Hilpeät kesäkorvikset

Jyväskylässä järjestettiin tänään viides perättäinen Kävelykatukirppis. Mukaani kirppikseltä tarttuivat nämä hilpeät kesäkorvikset. Myyjällä oli paljon upeita koruja tarjolla, olisin helposti voinut valkata itselleni vaikka viidet korvikset! Vihreät muovisotilaat, pingviinit ja pelinappulat sekä muovisuklaapalat ainakin jäivät mieleen kummittelemaan. Käypä kurkkaamassa Iiamaian valikoimaa Taitomaasta.

Sen lisäksi, että korvikset ovat ihanasti auringonkeltaiset ja kesään sopivan leikkisät, minusta Hilpe-koruissa on risain-ideaa parhaimmillaan. Kaikkien korujen varsinainen koruosa on aitoa tilpehööriä - juuri sitä pikkuroinaa, jota kaikilla pyörii nurkissa tarpeettomana vaikka kuinka. Loistava idea jalostaa turhakkeista kivaa kauneutta!

Suosittelen!

Mehiläispesä

Pakottava tarve saada esitellä päivällinen kirpparilöytö. Metallinen, täydellisen keltainen lampunvarjostin. Eurolla. En tiedä, mihin se sijoitetaan, mutta ei haittaa. Kyllä sille paikka vielä löytyy!

Räps räps - kirpparilta kotiin ja kotia

 Ja toisekseen:

Kesällä kirpparilta ostamani valaisin on nyt katossa, testimielessä:

Toisekseen hain verhokankaita testiin:

 

Alan vakavasti kallistua tuon Kameran puoleen... Saa kommentoida.

Nämä nyt olivat tällaisia räps räps -otoksia. Kameraa vaivaa selvästi joku, tulee yli- tai alivalottuneita kuvia... enkä ollut nyt kodistailaus-tuulellakaan. Seli seli.

Löytö

Olen jo pitkään etsiskellyt sopivaa kulhoa tai koria tai vatia tai muuta vastaavaa säilytyspaikkaa kaukosäätimille. On ärsyttävää, kun ne seilaavat sikin sokin pitkin sohvapöytää. Eilen kirpputorilla onnisti:

Olin kyllä ajatellut sellaista kaunista ontelokuteesta virkattua koria, mutta kun peukalo on keskellä kämmentä, se sitten on. Ei voi mitään. Mutta pärekori on ihana! Päreistä asiaa lisää tuonnempana.

Sydämellinen kohtaaminen

Kipaisin kirpparilla siistimässä pöytää. Silmiini osui mielettömän ihanan suloisen sydämellisen kauniit kupit. Kaksi paria yhteensä 2,50 euroa. En mitenkään voinut vastustaa. Näistä on hyvä juoda ystävän kanssa teetä ja parantaa maailmaa. 

Sydämellistä lauantaita!

Toisen romu on toisen aarre

Käytin tämänpäiväisen lapsivapaan koluamalla kirppareita. Olen hyvin ylpeä saaliistani, vaikka saan löydöilläni taatusti monet huokailemaan, eikä varmaankaan ihastuksesta. Mutta niin se vain menee, että toisen romu on toisen aarre. 

Lampunvarjostin. Tai siis lampunvarjostimen kehikko. Tätä voi tuunata - tai sitten olla tuunaamatta! Tällä hetkellä se on minusta täydellinen juuri noin. No, sähköt pitää joka tapauksessa vaihtaa.

 Oikealla lasikannella varustettu vitriinilaatikko. Ei aavistustakaan vielä, mitä laatikkoon laitan ja minne sen ripustan, aika näyttää. Ehkä lapsen vauvamuistot saavat laatikosta kodin, ehkä sinne tulee jotakin taidetta. Ehkä jotakin ihan muuta!

Vasemmalla hurmaava kaappi, ilmeisesti vanha lääkekaappi. Turkoosi väri on täydellinen, ja punainen nuppi on kuin piste i:n päälle, ollakseni oikein kliseinen.


 
 




























Kaapin sisällä on yksi hylly. 

Ensimmäinen ajatukseni on, että kaapin voisi sijoittaa pojan huoneeseen, sinne kun on muutenkin tulossa samaa värimaailmaa. Kuvittelisin, että (kohta) koululaisella olisi tällaiselle kaapille paljonkin käyttöä. Lienenköhän ihan väärässä?

Toisaalta kaapille voisi löytyä käyttöä eteisestä, keittiöstä, vessasta - etenkin vessasta! Hm. Ehkä tämäkin kertoo itse, mihin se haluaa asettua asumaan ;).

Miksi välittäisin?

Aamulla kävelimme poikani kanssa läheisen leikkipuiston läpi päiväkotiin. Keskelle puistoa on erikottu kaksi olutpulloa. Paljon teräviä lasinsirpaleita on levinnyt laajalle alueelle. On kiire, mutta siitä huolimatta huikkaan puistotalon henkilökunnalle havainnostani. Jos olisi ollut aikaa, olisin kerännyt sirpaleet itse. En halua, että kukaan lapsi loukkaa itseään, jos minä voin sen jotenkin estää. En voinut olla kummastelematta ääneen sitä, miksi ihmeessä ne pullot on pitänyt rikkoa? Miksi kukaan ylipäätään juopottelee lasten leikkipuistossa, mutta ennen kaikkea - miksi pitää tehdä ilkivaltaa, toistuvasti?


Eilen silmiini osui Iltalehden internet-sivuilla uutinen, jossa kerrottiin WWF:n tutkimuksesta. Sen mukaan ihmiskunta kuluttaa luonnonvaroja 1,5 maapallollista vuodessa. Aivan liikaa. Eniten ajatuksia herättävä tieto oli se, että suomalaisten elintavoilla luonnonvaroja kuluu kolmen maapallollisen verran. 


Uutinen johdatti minut pohtimaan näin asukasyhteisömme pihakirppiksen alla kierrättämistä, jätteidenlajittelua, kestävää kehitystä. Minulle on ollut koko itsenäisen elämäni ajan itsestäänselvää lajitella roskat, kierrättää vanhat vaattet ja tavarat, mutta harmillisen moni tunkee edelleen kaikki roskansa samaan astiaan. 

"Miksi minä lajittelisin jätteet, eihän niin tehdä brasilialaisessa slummissakaan? Miksi minä näkisin vaivaa, kun intialainen sisareni tai veljenikään ei näe? Miksi välittäisin, kun muutkaan eivät välitä?", olen kuullut kysyttävän.

Siksi, että olet suomalainen ja kulutat moninkertaisen määrän luonnonvaroja brasilialaisiin tai intialaisiin verrattuna. Siksi, että sinun pitää kantaa vastuusi, vaikka kukaan muu ei niin tekisi. Pienistä puroista syntyy suuri virta, niin kliseinen kuin sanonta onkin.


Jos joku asia minua kiukuttaa, niin välinpitämättömyys. Ihmisiä, luontoa, yhteistä omaisuutta kohdellaan huonosti. Rikotaan lasipulloja leikkipaikalle, ei lajitella jätteitä, kuljetaan sairaskohtauksen saaneen ohi, ummistetaan silmät kiusaamiselta. Kuinka voi olla, että itseään maailmankaikkeuden itsevaltiaina pitävä ihminen ei osaa tai halua kantaa vastuuta, välittää? Miksi vauhdin on annettu sokaista silmät?


Jos jonkin asian puolesta haluan tehdä työtä, niin yhteisvastuun. Siitä, että pidettäisiin huolta ihmisistä ja ympäristöstä. Ei ole iso vaiva kuljettaa lasipullot mukanaan sinne, mistä ne on tuonutkin - eikä varsinkaan ole iso vaiva lajitella jätteensä. Vastuunpakoilijat sanovat, että lajitteleminen ja kierrättäminen on työlästä. Kissanvillat! Metallitölkin voi yhtä hyvin heittää erilliseen keräysastiaan sen sijaan, että heittää sen sekajätteeseen. Eikä biojätteiden erotteleminen vaadi sen enempää vaivaa. Samalla kertaa ne kulkeutuvat jätepisteeseen kuin sekajätteetkin. Etenkin kaupungeissa jokaisen taloyhtiön pihassa on taatusti hyvinvarustetut jätekatokset. Lajitteleminen ei siis vaadi muuta kuin asennemuutosta.

Aarteita

Se tunne, kun näkee kauniin esineen. Ensin sydän jättää pari lyöntiä lyömättä, sitten alkaa takoa hurjana. On pakko päästä katsomaan lähempää, koskettamaan, haistamaankin. Joskus ensinäkemä pettää. Esine on rikki, haisee pahalta, on (liian) ruosteinen tai siitä puuttuu osia. Tai materiaali on eri kuin mitä kuvitteli. Sitä pettyy.

Mutta joskus lähempi tutustuminen esineeseen vain vahvistaa ensi-ihastusta. Minulle kävi tänään juuri niin. Kirpputorilla silmiini osui neljä esinettä, joita en yksinkertaisesti voinut vastustaa. Ensin näin venäläistä alkuperää olevan helmitaulun. (Pahoitteluni kuvien ei-niin-loisteliaasta sommittelusta, olin kuvaushetkellä vielä aivan liian innoissani löydöistäni...)

Mielestäni se on täydellinen tauluksi! Ensimmäinen ajatus oli, että sijoitan sen poikani huoneeseen, totta kai, mutta asiaa täytyy harkita vielä. Esineeltä pitää kysyä, minne se itse haluaa.

Seuraavaksi näin vuoan.

Minulle on naurettu, kun kotoani löytyy kaikkea vanhoista suksista ikkunapokiin ja uunipeltiin seinällä. Okei, ajattelin, jatketaanpa eurolla samaa teemaa. En ole vielä aivan varma, päätyykö kyseinen vuoka tauluksi vai löydänkö sille muuta käyttöä, mutta pääasia on, että se pääsi muuttamaan meille. Lupaan pitää siitä hyvää huolta.

Kolmas löytöni oli keltainen peltipurkki.

Tällä ostoksella ei ollut kerrassaan mitään tekemistä järjen kanssa. Hinta oli sikamaisen korkea, ja peltipurkkeja minulla on jo ennestäänkin melkein liikaa. Mutta kun tuli Tunne, niin ei siinä silloin järkeä kuunnella. 

Tässä vaiheessa olin jo äärimmäisen onnellinen ja suunnittelin jo kotiinlähtöä. Viime tingassa päätin kuitenkin tarkistaa,  mitä mukavaa kirpputorin yläkerrasta löytyisi. Ja sitten seurasi tekstini alussa kuvailemani hetki. Rakastuin. Tähän.

Vanhan kirjasinlaatikon, palvellut aikoinaan jossakin kirjapainossa. Nyt voinkin alkaa kerätä kaikkea pikkutavaraa "hyllyille". Aiemmin olen onnistunut välttämään moiset ostokset, koska niille ei ole ollut sopivaa paikkaa. Nyt on.

Hassua, että näin voi höpsähtää johonkin tavaraan. Minähän en ole materian perään, harvoin kiinnyn mihinkään esineisiin. Korkeintaan koruihin. Vaan kerta se on ensimmäinenkin. Eikä tämä edes ole ensimmäinen.