Pluskokoinen

 Kuvan piirsi poikani, nyt 8 v.

Osui päivän aatoksiini niin hyvin, että pakko oli tarttua Kauniimpi maailma -blogin ihanan Elenan heittämään haasteeseen. Haasteessa käsitellään elämää plus-kokoisena naisena.

Itse olen aloittanut nyt alkuvuodesta Kuntoon nelikymppisille -projektin. En haaveile olevani neljän vuoden kuluttua Miss Bikini-fitness tai mitä ne nyt on, vaan terve aikuinen nainen, joka on sinut itsensä ja ulkonäkönsä kanssa. Ensimmäinen askel projektissa on ollut sokerikoukusta vierottautuminen sekä tuon leikatun "kampurajalan" tehokuntoutus. 

Sitten haasteen kysymyksiin:


Miltä sinusta tuntuu, kun ympärilläsi olevat naiset valittavat olevansa lihavia tai tuntevansa olonsa lihaviksi? 

Jos suoraan sanon, se vituttaa ihan suunnattomasti. Uskon kyllä, että hoikkaa ihmistä saattaa ahdistaa vaikkapa puolen kilon lisäys painossa kuukautisten alla, mutta silti siitä mariseminen tuntuu samalta kuin tupakantumpista, joka tallataan maahan oikein hartaasti ja huolella. Senkin uskon, ettei hoikka välttämättä tarkoita pahaa, mutta häpeän omaa ulkomuotoani niin paljon, ettei kokemukseni selityksillä muuksi muutu.

 
Kuinka kehonkuvasi on muuttunut sitten kouluaikojen?

Ei. Olen aina tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi ja kömpelöksi riippumatta siitä, olenko painanut alle 60 vai melkein 110 (raskauden lopussa) kiloa. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten niin hoikasta on voinut tuntua niin lihavalta. Ja toisaalta, kummallista on, ettei olo ole muuttunut pahemmaksi kilojen myötä. Itse asiassa tämä on saanut minut ajattelemaan, että ennen kuin voin laitua pysyvästi, minun täytyy käsitellä asiat, joista tunne johtuu.


Oletko yrittänyt laihduttaa? Mitä tapahtui?

Jos laskin oikein, olen laihduttanut elämäni aikana kolme tai neljä kertaa itseni normaalipainoiseksi. Kiloja on lähtenyt milloin 15, milloin 30. Ja aina kaikki ovat tulleet takaisin. 


Arveletko painosi olevan osittain tai kokonaan geneettistä?

Kyllä sukurasitettakin on, mutta en minä painoani geenien piikkiin pane. Omaa syytä jokainen liikakilo.


Pidätkö itseäsi terveenä? Onko ollut tilanteita, jolloin muut ihmiset ovat olettaneet sinun olevan sairas?

Kyllä sitä kaikenlaisia vihjailuja saa kuulla, mutta toistaiseksi mikään terveysongelmistani ei ainakaan suoranaisesti johdu ylipainosta.


Hyväksyvätkö vanhempasi painosi? Onko asia aina ollut niin?

Isä sanoi minua pienenä notkeaksi kuin porsas. Silloin olin hirveän ylpeä notkeudestani, jälkeenpäin ajateltuna lausahduksen voi ymmärtää toisinkin. Isä kuoli, kun olin lapsi joten minulla ei ole kokemusta siitä, miten hän olisi suhtautunut ylipainoiseen tyttäreen. Äiti ei ole koskaan kommentoinut painoani negatiivisesti.

Sen sijaan perheestäni yhden veljeni vaimo on useampaan otteeseen tehnyt selväksi, että olen niin vastenmielinen ilmestys, että minun olisi parasta vetäytyä ihmisten ilmoilta normaaleja ihmisiä häiritsemästä.


Kuinka vaatevalmistajat voisivat parantaa pluskokoisille suunniteltuja vaatteita?

Pluskokoisten vaatteiden ei tarvitsisi olla rumia, värittömiä säkkejä! Eikä niin tätimäisiä. Kaipaan pluskokoisiin vaatteisiin kivoja leikkauksia, rock-henkisiä yksityiskohtia ja enemmän raikkaita värejä.


Arvioidaanko pluskokoisia naisia eri tavalla kuin pluskokoisia miehiä? Miten?

Isoa miestä (varsinkin jos hän on myös pitkä) pidetään arvokkaana ja vaikutusvaltaisena, isoa naista itsekurittomana vässykkänä. Miehelle koko on siis kirjaimellisesti plussaa, naisen pitäisi olla mahdollisimman pieni.


Onko mielestäsi olemassa ennakkoluuloja pluskokoisista ihmisistä? Kuinka vastaisit niihin?

Kyllähän stereotypian mukaan asia on niin, että lihava on saamaton, haisee pahalta eikä tee muuta kuin syö. 

Väärin! Lihavat ihmiset poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin laihatkin. Paino ei missään nimessä määritä ihmisen koko identiteettiä.


Onko sinusta koskaan oikeaa tapaa tai aikaa ilmaista huolta toisen ihmisen painosta?

Ehkä sitten voisin keskustella toisen painosta (olipa sitä liikaa, liian vähän tai sopivasti), jos ihminen ottaisi asian itse puheeksi. Mutta silloinkin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on aina arvokas sellaisena kuin on. Tärkeintä on hyvinvointi, hyvä mieli.

Mitkä ovat pahimmat asiat, mitä ihmiset ovat sanoneet vartalostasi? 

Pahimmat loukkaukset olen kuullut ex-kihlatultani. Hänen mielestään olen vastenmielinen lehmä. Ja silloinkin, kun hän oli uhkaillut ja kiristänyt minut laihduttamaan, olin kuulemma vain kalpea varjo hänen ihailemastaan Sandra Bullockista, eikä hän jättänyt missään tilanteessa mainitsematta asiasta. 


Mitä ihmiset ovat kehuneet (tai toivotko että he kehuisivat) vartalossasi tai ulkonäössäsi?

Hm. Rinnat ja huulet lienevät ne kohdat minussa, joista olen saanut positiivisia kommentteja.

 
Huomaatko viihtyväsi/ystävystyväsi sellaisten naisten kanssa, jotka ovat lähempänä omaa kokoasi?

Ystävyys ei katso ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.

 
Onko painosi vaikuttanut seksielämääsi?

On joskus.


Kuinka painosi on vaikuttanut deittailuusi ollessasi sinkku?

Ei se kyllä vaikuttanut mitenkään. 

Tuntuuko oudolta, jos mies jonka kanssa olet, tapailee vain pluskokoisia naisia? 

Kyllä siitä vähän friikki fiilis tulee, jos joku sanoo tapailevansa vain lihavia/vanhempia/vasenkätisiä naisia. Ihminen on niin paljon muutakin kuin yksi ominaisuutensa, olipa se sitten paino tai vaikka ikä.

 
Tuntuuko oudolta, jos hän on treffaillut vain hoikempia naisia ennen sinua? 

Ei. 

David Beckhamin pylly

Eilen postilaatikkoon tipahti taas Me Naiset, tuo ajan hermolla oleva ja tiedostava naistenlehti, joka väsymättä tutkii ajan ilmiöitä ja on modernin naisen puolella. Tosin tuo tiedostavuus koki taas eilen pahan kolauksen. Laura Ruoholalta kysyttiin haastattelussa, kenellä (urheilija)miehellä on paras pylly.

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, joku epäili, että miehet osaavat suhtautua esieellistämiseen oikein antamalla mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja nauramalla päälle. 

En toki itsekään usko, että David Beckhamin pylly kuluu siitä, että suuri osa ellei peräti kaikki jutun lukeneet naiset sitä jokusen hetken ajattelivat, mutta jos asetelman kääntää päälaelleen, ajatus ei varmaankaan tunnu enää yhtä mukavalta. Nimittäin jos joku mies julistaisi ääneen ajattelevansa sen tai tämän tai tuon julkkisnaisen rintavarustusta, moni nainen säntäisi peilin eteen vertailemaan omia rintojaan noihin mainittuihin. Ja ahdistuisi, koska omat todennäköisesti olisivat tavalla tai toisella erilaiset. Voi olla, että olen vain huumorintajuton, mutta ajattelen niin, että sellaista huumoria tai osoittelua ei pidä harrastaa, jota ei halua itseensä kohdistuvan.

Osin ärsyyntymiseni liittyy opittuun feministiseen jargoniin, jonka yhteys tosielämään on paikoin jokseenkin hatara. Käytännössä asiat ovat erilaisia kuin juhlapuheissa. Mutta koska en halua, että naisen arvo mitataan ulkonäöllä, en halua että naiset menevät siihen ansaan, että he alkavat tasa-arvon nimissä toimia kuin patriarkaatti, se, jota vastaan on käyty pitkää ja sitkeää väsytystaistelua. 

Tiedän kyllä, että ihmiset eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan vapaita toistensa viehättävyyden arvioimisesta ja arvottamisesta. Toiset vain kolahtavat enemmän kuin toiset, ja syitä siihen voi olla monia: älykkyys, huumorintaju, empaattisuus... tai pylly. Ehkä pyllystä ei pidä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Tai sitten pitää, tasa-arvon nimissä.

Se pieni ero

Olympialaisten aikaan suomalaiset piehtaroivat jälleen itsesäälissä. Miksi länsinaapurimme, mokomat hannuhanhet, onnistuvat kaikessa aina paremmin kuin me? Sisustusblogeja selatessani oivalsin vastauksen. Ruotsalaiset eivät ota itseään liian vakavasti, toisin kuin suomalaiset tekevät.

Katsokaapa mitä tahansa suomalaista blogia, jonka pitäjä määrittelee tyylisuunnaksi skandinaavisen vaaleuden ja yksinkertaisuuden. Vaaleaa ja simppeliä näissä kodeissa toki on, mutta tyyli on jollakin tavalla hyvin vakava ja puritaaninen. Kun on valittu linja, sitä noudatetaan poikkeuksetta. Taulut ovat säntillisessä järjestyksessä, asetelmat viimeisen päälle mietittyjä, kromi kiiltää, musta-valkoisuus on ulotettu pinnoilta ja huonekaluista kukkiin ja vaatteisiinkin. Ei poikkeuksia. 

Ja sitten: kurkatkaapa ruotsalaisiin (tai tanskalaisiin tai vaikka norjalaisiin) blogeihin. Tyyli kodeissa on paljon rennompi! Eriparisuus ja rentous ainakin vaikuttavat aidolta: asetelmat elävät, huonekalut kuluvat, vaalea yleisilme ei tarkoita värittömyyttä eikä kaiken tarvitse olla niin lopullisen viimeisteltyä ja huoliteltua. Asiat saavat olla reilusti kesken. Elämä on.

Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että tuota pientä eroa on oikeastaan aika vaikeaa selittää, mutta kun vertaa esimerkiksi tätä, tätä ja tätä suomalaista blogia esimerkiksi tähän tai tähän ruotsalaiseen blogiin, lienee selvä, mitä tarkoitan.

Suomalainen on suorittajaluonne. Aina pitää ottaa mallia muista ja tehdä kaikki viimeisen päälle hyvin, täydellisesti, jotta tulee varmasti hyväksytyksi. Olympialaisissa Niskasen hiihtäjäsisarukset näyttivät, että ilon kautta tulee prarempaa jälkeä kuin hampaat irvessä puristamalla. Sama koskee sisustamista. Ja muutakin elämää.

Teoriassa yksinkertaista

Eilen illalla olin paikallisen vanhempainfoorumin järjestämässä Äitien illassa, jossa käsiteltiin kasvatustieteiden tohtori Leena Valkosen alustuksen pohjalta sitä, millainen on hyvä vanhempi. Valkonen on vuonna 2006 ilmestyneessä väitöskirjassaan  tutkinut 5.- ja 6.-luokkalaisten käsityksiä vanhemmuudesta.

Lasten näkemykset siitä, millainen on hyvä isä tai äiti, olivat liikuttavia. Lapset eivät Valkosen mukaan kaipaa jatkuvaa (aineellista) hemmottelua, rajattomia vapauksia tai huippuelämyksiä, vaan tavallista, yhteistä arkea. Teoriassa hyvä vanhemmuus on varsin yksinkertaista.

Valkosen mukaan hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten mielestä viisi osa-aluetta: hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa lasta ja elää itse ihmisiksi. Kaksi viidestä kategoriasta - lapsen tärkeänä pitäminen ja vanhemman ihmisiksi eläminen - ovat lasten  mielestä absoluuttisia, kolmea muuta lapset kuvasivat ulottuvuuksina, joiden ääripäässä on välinpitämättömyys ja liiallinen kontrollointi, "hössötys".

Valkosen mukaan tärkein vanhemmuuden osa-alueista on huolenpito - luultavasti siksi, että huolenpito on välittämisen ilmentymä. Lapset toivovat, että vanhempi vastaa heidän perustarpeisiinsa antamalla ruokaa, vaatteita, lämpimän kodin, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen - sekä aikaa. Ei auta, vaikka vanhempi kuinka vakuuttaisi rakastavansa, jos lapsi siitä huolimatta jää vaille ravintoa tai vaikkapa lämpimiä vaatteita. Eikä auta, että vanhempi sanoo, että minulle voit kertoa kaikki murheesi, jos hän ei käytännössä ole koskaan "tavattavissa", läsnä.

Lapset pitävät Valkosen mukaan tärkeänä sitä, että vanhempi asettaa heille rajat niin nukkumaanmeno- kuin kotiintuloajoissa, niin karkinsyönnissä kuin kaverisuhteissakin. Huutaa saa, asiasta, muttei joka asiasta. Lapset toivovat vanhemman olevan auktoriteetti - mutta diktaattori ei saa olla. Lasten mielestä vanhemman kivuus tulee nimenomaan siitä, että vanhempi osaa joustaa rajoista tarvittaessa.

Mielenkiintoisin hyvän vanhemmuuden kategorioista on Valkosen mainitsema ihmisiksi eläminen. Lasten mielestä hyvä vanhempi ei juo alkoholia, ei käytä huumeita - ei edes polta tupakkaa. Hyvä vanhempi ei riitele lasten kuullen, ei käyttäydy väkivaltaisesti, pitää kodin siistinä ja hoitaa sekä omat että lasten asiat säntillisesti. Piste.

Valkonen sanoi olleensa jopa hieman pahoillaan väitöskirjansa julkaisun aikoihin siitä, että tämä ihmisiksi elämisen osa-alue nostettiin uutisoinnissa kärjeksi. Itse en ihmettele asiaa lainkaan. Moni vanhempi sallii itselleen monia "aikuisen elämään kuuluvia asioita" sillä verukkeella, että hoitaa muut asiat vanhemmuudessaan hyvin. Perjantaipullon korkkaaminen on monen vanhemman mielestä ihan okei, kunhan ensin on leiponut lasten kanssa yhdessä pizzaa. On ihan okei olla paljon pois kotoa, töissä ja harrastuksissa, kunhan on varmistanut, että lapsella on hyvä hoitaja. 

Lapsi tarvitsee Valkosen mukaan varauksetonta välittämistä ja sen ilmenemistä huolenpitona. Lapsi tarvitsee rajoja ja aikaa. Hän tarvitsee turvaa. Tavallista elämää. Kaikkein koskettavinta Valkosen alustuksessa oli mielestäni se yksityiskohta, että alakoululaisten mielestä parasta kaikesta oli pelata vanhempien kanssa yhdessä lautapelejä. Koululainen ei nimittäin juuri muulloin saa vanhempansa jakamatonta huomiota.

Teoriassa hyvä vanhemmuus on yksinkertaista. Alustuksen jälkeinen keskustelu paljasti, että käytännössä näin ei aina ole. Arjen pulmat ovat moninaiset. Miten kohdella uusperheen lapsia tasapuolisesti? Miten saada lukiolainen ottamaan vastuuta omasta opiskelustaan? Mistä tietää, että kontrolloi ja rajoittaa tarpeeksi muttei liikaa?
Avuksi tulee Jari Sinkkosen käsite riittävän hyvä vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen vanhempi - itse asiassa se olisi kauhea taakka lapselle, sekin. 

Itse ajattelen niin, että jo sillä pääsee vanhemmuudessa pitkälle, kun erottaa lapsen hänen suorituksistaan. Olet hyvä, rakas ja arvokas juuri sinuna. Asetan sinulle rajoja siksi, että välitän sinusta. Huolehdin sinusta siksi, että välitän sinusta. Haluan, että siipesi kantavat sitten joskus. Sekin on teoriassa kauhean yksinkertaista. 

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?

Ennen kaikkea äiti

Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".

Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa. 

Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva? 

Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista? 

En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen. 

Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi.  Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.

Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle. 

Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Päälaellaan

Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.

Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.

Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas. 

Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.


Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.

Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie. 

Aika surullista. 

Edustava kumppani

 Tämän viikon Me Naisissa oli juttu ex-pyöräilijä Mira Kasslinista, joka kuulemma aikoo laihduttaa. Ihan siksi, että hänen miehensä ei pidä pyöristyneestä kumppanistaan, vaan toistuvasti muistuttaa, minkänäköinen Kasslin oli suhteen alussa. Viis siitä, että mies on lihonut suhteen aikana yhtä lailla kuin puolisonsa. Mira rakastaa miestä kiloineen päivineen, mutta miehellä on hänen mielestään lupa odottaa puolisoltaan edustavuutta. Ja onhan se niinkin, että työelämässä (kiinteistövälittäjänä) vaaditaan kaunista ja hoikkaa ulkomuotoa, sillä hoikkuus on Kasslinin (tai hänen miehensä) mukaan merkki itsekurista.

Niin. Siis ei näin. 

Aloitetaan Kasslinista ja hänen parisuhteestaan (jonka todellisesta laadusta en tietenkään tiedä mitään.) Pidin Diili-kisan aikana Kasslinia modernina naisena, joka eittämättä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa, sillä muuten pikainen paluu työelämään vauvan syntymän jälkeen olisi ollut mahdoton. 

Mutta nyt on pakko tarkistaa käsitystään tästä moderniudesta. Siis miten niin miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta? Tarkoittaako Kasslin todella sitä, että hänen mielestään naisen on siedettävä miehen uunoturhapuromaista ulkomuotoa vaikka mikä olisi, mutta naisen itsensä on näytettävä 50-luvun amerikkalaiselta kotirouvalta, ihan vain, jotta miellyttäisi miestä? 

Ehkä on tosiaan niin, etteivät ne samat, kälyiset pieruverkkarit välttämättä nosta puolison osakkeita, mutta ei se niitä varsinaisesti laskekaan. Puolisolla on lupa olla sellainen kuin on. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Puolisolta on toki lupa odottaa kohtuullista edustavuutta tilanteissa, joissa edustavuutta tarvitaan, mutta edustavuus ja normaalipaino eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ihminen voi olla tai olla olematta edustava kaikenpainoisena. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Oikeastaan säälin Kasslinia. Tiedän itse edellisen parisuhteeni tuomalla kokemuksella, millaista on laihduttaa toisen painostuksesta. On kamalaa, kun epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, ellei halua tulla jätetyksi. Motivaatio laihtua saattaa olla kova, mutta kilot palaavat tuplana takaisin, kun huomaa, ettei laihuus tehnytkään onnelliseksi.

Sitten Me Naisiin.

Olen erittäin, erittäin pettynyt, että moderniksi naistenlehdeksi itseään mainostava aviisi sortuu tällaisen naiskuvan levittämiseen.

On yksinkertaisesti ällöttävää, että naisia painostetaan joka puolelta laihduttamaan. Jatkuvasti saa kokea olevansa epäkelpo, ellei ole kokoa - ei enää 38 niin kuin vuosikymmen, pari sitten - vaan 36 tai sitä pienempi. Mistä löytyisi sellainen lehti, joka lähtisi taisteluun patriarkaatin aivopesua vastaan? Miehellä ei ole lupaa odottaa sen enempää (tai vähempää) edustavuutta kumppaniltaan kuin naisellakaan. Edustavuus ei ole kiloista kiinni vaan itsensä hyväksymisestä. Ihmiset ovat erikokoisia ja -muotoisia ja piste. Anorektinen naisihanne ei ole terve. Eikä työelämä ei vapaudu ulkonäkörasismista ja epätasa-arvosta koskaan, ellei sitä aleta muuttaa pala kerrallaan. Tarvitaan naisia, jotka eivät suostu mahtumaan muottiin. Ja tarvitaan tiedotusvälineitä, jotka kertovat näistä naisista toisille naisille.

En voi kuin ihmetellä, miksei muka-moderni Me Naiset ollut nostanut kanteen samassa lehdessä esiintynyttä upeaa Peppi Lankista, joka on ponnistanut surkeasta lapsuudesta huolimatta menestykseen monellakin elämänalueella. Peppi on kaunis nainen ylipainoineen kaikkineen, ja selvästi sinut itsensä kanssa. Hänen kaltaisensa naiset ovat hyviä roolimalli nuoremmille - ja meille vanhemmillekin - naisille.

Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Roolimalli

Ainakin eilen vielä roskalehdistö huusi kovaan ääneen Julia (Johannan sisko) Tukiaisen kuolemaa ja traagista kohtaloa. Teki pahaa. Antaisivat tyttöraasun levätä rauhassa. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, Julia Tukiainen eli viimeiset vuotensa melkoisessa alennustilassa. 

Sitten tulin toisiin aatoksiin. Tukiaisesta nimenomaan pitää kirjoittaa! Paljon! Kaikki makaabereimmatkin yksityiskohdat esiin vain! Olisi nimittäin enemmän kuin hyvä, että kaikki, varsinkin julkkiksiksi haluavat nuoret tytöt saisivat tutustua Tukiaisen elämän kaikkiin eri vaiheisiin. Ehkä he ymmärtäisivät, ettei ilmaisia lounaita ole ja että glamourmallin tai -tanssijan hommissa glamour nimenomaan loistaa poissaolollaan. Ehkä he ymmärtäisivät olla antautumatta hyväksikäytettäväksi ja muistaisivat oman ainutlaatuisuutensa, jolle ei tee kunniaa (puoli)alastomana keikkuminen jossakin onnettomissa räkälöissä. Ja ehkä he ymmärtäisivät, ettei julkisuus voi olla mikään itseisarvo ihmisen elämässä. Julia Tukiainen voisi olla erinomainen roolimalli nuorille, varoittava esimerkki siitä, millaista elämää ei ainakaan kannata tavoitella.

Toki niinkin, että vainajaa tulee kunnioittaa eikä kaivella esiin hänen elämänsä likaisimpia yksityiskohtia. Mutta jotenkin tuntuu, että olemme Julia Tukiaiselle velkaa hänen viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Niin kova oli neidin pyrky otsikoihin. Hän ei varmaankaan panisi pahakseen ajatusta, että oli kerrankin kuuluisa.

Viidestoista ja kuudestoista luukku - Joululahja

Tiesin jo etukäteen, että tämän ja eilisen päivän sanat tulisivat olemaan minulle mahdottomia: ylellinen ja kartano. Kumpaakaan kohtaan en tunne minkäänlaista mielenkiintoa. Kaiken huipuksi unohdin eilisen luukun kokonaan, sillä päivä oli täynnä touhua ja juhlaa.

Kirjoitan siis jostakin aivan muusta kuin Neon laatiman sanalistan sanoista. Joulusta. Joulupaketeista.

Muistatteko joulupaketit lapsuudesta, kultaiselta 1980- ja 1990-luvuilta? Mitä runsaampia ja kimaltavampia ja lahjapaketit olivat, sitä parempi. Paperit olivat silmiäsärkevän värikkäitä ja koristeellisia, ja paketoijat suorastaan kilpailvat siitä, kuka saa upotettua pakettiin eniten kulta- ja hopeanarua. 

Toista on nyt. Trendikkäimmät käärivät lahjansa sanomalehteen, leivinpaperiin, voimapaperiin - tai musta-valkeaan, graafisesti kuvioituun lahjapaperiin. Narut ovat, jos mahdollista, luonnonmateriaalista valmistettuja - tai sitten ne korvataan teipillä. Tavoitteena on joka tapauksessa simppeli ja rouhea ulkoasu. 

Jos pari-kolmekymmentä vuotta sitten lahjan olisi käärinyt voimapaperiin, saajan reaktio ei taatusti olisi ollut ihastunut, vaan pikemminkin olisi ihmetelty, eikö tuolla todella ole varaa edes kunnon lahjapaperiin. Lahjan ulkoasu olisi muistuttanut liiaksi pulavuosista, ja niitä ei jälleenrakennuksen jälkimainingeissa, nousukaudella, haluttu muistella. Samalla tavalla nykyihminen huokaisee ylenpalttisen krumeluurille paketille: onpa mautonta, white trashia. Kimallus ja säihke muistuttavat meitä juuri noista viime vuosituhannen viimeisistä vuosikymmenistä, jolloin maailmasta tuli muovinen ja kuluttamisesta ihmiselon päätarkoitus.

Vuonna 2013 lahjojen sisältö on keskimäärin arvokkaampaa ja lahjat laadukkaampia kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Elintaso on huimasti korkeampi kuin krumeluuripakettien kulta-aikaan, ja lahjojen saajilla on keskimäärin paljon enemmän kaikkea materiaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Koruttomat ja vaatimattomat lahjapaketit kertovatkin samaa kieltä kuin mummolan vintiltä "pelastetut" puulaatikot, matkalaukut ja lasipurkit kodin paraatipaikalla. 

Ensinnäkin. Kyse on nostalgiasta. Monet vanhat asiat ja tavarat koetaan kodikkaiksi. Mahdollisimman luonnonmukaiset materiaalit ja yksinkertaisen funktionaalinen muotokieli on meistä kaunista. Se muistuttaa mummolasta. On turvallista ajatella, että juuri tällaiseiin purkkeihin mummo säilöi kauan sitten hilloa (lue: rakkautta) tai juuri tällaisen hyllyn isoisä osti ensimmäiseksi omin käsin (lue: rakkaudella) rakentamaansa rintamamiestaloon. Samalla tavalla lahjojen paketoiminen samalla tavalla kuin isovanhempien tai isoisovanhempien lapsuudessa tehtiin on kuin lisäisi lahjaan vielä yhden hyppysellisen rakkautta, jatkuvuutta, juuria.

Toisekseen 1980-luvun lapsi, joka on kasvanut lastulevyhuonekalujen ja koriste-esineiden armeijan keskellä, kaipaa omaan kotiinsa juuri sitä, mitä köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa, kasvaneet vanhemmat sukupolvet kammosivat: eleetöntä ja vaatimatonta kauneutta. Suurille ikäluokille kaikki vaurauden merkit - ne feikitkin - olivat ja ovat kaiketi edelleenkin tärkeitä. Me kolme-nelikymppiset jo tiedämme, että raha ei tuo onnea.

Kolmanneksi kyse on markkinavoimien luomasta trendistä. Muoti kulkee aaltoina, kiertää keää, kertautuu aina samanlaisena, vaikkakin vähän erilaisena. Krumeluurin jälkeen oli siis aika palata yksinkertaisiin asioihin. Kohta kaiketi taas kulta ja kimallus ovat suuressa huudossa. Ainakin trendikkäimpiin sisustuksiin (jalo)metallisävyt ovat jo hiipimässä. Voi olla siis, että vanhat limsalaatikot kannetaan kohta takaisin ullakolle ja lapsemme ihmettelevät omia kotejaan sisustaessaan, mitä niissä onkaan saatettu nähdä.

Neljäs näkökulma asiaan on hiukan epämukavampi: lahjat ovat nykyisin niin arvokkaita (ja niitä hankitaa niin paljon!), että paketin vaatimaton ulkonäkö on yritys kompensoida tuhlattuja luonnonvaroja ja pelimerkkejä. Ikään kuin hyvitetään kasvanutta hiilijalanjälkeä ja soimaavaa omaatuntoa. Että kuvitellaan kaikki, että näiden ekologisilta näyttävien pakettien sisällä on vain ympäristöystävällisiä lahjoja, joiden valmistamiseen ei oikeasti ole käytetty sietämättömiä määriä energiaa.

Minusta on mukavaa, että lahjasta huomaa sen antajan nähneen vaivaa myös paketin ulkonäön eteen, olipa paketti trendikkään simppeli tai kimaltavampi toverinsa. Ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseen pakettiin lahja on kääritty. Vaatimattominkin lahja lämmittää mieltä kovin, kun näkee, että se on paketoitu ajatuksella, sillä siitähän lahjojen antamisessa on kyse: saajan muistamisesta lämmöllä. Kalliskin lahja menettää kyllä hohtoaan, jos se viskataan eteen käytetyssä Siwan muovikassissa. (Tosin lasten tekemät pakettiviritelmät ovat kyllä asia aivan erikseen.)

Mitä luulette, osuuko analyysini paketointitrendien muutoksen syistä 

lähellekään oikeaan? 

Millaisia paketteja sinä tänä vuonna teet?

 P.S. Uusimpia trendejä voi tutkailla vaikka täällä.

Kuudes luukku - Itsenäisyys

Onnea, Suomi <3!

Päivän teema, itsenäisyys, houkuttelee pateettisiin sanankäänteisiin ja yleviin juhlapuheisiin. Ollaan kiitollisia veteraaneille, arvostetaan uhria, jonka he ovat antaneet, jotta meillä olisi parempi olla. Ja onhan meillä hyvä. Liiankin. On turhaa paasata arvostuksesta, kun samalla ajetaan alas suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria, hyvinvointivaltiota ja maan taloutta, valitetaan olemattomista. Veteraanien arvostus on nyrjähtänyt oudoille urille, leijona-koruiksi ja vaihtoehdottomaksi persujargoniksi.

Parasta veteraanien ja itsenäisyyden arvostamista on pitää huolta Suomesta ja ja suomalaisista - ja muistaa, että kaveria ei jätetä, elivätpä he lähellä tai kaukana. Kaikki me olemme syntyneet saman auringon alle. 

Eilen menehtynyt Nelson Mandela on sanonut, ettei kukaan meistä ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Tämä kannattaa muistaa.

Toinen luukku - Luksus

Luin eilen illalla lehtijutun, jossa kerrottiin elämästä Zimbabwen pääkaupungin Hararen slummialueilla. On ihmeellistä, miten vähällä ihmiset tulevat toimeen. Vielä ihmeellisempää on se, kuinka toiveikkaita he kaikesta kurjuudesta huolimatta ovat. Eräskin nainen jaksoi jutussa vilpittömästi uskoa unelmaansa omasta kenkätehtaasta, vaikka mitä ilmeisemmin hänen kohtalonaan oli myydä kadunvarsikojussaan varvassandaaleita parin dollarin päiväpalkalla lopun ikänsä.

Sekin on omalla tavallaan ihmeellistä, kuinka meillä Suomessa jaksetaan valittaa. On pakkasta! Tuulee! Pitää valita, ostanko uuden merkkilaukun vai matkustanko rantalomalle! Lempisuklaani oli kaupasta lopussa! Ei kai sellaista asiaa olekan, josta suomalainen ei epäkohtia löytäisi.

Jos vertailee elämää Hararessa ja Helsingissä, meillä eletään pelkän luksuksen keskellä. Kurjimmillaankin jokaisella on katto päällä, lämpimiä vaatteita ja ruokaa nenän edessä. Mutta onko yltäkylläisyys johtanut siihen, ettei meillä ole enää mitään, mistä unelmoida? Sitäkö tämä loputon tyytymättömyys on? 

Halaus

Joka kerta kun lähden äitini luota, mieleen hiipii ajatus, että tapaaminen saattaa olla viimeinen. Ei, äiti ei ole välittömässä hengenvaarassa, mutta haurastunut viimeisen vuoden aikana niin, että pahaa tekee. Joka kerta myös ajattelen, että haluaisin halata äitiä. Kertaakaan en vielä ole halannut.

En muista äidin koskaan hellineen tai halanneen minua. Ei pienenä, ei isona. Ei ilossa eikä surussa. Äiti on jo iäkäs, eikä ennen vanhaan tunteiltu. Varsinkaan Pohjanmaalla. Pohjanmaallahan ei edes kätellä tervehtiessä, paitsi ensimmäisellä kerralla, muuten huikataan hei oven suusta. Asia on myös niin, että äidin ja minun väliseni suhde on niin monien surujen lävistämä, ettei voimia halaamiseen ole yksinkertaisesti ollut. Tai sitten äiti vain on sellainen: etäinen, pidättyväinen, viileä, jopa kylmä. Käpertynyt. Torjuva.

Ehkä halaamisen vaikeus johtuu siitä, että minulla on niin paljon anteeksipyydettävää ja hävettävää suhteessani äitiin. Mikään ei riitä hyvitykseksi. Koskettaminen saattaisi avata patoja, joiden avaaminen saattaa olla jo liian myöhäistä. Miten puhua kaikki selväksi? Syyttämättä. 

On jotenkin kummallista, että monen ihan vieraankin ihmisen halaamisen koen helpoksi ja luontevaksi, mutta äitiä en osaa mennä halaamaan. Hän on kuitenkin ainakin ollut se tutuin ja omalla tavallaan hyvin tärkeä ihminen minulle. 

Ystäväni, josta sittemmin tuli poikani kummitäti, opetti minut halaamaan viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Muistan toivottavasti ikuisesti sen hetken, kun ensimmäisen kerran vuodatin hänelle, silloin vielä vieraalle ihmiselle, elämäni surkeutta. Silloin kaikki oli solmussa: suhde äitiin, suhde poikaystävää, rahat loppu, terveys reistaili. Ei tietoa tulevasta. Hän halasi minua pitkään ja lämpimästi. Sanoja ei tarvittu. Opin, että elämä kantaa, kun lähellä on ihminen, joka osaa halata.

Omaa lastani olen yrittänyt muistaa halata paljon. Meille läheisyys on luontevaa. Toivon, että vaikka lapsi väistämättä etääntyy kasvaessaan, jotakin pysyvää välillämme on. Toivon, ettei välillemme koskaan kasvaisi muuria, jonka takaa emme yltäisi halaamaan.

Veteen piirretty viiva

Poikani aloitti tänä syksynä koulun. Kaiken kaikkiaan uuteen arkeen on solahdettu vaivattomasti ja lapsi viihtyy koulussa. Oppimisen ilo on silmiinpistävää. Silti koulu on tuonut mukanaan myös uusia haasteita. Sosiaaliset suhteet ovat mutkikkaita aikuisillekin, saati sitten seitsemänvuotiaille. 

Jostakin syystä olen muistellut viime päivinä paljon aikaa, kun poika oli taapero. Silloin lapsen vieressä kulki koko ajan aikuinen - joko vanhempi tai perhepäivähoitaja - joka herkeämättä ohjasi lasta erilaisissa tilanteissa. Päiväkodissakin kontrolli oli tiukka, vaikka toki vähitellen lapsi alkoi luovia kaverisuhteissaan hiukan itsenäisemminkin. Tässä suhteessa koulunaloitus on valtava muutoksen paikka: on koulumatkaa, välituntia, iltapäiväkerhoa ja lukemattoma muita tilanteita, joissa aikuinen ei ole, ei voi olla, eikä toisaalta edes pidä olla, aina paikalla ohjaamassa ja selvittämässä syntyneitä ristiriitatilanteita.

On luotettava lapseen - ja siihen, että elämä opettaa.

On haastavaa opettaa lasta olemaan joustava mutta jämäkkä, kun ei voi olla joka käänteessä paikalla neuvomassa, miten toimia missäkin tilanteessa eikä voi antaa mukaan miljoonasivuista manuaalia, jossa olisi ratkaisu kaikkiin pulmatilanteisiin. On haastavaa selittää ymmärrettävästi lapselle se, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja pitää osata tehdä kompromisseja, mutta on osattava myös pitää kiinni omasta reviiristä, omista oikeuksista ja omista tarpeista? Että aina ei tarvitse luopua omasta, vaikka toiset pitääkin aina ottaa huomioon.

Syksyn aikana on käyty läpi tilanteita, joissa uimakoulukaveri pukkasi poikani rivistä pois yksinkertaisesti toteamalla, että "mä tuun tähän". Tässä tapauksessa ratkaisu oli helppo: neuvoin lasta pysymään paikallaan ja toteamaan kaverille, että tämä on hänen paikkansa. Kaveri joka ei tullut ajoissa riviin, etsiköön paikkansa muualta. Toimi.

Sitten ilmi on tullut myös kinkkisempiä tilanteita: niitä, jossa mietitään, kuka saa istua kenenkin vieressä ruokalassa ja onko aina pakko leikkiä isommassa porukassa vai saako joskus leikkiä kaverin kanssa kaksin. Niihin ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua, sillä asioita pitäisi osata tarkastella monesta näkökulmasta: et saa omia kaveria itsellesi, mutta toisaalta myös sinulla on oikeus istua haluamallasi paikalla tai leikkiä kaverin kanssa, jopa kaksinkin. Sinua ei saa sysätä syrjään, etkä sinä saa sysätä ketään syrjään. 

Näiden poikani kanssa käymieni keskustelujen aikana olen muistanut kipeästi omia kouluvuosiani. Jossakin vaiheessa ala-astetta paras kaverini muutti pois paikkakunnalta. Kaikilla luokkakavereillani oli jo vakiintuneet kaveripiirinsä, eikä niihin oikein mahtunut. Olin monta vuotta kovin yksinäinen ja ulkopuolinen. 

Käsittäkseni poikien maailmassa sosiaaliset suhteet ovat luonnostaan joustavampia, kaveripiirit isompia eikä klikkejä synny yhtä helposti kuin tyttöjen bestis-kulttuurissa. Silti olen painottanut lapselleni painottamasta päästyäni - varmaan liikaakin - sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Piste. Siksi en ole aivan varma, osaako hän pitää suuressa maailmassa puoliaan. 

Luultavasti huoleni on turha, mutta kaikkea sitä tulee pohtineeksi, kun käsittelyssä olevista tilanteista on aina vain joko yhden tai useamman osapuolen subjektiivisesti värittynyt kertomus. Niistä on hankalaa muodostaa objektiivista kokonaiskuvaa, vaikka lapsen ohjaamisen takia tärkeää olisi nimenomaan tietää, mitä tapahtui todella.

Maailma on sun

 

Jokin aika sitten ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli oikeistonuoria käsittelevä juttu. Jutun lopussa oli siteerattu kokoomusnuorten puheenjohtajaa Susanna Koskea, joka oli kiinnostunut politiikasta 14-vuotiaana. 

"Silloin aloin pohtia, miten sellaisesta tuppukylästä kuin Laihia pääsee maailmalle. Tulin siihen tulokseen, että omilla teoilla täytyy olla elämässä jokin merkitys", Koski tilittää.

Niin ikään eteläpohjalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena tiedän hyvin sen tunteen, mikä kai jokaisen teinin mielen valtaa jossakin vaiheessa. On pakko olla olemassa jotakin parempaa ja suurempaa kuin tämä kylä, nämä samat, pystyynkuolleet ihmiset ja maisemat. Täältä täytyy päästä pois. Ja sitten sitä ottaa ja lähtee "suureen" maailmaan - ja huomaa, että samanlaista on kaikkialla. Toki suuressa kaupungissa tekemisen mahdollisuudet ovat erilaiset kuin maalla, mutta ihmisen resurssit ovat yhtä rajalliset kaikkialla. On asennekysymys, kaipaako onneen merkkituotteita ja trendikkäitä ureheilulajeja, vai riittääkö yksinkertaisempi elämä. Sen tiedän, että aidan takana ruoho on vihreämpää vain sananlaskuissa.

Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Haluan muistuttaa Susanna Koskea ja hänen kaltaisiaan kiipijöitä siitä, että elämä on juuri niin pystyynkuollutta tai rikasta kuin miksi sen itse tekee. Koski on siis oikeassakin: omilla teoilla on elämässä valtavan suuri merkitys. Jos nostaa nokan pystyyn ja haistattaa kaikelle pitkät, voi olla varma, että elämä on ankeaa. Ei ole väliä, asuuko New Yorkissa, Delhissä, Helsingissä vai Laihialla. Pitää nähdä hyvä ympärillään.

Palaan jälleen Instagramiin: joskus katselen satumaisia otoksia kateellisena. Helppoahan noiden on olla hyviä kuvaajia, noissa maisemissa. Toista se on täällä, saatta mieleen livahtaa. Hetkinen. Juuri näin en halua ajatella. Haluan nähdä hyvät asiat juuri täällä, tässä maassa, kaupungissa ja kaupunginosassa, tällä kadulla. Tässä kodissa, näiden ihmisten parissa. Mitä enemmän tarkkailen ympäristöäni linssin läpi, sitä enemmän näen kauniita asioita. Meillä ei ole täällä valtamerta, ei vuoristoa tai viidakkoa, joita kuvata. Mutta meillä on muuta. Suomalainen estetiikka on pientä, vaatimatonta ja vähäeleistä. 

Sitä Susanna Koskenkin toivoisi oppivan arvostamaan. 

Asiat niin kuin ne on

Ihminen haluaa elätellä illuusiota ikuisesta elämästä. Eikä vain ikuisesta elämästä, vaan ikuisesta nuoruudesta. Siksi nelikymppinen ei kavahtaa ajatusta keski-ikäisyydestä eikä seitsemänkymppistä saisi sanoa vanhukseksi. Pitäisi puhua seniorikansalaisesta, ikäihmisestä ja ties mistä. Tärkeintä on, ettei viitatakaan siihen, että elämää on enemmän takana kuin edessä.

Ilmiö on ihan sama kuin meistä lihavista puhuttaessa. Ei, minä en ole iso tyttö enkä näyttävä nainen. En ole myöskään generous - siis antelias tai ehtoisa emäntä. Tai jos olenkin, se ei johdu painostani. Olen ihan tuiki tavallinen suomalainen töpsä. Ihan reilusti lihava, niin ikävää kuin se onkin. Yritän olla huijaamatta itseäni erilaisilla kiertoilmauksilla. 

Miksi vanhus ei voi olla reilusti vanhus? Ikävaihe noin 65 vuodesta eteenpäin on vanhuutta. Silloin jäädään eläkkeelle, muutetaan omakotitalosta helppohoitoisempaan asumismuotoon, kenties jopa palvelutaloon, ikätovereiden rivit harvenevat, lastenlapsia tai jopa lastenlastenlapsia syntyy. Ei se termikikkailulla muuksi muutu. Mielummin voisi yrittää vaikuttaa vanhus-termin sisältöön, mielikuviin joita sana (itsessä) herättää. 

Nykyvanhus harrastaa kaikenlaista, mihin ei työikäisenä ollut aikaa, viettää vilkasta sosiaalista elämää, matkustaa, seuraa aikaansa, ottaa kantaa, liittyy Facebookiin ja niin edelleen. Toki on niitäkin vanhuksia, joilla ei ole ketään eikä mitään - korkeintaan yksinäisyys ja masennus seuralaisina. Mutta niin on valitettavasti joka ikäluokassa. Kaikilla ei mene hyvin. Silti kaukana ovat ne ajat, kun vanhus oli yhtä kuin sokea, kuuro ja hampaaton huivipää kiikkustuolissa veisaamassa virsiä vapisevalla äänellä - jos nyt sattui ylipäätään välttämään haudan ennen sitä.

Ihmisiä ei pidä sulloa lokeroihin, joita ei ole. Keski-ikäinenkään ei ole automaattisesti kaavoihin kangistunut, nalkuttava ja nolo ilmestys, eivätkä kaikki lihavat ole itsekurittomia saati leppoisia. 

Ihminen vanhenee joka ikinen päivä. Nuoruus ei voi kestää ikuisesti (jos minulta kysytään, on pelkästään hyvä, että se raastavan epävarmuuden aika on jo eletty), eikä se kammottu keski-ikäkään. Lopulta meistä jokaisesta tulee vanhus.Tärkeintä on elää jokainen vuosi hyvin - vuosien määrällä ei niinkään ole väliä.

Jospa siis keskityttäisiin itse kukin elämään omannäköistä ja ihmisarvoista elämää kaikenikäisenä. Ei haaveiltaisi ikuisesta nuoruudesta eikä huijattaisi itseämme olemaan jotakin muuta kuin mitä olemme.

Toisin näkemistä

Tämä syksy on ollut minulle toisin näkemisen aikaa.

Kaikki alkoi hurahduksestani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Silmailijaa sinnekin!). On ollut äärimmäisen inspiroivaa kuvata ympäristöä - olen alkanut katsella tuttuja maisemia ja läpeensäkoluttuja nurkkia toisin, uudesta näkökulmasta. Sitten tajusin, että minähän teen tässä samalla hyvin tärkeää identiteettityötä. Toisin näkemisellä on tärkeä sijansa minun elämässäni juuri nyt.

Opettelen näkemään itseni toisin. Rakastaen. Etten aina näkisi itseäni pahana, inhottavana, syyllisenä, ulkopuolisena, vääränlaisena, kelpaamattomana. Etten analysoisi kaikkea vain itseni kautta. Luopuisin ylimääräisestä taakasta, jota olen koko ikäni kantanut mukanani. Kuva kuvalta katson itseänikin uudesta kulmasta, minuna, en menneisyytenäni.

Jostakin syystä toisin näkeminen on kriisiyttänyt blogikirjoitteluni. Tuntuu, ettei minulla ole tällä haavaa mitään persoonallista sanottavaa. Jos koskaan on ollutkaan. Olen voimakkaasti kyseenalaistanut oikeuteni ja ennen muuta tarpeeni kirjoittaa näitä mielipidejorinoitani. Onko minulla mitään oikeaa sanottavaa? Miksi minun juttuni kiinnostaisivat ketään? Aiemmin ajattelin, että minun täytyy löytää keino, jolla saan ääneni kuuluviin. Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, miettimään, miksi minun pitäisi jakaa kaikki ajatukseni muiden kanssa.

Täytyisi siis löytää joku uusi kulma näihin sivusilmäilyihinkin taas. On kuitenkin monia teemoja, joiden puolesta haluan edelleen puhua.