Varkain

 Kun olin nuorempi, ehkä vielä lapsi, ajattelin, että 35-vuotiaana ihminen on jo tosi aikuinen. On työ, talo ja puutarha, isot lapset ja jo pitkähkö avioliitto. Silloisissa mielikuvissani 35-vuotias pukeutui puolihameeseen ja bleiseriin, otti hiuksiin permanentin ja käytti hillittyjä kultakoruja. Jostakin syystä 35 oli minulle väistämättömän keski-iän merkki. Tosin siitähän keski-ikä suunnilleen virallis-tieteellisestikin alkaa.

Kuin varkain huomaan koittaneen päivän, jolloin minusta itsestäni tuli 35-vuotias. Mikä toteutui? Työtilanne on edelleen suhteellisen epävakaa, vaikka valoa tunneliin sainkin, omkotitaloa ei ole eikä ehkä tulekaan, vuokra-asunnostani löytyy pienen pieni puutarha, jota kuopia. Lapsi on - no, ei iso eikä pieni. Hän on sellainen välimallin tyyppi nyt. Puolihameita en omista kuin kaksi, bleisereitä en yhtään. Jakkuja yhden. Permanenttia hiukseni eivät ole nähneet sitten 90-luvun otsispermisten, eikä kultakorujakaan löydy kuin korurasian uumenista rippiristi ja -rannekoru, kihlasormuksenkin kun menin imuroimaan. Niin joo. Naimisiin asti en ole ehtinyt - enkä mene vaikka mikä tulisi ennen kuin Suomessa on tasa-arvoinen avioliittolaki.

Eihän se mukavaa ole huomata itsessään ikääntymisen - no, eletyn elämän - merkkejä. Ei nyt ehkä suoranaisia ryppyjä vielä, mutta ei iho ole enää samanlainen kuin parikymppisenä. (Onneksi ei ole, sillä parikymppisenä atopia runteli nahkaani. Nyt on paljon parempi.) Ja sukuuni kun olen tullut, niin harmaat hiuksetkaan eivät ole kohdallani enää mikään kielikuva. Kampaaja ainakin kiittää, kun käsittelyssä on käytävä aiempaakin säännöllisemmin.

Mutta vaikka maa alkaisi vetää puoleensa ruumista, on hämmentävää huomata, kuinka samanlaisena mieli pysyy. Joku ydin. Tokihan sitä luonne muuttuu, mielipiteet vaihtuvat ja uutta oppia tulee, mutta silti tuolla sisällä on joku minä, joka on ihan samanlainen kuin vaikka 20 vuotta sitten. 

Nyt kolmevitosena huomaan peilanneeni liikaa itseäni ja tekemisiäni joihinkin stereotyyppisiin odotuksiin. Olen kokenut olevani vääränlainen tytär, oppilas, opettaja, äiti, sisko, ystävä - mitä milloinkin. Minulle on toki syötettykin kohtuuttoman paljon näkemyksiä siitä, millainen sitä pitäisi olla. 

Näin 35-vuotiaana huomaan saaneeni enemmän rohkeutta olla sellainen kuin itse haluan. Kaikki kulminoitui maiharikenkiin. 90-luvun teinille maiharit ovat melkein kasvaneet kiinni jalkoihin. Olen yrittänyt vuosia potkia maihareita vastaan, kunnes alkutalvesta annoin periksi. Jalat kiittävät ja askel on kevyempi kuin pitkiin aikoihin. Minä ja maiharit kuulumme yhteen! Ihan sama, olenko 15-, 35- tai 55-vuotias. 

Kuvassa syntymäpäiväkakkuni, jonka perheen miesväki minulle marsipaanikatastrofista huolimatta askarteli.