David Beckhamin pylly

Eilen postilaatikkoon tipahti taas Me Naiset, tuo ajan hermolla oleva ja tiedostava naistenlehti, joka väsymättä tutkii ajan ilmiöitä ja on modernin naisen puolella. Tosin tuo tiedostavuus koki taas eilen pahan kolauksen. Laura Ruoholalta kysyttiin haastattelussa, kenellä (urheilija)miehellä on paras pylly.

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, joku epäili, että miehet osaavat suhtautua esieellistämiseen oikein antamalla mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja nauramalla päälle. 

En toki itsekään usko, että David Beckhamin pylly kuluu siitä, että suuri osa ellei peräti kaikki jutun lukeneet naiset sitä jokusen hetken ajattelivat, mutta jos asetelman kääntää päälaelleen, ajatus ei varmaankaan tunnu enää yhtä mukavalta. Nimittäin jos joku mies julistaisi ääneen ajattelevansa sen tai tämän tai tuon julkkisnaisen rintavarustusta, moni nainen säntäisi peilin eteen vertailemaan omia rintojaan noihin mainittuihin. Ja ahdistuisi, koska omat todennäköisesti olisivat tavalla tai toisella erilaiset. Voi olla, että olen vain huumorintajuton, mutta ajattelen niin, että sellaista huumoria tai osoittelua ei pidä harrastaa, jota ei halua itseensä kohdistuvan.

Osin ärsyyntymiseni liittyy opittuun feministiseen jargoniin, jonka yhteys tosielämään on paikoin jokseenkin hatara. Käytännössä asiat ovat erilaisia kuin juhlapuheissa. Mutta koska en halua, että naisen arvo mitataan ulkonäöllä, en halua että naiset menevät siihen ansaan, että he alkavat tasa-arvon nimissä toimia kuin patriarkaatti, se, jota vastaan on käyty pitkää ja sitkeää väsytystaistelua. 

Tiedän kyllä, että ihmiset eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan vapaita toistensa viehättävyyden arvioimisesta ja arvottamisesta. Toiset vain kolahtavat enemmän kuin toiset, ja syitä siihen voi olla monia: älykkyys, huumorintaju, empaattisuus... tai pylly. Ehkä pyllystä ei pidä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Tai sitten pitää, tasa-arvon nimissä.

Se pieni ero

Olympialaisten aikaan suomalaiset piehtaroivat jälleen itsesäälissä. Miksi länsinaapurimme, mokomat hannuhanhet, onnistuvat kaikessa aina paremmin kuin me? Sisustusblogeja selatessani oivalsin vastauksen. Ruotsalaiset eivät ota itseään liian vakavasti, toisin kuin suomalaiset tekevät.

Katsokaapa mitä tahansa suomalaista blogia, jonka pitäjä määrittelee tyylisuunnaksi skandinaavisen vaaleuden ja yksinkertaisuuden. Vaaleaa ja simppeliä näissä kodeissa toki on, mutta tyyli on jollakin tavalla hyvin vakava ja puritaaninen. Kun on valittu linja, sitä noudatetaan poikkeuksetta. Taulut ovat säntillisessä järjestyksessä, asetelmat viimeisen päälle mietittyjä, kromi kiiltää, musta-valkoisuus on ulotettu pinnoilta ja huonekaluista kukkiin ja vaatteisiinkin. Ei poikkeuksia. 

Ja sitten: kurkatkaapa ruotsalaisiin (tai tanskalaisiin tai vaikka norjalaisiin) blogeihin. Tyyli kodeissa on paljon rennompi! Eriparisuus ja rentous ainakin vaikuttavat aidolta: asetelmat elävät, huonekalut kuluvat, vaalea yleisilme ei tarkoita värittömyyttä eikä kaiken tarvitse olla niin lopullisen viimeisteltyä ja huoliteltua. Asiat saavat olla reilusti kesken. Elämä on.

Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että tuota pientä eroa on oikeastaan aika vaikeaa selittää, mutta kun vertaa esimerkiksi tätä, tätä ja tätä suomalaista blogia esimerkiksi tähän tai tähän ruotsalaiseen blogiin, lienee selvä, mitä tarkoitan.

Suomalainen on suorittajaluonne. Aina pitää ottaa mallia muista ja tehdä kaikki viimeisen päälle hyvin, täydellisesti, jotta tulee varmasti hyväksytyksi. Olympialaisissa Niskasen hiihtäjäsisarukset näyttivät, että ilon kautta tulee prarempaa jälkeä kuin hampaat irvessä puristamalla. Sama koskee sisustamista. Ja muutakin elämää.

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Ihmisen kokoista

Selailin eilen postilaatikkoon tupsahtanutta Avotakka-lehteä. Oli taas kauniita ja kalliita asuntoja esitteillä. Sellaisia, joista tällainen tavallinen vuokratalliainen voi vain haaveilla. Pääkirjoituksessa kerrottiin toimittajan ensimmäisestä omistusasunnosta - ja nykyisestä. Unelmat ja tarpeet ovat kuulemma kasvaneet.

Tuli jotenkin kökkö olo.

Mihin ihminen tarvitsee määrättömästi neliöitä? Tavaroiden säilyttämiseen. Vaan tarvitseeko sitä haalia tavaraa ympärilleen niin, ettei pari-kolmesataaneliöinen talo tahdo riittää nelihenkiselle perheelle?

Tässä minun unelmani eroaa oleellisesti keskimääräisen suomalaisen unelmista. 

Viime aikoina korviini on kuiskuteltu asunnon omistamisen ihanuutta. Enkö minä kaipaa vanhuuden turvaa, enkö ikiomaa kotia? Oikeastaan en. Vaikka toki tiedän vastaavani "väärin". Toki, jos kaikki olosuhteet olisivat otollisia, mieluusti omistaisin esimerkiksi juuri tämän asunnon, jossa nyt asumme, mutta kun ei ole, en osaa olla tyytymätön. Parasta asunnon omistamisessa olisi se, että sitä voisi sisustaa mielensä mukaan ilman, että tarvitsisi kysellä lupaa mistään. Ja kyllä, ymmärrän sen, että jokainen lainanyhennys olisi niin sanotusti kotiin päin.

Mutta en toden totta edes haaveile isosta omakotitalosta puutarhoineen kaikkineen. Minulle riittää ensinnäkin vähempi tila - ja toisekseen en halua, että koti on työleiri, jonka siivoaminen, hoitaminen ja kunnosaapito ovat loppumaton urakka.

Nykyinen suomalainen kotiunelma ei taida olla millään asteikolla mitattuna kohtuullinen, jos verrataan maailmanlaajuisesti asumiseen käytettyjä neliöitä ja rahasummia. Ja yhä suurempia meitä kehotetaan unelmoimaan!  On epäekologista rakentaa palatseja, joiden lämmittämiseen ja muuhun ylläpitoon kuluu vuodessa euroja sellainen summa, jolla ruokkisi ja kouluttaisi luokallisen kehitysmaiden lapsia. Ihminen Suomalainen kaipaa niin sanottua yksityisyyttä, omaa tilaa (mikä tarkoittaa, että lapsillakin "pitää" olla pienen yksiön kokoiset omat huoneet, jokaisella tietysti omansa) ja sitten valittaa yksinäisyyttään vaikka ympärillä on "kaikkea" ja ihmettelee, kun ei tiedä mitä puolison saati lasten päässä liikkuu. Kun ei juuri koskaan nähdä. Katsotaan illat televisiota kukin omassa kopissa, saatetaan olla päiväkausia, ettei kohdata kunnolla. Pienemmät asuintilat ratkaisisivat tällaiset ongelmat.

Syksyllä Maikkarilla esitetty Suomen kaunein koti -ohjelma oli siitä mukava, että kaikki siinä esitellyt talot eivät olleet näitä sisustusblogiklooneja, vaan mukaan mahtui aidosti persoonallisiakin koteja. Eivät ne kaikki minuakaan miellyttäneet, mutta rakkaudella laitetun tunnistaa kyllä, kun sellaisen näkee. Ja sellaista minä arvostan. 

Hassu yksityiskohta ohjelmassa oli, että asiantuntijatuomarit käyttivät vähänkin pienemmistä ja tietyllä tapaa vaatimattomammista (jotka oli sisustettu esimerkiksi vanhoilla huonekaluilla ja retrokankailla) kodeista nimitystä ihmisen kokoinen. Ihmisen kokoisia olivat heidän suussaan talot, joissa ei ollut satoja neliöitä ja joita ei ollut sisustettu näyttelytilaksi vaan kodiksi. Tyypillisimmillään ihmisen kokoinen koti oli vanha rintamamiestalo, joka oli kunnostettu lapsiperheen tarpeisiin. Ihmisen kokoinenhan voisi olla hyvinkin positiivinen termi, ellei olisi nähnyt ilmettä tuomareiden kasvoilla: kuinka kukaan voi tyytyä tällaiseen?

Minusta suuruudenhulluuden sijaan unelmat myös kotirintamalla saisivat olla nimenomaan ihmisen kokoisia.

Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?

Ennen kaikkea äiti

Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".

Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa. 

Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva? 

Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista? 

En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen. 

Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi.  Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.

Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle. 

Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!

Päälaellaan

Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.

Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.

Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas. 

Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.


Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.

Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie. 

Aika surullista. 

Edustava kumppani

 Tämän viikon Me Naisissa oli juttu ex-pyöräilijä Mira Kasslinista, joka kuulemma aikoo laihduttaa. Ihan siksi, että hänen miehensä ei pidä pyöristyneestä kumppanistaan, vaan toistuvasti muistuttaa, minkänäköinen Kasslin oli suhteen alussa. Viis siitä, että mies on lihonut suhteen aikana yhtä lailla kuin puolisonsa. Mira rakastaa miestä kiloineen päivineen, mutta miehellä on hänen mielestään lupa odottaa puolisoltaan edustavuutta. Ja onhan se niinkin, että työelämässä (kiinteistövälittäjänä) vaaditaan kaunista ja hoikkaa ulkomuotoa, sillä hoikkuus on Kasslinin (tai hänen miehensä) mukaan merkki itsekurista.

Niin. Siis ei näin. 

Aloitetaan Kasslinista ja hänen parisuhteestaan (jonka todellisesta laadusta en tietenkään tiedä mitään.) Pidin Diili-kisan aikana Kasslinia modernina naisena, joka eittämättä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa, sillä muuten pikainen paluu työelämään vauvan syntymän jälkeen olisi ollut mahdoton. 

Mutta nyt on pakko tarkistaa käsitystään tästä moderniudesta. Siis miten niin miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta? Tarkoittaako Kasslin todella sitä, että hänen mielestään naisen on siedettävä miehen uunoturhapuromaista ulkomuotoa vaikka mikä olisi, mutta naisen itsensä on näytettävä 50-luvun amerikkalaiselta kotirouvalta, ihan vain, jotta miellyttäisi miestä? 

Ehkä on tosiaan niin, etteivät ne samat, kälyiset pieruverkkarit välttämättä nosta puolison osakkeita, mutta ei se niitä varsinaisesti laskekaan. Puolisolla on lupa olla sellainen kuin on. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Puolisolta on toki lupa odottaa kohtuullista edustavuutta tilanteissa, joissa edustavuutta tarvitaan, mutta edustavuus ja normaalipaino eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ihminen voi olla tai olla olematta edustava kaikenpainoisena. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Oikeastaan säälin Kasslinia. Tiedän itse edellisen parisuhteeni tuomalla kokemuksella, millaista on laihduttaa toisen painostuksesta. On kamalaa, kun epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, ellei halua tulla jätetyksi. Motivaatio laihtua saattaa olla kova, mutta kilot palaavat tuplana takaisin, kun huomaa, ettei laihuus tehnytkään onnelliseksi.

Sitten Me Naisiin.

Olen erittäin, erittäin pettynyt, että moderniksi naistenlehdeksi itseään mainostava aviisi sortuu tällaisen naiskuvan levittämiseen.

On yksinkertaisesti ällöttävää, että naisia painostetaan joka puolelta laihduttamaan. Jatkuvasti saa kokea olevansa epäkelpo, ellei ole kokoa - ei enää 38 niin kuin vuosikymmen, pari sitten - vaan 36 tai sitä pienempi. Mistä löytyisi sellainen lehti, joka lähtisi taisteluun patriarkaatin aivopesua vastaan? Miehellä ei ole lupaa odottaa sen enempää (tai vähempää) edustavuutta kumppaniltaan kuin naisellakaan. Edustavuus ei ole kiloista kiinni vaan itsensä hyväksymisestä. Ihmiset ovat erikokoisia ja -muotoisia ja piste. Anorektinen naisihanne ei ole terve. Eikä työelämä ei vapaudu ulkonäkörasismista ja epätasa-arvosta koskaan, ellei sitä aleta muuttaa pala kerrallaan. Tarvitaan naisia, jotka eivät suostu mahtumaan muottiin. Ja tarvitaan tiedotusvälineitä, jotka kertovat näistä naisista toisille naisille.

En voi kuin ihmetellä, miksei muka-moderni Me Naiset ollut nostanut kanteen samassa lehdessä esiintynyttä upeaa Peppi Lankista, joka on ponnistanut surkeasta lapsuudesta huolimatta menestykseen monellakin elämänalueella. Peppi on kaunis nainen ylipainoineen kaikkineen, ja selvästi sinut itsensä kanssa. Hänen kaltaisensa naiset ovat hyviä roolimalli nuoremmille - ja meille vanhemmillekin - naisille.

Hyvä pojaksi

 Olen lyhyen ajan sisään törmännyt useamman kerran perin kummalliseen ilmiöön. Nimittäin ihmiset ovat sanoneet, että lapseni on pojaksi todella hyvä piirtämään. Suivaannuttaa. 

Totta kai olen ylpeä äiti ja sinänsä otettu kehuista, aivan erityisesti niistä, jotka tulevat ammattilaisilta, sillä itse olen autuaan tietämätön siitä, mitä 7-vuotiaalta voi niin sanotusti odottaa ja mikä on keskimääräinen taitotaso tuon ikäisten keskuudessa. Toki olen nähnyt, että lasten välillä on huimia taitoeroja - ja muussakin kuin kuvataiteen tekemisessä.

Mutta mikä ihmeen pojaksi hyvä? Eikö valtaosa maalaustaiteen historian suurnimistä ole kuitenkin miehiä? (Vaikka tietenkään miesten valta-asema tässäkään suhteessa ei liity sukupuolen ylivertaisuuteen. Tulevaisuudessa mestaritaitelijoiden sukupuolijakauma vatmasti tasoittuu.) Ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että ihminen, jonka jalkovälissä killuu pippeli, voi olla hyvä piirtämään.

Silti stereotyyppinen poika ei piirrä, koska se on tyttömäistä nyhertämistä. Tosipoika pelaa jalkapalloa, ajaa crossipyörällä, leikkii autoilla ja rakentelee Legoilla. Tosipoika on rasavilli, kilpailuhenkinen ja ainakin hiukan keskittymiskyvytön. Tosipoika inhoaa museoita eikä hänen suustaan kuule sanaa "kaunis" ainakaan ennen kuin on todellinen tarve tehdä tyttöön vaikutus.

On hämmästyttävää, miten sitkeässä stereotypiat elävät. Miten ihmeessä ihmisten päähän saisi taottua, etteivät kiinnostuksenkohteet ja taidot riipu sukupuolesta?


P.S. Sivusilmäilyä suosittelee lämpimästi  äänestämään tänäkin vuonna järjestettävässä Gloria Blog Awards -äänestyksessä sisustusblogien ykköstä, nimittäin Diagnoosi: sisustusmaniaa. Suosikkiruokablogini Campasimpukka ei valitettavasti ole ehdolla, mutta kannatan sitä silti :).
P.P.S. Nythän mää vasta hokasin, että äänestää vissiinkin voi ihan ketä haluaa, myös ohi ehdokasasettelun. Jee!

Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä. 

Omia menoja

Olen aivan lähiaikoina lukenut, kuullut tai osallistunut neljään eri keskusteluun, jossa koulutetut, itsenäiset ja modernit naiset kauhistelevat sitä, miten hirveän vaikeaa äidin on irrottautua kotoa viettämään aikaa esimerkiksi ystävien kanssa tai harrastamaan. Perheelliselle miehelle omat menot eivät ole mikään ongelma, sen kun menevät, mutta naiseuteen kuuluu uhrautuminen. Sellaista se vain on.

Kyllä ei ole.

Minulla on noin 7,5 vuoden kokemus äitiydestä, enkä ollenkaan ymmärrä, mistä tuollaiset puheet kumpuavat. Tietenkin imettävä äiti on sidotumpi lapseen, mutta keskimäärin imetys on ohi vuodessa. Senkin tiedän, että perheellisen ei aina tee mieli lähteä yömenoihin samalla tavalla kuin sinkun tai lapsettoman. Etenkin pieni vauva vetää puoleensa niin, että varsin mieluusti sitä on hänen luonaan aina kun vain mahdollista. Mutta sitä ajatusta en jaa, etteikö nainen voisi jatkaa harrastuksia, ystävien tapaamista tai viihteellä käymistä niin halutessaan. 

Lähtemisen vaikeus ei liity naiseuteen tai äitiyteen vaan parisuhteeseen.

Ensinnäkin pitää katsoa, minkälaisen miehen lapselleen isäksi valitsee. Vastuuttoman retkun kanssa perheen perustettuaan voi olla varma, että omat menot on menty useiksi vuosiksi, elleivät sitten isovanhemmat tai muu tukiverkko auta. Mutta kun pariutuu kunnollisen ja vastuullisen ihmisen kanssa, ei tarvitse olla saatavilla joka sekunti. Minulle ainakin on äärettömän tärkeää, että voin luottaa puolisooni. Vaikka olen poissa kotoa, tiedän, että lapsi ei jää heitteille.

Mies ei tee asioita samalla tavalla kuin nainen, äiti. Vaatii naiselta tietoisia päätöksiä antaa miehelle tilaisuuden tehdä asiat omalla tavallaan. Voi olla, että isän ja lapsen yhteinen arki on varsin erilaista kuin äidin organisoima arki, mutta se ei tarkoita, ettei isä osaisi huolehtia jälkikasvustaan. 

Joskus myös tuntuu, että Suomen mittakaavassa tasa-arvon suurin este ei nykyisin enää ole patriarkaatin harjoittama naisten sortaminen vaan naisten harjoitama miesten kykyjen aliarvioiminen tietyissä asioissa. Jos äiti antaa tuoreen isän jatkuvasti ymmärtää, ettei tämä osaa vaihtaa vauvan vaippoja oikein, ei nukuttaa, pukea tai syöttää lasta oikein, ei kai tarvitse ihmetellä, jos miestä ei kiinnosta. Eikä mies opi harjoittelematta. On turha itkeä parin - kolmen vuoden kotonaolon jälkeen sitä, kun mies ei pärjää lasten kanssa, vaan kaikki pitää tehdä itse. On suorastaan rikollista ulkoistaa isä äidin pikku apulaiseksi. Kaikille osapuolille hyväksi, jos isän ja lapsen suhde saa mahdollisuuden.

Minulla on tapana potea huonoutta milloin mistäkin asiasta. Tämäkin aihe aiheutti ensiksi piston sydämessäni: olenko sittenkin huono äiti, kun käyn omissa menoissani hyvällä omallatunnolla? En ole koskaan kokenut kotoa irrottautumista vaikeaksi. Totta kai ikävöin kotijoukkoja, jos olen pitempään pois heidän luotaan, mutta hetkeäkään en ole tuntenut syyllisyyttä. Onneksi järjen ääni voitti tälläkin kertaa nopeasti. Minulla on vain ja ainoastaan syytä olla ylpeä perheestäni, jossa tasa-arvo on arkipäivää eikä pelkkiä korulauseita.

P.S. Tiedän vaahdonneeni tästä aiheesta ennenkin. Mutta kun en lakkaa ihmettelemästä...

Miehen logiikka

Miehissä on toki paljonkin sellaista, mitä en näin naisihmisenä oikein ymmärrä. 

Ylivoimaisesti omituisin piirre on kuitenkin miesten kyky kuvitella naisen haluavan valmiita vastauksia ongelmiin, vaikka nainen haluaisi vain purkaa sydäntään.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki.

Naisella on jokin pulmatilanne vaikkapa työpaikalla. Mies kysyy, mikä naisen mieltä painaa. Nainen kertoo, itselleen tyypilliseen tapaan juurta jaksain ja keittiöpsykologiaa harrastaen. Asiasta puhuminen auttaa - ja nainen tuntee ongelmavyyhdin aukeavan. Hän on kiitollinen miehelleen. 

Kunnes. 

Nainen huomaa miehensä olevan ärtynyt, ellei jopa vihainen. Nainen kysyy, onko miehellä huolia. Vastausta ei oikein tule - mytta kyseltyään nainen saa tietää miehen ahdistuneen naisen äskeisestä purkauksesta. Ei hänellä ole tuollaiseen ongelmaan vastausta! Mies ei ymmärrä, mitä nainen häneltä haluaa ja odottaa. 

Nainen hölmistyy täysin. Ei hän ole vaatinut miestä ratkaisemaan ongelmaa! Ei itse asiassa ole mitenkään mahdollista, että mies edes voisi ratkaista ongelmaa vaikka osaisi tai haluaisikin. Naiselle kuuntelevat korvat, henkinen yhteys ja olkapää, jota vasten itkeä tirauttaa, olivat täysin riittäviä.

Niin.

Sanotaan, että miehet eivät murehdi ja vatvo turhia. He toimivat. Suora toiminta on toki joskus usein paikallaan, mutta aina ei tarvitse toimia eikä ratkoa kaikkia maailman ongelmia. Toisinaan riittää, että vain kuuntelee ja on läsnä.

Sukupuoleton

Hämmentävää. Kohtasin eilen eräässä paikassa asioidessani  ihmisen, jonka sukupuolta en viiden minuutin keskustelun jälkeenkään tiennyt. Henkilön pukeutuminen - paitapusero ja neuletakki - , hiusmalli, ääni, eleet, kädet - mikään ei paljastanut sitä, oliko hän mies vai nainen. Kenkiä (tai jalkoja muutenkaan) en nähnyt.

Kiinnostavaa tapaamisessa ei niinkään ole henkilön eksakti sukupuoli vaan oma reaktioni. Miksi hämmennyin? Mihin tarvitsen tietoa siitä, onko triviaalissa asiakaspalvelutilanteessa minua palvellut henkilö mies vain nainen?

Olen tasa-arvoisen ja sukupuolisensitiivisen kasvatuksen puolestapuhuja. Lapsella - olipa hän tyttö tai poika - pitää olla mahdollisuus olla omanlaisensa ja toteuttaa kiinnostuksenkohteitaan ilman sukupuolen asettamia rajtoituksia tai määrittelyitä. Sukupuoletonta kasvatusta sen sijaan en kannata. Useimmilla meistä biologinen sukupuoli on selkeästi jompi kumpi, eikä sitä ole mitään syytä piilottaa. Ellei lapsi (tai nuori tai aikuinen) itse sitä halua.

On virkistävää, että Suomestakin löytyy sukupuolistereotypioita ja -kategorioita rikkovia ihmisiä, niin kuin eilen näkemäni henkilö oli. Toinen mainio esimerkki on laulaja Jesse Kaikuranta, joka muun muassa pukeutumisellaan rikkoo rajoja. Vai rikkooko sittenkään? Jo Dingon tai vaikkapa Hanoi Rocksin aikaan suomalaiset miehet meikkasivat, pukeutuivat androgyynisti, rakastivat koruja ja röyhelöitä - mutta olivat kuitenkin selkeästi miehiä. Samaa tekee Kaikuranta, vaikka hänen tyylinsä onkin selkeämpi ja modernimpi kuin Neumannin ja kumppaneiden.

Tiedän, että joitakin Kaikurannan androgyyni tyyli ärsyttää. Joidenkin mielestä jokaisen ihmisen pitäisi mahtua niihin sukupuolilokeroihin ja rooleihin, joita muun muassa media luo ja välittää. Elämä haluttaisiin tarjoiltavan selkeänä ja yksinkertaisena. Kaikki sellainen, mikä rikkoo tuttua ja turvallista kaavaa ja siten vaatii ravistelemaan omia ajatusmalleja, koetaan ahdistavaksi ja pelottavaksikin. 

Mitä  sukupuolettoman henkilön kohtaaminen sitten opetti? Sainko nenilleni jäädessäni kiinni stereotyyppisestä ajattelusta? En ajattele asiaa niin. Teki hyvää huomata, kuinka sitä onkaan kiinni totunnaisissa ajattelumalleissa, vaikka kuvitteleekin olevansa tiedostava monella tavalla. Niistä irtipääsemiseksi tarvitaan tietoisia tekoja. Taloussanomat uutisoi Helsingin kaupungin poistavan työhakemuksista hakijan sukupuoleen, ikään ja muihin ulkoammatillisiin asioihin viittaavat tunnistetiedot. Näin siksi, että työntekijät valittaisiin aidosti pätevyyden ja osaamisen perusteella.

On äärimmäisen vähän tilanteita, joissa sukupuolella on merkitystä. Oikeastaan mieleen ei tule muita tilanteita kuin seksi: se on erilaista, mikäli sitä harrastavat mies ja nainen, kaksi miestä tai kaksi naista. Eikä ero silloinkaan liene kokonaisvaltaisesti merkittävä. Samalla asiallahan sitä ollaan kaikissa tapauksissa. 

Tietenkin miehet ja naiset ovat erilaisia. Mutta niin ovat ihmisetkin. Mikä selittyy sukupuolella ja sukupuolirooleihin sosiaalistumisella, mikä persoonakohtaisilla eroilla lienee ikuinen keskustelun aihe, jota on ainakaan nykytietämyksellä vaikeaa todentaa. Ehkä  joku päivä maailma vielä makaa sellaisella mallilla, että osaamme ottaa ihmiset ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Vielä siihen on kuitenkin pitkä matka.

Punavihreä kukkahattupuuskahdus

Tänään on uutisoitu Opetusministeriön ja Opetushallituksen yhdessä kustantamoiden kanssa toteuttamasta hankkeesta, jonka tarkoituksena on poistaa stereotypioita oppikirjoista. Hankkeen tavoitteena ehkäistä koulukiusaamista ja syrjintää. Hurraa, huudan minä! Hienoa, että muuallakin kuin ruohonjuuritasolla ymmärretään, miten tuhoisaa on välittää valkoisen, kristityn heteromiehen totuutta ainoana oikeana, kun maailma tai Suomi eivät enää ole sellaisia. Monimuotoisuus on tosiasia, vaikka persut ja kristillisdemokraatit kuinka yrittävät potkia vastaan.

Maikkarin uutisten Facebook-sivuilla on aiheesta käyty kiinnostavaa "keskustelua". Yhden kirjoittajan mielestä hanke tarkoittaa sitä, että ensi lukuvuonna alakoulujen huutosakeissa nähdään pelkästään ladyboy-tyyppisiä ratkaisuja ja tytöille syötetään testosteronia ja pojille estrogeeniäkouluruoan mukana. Saman tien voisi toisen kirjoittajan mukaan poistaa sukupuolet kokonaan, koska se on kuulemma "punavihreiden feministiniuhottajien" lopullinen tavoite. Kolmas epäilee, että kohta suomesta kielletään sanat äiti ja isä, koska ne viittaavat sukupuoleen.

Olen ennenkin huomannut Maikkarin uutisten olevan varsinainen punaniskajunttien kokoontumispaikka, mutta tämänpäiväinen kommentointi oli kyllä pohjanoteeraus. Keskustelu osoittaa, että meillä punavihreillä feministeillä on vielä kosolti työtä edessä! 

Ensinnäkin pitäisi pitää pienet käsitesulkeiset jokaiselle suomalaiselle, jotta jokainen ymmärtäisi, että sukupuolten välinen tasa-arvo tai sukupuolineutraali tai sukupuolisensitiivinen kasvatus eivät tarkoita samaa kuin sukupuolettomuus tai vastakkaisen sukupuolen edustajaksi muuttuminen. Sukupuoli on biologinen fakta, mutta myös - ja oikeastaan ennen kaikkea - sosiaalinen konstruktio, vieläpä varsin ahdas sellainen. Ihmiset ovat erilaisia monella sellaisella tavalla, jotka eivät liity sukupuoleen mitenkään, vaikka niin kuvitellaan.

Hankkeen tavoitteena on yksinkertaisesti vapauttaa ilmapiiriä sen verran, että poika saa harrastaa balettia tai ryhtyä sairaanhoitajaksi, tyttö olla jääkiekkoileva rakennusinsinööri. Saa, mutta ei tarvitse. Toisinkin päin on ihan yhtä okei, samoin on okei olla jääkiekkoileva sairaanhoitaja tai balettia harrastava insinööri. On uskomatonta, että tätä ei ymmärretä eikä suvaita 2010-luvulla maassa, jossa sentään on ollut naispresidentti, -pääministeri ja parlamentin puheenjohtaja.

Hulluus on levinnyt, ja toivottavasti leviää lisää

Eilinen Helsingin sanomat uutisoi kohusta, jonka ruotsalaiset lelukuvastot ovat maailmalla synnyttäneet. On nimittäin niin, että kuvastoissa ei enää kategorisoida leluja sukupuolen mukaan tyttöjen ja poikien leluiksi, vaan niiden sivuilla nähdään poikia leikkimässä nukeilla ja leikkikeittiöllä ja tyttöjä leikkipyssyt käsissään. Lisäksi tytöt ja pojat leikkivät yhdessä!

Itse meinasin puhjeta hurraa-huutoihin uutisen nähdessäni. Vihdoinkin! Kaikkialla ei olla yhtä innostuneita. Kuvastot ovat nousseet uutiseksi niin
Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa kuin Venäjällä ja Kiinassakin. "Hulluus on levinnyt läpi lännen", nettikeskusteluissa kauhisteltiin. 

Sukupuolineutraalit lelukuvastot nähdään merkkinä ylikorrektista ja äärivasemmistolaisesta yhteiskunnasta. Ilmiö on paheksujien mielestä "aivan sairasta". 

Olisihan se omituista, jopa sairastakin, jos tytöistä yritettäisiin tehdä poikia ja päinvastoin. Sukupuolettomuus ei sekään ole sen terveempi lähtökohta. Sukupuolisensitiivisyydessähän ei ole kyse kummastakaan. Vaan siitä, että, että ihmiset - myös lapset - saavat olla sellaisia kuin ovat. 

Jos poika halua leikkiä nukella tai tyttö pyssyllä, ei kyse ole missään mielessä päiviteltävästä asiasta. Ihmiset ovat erilaisia. He leikkivät erilaisia leikkejä eri tavoilla, harrastavat ja opiskelevat erilaisia asioita ja päätyvät aikuisena erilaisiin ammatteihin. Sukupuoli ei saa - tai se ei saisi - olla esteenä, kumpaankaan suuntaan. Valitettavasti tereotypiat istuvat sitkeässä.

On hienoa, että takapajuisen oikeistopopulismin noususta huolimatta yhteiskunnasta kuuluu järkeviäkin vastaääniä. Maailma menee eteenpäin, vaikka sitten pienen pienin askelin. Lelujättien kuvastot eivät ole niitä pienimpiä, vaikka älliseltään siltä ehkä vaikuttaakin. On hienoa, että länsinaapurimme näyttää mallia siitä, kuinka olla luokittelematta ja kategorisoimatta pieniä ihmisiä ja heidän kiinnoostuksenkohteitaan. Vanha koira ei ehkä enää opi uusia temppuja, mutta uusi polvi imee vaikutteta itseensä kuin kylpysieni vettä. 

Tämän "hulluuden" jos minkä soisin leviävän laajalle ja tarttuvan ihan kaikkiin.

 

Mies eikä mikään

Tänään vietetään Miestenpäivää. Minä olen juhlistanut asiaa aiheuttamalla ilmeisiä traumoja yhdelle tulevalle miehelle. 

Asia on nimittäin niin, että poikani on vahvasti yhden asian harrastaja kerrallaan. Kun hän pari-kolmevuotiaana innostui Puuha-Petestä, kaikki leikit olivat pelkkää Puuha-Peteä; Palomies Sami -vaiheessa hän nimesi jopa perheen ruoat aiheeseen sopivasti. Tällä hetkellä on menossa metsästys - mikälieramboilu -buumi. Pyssyjä sun muita aseita vilisee leikeissä, piirroksissa - ja valitettavasti myös puheissa. 

Vaikka tiedän suhteellisen varmasti, että kyseessä on ohimenevä vaihe, tänään kiehui yli ja pahasti. Lapsi oli eskariporukan luontoretken päätteeksi intoutunut jauhamaan ties mitä puukko- ja tappamisjuttuja niin, että opet olivat joutuneet kolme eri kertaa asiasta huomauttamaan. Kun menin poikaani hakemaan, yksi hoitajista mulkoili minua erittäin pahasti. Tunsin olevani kelvoton kasvattaja, kun lapseni ei osaa pitää mielikuvitustaan kurissa.

Yritin jututtaa poikaa asiallisesti. Halusin tietää, mistä jutut ovat saaneet tällä kertaa alkunsa, puhuivatko muut samanlaisia - ja mitä oikeastaan oli puhuttu. Vastassa oli silkkaa jurotusta. Siitähän minä sydämistyin ja päätin takavarikoida lapsen kaikki aseisiin viittaavatkaan lelut. Viikoksi varastoon ja piste. Sanomaani vahvistaakseni lisäsin, että minkäänsortin pyssy- ja tappamispuheista viikon aikana perutaan karkkipäivä tulevalta lauantailta. Jos viikko menee hyvin, lelut - tai ainakin osan niistä - palautan ensi maanantaina. Jos ei, takavarikkoa jatketaan viikko kerrallaan.

On muuten vaikeaa selittää 6-vuotiaalle, miksi toimin niin kuin toimin. 

Inhoan henkilökohtaisesti kaikenlaisia aseita ja pyssyleikkejä sydämeni pohjasta, mutta olen toki Sinkkoseni lukenut ja tiedän, ettei lapsi ajattele niitä samalla tavalla kuin aikuinen. Lapselle taistelusankari ei merkitse silmitöntä joukkoteurastusta eikä hän ajattele oikeaa kuolemaa, vaan sankari edustaa nimenomaan sankaruutta, tietynlaisia supervoimia, joihin samastua. Se kuuluu monien poikien kehitykseen luonnollisella tavalla. Samoin tyttöjen maailmassa Barbiet sun muut saattavat edustaa aikuisen silmiin vastenmielistä naiskuvaa, mutta ei pikkutyttö ajattele nuken uhkeiden muotojen ja tuuhean hiuskuontalon seksististä funktiota, vaan rakastaa blingblingiä sen itsensä takia. 

Toki vanhemman on hyvä tarjota vaihtoehtoisia ja realistisempia nais- ja mieskuvamalleja lapselle. Silti en usko, että pyssy- tai barbieleikit ovat itsessään haitallisia, kunhan ne pysyvät sääntöjen mukaisina ja lapsi osaa puuhata muutakin. 

Tässä onkin suurin syy takavarikkoon. Aseintoilu meni pojaltani nyt yli. Tai ainakin se ylitti minun sietokykyni. On hyvä viheltää peli hetkeksi poikki ja saada muuta ajateltavaa. Ilmeisesti myös päiväkodin kasvattajien sietoraja ylittyi. Ymmärrän kyllä, että eskaripoikien joukkovilliintyminen mokomassa asiassa ei kuulosta siltä, sellaisessa ympäristössä haluaisi päiväänsä viettää. Sinänsä hiukan koomista, että ensin lasta moitittiin päiväkodissa liiasta herkkyydestä ja seuraavaksi sitten liian karskeista puheista. Ei siis kohden koskaan.

Palatakseni Miestenpäivään. Ei varmaankaan ole helppoa olla mies nykymaailmassa. Liian helposti sanotaan, ettei se ole mies eikä mikään, joka ei rakenna omaa taloa. Sanotaan myös, että pitää olla mies eikä mikään hiiri. 

Vanhat, stereoyyppiset käsitykset oikeasta miehisyydestä istuvat tiukassa. Ei saa itkeä, pitää olla kova, kilpailuhenkinen, urheiluhenkinen ja menestyä. Toisaalta pitää myös olla pehmeä ja tunteellinen, osallistua lasten ja kodinhoitoon, tarjota turvaa ja olkapäätä naiselle. Pitää olla sitä, ei saa olla tätä, kuuluu tehdä sitä ja tätä mutta ei missään nimessä tuota, jos on sattunut syntymään penis jalkojen välissä.

Miten tämän maailman saisikaan muuttumaan sellaiseksi, että ihmiset sukupuolestaan riippumatta saisivat olla omanlaisiaan? Herkkiä, rämäpäitä, humanisteja, matemaatikkoja, kotihiiriä ja maailmanvalloittajia. Jokaista tarvitaan.

 Herra 6 v.:n näkemys Termonaattorista

"Miestenpäivän juhlinnan tavoitteena on kiinnittää huomiota miesten ja poikien terveyteen, sukupuolten välisten suhteiden parantamiseen, sukupuolisen tasa-arvon edistämiseen ja myönteisten miesroolimallien korostamiseen vastapainoksi tiedotusvälineiden usean tarjoamille kielteisille mieskuville, jotka saattavat lannistaa poikia ja miehiä tuottamasta positiivista panosta läheisiin ja yhteiskuntaan. Miestenpäivänä kiinnitetään huomiota miehiin kohdistuvaan syrjintään ja juhlitaan tapahtunutta edistystä ja saavutuksia kuten miesten panosta yhteisöihin, perheisiin, parisuhteisiin ja lastenhoitoon." (Lähde: Wikipedia)

Erittäin hyvää päivänjatkoa!

"Ja noin, ole hyvä. Oikein hyvää ja erittäin aurinkoista päivänjatkoa teille ja tervetuloa uudelleen ostoksille, hyvä rouva!" 

Lähikauppamme kassatyöntekijä on poikkeuksellisen ystävällinen. Ylläoleva esimerkki on ote elävästä elämästä, noilla sanoilla minut hyvästeltiin eilen. Vaivaannutti. On mukavaa saada hyvää palvelua, mutta liika on siinäkin suhteessa liikaa. Ensinnäkin: eilen satoi vettä kaatamalla. Aurinko ei vilahtanutkaan koko päivänä. Toisekseen: suomlainen on tottunut siihen, että puhuja tarkoittaa mitä sanoo. En kuuna päivänä usko, että kyseiselle myyjälle juuri minun maito-ostokseni ovat niin merkittävä asia, että hän olisi aidosti tarkoittanut sitä, mitä sanoi. 

On typerää valittaa liian hyvästä palvelusta. Yleensähän sitä tulee marisseeksi siitä, ettei palvelua ylipäätään ole ollenkaan tai siinä on jotakin vikaa. Siksi panikin pohtimaan, mistä vaivaantumiseni johtui.

Suomalainen keskustelukulttuuri on omanlaistaan. Täällä tosiaan sanotaan mitä ajatellaan ja tarkoitetaan mitä sanotaan. Maailmallakin on totuttu siihen, että suomalaisen sanaan voi luottaa, jos kohta meitä pidetäänkin hiukan juroina tai ainakin pdättyväisinä. Suomalainen ei ole hyvä amerikkalaistyyppisessä tyhjänlätisemisessä eikä osaa eteläeurooppaiaisittain ottaa itselleen puheenvuroa. Suomalaisesta on hassua sanoa (ainakaan tutuille), että hyvin menee kiitos vaan kysymästä, jos asiat kerran ovat päin honkia - ja jo lapsille opetetaan, että omaa uheenvuoroa pitää odottaa. Se on toiseen luottamista ja toisen kunnioittamista.

Myös henkilökohtainen reviirimme on suuri verrattuna tiheämmin asuttuihin maihin. Reviiri koskee paitsi fyysistä koskemattomuutta, myös henkistä. Liian tuttavallinen keskustelija saa suomalaisen niskavillat pystyyn. Moni maahanmuuttaja sanoo, että suomalaisten kanssa on vaikeaa ystävystyä, mutta sitten, kun onnistuu pääsemään lähelle, suomalainen on uskollinen ja empaattinen ystävä. Uskon tämän. Vaikka meillä ei puhuta saksalaisittain muodollisesti, myöskään pskisuudelmakulttuuri ei istu meille. Tervehtiessään suomalainen korkeintaan kättelee, pohjalainen ei sitäkään. Halaaminen on merkki todella läheisestä suhteesta.

Vaivaannuttavan ystävällisessä palvelussa täytyy olla kyse nimenomaan henkiselle reviirille tunkeutumisesta. Ruokaostosten tekeminen on yllättävän henkilökohtainen asia: myyjä pystyy maksutapahtuman aikana päättelemään asiakkaasta ja hänen elämäntilanteestaan paljon. Ajatelkaa vaikka: mäyräkoira. lenkkimakkara ja purkkihernekeitto, toppa tupakkaa, Seiska ja luotolla maksaminen kertovat ostajastaan aivan eri tarinaa kuin luomuliha, tuoreet kasvikset ja reilun kaupan kahvi. Noin niin kuin "pikkuisen" yleistäen. Tai ahkera kondomien tai vaippojen ostaminen. Kyllä ne jotakin elämäntilanteestasi paljastavat. 

Siksi kaupan kassaan haluaa yleensä pitää tiettyä etäisyyttä. Se ei tarkoita, etteikö kassa saisi hymyillä tai toivottaa hyvää päivänjatkoa. Superlatiivit vain eivät kuulu palvelukulttuuriin noin yleisesti ottaen, koska ne merkitsevät jonkin tietyn rajan yli menemistä. Ihan jo siksikin, että asiakkaan on kohteliasta vastata toivotukseen samalla kohteliaisuusasteella. Enkä minä aikanaan koe saaneeni niin hyvää palvelua, että olisin rehellinen sanoessani "kiitos, samoin teille erittäin hyvää päivänjatkoa ja kiitos äärimmäisen upeasta palvelusta". Sellaine ei vain tunnu luontevalta. Koska olen suomalainen. Koska olen pohjalainen. Reviirini on suuri, paitsi niille, jotka olen lähelleni päästänyt.
 

Saa olla eri mieltä

Verkkolehti Uuden Suomen Puheenvuoro-palsta on mitä viihdyttävintä luettavaa. Asiallisten kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy mitä huvittavimpia kannaottoja erinäisiin yhteiskunnallisiin ongelmakohtiin. Tänään osui silmiini Mikko Aholan muutama päivä sitten julkaisema kirjoitus miehistä naisten seksiuhreina. Täynnä myötätuntoa aloin lukea kirjoitusta: varmasti joillekin voi niinkin käydä, että suhteessa nainen onkin se, joka käyttää seksuaalista valtaa miehen tahdon vastaisesti. Tämä jos mikä on suomalaisessa yhteiskunnassa vaiettu tabu.

Teksti ei varsinaisesti vastannut odotuksiani. Aholan mukaan seksikäs pukeutuminen ja ylipäätään miesten näköpiirissä eläminen on naisten tapa huijata miehiä, lypsää heiltä rahaa. Ahola siteeraa ilmeisen keksittyjä miehiä, jotka ovat joutuneet naisten seksiuhreiksi. Eräskin Pentti oli elänyt seesteistä keski-ikää, lapsiperheen ruuhkavuodet olivat onnellisesti ohi. Sitten tuli Eeva, joka viekkaudella ja vääryydellä - toisin sanoen pukeutumalla Pentin mielestä liian seksikkäästi - huijasi Pentin aloittamaan koko rumban alusta. Tuli uusi asuntolaina, uudet lapset ja uudet ruuhkavuodet. Pentti-parka olisi ansainnut rauhallisemman vanhuuden. 

Aholan mielestä Pentin surkea kohtalo osoittaa selkeän syyn sille, miksi miehet joutuvat tekemään naisia enemmän töitä - ja miksi he kuolevat keskimäärin seitsemän vuotta nuorempina kuin naiset. Ratkaisuksi Ahola tarjoaa muslimimaista tuttua kaapukulttuuria. Jos naiset pukeutuisivat peittävästi, mieluiten tietenkin burkaan, säästyttäisiin monen miehen ennenaikaiselta kuolemalta. Miten fiksua! 

Toki Aholan ajatus on omalla tavallaan innovatiivinen: itse ainakin olen antanut itseni ymmärtää, että muslimimaissa peittävää vaatetusta on perusteltu ennen muuta naisen parhaalla: asun on ollut tarkoitus suojata naista miesten riettailta katseilta ja seksuaalisilta teoilta. Mutta sellaista se on, kun puhutaan musta valkoiseksi ja meloneille lippikset.

Aholan tekstissä kaikkein eniten jää ihmetyttämään se, eikö miehillä ole lainkaan omaa tahtoa. Miksi mies ei osaa sanoa "ei"? Meille naisille on opetettu, että koska tahansa saa kieltäytyä seksistä ja muustakin kanssakäymisestä - ja että vastapuolen on syytä tätä eitä kunnioittaa. Kyllä sama koskee myös miehiä. Jos esimerkkitarinan Pentti olisi tehnyt Eevalle selväksi, ettei halua uutta suhdetta ja perhettä vaan haluaa jatkaa avioliittoaan vaimonsa kanssa, ei Eevalle olisi jäänyt muuta mahdollisuutta kuin uskoa ja luovuttaa.

Ilmiötä olisi helppoa selittää vieteillä. Niiden vallassahan miesten sanotaan olevan. Mutta mikäli päässä on järkeä ja sydän paikallaan, ihminen ottaa kyllä vastuun omista tekemisistään. Siinä yksi asia, joka erottaa ihmiset eläimistä. Ihminen ei "joudu" erilaisiin "ruljansseihin", vaan tekee tietoisia valintoja. Vaikka Aholan tarkoitus on syyllistää naisia, hän vain ja ainoastaan onnistuu tekemään oman sukupuolensa edustajista pellejä. Siis näistä onnettomista "seksiuhreista", joiden alapäässä on enemmän liikennettä kuin yläpäässä.

Toisinaan kuule sanottavan, että naiset ovat impulsiivisia ja tunteidensa vallassa; miehet puolestaan ovat rationaalisia ja loogisia. Aholan tekstin perusteella tuntuu olevan juuri päinvastoin. Mies on täysin vietävissä. Nuorelta naiselta sen sijaan tarvitaan huimaa suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä toteuttamaan hyvin toimeentulevan, keski-ikäisen miehen härski huijaaminen. Ensinnä pitää vastoin mahdollista omaa mukavuudenhalua opetella pukeutumaan seksikkäästi korkokenkiin, lyhyisiin hameisiin ja avariin kaula-aukkoihin. Pitää opetella meikkaamaan niin, että se miellyttää miestä. Täytyy soluttautua miehen elämänpiiriin tavalla tai toisella ja täytyy vietellä uhriksi valikoitunut mies. Täytyy pitää miehen seksuaalista (muullahan ei ole väliä) kiinnostusta yllä vuosi jos toinenkin, jotta saa huijattua miehen ostamaan asunnon, ehkä toisenkin. Täytyy myös rakentaa ja hoitaa yhteistä kotia; täytyy kantaa, synnyttää ja kasvattaa yhteiset lapset. Ja kaikki vain siksi, että saisi ilmaisen ylläpidon! Voi mies parkaa. Ja voi naista, kuinka helpolla hän pääseekään!

Käpylehmäkasvattaja

Tänä aamuna kommentoin Facebookissa kaverin päivitystä. Kyse oli päiväkodin lelupäivästä. Muistelin poikani ensimmäistä lelupäivää: vajaa 3-vuotias halusi ottaa mukaana puuhelmistä tehdyn matolelun. Sinne hän sukelsi isojen poikien monitoimirobottileluhökötysten keskelle silmät loistaen esittelemään omaa leluaan. 

Hetkessä oli jotakin liikuttavaa. Se kertoi siitä, että pieni lapsi ei tosiaankaan arvota asioita rahan perusteella. Lelun tai minkä tahansa muun tavaran arvo ei määräydy pienen lapsen näkökulmasta minkään muun kuin tarkoitukseen - tässä tapauksessa leikkiin - sopivuden perusteella. Aivan turhaan äidit kiistelevät keskustelupalstoilla siitä, kiusataanko lasta päiväkodissa vai ei, jos välikausihaalari on Lassie-merkkinen eikä Ticket to Heaven - vai onko haalarin sijalla verkkapuku. Tärkeintä on, että leikki sujuu.

Toisaalta puuhelmiviritelmän vieminen oitopaikalle sai minut hiukan nolostumaan. En nimittäin olisi halunnut leimautua käpylehmäkasvattajaksi, joka halveksuu kaikenlaista vinkuvaa ja välkkyvää lelutekniikkaa. Ei sillä, ettenkö jossakin määrin olisikin kulutuskriittinen kasvattaja, en nimittäin ole koskaan ymmärtänyt lasta passivoivia leluja, joilla "leikitään" nappia painamalla ja katsotaan, kun lelu tekee asiat lapsen puolesta. 

Kannatan lämpimästi sellaisia leluja, jotka aktivoivat lapsen omaa mielikuvitusta. Mutta käpylehmäkasvattajan erottaa tavallisesta ajattelevasta vanhemmasta ylenkatse. Käpylehmäkasvattaja halveksuu - ja yleensä varsin kuuluvasti - lasten suosikkileluja, niitä vikuvia ja välkkyviä robottihirvityksiä, tai mikä nyt milloinkin sattuu olemaan in. Käpylehmäkasvattaja tekee yleensä hyvin selväksi, kuinka meidän perheessä ei maailmaa arvoteta materian perusteella. Meidän perheessä arvostetaan yksinkertaisuutta, ekologisuutta, luovuutta ja kriittistä ajattelua. Meidän perheessä on aikaa lapsille eikä paikata huonoa omaatuntoa ostamalla lapsille kalliita leluja. 

Käpylehmäkasvattajaksi (tai sitten ultimaattisen köyhäksi) leimautumisen pelossa vanhempi saattaa tahtomattaan rajoittaa lapsen leluvalintoja etenkin lelupäivän kaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Samaisessa Facebook-keskustelussa joku kertoi lapsensa halunneen ottaa joskus lelupäiväleluksi tyhjän ilmapallon ja arpakuution. Ei saanut. Omassa perheessäni vastaava ilmiö on käynyt poikani itse paperista askarteleman puhelimen kanssa.

Joskus sitä pohtii, miksei kehitys joissakin asioissa voi pysähtyä kolmevuotiaan tasolle. Eskarilaiselle lelun valinta ei ole enää ollenkaan yhtä helppoa. 6,5-vuotias on jo oppinut miettimään, mitä muut ajattelevat jos vien tällaisen tai tuollaisen lelun. Tavarat ovat alkaneet saada statussymbolisia merkityksiä.

Miettiä sopii, mikä merkitys meillä vanhemmilla on tällaisessa kehityksessä. Olenko itse opettanut lapselle sen, millainen lelu päiväkotiin on sopivaa viedä? Miksi minulle ei riitä se, että tavara on relevantti lapsen leikin kannalta, vaan huolehdin - vaikka sitten alitajuisestikin - siitä, millaisen kuvan lapsen lelu antaa minusta kasvattajana. Ei ihme, että lelun valinta käy kerta kerralta vaikeammaksi.

Vailla naamiota

Joskus taannoin kerroin jossakin viettäväni suunnilleen kerran viikossa, useimmiten sunnuntaisin, meikitöntä päivää. Haluan antaa ihoni levätä ja hengittää, olla vapaasti ilman kosmetiikkakuormaa. Sain ivallisia kommentteja siitä, kuinka iholla ei ole keuhkoja, joten se ei hengitä. Siten meikitön päivä on kuulemma turha. Sitä en enää viitsinyt samassa yhteydessä kertoa, että haluan toisinaan myös vapauttaa itseni laittautumisen "pakosta". Mielestäni on hyvä toisinaan rikkoa rutiineja ja katsoa, voisiko asiat tehdä tehdäkin toisin.

Tänään vietetään valtakunnallisesti järjestyksessään toista Meikitöntä päivää. Päivän tarkoituksena on puhua ympäristöystävällisempien meikkien ja ylipäätään kosmetiikan puolesta. Mukaan tempaukseen on värvätty julkkisnaisia, joiden siviilirohkeutta ihaillaan. Meikittömyys on nykyisin radikaalia, kannanotto.

Niin tärkeänä kuin ympäristöarvoja pidänkin, meikittömällä päivällä voisi  olla paljon muutakin sanomaa kuin luonnonmukaisten meikkien puolestapuhuminen. Yksi päivä ilman meikkiä ei lopulta hirmuisen paljon luontoa säästä, jos loput 364 päivää asiaan  ei kiinnitä mitään huomiota. Mielestäni oleellisempaa olisi miettiä, miksi meikkaaminen on niin tärkeää.

En tiedä, onko meikkaamisen syistä tehty koskaan tutkimusta, mutta mutuni sanoo, että valtaosa naisista valehtelee sanoo meikkaavansa vain itseään varten. Ei siis suinkaan miellyttääkseen muita, ei ainakaan miehiä. Kyllähän olo on itsevarmempi, kun tietää näyttävänsä niin hyvältä kuin se suinkin on mahdollista. Tähän saumaan meikitöntä päivää tarvittaisiin oikeasti. Meikki on naamio, jonka taakse piiloudumme. Miksi? Missä on itsetuntomme olla omia itsejämme, luonnollisesti?

Naiset ovat kautta aikain kaikissa kulttuureissa koristelleet itseään. Uskon, että useimpiin naisiin on sisäänrakennettuna tietynlaista koristautumisen ja kauneuden kaipuuta. Tämä ominaisuus selittää osaltaan sitä, miksi kulutamme itseemme hurjia määriä kosmetiikkaa. Näpytön ja tasaisenvärinen iho on yksinkertaisesti esteettisempi. Siinä mielessä itseään varten meikkaaminen tosiaan saattaakin pitää paikkaansa. Toisaalta estetiikka on vain osatotuus.

Toinen syy piilee meikkaamis- ja koristautumiskulttuuriin piilee varmastikin siinä, että kaunis nainen on menestynyt miesmarkkinoilla. Vaikka ihminen, myöskään nainen, ei edelleenkään ole (tai sen ei pitäisi olla) kauppatavaraa, alistetussa asemassa olleelle (tai olevalle) on ollut tärkeää saada itselleen mahdollisimman hyvä puoliso. Ja ulkonäkö on ollut oikeastaan ainoa keino vaikuttaa noihin markkinoihin. Meikattu siis on, jotta miellytettäisiin miehen silmää. On lihotettu ja laihdutettu, katkottu kylkiluita ja varpaita, värjätty ihoa ja hiuksia, hankittu silikonirinnat ja täytettä huuliin, mikä milloinkin on kuulunut kauneuden koodistoon. On herätty aamulla jopa tunteja aiemmin laittautumaan, vaikka kuinka väsyttäisi. On sanottu, että kauneuden takia pitää kärsiä. Toisaalta ainakin Suomen kaltaisessa luterilaisen moraalin lippulaivamaassa liiallinen tai vääränlainen meikkaaminen ollut huonon naisen merkki. Räikeä meikki on ollut "varma" merkki siitä, että nainen on halpa.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itse en vietä tänään Meikitöntä päivää. Ympäristön kannalta jokapäiväisillä valinnoilla on enemmän merkitystä kuin yhden päivän mittaisilla tempauksilla, vaikka ei niidenkään merkitystä tietoisuuden levittäjinä sovi vähätellä. On täekeää saada ihmiset kuluttamaan eettisemmin. 

Jokaiselle meikkaavalle naiselle tekisi hyvää viettää Vailla naamiota -viikkoa. Tai kuukautta. Tai vuotta. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten maailma ja asenteet muuttuisivat, jos yksinkertaisesti lopettaisimme meikkaamisen, ylettömän hiustenlaiton ja hajusteiden käyttämisen. Samalla voisimme käyttää vain sellaisia vaatteita, joista oikeasti pidämme. Ei korkokenkiä, push upeja, avaria päänteitä ja tiukkoja pillifakkuja, ellei niitä koe aidosti mukaviksi vaatekappaleiksi.

Naamiosta luopuminen pakottaisi meidät olemaan avoimesti omia itsejämme, panemaan persoonaamme peliin. Itsetunto ja -tietoisiuus olisi pakko kaivaa sisältä, kun näkymätön haarniska olisikin jätetty naulaan. Olo olisi aluksi varmasti todella orpo. Menetänkö asemani ja uskottavuuteni työelämässä? Ihmissuhdemarkkinoilla? Mureneeko itsestäni itselleni ja muille rakentamani mielikuva, jos näytänkin siltä, miltä oikeasti näytän?

Vai tulisimmeko lopulta kuitenkin kohdatuksi enemmän omana itsenämme? Vähenisikö myös naistenvälinen kilpailu ja keskinäinen nokittelu? Vaikuttaisiko meikittömyys lopulta itsetuntoomme positiivisesti? Olen nimittäin huomannut, että heikoin itsetunto on niillä naisilla, joille jopa lähikaupassa käynti ilman meikkinaamiota on kauhistus. 

Ja vaikka mitään suurisuuntaisia mullistuksia Vailla naamiota -teema-aika ei tuottaisikaan, ainakin meikkaaja olisi rikkonut rutiinejaan.