Se pieni ero

Olympialaisten aikaan suomalaiset piehtaroivat jälleen itsesäälissä. Miksi länsinaapurimme, mokomat hannuhanhet, onnistuvat kaikessa aina paremmin kuin me? Sisustusblogeja selatessani oivalsin vastauksen. Ruotsalaiset eivät ota itseään liian vakavasti, toisin kuin suomalaiset tekevät.

Katsokaapa mitä tahansa suomalaista blogia, jonka pitäjä määrittelee tyylisuunnaksi skandinaavisen vaaleuden ja yksinkertaisuuden. Vaaleaa ja simppeliä näissä kodeissa toki on, mutta tyyli on jollakin tavalla hyvin vakava ja puritaaninen. Kun on valittu linja, sitä noudatetaan poikkeuksetta. Taulut ovat säntillisessä järjestyksessä, asetelmat viimeisen päälle mietittyjä, kromi kiiltää, musta-valkoisuus on ulotettu pinnoilta ja huonekaluista kukkiin ja vaatteisiinkin. Ei poikkeuksia. 

Ja sitten: kurkatkaapa ruotsalaisiin (tai tanskalaisiin tai vaikka norjalaisiin) blogeihin. Tyyli kodeissa on paljon rennompi! Eriparisuus ja rentous ainakin vaikuttavat aidolta: asetelmat elävät, huonekalut kuluvat, vaalea yleisilme ei tarkoita värittömyyttä eikä kaiken tarvitse olla niin lopullisen viimeisteltyä ja huoliteltua. Asiat saavat olla reilusti kesken. Elämä on.

Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että tuota pientä eroa on oikeastaan aika vaikeaa selittää, mutta kun vertaa esimerkiksi tätä, tätä ja tätä suomalaista blogia esimerkiksi tähän tai tähän ruotsalaiseen blogiin, lienee selvä, mitä tarkoitan.

Suomalainen on suorittajaluonne. Aina pitää ottaa mallia muista ja tehdä kaikki viimeisen päälle hyvin, täydellisesti, jotta tulee varmasti hyväksytyksi. Olympialaisissa Niskasen hiihtäjäsisarukset näyttivät, että ilon kautta tulee prarempaa jälkeä kuin hampaat irvessä puristamalla. Sama koskee sisustamista. Ja muutakin elämää.

Ihmisen kokoista

Selailin eilen postilaatikkoon tupsahtanutta Avotakka-lehteä. Oli taas kauniita ja kalliita asuntoja esitteillä. Sellaisia, joista tällainen tavallinen vuokratalliainen voi vain haaveilla. Pääkirjoituksessa kerrottiin toimittajan ensimmäisestä omistusasunnosta - ja nykyisestä. Unelmat ja tarpeet ovat kuulemma kasvaneet.

Tuli jotenkin kökkö olo.

Mihin ihminen tarvitsee määrättömästi neliöitä? Tavaroiden säilyttämiseen. Vaan tarvitseeko sitä haalia tavaraa ympärilleen niin, ettei pari-kolmesataaneliöinen talo tahdo riittää nelihenkiselle perheelle?

Tässä minun unelmani eroaa oleellisesti keskimääräisen suomalaisen unelmista. 

Viime aikoina korviini on kuiskuteltu asunnon omistamisen ihanuutta. Enkö minä kaipaa vanhuuden turvaa, enkö ikiomaa kotia? Oikeastaan en. Vaikka toki tiedän vastaavani "väärin". Toki, jos kaikki olosuhteet olisivat otollisia, mieluusti omistaisin esimerkiksi juuri tämän asunnon, jossa nyt asumme, mutta kun ei ole, en osaa olla tyytymätön. Parasta asunnon omistamisessa olisi se, että sitä voisi sisustaa mielensä mukaan ilman, että tarvitsisi kysellä lupaa mistään. Ja kyllä, ymmärrän sen, että jokainen lainanyhennys olisi niin sanotusti kotiin päin.

Mutta en toden totta edes haaveile isosta omakotitalosta puutarhoineen kaikkineen. Minulle riittää ensinnäkin vähempi tila - ja toisekseen en halua, että koti on työleiri, jonka siivoaminen, hoitaminen ja kunnosaapito ovat loppumaton urakka.

Nykyinen suomalainen kotiunelma ei taida olla millään asteikolla mitattuna kohtuullinen, jos verrataan maailmanlaajuisesti asumiseen käytettyjä neliöitä ja rahasummia. Ja yhä suurempia meitä kehotetaan unelmoimaan!  On epäekologista rakentaa palatseja, joiden lämmittämiseen ja muuhun ylläpitoon kuluu vuodessa euroja sellainen summa, jolla ruokkisi ja kouluttaisi luokallisen kehitysmaiden lapsia. Ihminen Suomalainen kaipaa niin sanottua yksityisyyttä, omaa tilaa (mikä tarkoittaa, että lapsillakin "pitää" olla pienen yksiön kokoiset omat huoneet, jokaisella tietysti omansa) ja sitten valittaa yksinäisyyttään vaikka ympärillä on "kaikkea" ja ihmettelee, kun ei tiedä mitä puolison saati lasten päässä liikkuu. Kun ei juuri koskaan nähdä. Katsotaan illat televisiota kukin omassa kopissa, saatetaan olla päiväkausia, ettei kohdata kunnolla. Pienemmät asuintilat ratkaisisivat tällaiset ongelmat.

Syksyllä Maikkarilla esitetty Suomen kaunein koti -ohjelma oli siitä mukava, että kaikki siinä esitellyt talot eivät olleet näitä sisustusblogiklooneja, vaan mukaan mahtui aidosti persoonallisiakin koteja. Eivät ne kaikki minuakaan miellyttäneet, mutta rakkaudella laitetun tunnistaa kyllä, kun sellaisen näkee. Ja sellaista minä arvostan. 

Hassu yksityiskohta ohjelmassa oli, että asiantuntijatuomarit käyttivät vähänkin pienemmistä ja tietyllä tapaa vaatimattomammista (jotka oli sisustettu esimerkiksi vanhoilla huonekaluilla ja retrokankailla) kodeista nimitystä ihmisen kokoinen. Ihmisen kokoisia olivat heidän suussaan talot, joissa ei ollut satoja neliöitä ja joita ei ollut sisustettu näyttelytilaksi vaan kodiksi. Tyypillisimmillään ihmisen kokoinen koti oli vanha rintamamiestalo, joka oli kunnostettu lapsiperheen tarpeisiin. Ihmisen kokoinenhan voisi olla hyvinkin positiivinen termi, ellei olisi nähnyt ilmettä tuomareiden kasvoilla: kuinka kukaan voi tyytyä tällaiseen?

Minusta suuruudenhulluuden sijaan unelmat myös kotirintamalla saisivat olla nimenomaan ihmisen kokoisia.

Kolmas luukku - Halpa

Näin joulukuussa sitä tulee miettineeksi tavallista enemmän kuluttamiseen ja materiaan liittyviä asioita, kun mainoksia tulee joka tuutista ja kaupat täyttyvät lahjoja hamstraavista ostelevista kansalaisista. Kauppiaat tietysti pyrkivät luomaan tarpeita, joita ei oikeasti ole, ja vilkas joulukauppa on kansantalouden kannalta tärkeää. Silti mieleen hiipii ahdistuksenpoikanen. Ostetaanko kalliilla joululahjoilla hyvää omaatuntoa? Ovatko lahjat osa egon pönkitystä? Mitä kaikella ostetulla tavaralla oikein tehdään?

Oma suhtautumiseni joululahjoihin on hieman kaksijakoinen. Minusta on kiva ilahduttaa itselleni tärkeitä ihmisiä lahjoilla - ja totta kai sekin lämmittää mieltä, jos joku on muistanut minua. Mutta lahjan rahallinen arvo ei ole minulle lainkaan merkityksellinen asia. Halvankin lahjan tunnearvo voi olla valtava. Mieluusti myös suosin aineettomia ja poiskuluvia lahjoja. Krääsää on maailma pullollaan.

Marttaliiton puheenjohtaja Marianne Heikkilä oli kirjoittanut eilen puhuttelevan blogitekstin kohtuullisen joulun puolesta. Heikkilä painottaa tekstissään jouluvalmistelujen parissa puurtamisen kohtuullisuutta, mutta sama pätee mielestäni myös kuluttamiseen: joulu tulee vähemmälläkin tavaramäärällä. Tätä haluan opettaa myös lapselleni. 

Haastan kaikki blogini lukijat mukaan kohtuulliseen jouluun. Tehdään tämä joulu vähän helpommin, vähän halvemmalla. Kohtuullisemmin.

P.S. Kuvassa oleva olohuoneen pöytämme oli varsin halpa. Hintaa koko komeudelle tuli alle 40 euroa - tosin hintaan ei ole laskettu mukaan mieheni käyttämiä työtunteja.

Uusi pöytä

Muutoksen kaipuu

Melkein joka päivä katselen kotona ympärilleni ja mietin, että jotakin tarttis teherä. Kaipaan inspiraatioa sisustukseen, mutta niin kuin aiemmin kirjoitin, blogit ja lehdet tuntuvat suoltavan kaikki yhtä ja samaa. Tympii. Olen tyylitön sisustaja. Innostun herkästi uusista asioista, mutten välttämättä osaa ajatella, mitkä jutut sopivat yhteen. Tykkään yhdistellä uutta ja vanhaa. Toisaalta tykkään rouheasta loft-tyylistä ja tanskalaiskotien huolettomuudesta, mutta myös mummolamaisesta kodikkuudesta. 

Joku taitavampi saisi näillä reunaehdoilla kaunista aikaan, minä en. Kotini sisustuksesta puuttuu punainen lanka. Sen verran sentään edistystä on tapahtunut, että olohuoneessa enää kirjahylly (joka ei juuri tästä syystä näy yhdessäkään kuvassa) on mielestäni absoluuttisen kauhea kapistus. Sohvapöytä ja tv-taso ovat nekin menettäneet hohtonsa, mutta niiden tilalle minulla sentään on jo olemassa ratkaisu. Toinen on jo pihalla odottamassa tuunausta, toinen vielä Ikeassa.

P.S. Olohuoneemme aiempia ilmeitä (ja muuttumattomuutta!) pääset kurkkaamaan täältä

ja täältä.

P.P.S. Otan enemmän kuin mielelläni vastaan kommentteja, sisustusideoita ja -vinkkejä, linkkivinkkejä inspiroiviin blogeihin jne. 
 
 

Vastarannankiiskiyksiä

Olen aina ollut vähän vastarannankiiski. Esimerkiksi nuorena en suin surminkaan halunnut harrastaa sen enempää laskettelua kuin tennistäkään siksi, että melkein kaikki muut tekivät niin. En missään nimessä halunnut opiskelemaan Helsinkiin, vaikka moni ikätovereistani hinkuin maalta nimenomaan pääkaupunkiseudulle. 

Nyt aikuisiällä blogien seuraaminen on vienyt vastarannankiiskeyteni aivan uudelle tasolle. Ihastuin nimittäin ensinäkemältä tähän Ikean mattoon. Mutta niin tuntuivat ihastuneen kaikki muutkin. Sellaista sisustusblogia tuntui olevan mahdoton löytää, jonka kuvissa samainen matto ei vilkkuisi. Siispä minä jätin oman mattoni hankkimatta. Nyt on sitten tämä kupari. Kuparinväriset esineet ovat kauniita. Olisi kiva hankkia kuparinen maljakko, kynttilänjalka - tai vaikka tuoda kuparipannu lapsuudenkodista keittiötä koristamaan. Mutta kun koko syksyn joka ikinen sisustuslehti ja blogi on ylistänyt kuparin trendikkyyttä, niin kyllä en varmaan hanki mitään kuparinväristä kotiini.

Tiedän, mitä sitä välittämään. Jokaisen pitäisi harrastaa sitä, mikä hyvältä tuntuu riippumatta siitä, onko laji trendikäs vai ei. Sama pätee kotiin. Ketään ei liikuta se, löytyykö minun kodistani kuuluisa blogimatto vai ei. Pääasia on, että minä ja perheeni pidämme sisustuksesta.

Varsinkin nuorena olin ylpeä siitä, että uskalsin erottua joukosta. Laskettelu ei ollut minun juttuni, enkä lähtenyt siihen mukaan vain siksi, että olisin kuulunut joukkoon. Ehkä sisustustrendien vastustamisessa on kyse samasta ilmiöstä. Haluaisin toki osata sisustaa kauniisti; tavoittelen toki kaunista ja persoonallista kotia. Mutta en missään nimessä haluaisi olla esimerkiksi yksi niistä bloggaajista, jotka kopioivat kilpaa toistensa "persoonallisia" ratkaisuja, mainostavat samoja tuotteita muka-uusina löytöinä ja "keksivät" uusimmat trendit yhtä aikaa.

Ei, en ole sitä mieltä, että uusista jutuista innostumisessa on yhtään mitään pahaa. Vaikka se tapahtuisi yhtä aikaa kuin monilla muillakin. Mutta joskus trendikkyys näyttäytyy suorastaan surkuhupaisena joukossa pysymisen tavoitteluna. Mieluummin olen (tyylitön) vastarannankiiski kuin (tyylikäs) apina.

Stailattu

Meilläkin - niin kuin monessa muussakin lapsiperheessä - on käyty tänään virpomassa. Eilen aamulla miesväki haki oksia ja me poitsun kanssa koristelimme ne illalla. Tai oikeastaan poika koristeli, minä sain olla lähinnä teipinojentaja-assistenttina. Teen kuulemma niin tylsiä oksia. (Ei varsinaisesti haittaa, ettei koristeluvastuu enää jää äidille...) Jälki oli toki varsin riemunkirjavaa, mutta samalla myös virpojan itsensä oloista.

 

Äsken, kun kotiuduimme lapsen kanssa virpomisreissulta, rupesin selailemaan blogeja. Melkein joka toinen päivitys koski sattuneesta syystä - virpomista. Mutta voi, minkälaisia oksia kuvissa näkyikään. Mustaa ja korkeintaan valkoista, sievät suikaleet washi-teippiä, musta-valkoista totta kai. Okei, upeita koristeita tietenkin. Ennen kaikkea sisustukseen sopivia. Esimerkiksi tällaisia.

En tiedä mitä sanoa. Muuta kuin sen, että tässä lienee ratkaiseva ero minun ja sisustusihmisten välillä. Minusta kuuluu olla värikkäitä ja vähän korneja. Sellaisisia, joista lapset pitävät. Ei musta-valkoisia ja tyylikkäitä. En usko, että kukaan lapsi valitsee mustia sulkia oksiinsa, jos saa itse valita.

Viimeisen päälle sisustetut ja stailatut kodit ovat toki kauniita katsella. Mutta miten on elämän laita? Jos kaikki sisustukseen sopimaton siivotaan näkyvistä, siivotaanko myös kaikki muut ongelmat henkisen maton alle? Miksi kaiken pitää olla niin täydellistä? En ymmärrä. Onko lapsilla omaa tilaa, saavatko he vaikuttaa omiin asioihinsa - vai onko kaiken miellytettävä äidin silmää. 

Totta kai voi olla, että kuviin pääsivät vain sisustukseen sopivat oksat, mutta muunlaisiakin oli olemassa. Kaikki ei ole sitä, miltä blogissa näyttää.

Mutta taas kerran minun ärsytyskynnykseni ylitti hillitön silottelu ja täydellisyydentavoittelu, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu vastenmielisemmältä ja vastenmielisemmältä. Anteeksi vaan.

 

Valmista

 

Huomista Palmusunnuntaita odotellessa. En minä, mutta poikani.

P.S. Minimalismi on aiavn yliarvostettua, mitä tulee pääsiäiskoristeluihin. Ainakin, jos kysytään talon 7-vuotiaalta. Meillä joka paikka pursuaa askarteluja ja piirustuksia. Tässä esimerkiksi kuva narsissiasetelmasta:

Minä lohduttaudun sillä, että ehkä jo 10 vuoden päästä saan taas itse päättää, kuinka monta vessapaperirullakukkoa laitan esille.

Uusi ilme

Pikkuisen päivitin makuuhuoneen ilmettä. Tältä se näytti aiemmin. Nyt mennään näillä valinnoilla ainakin hetki:

 

Ja nyt vasta tajusin, että poika oli ehtinyt jossakin välissä käydä ryttäämässä suoristamani päiväpeiton... no, olkoon.

Sitä piti sanomani, että uskomatonta, miten pienellä koko huoneen tunnelma muuttuu.

Läpi

Ripustin nämä riisipaperipallovalot puolihuolimattomasti seinällä olevan ikkunan karmiin jo syksyllä, hyvissä ajoin ennen joulua. Perheen miesväki on nyt alkanut ehdotella, että olisi jo aika luopua talvipalloista, panna ne laatikkoonsa odottamaan ensi syksyä. En malta, ei vielä. Haluan pitää ne paikoillaan läpi talven pimeyden. Palataan asiaan vaikka maaliskuussa.

Kulma

Kotimme eräs kulma. Tai no, nurkka, mutta puhutaan nyt Tarinatammikuun teeman mukaisesti kulmasta. Löytyy keittiöstä, sai eilen uutta ilmettä verhoista. 

En millään haluaisi peittää kauniita ikkunoita, mutta on ajan mittaan alkanut häiritä se, miten hyvin niiden kautta näkee meille sisälle. Haluan, että on ainakin teoriassa mahdollisuus peittää ikkunat niin halutessaan, vaikka tuskin tuota mahdollisuutta tullaan kovinkaan taajaan käyttämään.

Tänään keittiössä alkoivat ensi viikonlopun syntymäpäiväjuhlien valmistelut. Leivoin pullaa.

Jotain mitä näit

Kävin tänään katselemassa, kun kaveri suitsait sukkelaan ompeli meille verhot keittiön pikkuikkunoihin. On se helppoa kun sen osaa! 

Kangas on Marimekon Puutarhurin parhaat. Ei mikään neutraali veto, niin kuin alunperin aikeena oli. En tiedä, mikä tuossa keltaisessa nyt viehättää, mutta sitä nyt pukkaa vähän joka kohtaan. Kuvia lopputuloksesta ehkä jo lähipäivinä - ensi viikonlopun juhlat ovat hyvä kirittäjä!

Kuva lainattu täältä

Niin, ne verhot

Kyselin sekä täällä blogissa että Facebookin puolella ennen joulua mielipiteitä olohuoneen verhovaihtoehdoista. Suurin osa kommentoijista oli sitä mieltä, että Marimekon Kivi-kangas on parempi. Keskustelusta viisastuneena menin ja ostin - Kamera-kuosiset verhot. Tässä pieni katsaus lopputulokseen:

Että näin tällä kertaa. Kesäksi sitten taas vaaleaa. 

Mitäs sanotte?

Räps räps - kirpparilta kotiin ja kotia

 Ja toisekseen:

Kesällä kirpparilta ostamani valaisin on nyt katossa, testimielessä:

Toisekseen hain verhokankaita testiin:

 

Alan vakavasti kallistua tuon Kameran puoleen... Saa kommentoida.

Nämä nyt olivat tällaisia räps räps -otoksia. Kameraa vaivaa selvästi joku, tulee yli- tai alivalottuneita kuvia... enkä ollut nyt kodistailaus-tuulellakaan. Seli seli.

Suunnitelmia

Olen tässä mietiskellyt uusia verhoja olohuoneeseen ja osittain keitiöönkin. Nykyiset ovat kauniit mutta turhan kesäiset. En osaa kuvitella niiden kanssa samaan huoneeseen joulukuusta.

Ylläoleva verhoehdokas löytyi NetAnttilan sivuilta. Kyseessä on Vallilan Kamera-kangas. Tykästyin heti. Passaisi olkkarin puolelle tosi hyvin, mutta kun keittiö on samaa tilaa, niin siitä en olekaan sitten ihan varma.

Verhoa on kyllä saatavana myös musta-valkoisena (viereinen kuva, myös NetAnttilan sivuilta), jolloin se sopisi ehkä paremmin keittiöön, mutta siinä ei ole ollenkaan sama tunnelma kuin tuossa ruskeassa.

Niin että olen ihan neuvoton. 

Lisäksi mietityttämään jäi poikani kommentti.
"Entä jos me luullaan sitten koko ajan että joku kuvaa meitä?" 

Tuleeko tuosta kankaasta sellainen olo?

Ja miten tämä kaikki suhteutuu mattohaaveisiini:





Ikean Alvine Ruta (ylempi) tai Stockholm Rund (alempi kuva, se bloggaajien suosiossa oleva ;) muuten) olisi melkein kyllä saatava.

Saa kertoa mielipidettä, ehdottaa, tyrmätä, kommentoida muuten vaan! Muutama kuva olohuoneesta löytyy täältä.

Aavistus talvea

Olohuoneessa jo aavistus talvea. Kynttiöiden lisäksi ensimmäinen valosarja ripustettu ikkunapokaa koristamaan. Lisäksi aamulla käsiini osui poikani vauva-aikana ahkerassa käytössä ollut lampaantalja; se lämmittää datailijan takamusta parhaillaankin. Saa nähdä, jääkö pehmusteeksi työtuoliin vai keksinkö ajan mittaan jonkun muun sijoituskohteen.

On mielettömän ihanaa, kun ulkona alkaa tuoksua talvelta.

Löytö

Olen jo pitkään etsiskellyt sopivaa kulhoa tai koria tai vatia tai muuta vastaavaa säilytyspaikkaa kaukosäätimille. On ärsyttävää, kun ne seilaavat sikin sokin pitkin sohvapöytää. Eilen kirpputorilla onnisti:

Olin kyllä ajatellut sellaista kaunista ontelokuteesta virkattua koria, mutta kun peukalo on keskellä kämmentä, se sitten on. Ei voi mitään. Mutta pärekori on ihana! Päreistä asiaa lisää tuonnempana.

Sisustuskuvahaaste # 25 Kaunein kohta kodissa

Tämä sisustuskuvahaasteen viimeinen osio on ollut ehkä kaikkein haastavin. Kodissamme on montakin sellaista kohtaa, jota pidän kauniina. Olen kuvaillut niitä ahkerasti, mutta yhdenkään sopen tai kohdan tunnelmaa en ole onnistunut vangitsemaan kuviin niin, että olisin kuviin alkuunkaan tyytyväinen.   

Toisaalta olen pohtinut paljonkin kauneuden (syvintä) olemusta ja omaa sisustamisfilosofiaani. Kauneushan on varsin subjektiivinen asia. Ja eri asia kuin se, minkä tuntee omakseen. Esimerkiksi blogimaailmasta löytyy monta sellaista esimerkkiä kodeista, jotka ovat kyllä kauniita. Mutta en ikinä voisi asua itse niissä. Osaan siis antaa arvon sellaisellekin tyylille, joka ei tunnu omalta. Mikä sitten on ominta tyyliäni? Mikä minusta on kaunista? Niin kuin olen aiemmin todennut, omassa sisustamisessani avainsanoja ovat kierrätys, rouheus ja mummola - tietynlainen trash design on lähellä sydäntäni. Esineen kauneus ei tule pelkästään muodoista, väreistä ja materiaalista, vaan tarinasta, jota se kertoo. 

En osaisi elää viivasuorassa modernissa ympäristössä ja maalaisromanttinen rönsyily ja uusvanhat tavarat aiheuttavat ihottumaa. Tarvitsen ympärilleni selkeyttä, värejä, luonnonmateriaaleja. Lisäksi tarvitsen jatkuvaa muutosta - sellainen tilanne, jossa kodin sisustus olisi valmis, olisi minun painajaiseni.

Vielä pitää opetella pelkistämään ja karsimaan. Olen luonteeltani hamsteri, joka toisaalta rakastaa järjesystä. Hankala yhdistelmä.

Tässä  kaikesta huolimatta muutama kuva olohuoneen nurkkauksesta, vaikka olohuonetta olen vastikään muutenkin esitellyt.Ehkä se on tuo Mozart, joka hurmaa ;).

Päätän tämän sisustuskuvahaasteen osaltani tähän. Kiitos lukijoille!

P.S. Vihdoinkin meillä on räsymatto keittiössä!