisin tunnutaan kuvittelevan, että feministi haluaa alistaa miehiä samoilla keinoilla, joilla patriarkaatti on aikojen saatossa hallinnut naissukupuolta. Ei. Feministi ajaa tasa-arvoa. Se ei tarkoita kummankaan sukupuolen sortamista tai vähättelyä, vaan rauhanomaista rinnakkaineloa.

Eilen käydyissä kuntavaaleissa äänestysaktiivisuus jäi hälyttävän alhaiseksi. Ihmisiä ei kiinnosta omiin asioihinsa vaikuttaminen. Ehkä pullamössösukupolvi on kasvanut siihen, että kaikki tulee kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -mentaliteetilla valmiina eteen eikä ymmärretä, että asioiden eteen täytyy tehdä töitä. Ehkä puolueet ideologiahöttöineen vaikeasti ymmärrettäviä ja vaikeasti lähestyttäviä. Ehkä politiikka on niin viihteellistynyt, että äänestäjä unohtaa kuunnella sanomaa. Edes messiaanisen roolin kantaakseen ottanut Timo Soini ei (olemattomine) vaihtoehtoineen saanut innostettua kansaa uurnille.

Toinen huolestuttava seikka kuntavaaleissa oli se, että naisia oli aiempaa vähemmän ehdokkaina. Ensimmäistä kertaa 40 vuoteen naisehdokkaiden määrä pieneni edellisiin vaaleihin verrattuna. Vaalivalvojaisissa Pirkko Ruohonen-Lerner veikkasi ilmiön taustalla olevan työmarkkinoiden ja yhteiskunnan tilanteen. Naisilla ei yksinkertaisesti riitä paukkuja politiikantekoon enää sen jälkeen, kun työt ja perhe on hoidettu. Totta varmasti tämäkin. 

On surullista ja pelottavaa, että naiset vapaaehtoisesti luopuvat omista oikeuksistaan ja ovat itse jarruttamassa tasa-arvokehitystä vähättelyllään. Vaikka en ole samaa mieltä yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta ja etenkään keinoista, siinä olen kokoomuslaisten kanssa samaa mieltä, että peruuttaminen ei ole vaihtoehto. Eteenpäin pitää mennä.

Feminismistä luistaminen ja haluttomuus käyttää annettua äänioikeutta ovat juuri sitä, peruuttamista. Meille naisille ei jatkossakaan makseta palkkaa koko vuoden työstä, ellemme itse sitä vaadi. Canthilainen perintö velvoittaa.

*****************

Muuten.  329-blogin Mia on järjestänyt hauskan arvonnan. Käy osallistumassa!

Ääni on oikeus

Kävin äänestämässä. Facebookin mukaan moni muukin on käynyt. Hyvä me!

Äänestyspäivässä on aina jotakin erityistä taikaa. Suomen liput liehuvat saloissa, laitan ruoaksi karjalanpaistia, illalla vaalivalvojaiset. Lapsi tulee mukaan äänestyspaikalle aistimaan tunnelmaa. Kiinnostuneena 6-vuotias kyseli, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu ja miksi. Siitäkin tuli keskusteltua, miksi kannattaa äänestää.

Pakko tunnustaa, että kuntavaalit tuntuvat arkisemmalta kuin eduskunta- tai presidentinvaalit, vaikka tietyllä tapaa kuntavaalithan ne kaikkein tärkeimmät ovat arjen kannalta. Ei presidentti vaikuta siihen, miten kotipaikkakuntani järjestää erilaiset peruspalvelut; eduskuntakin "vain" linjaa asioita, jotka kunta tai muut toimijat toteuttavat. Eurovaaleihin suhtautumiseni on ristiriitainen: toisaalta Euroopan parlamentti tuntuu kovin etäiseltä - toisaalta taas koneiston massiivisuuden ja suuren vaikutusvallan takia ei ole ollenkaan yhdentekevää, millaisia edustajia Suomi sinne lähettää.

Sitä en oikein ymmärrä, että äänestäminen koetaan tylsäksi ja raskaaksi velvollisuudeksi, lähes pakoksi. Puhutaan kansalaisvelvollisuudesta. Kuulostaa kamalalta. Minusta ajattelutapa on täysin väärä. Äänioikeus on etuoikeus. Oikeus. 

Se, että kansalaiset, etenkään naiset, saavat osallistua omista asioistaan päättämiseen, ei ole vielä 2010-luvullakaan itsestäänselvyys. Eikä sekään, että annetuilla äänillä ja kansalaisten mielipiteillä on  vaikutusta - mihinkään. Meillä Suomessa onneksi äänestämällä voi vaikuttaa ihan aidosti. Eikä vain äänestämällä, vaikuttaa voi tietysti myös asettumalla ehdokkaaksi ja toimimalla sen puolesta, että maailmasta, kotimaasta tai kotikunnasta tulee parempi. Hatunnosto jokaiselle ehdokkaalle!

Äänestämättä jättäminen ilman erityisen painavaa syytä on mielestäni jokseenkin raukkamainen teko. Se on sellaista välinpitämättömyyttä, jota minun on vaikeaa sulattaa. 

Vielä ehdit käyttämään äänioikeuttasi!

Kodittomien yö

Minulla on koti. Mukava, kotoisa, lämmin. Olkoonkin, että kyseessä on vuokra-asunto, jota ei voi remontoida aivan mielensä mukaan, vaikka melkein kyllä. Olkoonkin, ettei minulla ole varaa toteuttaa kaikkia kotiin liittyviä unelmiani. Olkoonkin, etten osa sisustaa niin hyvin kuin haluaisin. Yhtä kaikki, tämä on minun ja perheeni kolo, suojapaikka kylmässä ja kovassa maailmassa.

On ihanan idyllistä, kun voi sytyttää kynttilän, vetäytyä viltin alle lukemaan kirjaa. Tee höyryää mukissa, sen kanssa voi herkutella palalla itseleivottua omenapiirakkaa. 

Kaikilla ei ole kotia. Ei paikkaa, johon päänsä kallistaa illalla. Ei paikkaa, jonne kutsua vieraita tai jossa rauhoittua itsekseen kiireisen päivän jälkeen. Kodittomuus ei ole kaukaisten maiden etäinen ongelma, se on todellisuutta meillä Suomessakin. Tänäänkin. Nytkin moni harhailee tuolla hyytävässä vesisateessa miettien, missä nukkuisi seuraaan yön. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan. Ja. Löytyisikö vielä joku kaveri tai sukulainen, jonka nurkkiin kehtaisi mennä pyörimään?  Työpaikkaa ei ole, joten siellä ei voi punkata. Tarkenisikohan lehtiroskiksessa? Puistonpenkillä on jo liian kylmää, yleisissä käymälöissä haisee niin kamalalta, ettei sinnekään viitsisi mennä. Rappukäytävissäkin tuppaa olemaan liikettä niin, ettei sielläkään saa nukutuksi. Yömajaan tietysti, mutta niissäkin on niin rauhatonta...

Voin vain kuvitella, millaista kodittoman elämä on. Turhaan edes esitän sitä jotenkin ymmärtäväni. Omat kotiin liittyvät ongelmanihan ovat sitä luokkaa, että olohuoneen verhojen kuosi ei miellytä ja lapsen huoneessa on liian vähän leikkitilaa. Taulutkin ovat hiukan väärillä paikoilla.

Joskus pienet sisustuspoliittiset ongelmat ja teot tuntuvat tärkeiltä asioilta, mutta kun ajattelen heitä, joilla ei ole kotia ensinkään, tunnen itseni hiukan naurettavaksi. Tai no, paljon.

Tänään vietetään kodittomien yötä. 

Toivottavasti mahdollisimman moni kuntavaaliehdokas on uskaltautunut nostamaan tämän kipeän ja vaietun teeman mukaan ohjelmaansa ja kampanjaansa. Kodittomat tarvitsevat puolestatoimijoita, sillä koditon jos kuka on yhteiskunnassamme heikoilla, äänetön ja näkymätön.

Bruttokansanonnellisuus

Bhutanilaiset ovat viisaita. Alle miljoonan ihmisen kansakunta kahden jättiläisen, Kiinan ja Intian, vieressä on oivaltanut, että niukoillakin resursseilla voi menestyä, jos ne suunnataan oikein. 

Suomen Kuvalehden (41/2012) mukaan bhutanilaiset ovat lanseeranneet aivan uudenlaisen tavan arvioida kansakunnan menestystä. Jatkuvan bruttokansantuotteen kasvattamisen sijaan Bhutanissa ollaan alettu panostaa kansanonnellisuuteen. Kaikkia valtiollisia hankkeita ja toimenpiteitä arvioidaan - ennakolta - sillä perusteella, lisäävätkö ne kansalaisten onnellisuutta. Esimerkkinä artikkelissa esitellään Bhutanin suhdetta maailman kauppajärjestöön WTO:hon. Vaikka järjestöön liittyminen olisi taloudelle hyväksi, se tutkimuksen mukaan vähentäisi kansalaisten onnellisuutta kasvattamalla tuloeroja ja lisäämällä luonnon saastumista. Siksi Bhutan on pysynyt järjestön ulkopuolella.

Bhutanilainen onnellisuus on siis muutakin kuin materiaalista ja taloudellista hyvää. Tästä länsimaat voisivat ottaa oppia. Bhutaniin määritelty kansanonnellisuus sisältää Suomen Kuvalehden mukaan yhdeksän päätekijää, jotka jakautuvat lukuisiin tarkempiin elämänalueisiin. Onnellisuutta tuottavia päätekijöitä ovat: 

• terveys
• mielenterveys
• ajankäytön tasapaino
• yhteisöllisyys
• kulttuurinen monimuotoisuus
• luonnon monimuotoisuus
• hyvä hallinto
• elintaso 
• koulutus

Vaikka bhutanilaisiin verrattuna me suomalaiset olemme ökyrikkaita ja asiat ovat kuta kuinkin erinomaisesti, moni asia kaipaa täälläkin kohennusta, jotta olisimma onnellisia.  Länsimaat ovat malliesimerkkejä siitä, ettei raha tuo onnea.

Vaikka suomalaiset elävät pitkään ja ovat suhteellisen terveitä, julkinen terveydenhuolto, etenkin mielenterveyspalvelut, voisivat toimia nykyistä paremminkin. Terveysongelmia pitäisi voida ennaltaehkäistä (Tämä muuten edellyttää myös sisäilmaltaan terveiden julkisten rakennusten rakentamista. Liian moni on läpeensä homeessa.). 

Ajankäyttö tuntuu olevan monilla enemmän kuin epätasapainossa: osa kansasta palaa loppuun uralla pätemisen ja etenemisen oravanpyörässä, osa masentuu, kun työtä ei ole. Osa ei osaa rentoutua vapaallakaan, osa "rentoutuu" hukuttamalla murheitaan alkoholiin. Suomalainen kulttuuri on individualistinen. Vaikka ylpeilemme sodanaikaisella "kaveria ei jätetä" -mentaliteetilla, hälyttävän moni suomalainen ei tunne naapureitaan, ei pidä yhteyttä sukulaisiinsa eikä kavereitakaan oikein ehdi tavata. Omillaan pitää pärjätä, perkele. 

Kulttuurin monimuotoisuus on meillä lähinnä vitsi. Oikeistopopulistit pelkäävät kaikkia, joilla ei ole maantienharmaata tukkaa ja hailakansinisiä silmiä ja joiden äidinkieli ei ole suomi ja uskontona tapakristillisyys. Taiteenkin pitäisi pysyä tietyissä raameissa, ettei vain mitään uusia virtauksia maailmalta tulisi turmelemaan kansaa. Luontomme sentään on edelleen suhteellisen monimuotoista, vaikka ei siitäkään nykypolitiikalla pidetä huolta. Puhdas vesi ja metsät ovat meille niin itsestäänselvyyksiä, ettei niitä osata arvostaa.

Demokraattisena valtiona suomalainen hallinto on suhteellisen luotettavaa ja toimivaa. Tosin lähidemokratia on asia, joka kaipaa erityisesti kohennusta. Kansalaisten pitää voida vaikuttaa omaan arkeensa paremmin. Elintaso meillä on keskimäärin hyvä (bhutanilaisiin verrattuna erinomainen), vaikkakin tuloerot kasvavat koko ajan. Se on tietysti huolestuttava asia. Köyhyyskään ei ole meillä vierasta, vaikka hyvinvointivaltioksi itseään mainostavan maan pitäisi pitää huolta siitä, että kansalaiset tulevat säällisesti toimeen. Suomalaiset ovat korkeasti koulutettuja ja maamme koulutusjärjestelmä on maailman huipputasoa. Silti osa koululaisista ja opettajista voi huonosti. Systeemi ei toimi.

Näin kuntavaalien alla jokaisen soisi pohtivan sitä, mikä puolue ja kuka ehdokas puhuu ja ennen muuta toimii parhaiten bruttokansanonnellisuuden puolesta.

Oma valintani on aivan selvä. Emmin yhä kahden vaiheilla.

Tyttöjen päivänä

Tänään vietetään Kansainvälistä tyttöjen päivää. Liian monella maailman tytöllä ei edelleenkään ole ihmisarvoa, ei mahdollisuutta koulutukseen ja omien unelmien toteuttaymiseen. Tyttö nähdään perheelleen taakkana, poika lahjana. Tyttöjä tapetaan, kidutetaan ja nöyryytetään. Meillä Pohjolassa asiat ovat paremmin, mutta täälläkin tyttöjä kasvatetaan edelleen liian stereotyyppiseen muottiin. Pitää olla kiltti ja kaunis. Hiljainen ja nöyrä. Esine.

Tyttöjä ja naisia pitäisi kannustaa olemaan epäkorrekteja, itsepäisiä, tiedostavia, rohkeita, tuhmia, riettaita, reippaita, rumia, roiseja, itsenäisiä, epämiellyttäviä, vittumaisia, ehdottomia, aloitteellisia, hauskoja, hankalia, hurmaavia, aistikkaita, ärsyttäviä, itsetietoisia, tarkkoja, tulisia, älykkäitä, älyllisiä, älyttömiä, toimeliaita, eläväisiä, inhottavia, julmia, kieroja, kiihkeitä, lapsellisia, röyhkeitä, epäsovinnaisia, suorapuheisia, uskaliaita, vaativia, vapaita.

Kiltit tytöt eivät tee historiaa. Niin se vain menee.

Saako rumalle nauraa?

Joku tuntematon taho oli keksinyt hyvän pilan. Oli mennyt ja tehnyt Hel Looks -katumuotisivustoa satiirisesti jäljittelevän Per Looks -kuvagallerian Perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaista. Jokainen ymmärtää varmasti linkkiä klikkaamattakin, etteivät kuvat varsinaisesti imartele kohdettaan.

Niin. Itsekin pidän perussuomalaista politiikkaa vähintäänkin kyseenalaisena. Sekään ei nosta puolueen profiilia, että mukana toiminnassa on sellaisiakin henkilöitä, joiden kapasiteetti ei ilmiselvästikään riitä ymmärtämään asioiden suhteita ja laajempia kokonaisuuksia, vaikka nämä ominaisuudet ovat poliitikolle käsittääkseni välttämättömiä. 

Per Looks -sivusto menee mielestäni ivailussaan liian pitkälle. On yksiselitteisesti noloa nauraa toisten ihmisten ulkonäölle. Sivusto kaiketi yrittää sanoa, että julkaistut kuvat kertovat kohteensa moukkamaisuudesta enemmän kuin tuhat sanaa, niin kyllä mielestäni moisen kuvagallerian koostaminen ja sen levittäminen nolaamismielessä julkisesti kertoo enemmänkin tekijöistään. On yhdenaista sivistymättömyyttä ylentää itseään ja alentamalla muita - etenkään ulkonäön perusteella.

Olisi hyvä, jos politiikassa voitaisiin pitäytyä asiakysymyksissä. Olen kritisoinut juurikin perussuomalaisia siitä, että puolueessa on tapana väistellä vastuuta, huudella puskista ja kritisoida muita mutta olla esittämättä tolkullisia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Mutta tällä kertaa sympatiat ovat kyllä näiden ehdokkaiden puolella. Joku - mielestään varmasti erittäinkin tiedostava ja valistunut taho - on mennyt siitä, mistä aita on matalin. Ei, vaan siitä, missä aitaa ei ole ollenkaan. Per Looks -kuvagalleria jos mikä on raukkamainen teko. Ihan turhaa tulla selittämään, että kuvat on julkaistu netissä, oma moka jos on ruma ja niin edelleen.

Oikea karva

Mielenkiinnolla olen seurannut Kokoomuksen tekemää ehdotusta siitä, että sairausloman ensimmäinen päivä olisi palkaton, seuraavat kaksi viikkoa maksettaisiin 80-prosenttista palkkaa ja - no, niin pitkälle sekoomuksessa ei kai olla ajateltukaan. Työttömyysturvan leikkauksia Kokoomuksessa sen sijaan on ajateltu. Sitäkin.

Näin sitä kiitetään työväkeä, jonka asialla Kokoomus omien sanojensa mukaan on. Pah! Porvarillisempaa keskustelunavausta saa hakea ja pitkään. Yrittävä yläluokka ei piilottele epäluottamustaan rahvaaseen. Minun rahoillani et krapulapäiviäsi vietä!

Tietenkään en ole sitä mieltä, että palkalliset krapula- ja muut rokulipäivät olisivat suotavia tai missään mielessä hyväksyttyjä. Työikäinen ja -kykyinen henkilö, jolla työtä on, sitä tehköön ilman vilunkipeliä. Vaan entä, kun ihminen jää työmatkallaan suojatiellä auton alle ja joutuu pitkälle sairauslomalle? Siitäkin Kokoomus olisi rankaisemassa. Että sellainen työväenpuolue juu.

Keskustelu sairauslomien karensseista samoin kuin työttömyysturvasta taatusti jatkuu. Itse aloitteitaa merkittävämpää tässä vaiheessa on se, että Kokoomus on jälleen kerran paljastanut oikean karvansa. Kataisen johdolla ja Tujusen metodeilla puolue on viime vuosina onnistunut inhimillistämään imagoaan, mutta puheiden ei pidä anta hämätä, kun teot puhuvat aivan toista. Niissä ei ole inhimillisyyden häivääkään.

Ehkä kiltin tytön syndroomani on sumentanut ajatteluani ja ymmärrystäni, mutta käsitykseni mukaan työnantajan huijaaminen perusteettomilla sairauslomilla ei ole kovinkaan laajamittainen ongelma. Jos ja kun joku jossakin kuitenkin huijaa ja se huomataan, työnantajan on yhdessä työterveyshuollon kanssa syytä puuttua pinnaamisen syihin. Jotakin hoitoa vaativaa taustalla täytyy tuollaisissa tapauksissa olla. 

Kiinnostava detalji tähänastisessa karenssikeskustelussa muuten on ollut se, että tutkimuksen mukaan perusteettomalla sairauslomalla olevissa on selvästi eniten Perussuomalaisten kannattajia. Että sellainen junttipuolue juu.

Nonverbaalisia ajatuksia (sisältää erittäin subjektiivisia kannanottoja)

Eilen illalla käytiin YLEn ensimmäinen vaalikeskustelu liittyen tuleviin kuntavaaleihin. Mukana framilla olivat kaikki eduskuntapuolueet, lisäksi suuria haastamaan oli kutsuttu joukko pienpuolueita.
Mitä illasta jäi käteen?

Keskustelu itsessään oli melkoista sirkusta. Liian suuri määrä keskustelijoita aiheutti sen, että kenelläkään ei ollut tilaa eikä aikaa puhua juuri mitään - ellei lasketa YLEn erityisessä suosiossa paistattelevaa kokoomusjohtaja - anteeksi pääministeri - Kataista. Hän sai puhua rauhassa niin pitkään kuin halusi ja hän oli ainoa, jonka asemaa valtakunnassamme korostettiin. Jutta Urpilaista esimerkiksi puhuteltiin puheenjohtajaksi, ei valtiovarainministeriksi. 

Timo Soini lauloi läpi lähetyksen samaa virttä kuin aina ennenkin: oi miksi en saa puhua, minä ennustin tämän kun vuonna nakki kirjoitin sen jutun jonnekin ja niin edelleen. Koskahan Soini oppii, että kun puheenvuoron saa, se kannattaa käyttää hyödykseen eikä jorista joutavia. Eilen vasta lähetyksen loppupuolella Carl Haglundin kysymys Soinin ratkaisusta eurokriisiin hiljensi Herra Populistin tyystin. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, ettei Soinilla ole järkevää ratkaisua ongelmaan. 

Viimeaikaisista tavoistaan poiketen Paavo Arhinmäki oli paikalla ja otti puheenvuoroja, vaikka niitä ei olisi annettu. Arhinmäki oli muuten illan ainoa konkreettisen ratkaisuehdotuksen nuorten syrjäytymisen ehkäisykeskustelussa esittänyt panelisti. Pisteet siitä Paavolle! Muut keskustelijat olivat tasaisen hyviä tai huonoja - tosin pienpuolueiden niin sanottu isojen haastaminen jäi kyllä onnettomaksi: asiavirheet ja takelteleva esiintyminen söivät niiden uskottavuutta ainakin minun silmissäni.

Esiintymisestä tulikin mieleeni.

YLE Uutiset oli koonnut studioon niin sanotun kisastudion, joka seurasi keskustelun aikana sosiaalista mediaa sekä keskustelijoiden viestinnällistä osaamista. Kiinnostava näklökulma, mutta sekoitti sekavaa keskustelua entisestään, vaikka Jussi Lähteen kommentointi Facebookissa oli paikoin varsin hykerryttävää ja sai nettikansan liikkeelle. 

Facebookissa ainakin käytiin keskustelun jälkeenkin vielä depattia siitä, onko sillä väliä miten asiansa ilmaisee ja miltä näyttää vai ei. Itse suorastaan tyrmistyin siitä, kuinka nonverbaalisen ilmaisun merkitystä vähäteltiin. Politiikka ei toden totta saa olla mikään missimittelö, mutta on päivänselvä ja tutkittu tosiasia, että tietynlainen esiintyminen ja tietynlainen ulkomuoto lisäävät puhujan uskottavuutta kannattajakunnan silmissä. 

Jokainen, joka epäilee asiaa, voi kokeilla kotona seuraavaa rautalankamallia:

1. Osta puolisollesi tai jollekin muulle läheisellesi pieni lahja, jota tiedät hänen toivoneen tai yllätä hänet jollakin muulla tavalla (voit vaikka siivota kodin, tehdä hyvää ruokaa, hieroa hartioita ja jalkoja...). Anna hänelle huomiota ja aikaa. Kuiskaa hänen korvaansa niin lempeästi kuin osaat rakastavasi häntä.

2. Haasta puolisosi tai jonkun muun läheisesi kanssa riitaa. Tee lisäksi asioita, joita tiedät hänen inhoavan: jätä vessanpöntön rengas ylös, sukat lojumaan lattialle, iltapalatarpeet pöydälle... Ole välinpitämätön. Kun olette riidan partaalla, huuda hänelle niin ilkeällä äänensävyllä kuin osaat (mielellään kirosanojen säestämänä): "Mä rakastan sua!"

Ei liene epäselvää, kumpaa rakkaudentunnustusta puoliso uskoo ja kummalla tavalla saat sanoillesi vastakaikua. 

Palatakseni YLEn vaalikeskusteluun, kisastudion inspirpima keskustelijoiden nonverbaliikan tarkkailu aiheutti sen, että itse unohdin välillä tyystin kuunnella, mitä keskustelussa sanottiin. Paavo Arhinmäki esimerkiksi oli tavallista huolellisemmassa maskissaan niin hellyttävän suloinen ilmestys, että aluksi hänen puheensa meni vallan ohi korvien. Jyrki Katainen taas on yksinkertaisesti liian nuori ja liian snobi ollakseen uskottava roolissaan kansakunnan isähahmona, viisaana opettajana. Jutta Urpilaisen itseironia ja tilannetaju ovat jälleen vakuuttavia. Hän myös osaa tiivistää sanomaansa ymmärrettävästi. Urpilainen on kasvattanut puheenjohtajavuosiensa aikana  uskottavuuttaan huimasti. En voi oikeastaan kuin ihailla sitä tapaa, jolla hän on jättänyt verkkosukkahousu- ja "Aivan aluksi haluaisin kiittää" -kohut taakseen, mutta silti pysynyt omana itsenään. Ulkonäkökin on vain nuortunut vuosien saatossa. 

Ville Niinistöllä puolestaan on asiasisältö kunnossa ja hallussa, mutta hän sortuu kerta toisensa jälkeen luennoimaan. Tarvittaisiin rentoutta - ja tiivistämistä. En tiedä miksi, mutta kaipaisin kovasti Niinistön tilalle vaikkapa jyväskyläläistä Touko Aaltoa. Nuoret, sopivasti vihaiset miehet Arhinmäki, Haglund ja Aalto toisivat keskusteluihin lisää särmää ja väriä. Tähän saakka Arhinmäki on saanut leikkiä pystykorvaa yksin. Apu ei olisi ollenkaan pahitteeksi - mikäli nimittäin halutaan siirtää keskustelun painopistettä pönötyksestä oikeisiin asioihin.

Juha Sipilän näin ensimmäistä kertaa tositoimissa. Hajuton, mauton, väritön. Ei muuta kommentoitavaa. Päivi Räsäsen jäi hänkin täysin statistiksi. Ja Soini. Huoh. Tiedän, että epäsiisti ulkonäkö on tietoinen valinta, jotta näyttäisi enemmän kansanmieheltä. Ei kerta kaikkiaan mene läpi. Hänet on jo niin nähty. Lisäksi ylimielinen esiintyminen kuin minäkin messiaana on suorastaan vastenmielistä.

Seuraavassa keskustelussa pyrin pitäytymään asialinjalla. Unohdan Facebookin seurannan ja keskityn pohtimaan enemmän peruspalveluita, kuntaliitoksia, vanhushuoltolakia (vai mikäsenytoli) ja nuorten syrjäytymisen estämistä ja sen sellaisia. Virkistävää vaihtelua eilinen ilta kyllä oli, sitä ei käy kieltäminen.

Kaiken kaikkiaan on ihanaa, että vaalit ovat taas täällä. Kansalle leipää ja sirkushuveja nimittäin verbaliikkaa ja nonverbaliikkaa.

P.S. Erityismaininta toimittaja Jan Anderssonille, jolla on huumori hallussa asiasta tinkimättä.

Eläkkeellejäämättömyysloukussa

Yksi yhteiskunnallinen kestopuheenaihe tuntuu olevan eläkeiän nostaminen ja sitä kautta työurien pidentäminen. Vuosi sitten, kun kävin jalka-asioissa lääkärillä, tämä päivälleen ikäiseni keski-ikää lähestyvä nuori mies hihkaisi, että "tokihan koipi kuntoon pitää saada, että pääset takaisin työelämään - me kun emme tule koskaan pääsemään eläkkeelle! Kiitin lääkäriä mielettömän kovasta työmotivaatiosta (keskustelu käytiin pilke silmäkulmassa). 

Meitä ei-vielä-eläkeikää lähestyviä sukupolvia pelotellaan milloin mitenkin korkeaksi nousevilla eläkeikäskenaarioilla. Seitsemänkymppiseksi täytyisi ainakin jaksaa paahtaa.

Keskustelu jumittuu yleensä tähän, kinaan ikävuosien määrästä. Mielestäni oleellisempaa olisi pohtia minkälaisilla ehdoilla ja minkälaisissa oloissa työtä tehdään. Jos työ on mielekästä ja elämän eri osa-alueet tasapainossa keskenään, uskon, että työurien pidentäminen on mahdollista. Nykyinen pätkätyöhelvetti ja sen aiheuttama pätemisentarve polttavat työntekijän loppuun alta aikayksikön. Joustovaraa on liian vähän. Raha on liian tärkeää.

Paljon puhutaan hidastamisesta. Kilpaillaan siitä, kuka on ekologisin, kotoilee taitavimmin, elää elämyksellisintä elämää. Kun hidastamisesta tulee suoritus, mennään metsään ja lujaa. Minä uskon siihen, että ihminen on tehty nukkumaan 8 tuntia vuorokaudessa, tekemään työtä toiset 8 tuntia ja viettämään vapaa-aikaa vuorokauden loput 8 tuntia. Tietysti jokaisen elämässä tulee jaksoja, jolloin kolmijaossa joku osa-alue korostuu muita enemmän, mutta periaatteessa jako on toimiva. 

Toivon hartaasti, että tulevissa kuntavaaleissa puhuttaisiin aidosti hyvän arjen puolesta. Eurokriisit ja muut isot teemat hallitsevat muita vaaleja, mutta kuntavaaleissa on hyvä panostaa ruohonjuuritasoon. Toivottavasti vaaleissa puhutaan toimivista sosiaali- ja terveyspalveluista, myös mielenterveyspalveluista, laadukkaasta päivähoidosta ja koulutukseta, nuorten hyvinvoinnista, ihmisten välisestä tasa-arvosta, työelämän laadusta, kirjasto-, kulttuuri- ja harrastustoiminnasta, vanhuspalveluista ja sen sellaisista. Toivon kovasti, että tulevissa vaaleissa tehdään ihmisenkokoisia ratkaisuja eikä jäädä jaanaamaan siitä, onko melonilla lippalakki vai sopisiko se paremmin appelsiinille.

Minusta työssäjaksamisessa numerot ovat jossakin määrin yhdentekviä. Tässäkin asiassa kannattaisi panostaa laatuun määrän sijasta. Opin viime keväänä Reijo Punnoselta, että oleellista on lisätä elämää vuosiin, ei niinkään vuosia elämään. Työntekijä, joka voi hyvin ja tekee mielekästä työtä, jaksaa työelämässä kuin itsestään pidempään. Ei siihen mitään poppaskonsteja ja piiskaa tarvita. Korkeintaan sopivia kannustimia.


P.S. Totta vieköön, että mieleni tekisi ryhtyä kuntavaaliehdokkaaksi, pääsisi pauhaamaan oikein sydämensä kyllyydestä. Mutta toisaalta - saanhan pauhata täällä blogissakin ;).

Vammaista puhetta

Perussuomalaiset eivät petä koskaan. Enkä puhu nyt poliittisista teoista, vaan suusta karkailevista sammakoista. Kansanedustaja James Hirvisaari on taas provosoinut - vai olisiko kyseessä vitsi tällä kertaa - vertaamalla homoseksuaalisuutta kehitysvammaan. Jossakinhan Hirvisaaren mukaan täytyy olla vika, kun luonnonmukainen kehitys häiriintyy. Samaan hengenvetoon Hirvisaari nimittelee Vihreitä ja Vasemmistoliittoa 'homopuolueiksi', vaikka olisi kuulemma voinut puhua myös sateenkaaripuolueista. Nimitys ihan vain siksi, että nämä kaksi puoluetta suhtautuvat sallivimmin seksuaalivähemmistöihin. Ihanaa.

Palataan tuohon kehitysvamma-asiaan. On vaikeaa ymmärtää, että normaaliälyinen aikuinen ihminen näkee kaiken erilaisen niin pelottavana, että se on pakko luokitella poikkeamaksi, sairaudeksi, vammaksi. Ja se, ettei osata erottaa homoseksuaalisuutta esimerkiksi sukupuolisesta kohdehäiriöstä, vaan niputetaan kaikki heteronormatiivisesta seksuaalisuudesta poikkeava samaan kategoriaan. Tässä tapauksessa vammaksi. 

En ole koskaan kuullut kenenkään vihreän, punaisen, mustan, valkoisen tai keltaisen sanovan, että kaikenlainen seksuaalisuus olisi hyväksyttävää ja ongelmatonta. Monessa asiassa näin musta-valkoisesti ajattelevat ainoastaan ne, joilla ei ole kykyä monimutkaisempaan ja abstraktimpaan ajatteluun. En ymmärrä sitäkään, millä logiikalla voi kukaan määritellä sairaaksi sellaisen seksuaalisen käytöksen, jota on esiintynyt kaikkialla eläinkunnassa (mukaan luettuna ihmiset) kaikkina aikoina ja joka tapahtuu vapaaehtoisesti kahden aikuisen ihmisen välillä.

Miltähän edustaja Hirvisaaresta tuntuisi, jos minä vertaisin hänen kaltaisiaan ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä henkilöitä älyllisesti kehitysvammaisiksi? En toki harrastaisi mitään perussuomalaisten vastaista vihanlietsontaa, vaan aidosti ihmettelisin, onko näiltä ihmisiltä jäänyt normaali älyllinen kehitys kesken. Veikkaan, että Hirvisaari puoluetovereineen ei ainakaan kovin riemastuisi.

Kulttuuripolemiikki

 Tahallaan tai tahattomasti, mutta kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on viime päivinä pannut toimillaan kansalaiset pohtimaan kulttuurin syvintä olemusta ja arvoa.

Savonlinnan oopperajuhlien järjestäjillä ja ennen muuta laulajatähdillä nimittäin meni palkokasvi syvälle nenään, kun ministeri ei omien sanojensa mukaan ennättänyt lähteä oopperajuhlien 100-vuotisbileisiin. Sen sijaan lomaansa viettävä ministeri nähtiin viikonloppuna fiilistelemässä Ruisrockin 40-vuotiskekkereillä. Ennen lomansa alkua hän niin ikään vieraili Savonlinnan sijaan Helsigissä Made in Kallio -kulttuurikeskuksen avajaisissa. Näin ollen savonlinnalainen kulttuurieliitti päättelikin Arhinmäen olevan väärä mies virkaansa. Rohkenen olla eri mieltä.

Minusta Arhinmäen toiminta on rohkeaa ja kantaaottavaa. Ministeri varmasti tiesi, millaisen myrskyn hän saa toiminnallaan aikaan. Savonlinnassa on totuttu paistattelemaan korkeakulttuurisessa loisteessa - ovathan oopperajuhlat eittämättä eräs tasokkaimmista suomalaisista kulttuuritapahtumista. Mutta millä oikeudella opperaväki oikeastaan kuvittelee, että heidän edustamansa taiteenlaji on niin merkittävää, ettei ministeri yksinkertaisesti voi olla noudattamatta kutsua, vaikka samaan aikaan Suomessa tehdään muitakin merkittäviä kulttuuritekoja?

Oopperatähtien tuohtumus on oikeastaan aika naurettavaa ja noloa. Se osoittaa paitsi elitismiin perustuvaa herkkähipiäisyyttä, myös jonkinlaista kulttuurintuntemattomuutta. Yksisilmäisyyttä. Missään määräyskirjassa ei sanota, että kulttuuriministerin kuuluu käydä kaikissa korkeakulttuuritapahtumissa ja jättää esimerkiksi rock-festivaalit väliin. Etenkin, kun tapahtuma osuu ministerin loma-aikaan.

Totta kai on olemassa tilanteita ja tapahtumia, joihin ministerin kuuluu osallistua virka-asemansa puolesta. Mutta niin kuin Arhinmäki totesi, aika ei riitä kaikkeen. On tehtävä valintoja. Miettiä sopii, kumpi tapahtuma tarvitsee ministeriä ja ennen kaikkea ministerin mukanaan tuomaa julkisuutta enemmän: kansallinen instituutio ja kaiketi kansainvälisestikin tunnettu oopperatapahtuma vai nykykulttuuria ja pienten taideyritysten toimintaa edistävä kulttuurikeskus? 


Minusta on hyvä, että ministeri ei suostu olemaan pystyynkyuollut instituutio vaan aidosti oma itsensä. Sekin on hyvä, että ministerillä on tietty määrä anarkiaa suonissaan virtaamassa: kaikkeen ei pidä suostua vain siksi, että miellyttäisi. Ministerilläkin on oikeus vapaa-aikaan. Erityisen rohkeaa on sohia muurahaispesään ja herätellä oman hallinnonalan toimijoita sekä tietysti myös laajaa yleisöä pohtimaan sitä, mikä on kulttuurin perimmäinen arvo ja merkitys. 

Oopperalla on ilman muuta asemansa kulttuurielämässä, mutta kuka määrittää sen olevan arvokkaampaa kuin rock-musiikki? Miksi kulttuuriministerin oikeastaan pitäisi olla joka vuosi oopperajuhlilla eikä rock-festareilla? Miksi on hienopaa lukea Dostojevskia kuin Leena Lehtolaista? 

Muistan opiskeluajoiltani illan, jolloin pitkän seminaaripäivän jälkeen kokoonnuimme kirjallisuudenopiskelijaporukalla laittamaan yhdessä ruokaa. Osa paikallaolijoista halusi jatkaa edelleen keskustelua ranskalaisesta lyriikasta, sen hienouksista ja nyansseista, ylivertaisuudesta suomalaiseen lyriikkaan nähden. Minä ahdistuin. Ei niin, etteikö Baudelairen Pahan kukkia olisi tehnyt minuunkin vaikutusta, mutta selvää oli, ettei enää puhuttu lyriikasta vaan pönkitettiin omaa egoa. Ranskalainen nyt vain oli niiiiiiiin paljon hienompaa kuin juntti suomalainen kirjallisuus. Siihen joukkoon en halunnut kuulua. 

Sama logiikka pätee tähän oopperajupakkaan. En osaa arvottaa oopperaa sen paremmaksi kuin rock-musiikkiakaan. Molemmille on paikkaansa. Rock ei ehkä ole vaikuttanut säveltaiteeseen yhtä paljon kuin ooppera, mutta kulttuuriin kokonaisuudessaan sillä on saattanut olla jopa oopperaa suurempi vaikutus. Veikkaan, että oman ikäpolveni edustajille, joiksi luen myös ministeri Arhinmäen, ei ole ongelma pitää molemmista taiteenlajeista. Uskoakseni olemme onnistuneet osaltamme laajentamaan kulttuurikäsitystä murtamalla korkea- ja populaarikulttuurin rajoja. Työtä toki riittää edelleen, niin kuin jälleen nähtiin. On hyvä kyseenalaistaa ja herättää keskustelua, antaa vaihtoehtoja ja laajentaa näkemyksiä. Tässä mielessä Arhinmäki tuntuisi olevan erittäinkin oikea mies virkaansa.

Tuumia tunneista

Perusopetuksen uusi tuntijako on valmistunut. YLEn uutisen mukaan taito- ja taideaineiden asema vahvistuu jatkossa, samoin yhteiskuntaoppi saa lisää elintilaa. Uskonnon opetusta sen sijaan vähennetään. Kohtuullinen ratkaisu minusta, vaikka ei suinkaan ongelmaton.

Tuntijako taitaa olla sellainen asia, johon ei voi olla kuin vääriä vastauksia. Aina joku on tyytymätön, ja syystäkin. Tuntimäärää kun ei kuitenkaan voi kasvattaa loputtomiin, etteivät lapset ja nuoret näänny työtaakkansa alle, mutta silti oppimäärien olisi vastattava yhteiskunnan ja ennen muuta tulevaisuuden tarpeisiin. 

Lähtökohtaisesti taito- ja taideaineiden painottaminen on varmastikin tarpeellista, kunhan opetussuunnitelmatasolla huolehditaan siitä, etteivät ne(kin) muutu entistä suorituskeskeisemmiksi. Nykykoulu kaikkineen on kovin suoritus- ja tietopainotteinen, tilaa luovuudelle ja ylipäätään mahdollisuuksia toiminnalliseen oppimiseen on aivan liian vähän. Vielä enemmän pitäisi pystyä opettamaan itsetuntemusta ja kykyä ilmaista itseään, oppimaan oppimisen taitoja, kykyä loogiseen ajatteluun, inhimillisiä arvoja ja tartuttaa siinä sivussa halu elinikäiseen oppimiseen sen sijaan, että päntätään hauki on kala -metodilla joitakin kuriositeetteja. 

Mutta vaikka uusi tuntijako "painottaakin" (lainausmerkit siksi, että lisätunneista huolimatta taito- ja taideaineiden asema ei ole niin hyvä kuin miltä hämäävästi saattaa vaikuttaa) luovuutta, draamasta ei tullut vielä(kään) omaa oppiainettaan. Sen sijaan sen käyttöä lisätään äidinkielen ja yhteiskuntaopin tunneilla. Sopii kysyä, mistähän ministeri Gustafsson on ajatellut repiä äidinkielen tunneista tämän lisäajan? Kirjallisuudesta? Ei onnistu. Sitä on jo nykyisellään naurettavan vähän. Kirjoittamisesta? Ei, sama perustelu kuin edellä. Kielitiedosta? Ehei, sillekään ei ole tarpeeksi aikaa. Ja sittenhän on vielä mediataito, kirjoittaminen ja ties mitä muuta ilmaisun lisäksi. 

Toki ilmaisutaito on oma valinnaisaineensa yläkoulussa ja draamaa voi käyttää opetusmenetelmänä ja siten lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta rajansa kai siinäkin, mitä kaikkea sen avulla voi opettaa. Tai sitten olen vain mielikuvitukseton kääpä.


Ministeri Gustafsson muuten perusteli liikunnan lisäämistä sillä, että liian moni nuori on lihava ja liikkuu liian vähän. Samaa mieltä toki, mutta toisaalta herää kysymys, kuinkahan moni nuori on saanut kipinän liikkumiseen koululiikunnasta? Itse en tiedä ketään. Päinvastoin, liikuntatunnit ovat saaneet monen kammoamaan kaikenlaista liikkumista, turhaan. Määrän lisäämisen lisäksi pitäisikin tarkistaa sisältöjä, toimintatapoja ja asenteita. Leikki-ikä pitäisi tältä osin saada jatkumaan ikuisesti.

Yhteiskuntaopin lisätunnin puolestaan toivoisin olevan sitä, mitä ennen muinoin omana kouluaikanani kansalaistaidoksi kutsuttiin. Aktiivinen kansalaisuus vaatii yhteiskunnan rakenteiden ja toimintatapojen monipuolista tuntemusta. Lisäksi olen sitä mieltä, että koululaisen olisi hyvä oppia tuntemaan oikeuksiensa lisäksi myös velvollisuuksiaan nykyistä paremmin. Nykynuori on kovin tietoinen siitä, mihin hänellä on oikeus, mutta vastuun kantamisesta hän ei ole aina kuullut mitään.

Uskonnosta puolestaan nipistetään yksi vuosiviikkotunti. Ei hyvä. Tosin uskonto nykymuotoisena joutaisi kokonaan oppiainevalikoimasta pois. Kirkko opettakoon tunnustukselliset seikkansa jäsenilleen muuten, valtion tehtäväksi sitä ei pidä sälyttää. 

Tunnustuksellinen uskonto pitäisi pikimmiten vaihtaa uskonto- ja elämänkatsomustietoon. Globalisoituvassa maailmassa on aivan oleellista, että ihmiset tuntevat sekä omaa että toistensa uskontoa ja kulttuuria mahdollisimman hyvin. Länsimainen kulttuuri piohjautuu vahvasti kristinuskoon, joten kulttuurintuntemuksen kannalta sen tunteminen on välttämätöntä - ja veikkaanpa, ettei Islamkaan olisi enää yhtä pelottava asia edes perussuomalaisten kannattajille, mikäli koulussa jo tutustuttaisiin kyseisen uskonnon perusteisiin. Ja mitä tulee etiikkaan ja sen sellaisiin kysymyksiin: niiden pohtimiselle pitäisi mielestäni antaa nykyistä enemmän aikaa ja tunteja. Olenkin äärimmäisen paljon ministeri Gustafssonin kanssa samaa mieltä siitä, että opetussuunnitelmissa pitää jatkossa painottaa eettisyyttä ja hyvää ihmisyyttä. Saa nähdä, kuinka tämä tavoite toteutuu.


Kaiken kaikkiaan uusi tuntijako kuulemma lisää valinnaisuutta. Tässä minusta mennään jollakin tavalla metsään. Tavallaan ymmärrän valinnaisuuden hyvät puolet, mutta silti olen sitä mieltä, että mitä aikaisemmin lapsen pitää tehdä erilaisia valintoja, sitä aikaisemmin alkaa myös kilpailu ja arvottaminen. Silloin valinnoista tulee kohtalonkysymyksiä. Samoin kuin harrastuksista sanotaan, ettei lapsen pitäisi erikoistua liian aikaisin esimerkiksi johonkin yhteen urheilulajiin tai soittimeen, samoin minusta peruskoulun pitäisi olla rauhoitettu liialliselta valinnaisuudelta ja suuntautumiselta. Lapsen on toki hyvä kehittää taitojaan monipuolisesti ja kokeilla erilaisia asioita löytääkseen vahvuutensa, mutta kuka oikeasti uskoo siihen, että yläkoululainen esimerkiksi saa tehdä valintansa täysin sydämellä ja vaikka huolta huomisesta? En minä ainakaan.

Kukkahattutäti

Minulla on yksi hattu. Siinä ei ole yhtään kukkaa, ei kuviossa eikä koristeena. Silti otsaani on lyöty leima, jossa lukee "kukkahattutäti". Täti sentään olen, kymmenkertainen peräti.

Viime päivien mediakeskustelu on jälleen kerran saanut pohtimaan sitä, miksi niin monen maailaan mahtuu vain musta ja valkoinen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin vain valkoinen. Maahanmuuttaja = raiskaava sossupummineekeri, muslimi = pedofiili ja niin edelleen. Ja ihminen, joka vastustaa tällaista kategorisointia ja puhuu ihmisten välisen tasa-arvon puolesta, on auttamatta kukkahattutäti. Yritän kovasti ymmärtää tätä logiikkaa, mutta se ei minulle avaudu.


Maailma kuitenkaan harvoin on yksioikoinen, enemmän asioissa on erilaisia harmaan sävyjä kuin puhtaasti jompaa kumpaa ääripäätä. Kyllä, valitettavasti maahanmuuttajien joukossa on niitäkin, jotka raiskaavat ja niitä, jotka eivät elätä itse itseään. Mutta niin on suomalaistenkin joukossa. Saattaapa joukossa olla jokunen pedofiilikin, mutta niin niitä on meissä suomalaissakin. Ei ketään voi kategorisoida ja leimata pelkän ihonvärin tai uskonnon takia.


Ymmärtävän ja tulkitsevan lukutaidon olemattomuudesta olen ollut suorastaan järkyttynyt. Se, että kansanedustaja tuomion saatuaan julkisesti (ja erittäin ylimielisesti) kyseenalaistaa tuomiosta päättäneiden henkilöiden ammattitaidon on joidenkin mielestä rinnastettavissa siihen, kun taannoin presidentti kommentoi esillä olleen käännytystapauksen olevan yleisen oikeustajun vastainen. Minusta on käsittämätöntä, ettei näiden eroa tajuta - tai haluta tajuta. Lillukanvarsiin sen sijaan takerrutaan hyvin hanakasti. Asiaankuulumattomiin yksityiskohtiin takertuminen sitten varmaankin nostaa egoa mukavasti; pakkohan oma ymmärtämättömyys on jollakin peittää. Toki omakin syy-seuraussuhteiden tajuni on välillä koetuksella, ainakin mitä tulee talouspolitiikkaan. Sen mekanismit ovat varsin monisyiset. Mutta ainakin yritän ymmärtää, niitäkin, joiden kanssa olen eri mieltä.

Kannan kukkaista hattuani ylpeänä. On oikeastaan hyvä, että tulee tilanteita, jotka haastavat oman suvaitsevaisuuden ja jotka panevat pohtimaan omia kantoja juurta jaksain. Nytkin olen joutunut puntaroimaan, leimaanko itse tietyn puolueen edustajat väärinajattelijoiksi asiasta riippumatta. Onneksi voin vakuuttaa, että en. Edelleen mennään asiasisältö edellä.

Aion muuten olla jatkossakin piikkinä kaikenlaisten mielensäpahoittajien lihassa, kukkahattu tiukasti päässä.

P.S. Nokian johtaja Elop "pahoittelee potkuja" ilmoitettuaan Suomen historian suurimmista irtisanomisista. Samalla Elop vakuuttaa, että Nokia on jatkossakin "sielultaan suomalainen". No, muuta suomalaistahan koko yhtiössä ei enää olekaan. Paitsi muotoilujohtaja Marko Ahtisaari. Vai koskiko irtisanomiset häntäkin?
 

Retoriikkaa kaikki on vaan

MTV3:n politiikan toimittaja Matti Maunu julkaisi tänään kanavan internet-sivuilla kirjoituksen jossa hän äimistelee Korkeimmalta oikeudelta sakkotuomion saaneen  kansanedustaja Jussi Halla-ahon reaktiota asiaan. Niin ikään osansa ihmetyksestä saa perussuomalaisten puoluejohdon toiminta, joka luvalla sanoen onkin ollut ristiriitaista.

Lyhyesti sanottuna kyse on Jussi Halla-ahon vuonna 2008 blogiinsa kirjoittamasta tekstistä, jonka johdosta on sittemmin käräjöity eri oikeusasteissa pitkään ja hartaasti. Nyt KKO on todennut, että Halla-aho on syyllistynyt kirjoituksellaan uskonrauhan rikkomiseen ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. Tämän johdosta Halla-aho tuomittiin sakkorangaistukseen ja määrättiin poistamaan solvaavat kohdat tekstistään. Se, mikä tekee asiasta mielenkiintoisen - ja pelottavan - , aivan, kuten Matti Maunukin toteaa, on se, että Halla-aho antoi tuomiolla piut paut toteamalla kyseessä olevan "muutaman henkilön tulkinta asiasta", ei mikään "taivaallinen tuomio". Henkilökohtaisesti en voi ymmärtää sitä, että valtiopäivämies julkisesti halventaa (enkä puhu nyt asiallisesta kritiikistä, sillä sitä Halla-ahon lausuma ei ollut) Suomen oikeuslaitosta! Olen aiemminkin antanut itseni ymmärtää, että Halla-aholla on jonkinlaisia suuruusharhoja itsestään, mutta tällainen "Valtio olen minä" -ajattelu on suorastaan häpeällistä. 


Suurempi ongelma kuin Halla-aho henkilönä on kuitenkin perussuomalaisten puoluejohdon reagointi asiaan. Vuonna 2009 Timo Soini uhosi Ilta-Sanomissa, että mikäli Halla-aho tuomitaan asian tiimoilta, hän saa potkut puolueesta, koska Soini ei kuulemma suvaitse rasisteja puolueessaan. Tuomio tuli, mutta Soini ei tee mitään. Eikä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pirkko Ruohonen-Lerner. Eduskunnan mielestä Halla-ahon asema hallintovaliokunnan puheenjohtajana on syystäkin vaakalaudalla ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat on kutsuttu asiaa käsittelemään. Perussuomalaisilla vain "ei ole aikaa" osallistua tapaamiseen. Ehkä heitä hävettää liikaa? Soini on toki hankalassa raossa: Halla-ahon erottaminen tietäisi saman tien jytkyn sulamista. Siihen perussuomalaisilla ei ole varaa. Viis siitä, että selkärankaisempaa olisi toteuttaa uhkaus. Erottaminen olisi merkki siitä, että Soini seisoo kuin seisookin sanojensa takana. Edes joidenkin sanojen.

Perussuomalaiseen retoriikkaan tuntuu kuuluvan kiusallisten asioiden lakaiseminen maton alle ja vaikeneminen kuoliaaksi. Tutuksi ovat tulleet myös epätoivoiset yritykset kääntää huomio muualle. Kaiken tämän olen saanut tuta tänään Facebookissa.

Maunun kirjoituksesta nimittäin nousi MTV3 Uutisten Facebook-sivuilla melkoinen hälinä - keskusteluksi käytyä sananvaihtoa ei voitane kutsua. Sivuilla perussuomalaisia kannattava kirjoittaja toisensa jälkeen on tullut selittämään Halla-ahon tapauksen olevan täysin yhdentekevä sivuseikka. Kyseessä on kuulemma myös ajojahti perussuomalaisia ja erityisesti Halla-ahoa kohtaan. Itse olen likimain ainoa keskustelija, joka näkee niin kansanedustaja Halla-ahon kuin perussuomalaisten puoluejohdon toiminnan vähintäänkin kyseenalaisessa valossa. Olen yrittänyt kysyä keskustelussa sitä, eikö Soinin toiminta ole kaksinaamaista - ei vastausta.Tässä tapauksessa vaikeneminen ei taida olla myöntymisen merkki.

Sen sijaan perussuomalainen jargon keskittyy sekoittamaan puuroja ja vellejä keskenään. Suomen on erottava eurosta ja Suvivirren laulaminen on sallittava ja niin edelleen. Perustelu toisensa jälkeen viuhuu ohi kohteesta ja lujaa. Euroalueen kriisi on toki todellinen ja tilanne hyvin vakava - mutta sillä ei ole mitään tekemistä Halla-ahon harjoittaman rasismin kanssa. Nämä kaksi teemaa eivät sulje toisiaan pois. Molemmista on voitava keskustella - kriittisestikin - yhtä aikaa. 

Itse asiassa vaatimus erota eurosta kiinnitti huomioni aivan erityisesti. Perussuomalaiset ovat ainoa suomalainen puolue, joka kantaisi vastuuta pötkimällä pakoon silloin, kun on hätä. Ihan turhaa nyt on huutaa, että euroon ei olisi pitänyt mennä. Se on asia, josta jokaisella saa olla oma mielipiteensä, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jälkiviisaana on hyvä sanoa, mitä olisi tai ei olisi pitänyt tehdä. Tilanne on nyt mikä se on, ja kaikkien euromaiden tulee yhteisvastuullisesti hoitaa asiaa kuntoon. Kipeää se tekee, kaikkiin. Kaikkein kipeintä sen pitää tehdä niihin, jotka ovat holtittomat kulutusjuhlat sallineet. Kreikkalainen yksinhuoltajaäiti tai espanjalainen vanhus ei ole se henkilö, joka pitää panna kärsimään kohtuuttomasti. Minusta on raukkamaista jättää pulaan ne, jotka eniten apua tarvitsevat, jotta itse selviäisi mahdollisimman helpolla - ei sellainen kuulu suomalaiseen kaveria ei jätetä -mentaliteettiin. Tämä kuitenkin on perussuomalaista retoriikkaa, kerta toisensa jälkeen.


Matti Maunun tapaan olen sitä mieltä, että Halla-ahon tapauksessa ongelman ydin ei ole itse rikos ja siitä saatu tuomio - kansanedustajana Halla-aho ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään, jolta löytyy rikosrekisteri. Ongelma on toiseksi suurimman valiokunnan puheenjohtajan - kyseessä on kuitenkin merkittävä yhteiskunnallinen asema - oikeuslaitosta halventava suhtautuminen saamaansa tuomioon. Miehekästä ja arvokasta olisi suorittaa langetettu tuomio, ellei edustajalla ole enää mahdollisuutta normaaliin valitusmenettelyyn. Jos on, oikeutta voi hakea sitä kautta. Itse näen perussuomalaisen tavan hoitaa asioita vielä tätäkin suurempana ongelmana. En käsitä, kuinka kukaan voi luottaa Soiniin kaiken koetun jälkeen. Kolmas ongalma on perussuomalaisen kannattajajoukon köyhä argumentointikyky. Tänään nähdyn kaltaisella "keskustelulla" ei Suomea ja tulevaisuutta rakenneta.  Mutta niinhän se on, että tyhjät tynnyrithän ne tunnetusti kolisevat eniten.