Suomenhevonen

Maaliskuun alkupuolella Naistenpäivän aamuna eläkkeellä oleva uutisankkuri Arvi Lind oli verrannut suomalaisia naisia suomenhevoseen. Olemme kuulemma sellaisia sitkeitä jokapaikanhöyliä, joilta luonnistuu kaikki. Kaarina Hazard ei Annaan kirjoittamassaan kolumnissa vertauksesta innostunut. Hänen mukaansa kukaan ei halua tulla verratuksi johonkin tuikitavalliseen: suomenhevoseen, rivitalokolmioon, Toyotaan. 

Henkilökohtaisella tasolla sitä varmasti haluaisi tulla verratuksi johonkin uniikkiin. Mutta kansanluonteena naisen vertaaminen suomenhevoseen oli mielestäni kohteliaisuus.

Suomenhevoset ovat mielestäni kauniita. Niissä on jykevyyttä ja juurevuutta, vaalea liinaharja on erittäin kaunis. Suomenhevosista näkee kauas, että ne ovat sitkeitä ja luotettavia. Niissä ei ole oikuttelevaa ylväyttä joka huutaa katsomaan, mutta niissä on vaatimatonta itsetietoisuutta. Suomenhevoset eivät pidä erityistä meteliä omasta olemassaolostaan, sillä ne tietävät, mihin ne pystyvät. Eikä se ole ihan vähän.

Tätä samaa sitkeyttä vaaditaan suomalaiselta naiselta, joka päivä toisensa jälkeen aamuhämärässä vetää lapsen lumisateen jäljiltä umpeenmuurautunutta tietä pitkin päiväkotiin, menee töihin, tekee pitkän työpäivän, iltapäivällä käy kaupassa, hakee lapsen hoidosta, laittaa ruoan, pesee pyykkiä, vie lapsen harrastukseen, tulee kotiin laittamaan iltapalaa, lukee sadun ja antaa yösuukon - lapsen nukahdettua lukee netistä, kuinka huono äiti hän on, kun ei hoida lastaan kotona vähintään kouluikäiseksi. Lukeepa senkin, kuinka hirveän ruma hän on, kun katsoo parhaaksi pukeutua edellämainittuihin rientoihin käytännöllisesti, lyhyt helma ja korkeat korot kun vaikeuttaisivat operaatiota huomattavasti.

Kaiken tämän kirjoittavat kanssasisaret, ne, joiden mielestä ei ole hienoa olla suomenhevonen.