Eilen illalla olin paikallisen vanhempainfoorumin järjestämässä Äitien illassa, jossa käsiteltiin kasvatustieteiden tohtori Leena Valkosen alustuksen pohjalta sitä, millainen on hyvä vanhempi. Valkonen on vuonna 2006 ilmestyneessä väitöskirjassaan tutkinut 5.- ja 6.-luokkalaisten käsityksiä vanhemmuudesta.
Lasten näkemykset siitä, millainen on hyvä isä tai äiti, olivat liikuttavia. Lapset eivät Valkosen mukaan kaipaa jatkuvaa (aineellista) hemmottelua, rajattomia vapauksia tai huippuelämyksiä, vaan tavallista, yhteistä arkea. Teoriassa hyvä vanhemmuus on varsin yksinkertaista.
Valkosen mukaan hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten mielestä viisi osa-aluetta: hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa lasta ja elää itse ihmisiksi. Kaksi viidestä kategoriasta - lapsen tärkeänä pitäminen ja vanhemman ihmisiksi eläminen - ovat lasten mielestä absoluuttisia, kolmea muuta lapset kuvasivat ulottuvuuksina, joiden ääripäässä on välinpitämättömyys ja liiallinen kontrollointi, "hössötys".
Valkosen mukaan tärkein vanhemmuuden osa-alueista on huolenpito - luultavasti siksi, että huolenpito on välittämisen ilmentymä. Lapset toivovat, että vanhempi vastaa heidän perustarpeisiinsa antamalla ruokaa, vaatteita, lämpimän kodin, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen - sekä aikaa. Ei auta, vaikka vanhempi kuinka vakuuttaisi rakastavansa, jos lapsi siitä huolimatta jää vaille ravintoa tai vaikkapa lämpimiä vaatteita. Eikä auta, että vanhempi sanoo, että minulle voit kertoa kaikki murheesi, jos hän ei käytännössä ole koskaan "tavattavissa", läsnä.
Lapset pitävät Valkosen mukaan tärkeänä sitä, että vanhempi asettaa heille rajat niin nukkumaanmeno- kuin kotiintuloajoissa, niin karkinsyönnissä kuin kaverisuhteissakin. Huutaa saa, asiasta, muttei joka asiasta. Lapset toivovat vanhemman olevan auktoriteetti - mutta diktaattori ei saa olla. Lasten mielestä vanhemman kivuus tulee nimenomaan siitä, että vanhempi osaa joustaa rajoista tarvittaessa.
Mielenkiintoisin hyvän vanhemmuuden kategorioista on Valkosen mainitsema ihmisiksi eläminen. Lasten mielestä hyvä vanhempi ei juo alkoholia, ei käytä huumeita - ei edes polta tupakkaa. Hyvä vanhempi ei riitele lasten kuullen, ei käyttäydy väkivaltaisesti, pitää kodin siistinä ja hoitaa sekä omat että lasten asiat säntillisesti. Piste.
Valkonen sanoi olleensa jopa hieman pahoillaan väitöskirjansa julkaisun aikoihin siitä, että tämä ihmisiksi elämisen osa-alue nostettiin uutisoinnissa kärjeksi. Itse en ihmettele asiaa lainkaan. Moni vanhempi sallii itselleen monia "aikuisen elämään kuuluvia asioita" sillä verukkeella, että hoitaa muut asiat vanhemmuudessaan hyvin. Perjantaipullon korkkaaminen on monen vanhemman mielestä ihan okei, kunhan ensin on leiponut lasten kanssa yhdessä pizzaa. On ihan okei olla paljon pois kotoa, töissä ja harrastuksissa, kunhan on varmistanut, että lapsella on hyvä hoitaja.
Lapsi tarvitsee Valkosen mukaan varauksetonta välittämistä ja sen ilmenemistä huolenpitona. Lapsi tarvitsee rajoja ja aikaa. Hän tarvitsee turvaa. Tavallista elämää. Kaikkein koskettavinta Valkosen alustuksessa oli mielestäni se yksityiskohta, että alakoululaisten mielestä parasta kaikesta oli pelata vanhempien kanssa yhdessä lautapelejä. Koululainen ei nimittäin juuri muulloin saa vanhempansa jakamatonta huomiota.
Teoriassa hyvä vanhemmuus on yksinkertaista. Alustuksen jälkeinen keskustelu paljasti, että käytännössä näin ei aina ole. Arjen pulmat ovat moninaiset. Miten kohdella uusperheen lapsia tasapuolisesti? Miten saada lukiolainen ottamaan vastuuta omasta opiskelustaan? Mistä tietää, että kontrolloi ja rajoittaa tarpeeksi muttei liikaa?
Avuksi tulee Jari Sinkkosen käsite riittävän hyvä vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen vanhempi - itse asiassa se olisi kauhea taakka lapselle, sekin.
Itse ajattelen niin, että jo sillä pääsee vanhemmuudessa pitkälle, kun erottaa lapsen hänen suorituksistaan. Olet hyvä, rakas ja arvokas juuri sinuna. Asetan sinulle rajoja siksi, että välitän sinusta. Huolehdin sinusta siksi, että välitän sinusta. Haluan, että siipesi kantavat sitten joskus. Sekin on teoriassa kauhean yksinkertaista.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
perjantai 17. tammikuuta 2014
Ennen kaikkea äiti
Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".
Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa.
Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva?
Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista?
En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen.
Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi. Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.
Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle.
Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".
Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa.
Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva?
Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista?
En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen.
Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi. Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.
Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle.
Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!
tiistai 14. tammikuuta 2014
Päälaellaan
Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.
Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.
Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas.
Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.
Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.
Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie.
Aika surullista.
Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.
Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas.
Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.
Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.
Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie.
Aika surullista.
maanantai 23. joulukuuta 2013
Kahdeskymmenes kolmas luukku - Juhlan aika
Kävimme tänään perheen kanssa Prismassa tekemässä viimehetken ruokaostoksia ennen joulun viettoon hiljentymistä. Poislähtiessämme vastaani tuli kaksi vahvassa laitamyötäisessä ollutta miestä. Itse asiassa näytti ainakin äkkivilkaisulla siltä, ettei tämä ollut ryyppyputken ensimmäinen päivä. Toisella miehistä oli kädessään seteli. "Pitää sitä ny perkele lapsille lahjoja olla", kuulin hänen sanovan kaverilleen.
Niin. Pitäähän sitä. Mutta veikkaan kyllä että lapset - olivatpa he minkä ikäisiä tahansa - toivoisivat, että isä olisi jouluna selvin päin.
On juhlan aika. Nautitaan joulusta, vapaapäivistä, läheisistämme, herkuista. Annetaan aikaamme heille, joita eniten rakastamme. Mikään materia ei sitä voi korvata.
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Kahdeskymmens ensimmäinen ja kahdeskymmenes toinen luukku - Silmäilijän joulumieli
Silmäilijän koti on nyt puunattu ja tuunattu joulukuntoon. Kuusi (joka on muuten komea!) vielä odottaa koristeluaan ja kinkku paistamista, mutta muuten kaikki jouluvalmistelut on nyt tehty. Niiden toteuttamista odotellessa nappasin itselleni suunnilleen joka toisessa blogissa pyörineen haasteen, jossa bloginpitäjä kertoo asioista, joista hänen joulumielensä syntyy.
Tässä Silmäilijän joulumielen aakkoset:
Parasta joulussa on rauhallinen ja kiireetön tunnelma. On mukavaa, kun koti on puettu juhla-asuun, ja voi viettää aikaa oman perheen kesken, maistella herkkuja, kuunnella hyvää musiikkia, lukea, katsoa elokuvia, pelailla...
Joulumusiikkinani on perinteisiä suomalaisia joululauluja. Rakkain kaikista on Vesa-Matti Loirin joululevy, siltä on liki mahdotonta sanoa suosikkiaan. Sydämeeni joulun teen, Varpunen jouluaamuna, Maa on niin kaunis, Ave Maria, Tonttu... jopa Heinillä härkien kaukalon toimii - normaalisti se on inhokkijoululauluni yhdessä kaikkien joperuonansuumaisten huumorijoululaulujen kanssa. Tänä vuonna minulle ovat maistuneet myös raskaammat joululaulut. Erityisesti Antti Railion ääni ja tapa tulkita ovat tehneet vaikutuksen.
Jouluelokuvia en varsinaisesti katso, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Niko Lentäjän poikaa tai vaikkapa Frozen - Huurteinen -lastenelokuvaa, jollaisia tulee yhdessä lapsen kanssa katsottua. Tietenkään jouluelokuvista puhuttaessa ei sovi unohtaa klassikkoelokuva Lumiukkoa, joka on nähtävä joka joulu siinä missä joulurauhan julistuskin.
Jouluherkkuni ylitse muiden ovat Mozartin kuulat, jotka ovat ylivertaista joulusuklaata. Ilman niitä ei joulu tule! Joulupöydän must-juttuja ovat kinkku, kylmäsavulohi ja itse tehty rosolli sekä sienisalaatti. Muuta ei välttämättä tarvita. Vaikka ei sillä, pidän kyllä ihan kaikista jouluruoista laatikoita myöten. Ruokien kanssa juon mieluusti vettä ja kivennäisvettä, muuten pidän erityisesti mustikkaisesta glögistä. Alkoholi ei meidän perheemme jouluun kuulu lainkaan.
Jouluaattona pukeudumme siististi - vasta joulupäivä hölläillään pyjamissa. Ei meillä aattonakaan varsinaisesti juhlavaatteissa olla, mutta miesväki on yleensä siistit farkut ja kauluspaita -linjalla ja minulla on joku mekko.
Joulukoristeita meillä on ripoteltu esiin maltillisesti koko joulukuun ajan. Itse asiassa osa valoista viriteltiin sisälle ja ulos jo marraskuun puolella. Itse pärjäisin hyvinkin vähällä koristelulla, mutta lapsi tuntuu olevan täysin toista mieltä. Huoh :)!
Vietämme joulua kotonamme niin kuin muinakin vuosina. Minulle on tärkeää saada laittaa omannäköiseni joulu ja luoda omia perinteitä. Anoppi ja appi tulevat vierailulle aattona, mikäli heidän terveystilanteensa antaa myöden. Pohjanmaan-mummolassa käymme vasta välipäivinä. Pyhät siis vietämme oman perheen kesken.
Tänä vuonna olen ostanut kaikki lahjat kaupasta valmiina. En ole mikään kädentaitojen ihmelapsi, joten omin käsin ei synny kovinkaan kummoisia lahjoja. Joinakin jouluina olen esim. leiponut joulukakkuja lahjaksi, mutta tänä vuonna ei ottanut siltä kohdalta ollenkaan. Suosin lahjoissa jos mahdollista aineettomia, poiskuluvia lahjoja sekä tarve-esineitä. Mielestäni lahjojen ei tarvitse olla kalliita tai muuten suureellisia, tärkeää on toisen muistaminen.
Itselleni olen toivonut lahjaksi Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -kirjaa sekä lahjakorttia intialaiseen päähierontaan. Yhtä ainoaa parasta lahjaa en osaa millään nimetä, moni lahja on koskettanut kovin. Niin ikään on kovin vaikeaa lähteä kuvailemaan unelmien joulua. Jos jotakin, niin toivoisin, että jouluna olisi lunta maassa (tämä toive taitaa jäädä tältä joululta toteutumatta) ja ihmisillä olisi sydämissään rauha. Viime vuosina omassa joulussani on parasta ollut lapsen jouluilon näkeminen ja sen kanssaeläminen. Toivottavasti lapselle jää paljon hyviä joulumuistoja, yhtä lämpimiä kuin itsellänikin on ajalta ennen isäni kuolemaa.
P.S. Joulupukkiasia on edelleen ratkaisematta ;).
Tässä Silmäilijän joulumielen aakkoset:
Parasta joulussa on rauhallinen ja kiireetön tunnelma. On mukavaa, kun koti on puettu juhla-asuun, ja voi viettää aikaa oman perheen kesken, maistella herkkuja, kuunnella hyvää musiikkia, lukea, katsoa elokuvia, pelailla...
Joulumusiikkinani on perinteisiä suomalaisia joululauluja. Rakkain kaikista on Vesa-Matti Loirin joululevy, siltä on liki mahdotonta sanoa suosikkiaan. Sydämeeni joulun teen, Varpunen jouluaamuna, Maa on niin kaunis, Ave Maria, Tonttu... jopa Heinillä härkien kaukalon toimii - normaalisti se on inhokkijoululauluni yhdessä kaikkien joperuonansuumaisten huumorijoululaulujen kanssa. Tänä vuonna minulle ovat maistuneet myös raskaammat joululaulut. Erityisesti Antti Railion ääni ja tapa tulkita ovat tehneet vaikutuksen.
Jouluelokuvia en varsinaisesti katso, ellei sellaiseksi lasketa esimerkiksi Niko Lentäjän poikaa tai vaikkapa Frozen - Huurteinen -lastenelokuvaa, jollaisia tulee yhdessä lapsen kanssa katsottua. Tietenkään jouluelokuvista puhuttaessa ei sovi unohtaa klassikkoelokuva Lumiukkoa, joka on nähtävä joka joulu siinä missä joulurauhan julistuskin.
Jouluherkkuni ylitse muiden ovat Mozartin kuulat, jotka ovat ylivertaista joulusuklaata. Ilman niitä ei joulu tule! Joulupöydän must-juttuja ovat kinkku, kylmäsavulohi ja itse tehty rosolli sekä sienisalaatti. Muuta ei välttämättä tarvita. Vaikka ei sillä, pidän kyllä ihan kaikista jouluruoista laatikoita myöten. Ruokien kanssa juon mieluusti vettä ja kivennäisvettä, muuten pidän erityisesti mustikkaisesta glögistä. Alkoholi ei meidän perheemme jouluun kuulu lainkaan.
Jouluaattona pukeudumme siististi - vasta joulupäivä hölläillään pyjamissa. Ei meillä aattonakaan varsinaisesti juhlavaatteissa olla, mutta miesväki on yleensä siistit farkut ja kauluspaita -linjalla ja minulla on joku mekko.
Joulukoristeita meillä on ripoteltu esiin maltillisesti koko joulukuun ajan. Itse asiassa osa valoista viriteltiin sisälle ja ulos jo marraskuun puolella. Itse pärjäisin hyvinkin vähällä koristelulla, mutta lapsi tuntuu olevan täysin toista mieltä. Huoh :)!
Vietämme joulua kotonamme niin kuin muinakin vuosina. Minulle on tärkeää saada laittaa omannäköiseni joulu ja luoda omia perinteitä. Anoppi ja appi tulevat vierailulle aattona, mikäli heidän terveystilanteensa antaa myöden. Pohjanmaan-mummolassa käymme vasta välipäivinä. Pyhät siis vietämme oman perheen kesken.
Tänä vuonna olen ostanut kaikki lahjat kaupasta valmiina. En ole mikään kädentaitojen ihmelapsi, joten omin käsin ei synny kovinkaan kummoisia lahjoja. Joinakin jouluina olen esim. leiponut joulukakkuja lahjaksi, mutta tänä vuonna ei ottanut siltä kohdalta ollenkaan. Suosin lahjoissa jos mahdollista aineettomia, poiskuluvia lahjoja sekä tarve-esineitä. Mielestäni lahjojen ei tarvitse olla kalliita tai muuten suureellisia, tärkeää on toisen muistaminen.
Itselleni olen toivonut lahjaksi Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -kirjaa sekä lahjakorttia intialaiseen päähierontaan. Yhtä ainoaa parasta lahjaa en osaa millään nimetä, moni lahja on koskettanut kovin. Niin ikään on kovin vaikeaa lähteä kuvailemaan unelmien joulua. Jos jotakin, niin toivoisin, että jouluna olisi lunta maassa (tämä toive taitaa jäädä tältä joululta toteutumatta) ja ihmisillä olisi sydämissään rauha. Viime vuosina omassa joulussani on parasta ollut lapsen jouluilon näkeminen ja sen kanssaeläminen. Toivottavasti lapselle jää paljon hyviä joulumuistoja, yhtä lämpimiä kuin itsellänikin on ajalta ennen isäni kuolemaa.
Blogilliset lukijat, napatkaa tästä haaste ja kertokaa omasta joulustanne. Muiden lukijoiden joulumielesä olisi mukavaa kuulla kommenttikentässä :).
P.S. Joulupukkiasia on edelleen ratkaisematta ;).
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Pehmeä lasku?
Perheellämme on ongelma. Koskee erästä punanuttuista ja harmaapartaista herraa, joka kulkee jouluaattona jakamassa (lapsille) lahjoja.
Asia on nyt niin, että ekaluokkalaisemme uskoo joulupukkiin vielä täysin. Aiemmin syksyllä vanhempi kaveri yritti häntä valistaa, että se on vain joku tuttu, joka pukeutuu pukiksi, eikä mikään oikea Joulupukki-niminen henkilö. Lapsi ei uskonut, vaan kirjoitti Joulupukille toiveistaan ja varoo omaehtoisesti kiukuttelemasta, "koska tonttu voi nähdä ja kertoa pukille". Me vanhemmat olemme olleet kieli keskellä suuta ja varoneet ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen, jotta lapsi saisi säilyttää uskonsa tai luopua siitä aivan omaan tahtiinsa.
Toisaalta on myös niin, että lukutaitoinen lapsi on kyllä saanut mainoksista ja muista tietolähteistä selville sen, että aikuisia kehotetaan ostamaan nyt parhaat joululahjat meiltä! Tästä stressittömästi lämmintä pukinkonttiin! Kauppareissuilla on ihmetelty jouluisten lahjapapereiden runsautta. Jollakin tasolla hän varmasti jo tietää, että aikuiset ostavat lahjat, jotka Joulupukki sitten käy jakamassa - ja osallistuuhan lapsi itsekin pienten joulumuistamisten valmistamiseen ja viemiseen.
Nyt olisi aika tilata Joulupukki aatoksi vierailulle meidänkin matalaan majaamme. Mietityttää.
Aivan varmasti tämä on viimeinen joulu, kun lapsi pukkiin uskoo, joten nyt olisi vielä mahdollisuus nauttia eräänlaisesta pikkulapsijoulusta. Mutta valmentaisiko lasta pukki-illuusiosta luopumiseen se, jos järjestäisimmekin asiat tänä vuonna niin, että pukki käykin sillä aikaa, kun poika on isänsä kanssa saunassa? Lahjat ja kirje pukilta, jossa hän harmittelee ettei ehtinyt jäädä odottamaan, vaan joutui jättämään lahjat ja jatkamaan matkaa löytyisivät kuusen alta, kun miesväki tulee saunasta kotiin.
Pettyykö lapsi pahasti, jos ei näe pukkia? Ja säilyykö illuusio siitä huolimatta?
Asia on nyt niin, että ekaluokkalaisemme uskoo joulupukkiin vielä täysin. Aiemmin syksyllä vanhempi kaveri yritti häntä valistaa, että se on vain joku tuttu, joka pukeutuu pukiksi, eikä mikään oikea Joulupukki-niminen henkilö. Lapsi ei uskonut, vaan kirjoitti Joulupukille toiveistaan ja varoo omaehtoisesti kiukuttelemasta, "koska tonttu voi nähdä ja kertoa pukille". Me vanhemmat olemme olleet kieli keskellä suuta ja varoneet ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen, jotta lapsi saisi säilyttää uskonsa tai luopua siitä aivan omaan tahtiinsa.
Toisaalta on myös niin, että lukutaitoinen lapsi on kyllä saanut mainoksista ja muista tietolähteistä selville sen, että aikuisia kehotetaan ostamaan nyt parhaat joululahjat meiltä! Tästä stressittömästi lämmintä pukinkonttiin! Kauppareissuilla on ihmetelty jouluisten lahjapapereiden runsautta. Jollakin tasolla hän varmasti jo tietää, että aikuiset ostavat lahjat, jotka Joulupukki sitten käy jakamassa - ja osallistuuhan lapsi itsekin pienten joulumuistamisten valmistamiseen ja viemiseen.
Nyt olisi aika tilata Joulupukki aatoksi vierailulle meidänkin matalaan majaamme. Mietityttää.
Aivan varmasti tämä on viimeinen joulu, kun lapsi pukkiin uskoo, joten nyt olisi vielä mahdollisuus nauttia eräänlaisesta pikkulapsijoulusta. Mutta valmentaisiko lasta pukki-illuusiosta luopumiseen se, jos järjestäisimmekin asiat tänä vuonna niin, että pukki käykin sillä aikaa, kun poika on isänsä kanssa saunassa? Lahjat ja kirje pukilta, jossa hän harmittelee ettei ehtinyt jäädä odottamaan, vaan joutui jättämään lahjat ja jatkamaan matkaa löytyisivät kuusen alta, kun miesväki tulee saunasta kotiin.
Pettyykö lapsi pahasti, jos ei näe pukkia? Ja säilyykö illuusio siitä huolimatta?
Miten teidän perheessänne on toimittu pukkipoliittisten ongelmien kanssa?
Kahdeksastoista luukku
Ajasta ja sen kulumisesta.
Katseltiin kohta 8-vuotiaani kanssa tässä päivänä eräänä Toljanterin edesottamuksia odotellessamme Pikku Kakkosta suunnilleen 1,5 vuoden tauon jälkeen. Olipa hulvaton kokemus!
Nauroin kippurassa pojan naurulle, kun ruudussa seikkaili Lilli Kukkaistyttö. "Oonko mä äiti ihan oikeasti tykännyt tästä ohjelmasta pienenä?" kuului kysymys. "Kyllä vain, kultaseni, Lilli oli yksi suosikeistasi." "Voi luoja!" Ja naurua päälle. "Äiti, onko tuo Siina ollut aina yhtä hysteerinen?" "On toki, ihan samanlainen." "Ei voi olla totta, ja musta se oli ennen niin ihana", poika sai henkäistyksi.
Naurussa ei ollut mitään pahantahtoista. Se ei syntynyt myötähäpeästä, vaan uusin silmin näkemisestä. Lapseni on vain kasvanut isoksi. Ainakin Pikku Kakkosen verran.
Toisena päivänä katselin poikaani ja samanikäistä tyttölasta vierekkäin tarjoilupöydän ääressä keräämässä herkkuja lautasilleen. Poikani on pitkä, harteikas, jykevä muutenkin, kaikesta voi päätellä, että hänestä tulee isänsä lailla iso mies. Ja tyttö vieressä, hän oli pieni ja siro, melkein päätä lyhyempi kuin poikani, oikea keijukainen. Yhtäkkiä näin heidät siinä aikuisina. Tiesin, miltä lapseni näyttää kymmenen - tai kahdenkymmenen - vuoden kuluttua.
Lapseni on todellakin kasvanut jo isoksi.
Miten aika voi mennä näin nopeasti?
* * *
Ajasta tulikin mieleen, että Neon listassa päivän sana on Kinkku. Ja kyllä, ihan näillä näppäimillä on aika ottaa kinkku sulamaan. Joulu tulee, vaikka maa olisi musta.
tiistai 17. joulukuuta 2013
Seitsemästoista luukku - Kompromissikuusi
Joulupuusta pitäisi kirjoittaa.
Tämä sana on listassa hämmentävässä kohtaa. Ei meillä vielä ole joulupuuta rakennettuna - eikä sitä ennen ensi viikonloppua tulekaan. Haluan tehdä joulusiivot valmiiksi ennen kuin kuusi tuodaan tupaan. En ollenkaan ymmärrä niitä, jotka kuskaavat kuusen sisälle jo itsenäisyyspäivän tienoilla. Minulle kuusi on se, joka tekee juhlan - enkä millään jaksa juhlia koko joulukuuta. Enkä varsinkaan imuroida kaikkialle ehtiviä neulasia.
Silti muutama sananen joulupuustamme, josta tulee varsinainen kompromissikuusi tänä vuonna.
Ensinnäkin. Mieluilisin kovasti joulupuuksemme tuuheaa, viljeltyä kuusta. Sellainen on yksinkertaisesti kaunis. Mutta periaatteeni eivät oikein anna periksi. Haluan sittenkin perinteisen suomalaisen metsäkuusen, joka on kauneimmillaankin enemmän tai vähemmän harva ja toispuoleinen, mutta kaikessa karuudessaan käsittämätömän hellyttävä. En myöskään näe syytä maksaa maltaita torikuusesta, kun puolisoni ystävä haluaa lahjoittaa meille kuusen.
Sitten tietysti kuusen koristelupolitiikka on ihan oma lukunsa. Itse asiassa kyseessä on suora jatkumo eilisille pohdinnoilleni pakettien estetiikasta. Nimittäin minä haluaisin pitää kuusen koristeet mahdollisimman yksinkertaisina. Kuvassa näkyvät valkoiset lankapallot ja piparkakkukoristeet, muutama valkoinen puusydän ja valot riittäisivät minulle vallan mainiosti. En halua peittää kuusen kauneutta koristepaljouden alle. Valitettavasti poikani on asiasta aivan eri mieltä. Hän haluaa kultanauhaa! Hopeapalloja! Kaikkea kimaltavaa ja runsasta. Puolisoltani en ole uskaltanut edes kysyä, mitä hän haluaa. Näissäkin toiveissa on jos sovittelemista.
Vaikka ajatuskin kultanauhasta saa voimaan pahoin, en periaatteesta aio olla joulukuusidiktaattori, joka yksinoikeudella sanelee, millainen kuusi sopii meille. Tämä koti on kuitenkin kaikkien meidän kolmen koti, joten kaikilla pitää olla halutessaan oikeus saada mielipiteensä kuuluviin. Myös lapsella. On tärkeää, että lapsi voi kokea olevansa täysivaltainen perheenjäsen ja vaikuttaa asioihin, joihin hänen päätöksentekokykynsä riittää. Eikä se ole niin justiinsa miltä se kuusi näyttää, kun asiaa tarkemmin ajattelee.
Mielenkiinnolla odotankin, millainen kompromissikuusestamme lopulta tulee.
Millainen joulukuusi teidän kotiinne tulee tänä vuonna?
Kuka päättää koristeluista?
perjantai 13. joulukuuta 2013
Kolmastoista luukku - Valo
Tänään on perjantai, kolmastoista joulukuuta, Lucian päivä. Pyhän Lucian muistopäivä kuului alunperin katoliseen pyhimyskalenteriin. Luciasta tiedetään hyvin vähän, mutta legendojen mukaan hän oli uskossaan vahva roomalainen kristitty aikana, jolloin kristinusko oli kielletty. Hänen myös kerrotaan olleen köyhien auttaja, joka lopulta kärsi marttyyrikuoleman.
Juliaanisen kalenterin mukaan Lucian päivä osui talvipäivänseisauksen tienoille, jolloin päivä alkaa jälleen hitaasti mutta varmasti kaamoksen jälkeen pidetä. Siksi Luciaa on juhlittu valon tuojana. Lucia on myös on sokeiden ja näkövammaisten suojelupyhimys.
Katolisesta taustastaan huolimatta Lucia-perinne on vahvinta Ruotsissa. Perinteeseen kuuluu muun muassa kulkue, jota johtaa valkoisiin vaatteisiin, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun pukeutunut Lucia-neito, jolla on kynttilä myös kädessään. Lisäksi Ruotsista Suomeenkin on rantautunut perinne leipoa valonkeltaisia, sahramilla maustettuja, Lucia-pullia (lussekatt), joiden uskottiin karkottavan paholaisen.
Tähän aikaan valoa pimeyteen todella kaipaa. Etenkin tänä vuonna valo on tervetullutta, kun alkaa vaikutta siltä, että saamme mustan joulun. Itselläni ainakin joulutunnelma on kiinteästi yhteydessä säähän. Nyt tuntuu, että vajuvien hankien myötä myös oma mieliala laskee. Tuntuu, että joulu on vielä jossakin hyvin kaukana, vaikka oikeasti se on jo aivan nurkan takana.
* * *
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että itselleni ei Valo-aiheesta tule ensimmäisenä mieleen suinkaan Lucia, vaan rakas poikani. Hänen toinen nimensä on Valo. Hän todella toi mukanaan minun elämääni valon, onnen, jollaista en voinut kuvitella olevan olemassa. On käsittämätön luottamuksenosoitus elämältä saada olla äiti.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Yhdestoista luukku - Lahjat
Tämän joulun alla en ole vielä paketoinut yhtään lahjaa. Elän illuusiossa, että lahjojen määrä on tänä
Vaikka lahjojen antamisesta pidänkin, meidän perheessämme ei ole tapana ostella edes lapselle älyttömiä määriä lahjoja. Ensinnäkään sellaiseen ei ole varaa, mutta vaikka olisikin, en halua lapseni kasvavan ylenmääräisen tavarapaljouden keskellä. Siksi lahjaksi ostetaan myös sellaista, mitä ostettaisiin muutenkin, tarpeellista (tänä vuonna se tarkoittaa sähköhammasharjaa, uusia, laadukkaita tusseja sekä muutamaa paitaa). Toki myös toiveita täytetään (yksi paidoista on Kiss-t-paita) - kohtuudella.
Itselleni joulun ydin on muualla kuin lahjoissa: kiireettömässä yhdessäolossa rakkaitten kanssa. Tätä haluan opettaa lapsellekin.
Minä olen toivonut tänä jouluna kahta (tai laskutavasta riippuen kolmea) lahjaa: lahjakorttia intialaiseen päähierontaan ja Helen Fieldingin uusinta Bridget Jones -romaania sekä Mozartin kuulia. Itse ostin jo itselleni pyjaman ja villasukatkin ovat tilauksessa (niistä lisää tuonnempana).
Mitä sinä olet toivonut joululahjaksi?
P.S. Tänään oli huikean värinen taivas auringonlaskun aikaan. Puhelinkuva ei ole laadultaan paras mahdollinen, mutta ehkä sitä siitäkin asia tulee selväksi.
torstai 5. joulukuuta 2013
Hauki on kala - eiku pipari
Ostin tänään Marimekosta hauki-aiheisen piparkakumuotin. Mieheni, tuo kalahullu veikkonen, innostui koristelemaan leipomamme piparkakut.
Mitäs pidätte kalansaaliistamme?
keskiviikko 4. joulukuuta 2013
Neljäs luukku - Raha
Kävin äsken kaupassa. Siellä haisi raha, oikein poltteli ympäriinsä säntäilevien kansalaisten taskuissa. Veronpalautukset ovat tulleet. Nyt on kiire tuhlata kaikki pois! (Arvatkaa, mihin tuhlasin omani, huimat 25 euroa :D.)
Eilen kävimme seitsemänvuotiaani kanssa saunassa kiinnostavaa keskustelua rahasta. Tarkalleen ottaen puhuimme veden (ja siinä samalla rahan) säästämisestä - tai tuhlaamisesta. Lapsi ei tietenkään ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että vesi maksaa. Otin sitten energiaeksperttikoulutukseni innoittamana esimerkin, kuinka vesilaskussa voi helposti säästää. Jos ajatellaan, että 10 minuutin suihku maksaa (1) euron, niin käymällä 5 kertaa viikossa suihkussa vuodessa suihkuvesiin kuluu 240 euroa. Lyhentämällä suihkuaikaa puolella eli viiteen minuuttiin säästää vuodessa 120 euroa. Ja sillä rahallahan ekaluokkalaisen mielikuvissa saa jo - no, ihan vaikka mitä.
lauantai 21. syyskuuta 2013
Olla vaan
Tämän viikon Annassa on juttua siitä, kuinka ihmiset stressaavat vapaa-aikanaan. Töissä oleminen on suomalaisten mielestä suorastaan leppoisaa sen ulkopuoliseen aikaan verrattuna.
Etenkin lapsiperheissä vapaa-aikaan pitää saada mahtumaan monenlaista: harrastuksia ja kotitöitä riittää; niiden lisäksi täytyisi löytää yhteistä lepoaikaa, vanhempien parisuhdeaikaa, vanhempi-lapsiaikaa ja jokaisen omaa aikaa. Niinpä vanhemmat ovat alkaneet suorittaa jopa tuota viimeksimainittua. Annan lukijapaneelin jäsen kertoi jutussa stressaavansa siitä, onko oman ajan rentoutumisvaikutus varmasti maksimaalista, saako siitä varmasti täyden tehon irti. Toinen sanoi stressaavansa sitä, jääkö hänen lapsilleen varmasti hyvät lapsuusmuistot.
Jutussa asiantuntija neuvoo ihmisiä ennen muuta priorisoimaan: siivoamaan vain sen, mikä välttämätöntä on, jättämään kaikki vähemmän tärkeät menot väliin, liikkumaan paljon, nukkumaan paljon, syömään terveellisesti, panostamaan itselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin, ottamaan omaa aikaa arjen keskellä ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Samaa suosittelen minäkin. Kannattaa oikeasti miettiä, mikä on tärkeää ja mistä itse nauttii.
Elämän suorittaminen ei ole itsellenikään aivan vieras asia, vaikken ole koskaan ollutkaan mikään supersuorittaja niin kuin esimerkiksi samaisessa Annassa haastateltu europarlamentaarikko Riikka Pakarinen tuntuu olevan. Kun poikani syntyi, loin mielessäni kuvan ihanneäidistä, jollainen tietenkin halusin olla. Tarvittiin ammattilainen kertomaan, että se kuva oli vääristynyt. Koin nimittäin kestämättömän huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut vauva-arjen pyörityksessä pitää kaikkia kaappeja järjestyksessä, leipoa perheemme leipiä ja muita leivonnaisia itse - ja että siitä, että inhosin silittämistä yli kaiken. En niin millään olisi halunnut tehdä sitä, mutta hampaat irvessä tein, koska niin muka kuului tehdä.
Sitten neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta, kummasta haluan lapseni minut muistavan: siitä, että siivoan päivät pitkät itku kurkussa vai siitä, että vietin aikaa hänen kanssaan. Olisi ihanaa sanoa, että kiireeni loppui siihen. Ei se siihen loppunut, mutta jotakin tärkeää oivalsin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.
Vapaa-ajan stressi kertoo mielestäni nimenomaan täydellisyyden tavoittelusta. Suorittamisesta. Jopa lepäämisen pitäisi nykyisin olla jotenkin täydellistä, kaunista - ja tehokasta, jotta siitä saisi mehukkaita päivityksiä Facebookiin ja kauniita kuvia Instagramiin. On omituista, jopa koomista (ellei se olisi surullista), että aikana, jolloin ihmisellä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, sen maksimaalisesta hyödyntämisestä stressataan.
Yksi syyllinen lienee mainitsemani sosiaalinen media. Kun yksi ystävä viettää viikonloppunsa retriitissä tai meditoiden, toinen vie perheensä elämysmatkalle Intiaan, kolmas harjoittelee maratonille ja neljäs remontoi asuntoaan kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä, itselle tulee helposti olo, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi. Sitten sitä alkaa mietiä, onko tavallinen arki riittävästi lapsillekaan...meneekö jälkikasvu pilalle, jos tämänkin viikonlopun agenda on olla tekemättä mitään erikoista. Olla vaan.
Tietenkin jokainen rentutuu ja palautuu omalla tavallaan. Kaikille ei oleminen sovi. Kirja ei pysy kädessä, televisiosta ei tule mitään järkevää. On pakko päästä liikkeelle: juoksemaan, taidenäyttelyyn, retkelle, elokuviin. Se on ihan okei, jos siitä tai sen aikatauluttamisesta ei ota stressiä.
Minä en usko laatuaikaan. Minä uskon pelkkään aikaan. Lapsen kehityksen kannalta on parempi, jos harrastuksia on viiden sijaan yksi tai kaksi. Niin lapsi kuin aikuinenkin tarvitsee joutilasta aikaa. Jokaista vapaata hetkeä ei pidä ohjelmoida - joskus kalenteriin on hyvä vetää rasti kaiken sellaisen yli, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Olla vaan.
Etenkin lapsiperheissä vapaa-aikaan pitää saada mahtumaan monenlaista: harrastuksia ja kotitöitä riittää; niiden lisäksi täytyisi löytää yhteistä lepoaikaa, vanhempien parisuhdeaikaa, vanhempi-lapsiaikaa ja jokaisen omaa aikaa. Niinpä vanhemmat ovat alkaneet suorittaa jopa tuota viimeksimainittua. Annan lukijapaneelin jäsen kertoi jutussa stressaavansa siitä, onko oman ajan rentoutumisvaikutus varmasti maksimaalista, saako siitä varmasti täyden tehon irti. Toinen sanoi stressaavansa sitä, jääkö hänen lapsilleen varmasti hyvät lapsuusmuistot.
Jutussa asiantuntija neuvoo ihmisiä ennen muuta priorisoimaan: siivoamaan vain sen, mikä välttämätöntä on, jättämään kaikki vähemmän tärkeät menot väliin, liikkumaan paljon, nukkumaan paljon, syömään terveellisesti, panostamaan itselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin, ottamaan omaa aikaa arjen keskellä ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Samaa suosittelen minäkin. Kannattaa oikeasti miettiä, mikä on tärkeää ja mistä itse nauttii.
Elämän suorittaminen ei ole itsellenikään aivan vieras asia, vaikken ole koskaan ollutkaan mikään supersuorittaja niin kuin esimerkiksi samaisessa Annassa haastateltu europarlamentaarikko Riikka Pakarinen tuntuu olevan. Kun poikani syntyi, loin mielessäni kuvan ihanneäidistä, jollainen tietenkin halusin olla. Tarvittiin ammattilainen kertomaan, että se kuva oli vääristynyt. Koin nimittäin kestämättömän huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut vauva-arjen pyörityksessä pitää kaikkia kaappeja järjestyksessä, leipoa perheemme leipiä ja muita leivonnaisia itse - ja että siitä, että inhosin silittämistä yli kaiken. En niin millään olisi halunnut tehdä sitä, mutta hampaat irvessä tein, koska niin muka kuului tehdä.
Sitten neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta, kummasta haluan lapseni minut muistavan: siitä, että siivoan päivät pitkät itku kurkussa vai siitä, että vietin aikaa hänen kanssaan. Olisi ihanaa sanoa, että kiireeni loppui siihen. Ei se siihen loppunut, mutta jotakin tärkeää oivalsin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.
Vapaa-ajan stressi kertoo mielestäni nimenomaan täydellisyyden tavoittelusta. Suorittamisesta. Jopa lepäämisen pitäisi nykyisin olla jotenkin täydellistä, kaunista - ja tehokasta, jotta siitä saisi mehukkaita päivityksiä Facebookiin ja kauniita kuvia Instagramiin. On omituista, jopa koomista (ellei se olisi surullista), että aikana, jolloin ihmisellä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, sen maksimaalisesta hyödyntämisestä stressataan.
Yksi syyllinen lienee mainitsemani sosiaalinen media. Kun yksi ystävä viettää viikonloppunsa retriitissä tai meditoiden, toinen vie perheensä elämysmatkalle Intiaan, kolmas harjoittelee maratonille ja neljäs remontoi asuntoaan kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä, itselle tulee helposti olo, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi. Sitten sitä alkaa mietiä, onko tavallinen arki riittävästi lapsillekaan...meneekö jälkikasvu pilalle, jos tämänkin viikonlopun agenda on olla tekemättä mitään erikoista. Olla vaan.
Tietenkin jokainen rentutuu ja palautuu omalla tavallaan. Kaikille ei oleminen sovi. Kirja ei pysy kädessä, televisiosta ei tule mitään järkevää. On pakko päästä liikkeelle: juoksemaan, taidenäyttelyyn, retkelle, elokuviin. Se on ihan okei, jos siitä tai sen aikatauluttamisesta ei ota stressiä.
Minä en usko laatuaikaan. Minä uskon pelkkään aikaan. Lapsen kehityksen kannalta on parempi, jos harrastuksia on viiden sijaan yksi tai kaksi. Niin lapsi kuin aikuinenkin tarvitsee joutilasta aikaa. Jokaista vapaata hetkeä ei pidä ohjelmoida - joskus kalenteriin on hyvä vetää rasti kaiken sellaisen yli, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Olla vaan.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Niille, jotka eivät olleet paikalla
Eilen illalla oli eppuluokkalaisen vanhempainilta. Teemana oli hyvinvointioppiminen. Puhuttiin siitä, miten vanhemmat voivat tukea lapsen hyvinvointia niin koulussa kuin kotonakin.
Keskustelussa nousivat esiin niin säännöllinen rytmi (lepo, ravinto, liikunta), perheen yhteisen "luppoajan" tärkeys, ruutuajan rajoittaminen, omatoimisuuteen kannustaminen, kuulumisten kyseleminen, asiallisesta varustuksesta huolehtiminen, vanhempien läsnäolo ja kannustaminen kuin sekin, että lapsen ei pitäisi joutua lunastamaan hyväksyntää suorituksilla. Ja paljon muitakin asioita. Tärkeitä asioita kaikki.
Ongelma vain on siinä, että hyvin todennäköisesti juuri ne perheet, joissa nämä asiat eivät toteudu ja jotka opastusta (eniten) tarvitsisivat, eivät olleet paikalla. Eivät ne koskaan ole. Jo se, että perheestä joku tulee vanhempainiltaan on merkki siitä, että asiat perheessä eivät ole ainakaan kokonaan kierossa.
Tietenkään kukaan ei pääse joka vanhempainiltaan paikalle - varsinkin, jos perheessä on paljon lapsia, mutta jos poissaoloja on enemmän kuin osallistumisia, koulussa olisi syytä hälytyskellojen soida. Vaan mitäpä koulu voi asialle tehdä? Ei se, että vanhempi ei käy vanhempainilloissa, ole syy lastensuojeluilmoitukselle. Eikä oikein korrektilta tunnu sekään, että opettaja soittelisi perään ja kyselisi, mikset taaskaan tullut paikalle. Vapaaehtoisia tilaisuuksiahan nuo ovat. Mutta väistämättä jatkuvat poissaolot vaikuttavat kasvatuskumppanuuteen ja - kyllä, ovat merkki jostain. Välinpitämättömyydestä. Syystä tai toisesta.
Mielestäni yksi tärkeimmistä lapsen kouluhyvinvoinnin tukemisen tavoista on kiinnostuksen osoittaminen lapsen koulunkäyntiä kohtaan sekä positiivisen asenteen välittäminen. Kaikkien vanhempien omat koulukokemukset eivät välttämättä ole kovin ruusuisia. Se saattaa heijastua siihenkin, kuinka lapsen koulunkäyntiin suhtautuu. Jos vanhempi uskoo aidosti siihen, että koulussa on kivaa ja koulu on tärkeää, lapsi todennäköisesti uskoo siihen myös. Jos taas vanhemman mielestä (Aino Kontulan kirjan nimeä lainatakseni) reksi on homo ja opettajat hullui eli koulu on paska paikka ja vanhempainillat niin tyhmiä ettei niihin kannata mennä, ennemmin tai myöhemmin asenne tarttuu myös lapseen.
Nykyisin julkista keskustelua seuratessa tuntuu joskus siltä, kuin vanhemmat kokisivat opettajat vastustajiksi, joiden elämäntehtävä on kiusata lapsia. Niin se ei mene. Kyllä opettaja on lapsen puolella. Joskus opettajan tosin pitää vaatia, olla kovana, asettaa rajat, joiden yli ei kerta kaikkiaan mennä. Vanhempienkin pitäisi.
Vanhempainiltoihin osallistuminen on mielestäni tärkeää nimenomaan yhteisen kasvatuskumppanuuden rakentamisessa. On aivan eri asia viestitellä Wilman kautta kuin tavata opettaja henkilökohtaisesti. Kun kuulee, mitä koulussa tapahtuu, voi myös omia kokemuksiaan tarkastella uudesta näkökulmasta.
Mutta turhaanpa minäkin tästä paasaan. Ne vanhemmat, joiden vanhempainilloissa pitäisi käydä mutta eivät niissä "kiireidensä" takia käy eivät varmaankaan tätä tekstiä lue. Ja jos aloittivatkin, niin vetivät herneen nenään viimeistään kolmannen kappaleen kohdalla ja lopettivat lukemisen. Mutta silti tämä on niille, jotka eivät eilen(kään) olleet paikalla. Miettikää vähän. Menkää ittehenne.
Jälkikirjoitus.
Jos tätä lukee nyt joku lapseni luokkakaverin tai jonkun muun ekaluokkalaisen vanhempi, joka ei ole päässyt syksyn vanhempainiltoihin, niin ymmärrättehän: en tietenkään tarkoita syyllistää teitä kirjoituksellani. Niin kuin kirjoitin: kukaan ei pääse mukaan aina. Ja useimmilla lapsilla on kaksi vanhempaa, jotka voivat vuorotella. Lähinnä mietin niitä perheitä, joiden kumpikaan vanhempi ei ole esimerkiksi neljän ensimmäisen vuoden aikana päässyt mukaan _kertaakaan_. Juu nou.
Keskustelussa nousivat esiin niin säännöllinen rytmi (lepo, ravinto, liikunta), perheen yhteisen "luppoajan" tärkeys, ruutuajan rajoittaminen, omatoimisuuteen kannustaminen, kuulumisten kyseleminen, asiallisesta varustuksesta huolehtiminen, vanhempien läsnäolo ja kannustaminen kuin sekin, että lapsen ei pitäisi joutua lunastamaan hyväksyntää suorituksilla. Ja paljon muitakin asioita. Tärkeitä asioita kaikki.
Ongelma vain on siinä, että hyvin todennäköisesti juuri ne perheet, joissa nämä asiat eivät toteudu ja jotka opastusta (eniten) tarvitsisivat, eivät olleet paikalla. Eivät ne koskaan ole. Jo se, että perheestä joku tulee vanhempainiltaan on merkki siitä, että asiat perheessä eivät ole ainakaan kokonaan kierossa.
Tietenkään kukaan ei pääse joka vanhempainiltaan paikalle - varsinkin, jos perheessä on paljon lapsia, mutta jos poissaoloja on enemmän kuin osallistumisia, koulussa olisi syytä hälytyskellojen soida. Vaan mitäpä koulu voi asialle tehdä? Ei se, että vanhempi ei käy vanhempainilloissa, ole syy lastensuojeluilmoitukselle. Eikä oikein korrektilta tunnu sekään, että opettaja soittelisi perään ja kyselisi, mikset taaskaan tullut paikalle. Vapaaehtoisia tilaisuuksiahan nuo ovat. Mutta väistämättä jatkuvat poissaolot vaikuttavat kasvatuskumppanuuteen ja - kyllä, ovat merkki jostain. Välinpitämättömyydestä. Syystä tai toisesta.
Mielestäni yksi tärkeimmistä lapsen kouluhyvinvoinnin tukemisen tavoista on kiinnostuksen osoittaminen lapsen koulunkäyntiä kohtaan sekä positiivisen asenteen välittäminen. Kaikkien vanhempien omat koulukokemukset eivät välttämättä ole kovin ruusuisia. Se saattaa heijastua siihenkin, kuinka lapsen koulunkäyntiin suhtautuu. Jos vanhempi uskoo aidosti siihen, että koulussa on kivaa ja koulu on tärkeää, lapsi todennäköisesti uskoo siihen myös. Jos taas vanhemman mielestä (Aino Kontulan kirjan nimeä lainatakseni) reksi on homo ja opettajat hullui eli koulu on paska paikka ja vanhempainillat niin tyhmiä ettei niihin kannata mennä, ennemmin tai myöhemmin asenne tarttuu myös lapseen.
Nykyisin julkista keskustelua seuratessa tuntuu joskus siltä, kuin vanhemmat kokisivat opettajat vastustajiksi, joiden elämäntehtävä on kiusata lapsia. Niin se ei mene. Kyllä opettaja on lapsen puolella. Joskus opettajan tosin pitää vaatia, olla kovana, asettaa rajat, joiden yli ei kerta kaikkiaan mennä. Vanhempienkin pitäisi.
Vanhempainiltoihin osallistuminen on mielestäni tärkeää nimenomaan yhteisen kasvatuskumppanuuden rakentamisessa. On aivan eri asia viestitellä Wilman kautta kuin tavata opettaja henkilökohtaisesti. Kun kuulee, mitä koulussa tapahtuu, voi myös omia kokemuksiaan tarkastella uudesta näkökulmasta.
Mutta turhaanpa minäkin tästä paasaan. Ne vanhemmat, joiden vanhempainilloissa pitäisi käydä mutta eivät niissä "kiireidensä" takia käy eivät varmaankaan tätä tekstiä lue. Ja jos aloittivatkin, niin vetivät herneen nenään viimeistään kolmannen kappaleen kohdalla ja lopettivat lukemisen. Mutta silti tämä on niille, jotka eivät eilen(kään) olleet paikalla. Miettikää vähän. Menkää ittehenne.
Jälkikirjoitus.
Jos tätä lukee nyt joku lapseni luokkakaverin tai jonkun muun ekaluokkalaisen vanhempi, joka ei ole päässyt syksyn vanhempainiltoihin, niin ymmärrättehän: en tietenkään tarkoita syyllistää teitä kirjoituksellani. Niin kuin kirjoitin: kukaan ei pääse mukaan aina. Ja useimmilla lapsilla on kaksi vanhempaa, jotka voivat vuorotella. Lähinnä mietin niitä perheitä, joiden kumpikaan vanhempi ei ole esimerkiksi neljän ensimmäisen vuoden aikana päässyt mukaan _kertaakaan_. Juu nou.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Valkoisen heteron heikko itsetunto
YLE Uutiset kyseli tänään Facebookissa, miten suhtautuisin, jos lapseni opettaja olisi avoimesti homoseksuaali. Tai jos poliisi olisi, tai huippujääkiekkoilija. En ollut uskoa silmiäni - taas mennään. Hohhoijaa.
Eikö ihmisille muka vieläkään ole selvää se, että homoseksuaalisuus ei vaikuta sen enempää opettajan, jääkiekkoilijan, papin kuin presidentinkään ammattitaitoon? Toki luettuani ymmärsin, että YLE kerää tietoja tulevaa Silminnäkijä-ohjelmaa varten, ja keskustelua ajatellen kärjostykset tietysti ovat tarpeellisia. Silminnäkijässä on nimittäin tulevana torstaina tarkoitus keskustella yhteiskunnan väitetystä homosaatiosta.
Linkin uutisjutussa 39-vuotias Jani itkee sitä, kuinka Suomessa ei saa enää olla ylpeä heteroudestaan. Hänen mielestään media tyrkyttää liikaa homomyönteisyyttä. Hän kaipaa tasa-arvoisuutta heteroille. "Ihanteellista" ydinperhemallia ja sitä kautta vain naisen ja miehen välistä avioliittoa perustellaan, kuten jutussa Maria ja Teppo tekevät, luonnollisella lisääntymisellä. Minusta peristelu ontuu. On toki totta, että vain nainen ja mies voivat lisääntyä keskenään, mutta kuka on sanonut, että kaikkien ihmisten pitäisi lisääntyä? Lisääntykää ja täyttäkää maa -kehotusta on ihmiskunnassa toteutettu heterojen toimesta aivan yllin kyllin.
Keskustelu alkaa muistuttaa Venäjän surullisenkuuluisaa "homopropagandan" kieltävää lakia. Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiä ei saisi pitää esillä, koska valkoinen heteromies (ja -nainen) kokee sen - ilmeisesti uhkaksi omalle seksuaalisuudelleen ja parisuhteelleen.
Jokaisen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavan olisi hyvä pohtia kysymystä mitä sitten, jos oma lapsi onkin homo? (Ihan hyvin juuri hän voi olla, sillä homoseksuaalisuus ei riipu kasvatuksesta tai muista ulkoisista tekijöistä. Sitä on esiintynyt eläin- ja ihmiskunnassa tasaisesti kautta aikojen.) Omakohtaisuuden kautta nähtynä asia ei varmaankaan ole enää yhtä musta-valkoinen. Kunhan et toteuta -fraasikin saa lapsen kautta ajateltuna uusia ulottuvuuksia, sillä äärimmäisen harva onneksi pystyy kieltämään lapseltaan onnen. (Toki tällaisiakin ääliöitä löytyy.)
Niin. Miten heikko onkaan valkoisen heteron itsetunto (ja yleissivistys)? Heteroilla on jo kaikki ne oikeudet, joihin seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa edes välillisesti. Miten homoseksuaalien oikeudet uhkaavat heterojen oikeuksia? Mitään ei olla viemässä keneltäkään pois. Toiset vain saisivat sen ihmisarvon, joka toisille on ollut aina itsestäänselvyys. Siinä kaikki.
Kukaan ei kiellä Jania olemaan ylpeä omasta parisuhteestaan naisen kanssa. Eikä Marian ja Tepon onni ole muilta pois, niin kuin ei vaikkapa Teemun ja Taavin tai Viivin ja Merinkään onni ole heiltä pois.
Eikö ihmisille muka vieläkään ole selvää se, että homoseksuaalisuus ei vaikuta sen enempää opettajan, jääkiekkoilijan, papin kuin presidentinkään ammattitaitoon? Toki luettuani ymmärsin, että YLE kerää tietoja tulevaa Silminnäkijä-ohjelmaa varten, ja keskustelua ajatellen kärjostykset tietysti ovat tarpeellisia. Silminnäkijässä on nimittäin tulevana torstaina tarkoitus keskustella yhteiskunnan väitetystä homosaatiosta.
Linkin uutisjutussa 39-vuotias Jani itkee sitä, kuinka Suomessa ei saa enää olla ylpeä heteroudestaan. Hänen mielestään media tyrkyttää liikaa homomyönteisyyttä. Hän kaipaa tasa-arvoisuutta heteroille. "Ihanteellista" ydinperhemallia ja sitä kautta vain naisen ja miehen välistä avioliittoa perustellaan, kuten jutussa Maria ja Teppo tekevät, luonnollisella lisääntymisellä. Minusta peristelu ontuu. On toki totta, että vain nainen ja mies voivat lisääntyä keskenään, mutta kuka on sanonut, että kaikkien ihmisten pitäisi lisääntyä? Lisääntykää ja täyttäkää maa -kehotusta on ihmiskunnassa toteutettu heterojen toimesta aivan yllin kyllin.
Keskustelu alkaa muistuttaa Venäjän surullisenkuuluisaa "homopropagandan" kieltävää lakia. Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiä ei saisi pitää esillä, koska valkoinen heteromies (ja -nainen) kokee sen - ilmeisesti uhkaksi omalle seksuaalisuudelleen ja parisuhteelleen.
Jokaisen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavan olisi hyvä pohtia kysymystä mitä sitten, jos oma lapsi onkin homo? (Ihan hyvin juuri hän voi olla, sillä homoseksuaalisuus ei riipu kasvatuksesta tai muista ulkoisista tekijöistä. Sitä on esiintynyt eläin- ja ihmiskunnassa tasaisesti kautta aikojen.) Omakohtaisuuden kautta nähtynä asia ei varmaankaan ole enää yhtä musta-valkoinen. Kunhan et toteuta -fraasikin saa lapsen kautta ajateltuna uusia ulottuvuuksia, sillä äärimmäisen harva onneksi pystyy kieltämään lapseltaan onnen. (Toki tällaisiakin ääliöitä löytyy.)
Niin. Miten heikko onkaan valkoisen heteron itsetunto (ja yleissivistys)? Heteroilla on jo kaikki ne oikeudet, joihin seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa edes välillisesti. Miten homoseksuaalien oikeudet uhkaavat heterojen oikeuksia? Mitään ei olla viemässä keneltäkään pois. Toiset vain saisivat sen ihmisarvon, joka toisille on ollut aina itsestäänselvyys. Siinä kaikki.
Kukaan ei kiellä Jania olemaan ylpeä omasta parisuhteestaan naisen kanssa. Eikä Marian ja Tepon onni ole muilta pois, niin kuin ei vaikkapa Teemun ja Taavin tai Viivin ja Merinkään onni ole heiltä pois.
sunnuntai 28. heinäkuuta 2013
Kuukausi sitten
Sunnuntain ratoksi muutama räpsäisy kuumalta kesäpäivältä suunnilleen kuukausi sitten.
Ihan vain pikkuisen leikin jälleen Picasan kanssa ;). Erityisesti kahden viimeiden kuvan kohdalla jäin miettimään, olisiko horisonttia pitänyt sittenkin suoristaa enemmän...
Käykäähän myös osallistumassa arvontaan!
P.S. Ei riitä taas järki tämän Bloggerin kanssa. Yksi kuvista on eri kohdassa kuin muut, mutta vaikka kuinka yritän muokata, se ei suostu siirtymään siistiin jonoon. Olkoon siis.
sunnuntai 21. heinäkuuta 2013
perjantai 7. kesäkuuta 2013
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Kamala äiti
Olin tänään poikkeuksellisen kamala äiti. 7-vuotias raaputti messuilta saamiaan arpoja, eikä tullut voittaneeksi. Sai itku-potkuraivarit, huusi tunnin paikat.
Mitä teki äiti?
Rupesi nauramaan hysteerisesti. Ei toki toisen epäonnelle vaan sille, kun jo niin ison miehen kieli väpätti suussa samalla tavalla kuin ihan pienenä vauvana, kun itku yllätti esimerkiksi puettaessa ulkovaatteita. Vaikka pojan itku ei enää ole samanlaista, lää lää läätä, minä kuulin sen. Ja nauraa kikatin, vaikka olisi pitänyt lohduttaa.
Yritin selittää asiaa lapselle, kun olimme rauhoittuneet molemmat. En ole ollenkaan varma, ymmärsikö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)