Fiilistele elämää

Viikonvaihteen Ilonassa on juttu malli-juontaja Karita Tykästä, joka paljastaa olevansa muuttunut nainen. Vuosien ja perheen myötä Tykkä on oppinut, ettei kiire ole menestyksen mitta ja elämästä voi nauttia suorittamisen sijaan. Karita on rauhoittunut ja rentoutunut - ja mikä tärkeintä, oppinut sanomaan ei epämieluisille työtarjouksille. Tykän mukaan tärkeintä on muistaa fiilistellä elämää.

Toisaalla samassa lehdessä kerrotaan  eteläisen Afrikan naisten kävelevän päivittäin yhteensä 16 kertaa 384 400 kilometriä (matka Maasta Kuuhun) hakiessaan perheilleen vettä. Palkkaa he eivät tästä työstä tietenkään saa; vedenhaun lisäksi naisten kontolla on paljon muitakin käsittämättömän raskaita töitä. Kehitysmaissa naiset ovat vielä monin paikoin alistettuja ja miehensä omaisuutta. Lapsiavioliitot, seksuaalinen ja muu väkivalta ovat heille arkipäivää. Koulutus, ammatti, asianmukaisesti palkattu työ, oma raha ja oikeus päättää itseä koskevista asioista puolestaan ovat heille kaukaisia unelmia. 

Näiden faktojen rinnalla Tykän sanoma elämän fiilistelystä on suorastaan korni. Koko maailman mittakaavassa vain ani harvalla ihmisellä on mahdollisuus fiilistellä, sillä elämä kuluu selviytyessä päivästä toiseen. Afrikkalaisen naisen näkökulmasta katsottuna Tykän usko siihen, että kaikkiin vastoinkäymisiin on aina syynsä, tuntuu kerta kaikkisen naivilta. Noin voi sanoa vain nainen, jolla on hävyttömän helppo elämä.

Toki Tykän sanomisissa on perääkin. Esimerkiksi ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta on kannatettava. Ajatukset todellakin kannattaa keskittää siihen, mikä on hyvin sen sijaan, että murhetisi kaikkea mahdollista elämässä esiintyvää epätäydellisyyttä. Uskon, että positiivinen ajattelu on se, mikä kantaa niitäkin sisariamme, joilla ei meidän näkökulmastamme ole mitään. 

Ehkä se onkin sitä elämän fiilistelyä?

Pluskokoinen

 Kuvan piirsi poikani, nyt 8 v.

Osui päivän aatoksiini niin hyvin, että pakko oli tarttua Kauniimpi maailma -blogin ihanan Elenan heittämään haasteeseen. Haasteessa käsitellään elämää plus-kokoisena naisena.

Itse olen aloittanut nyt alkuvuodesta Kuntoon nelikymppisille -projektin. En haaveile olevani neljän vuoden kuluttua Miss Bikini-fitness tai mitä ne nyt on, vaan terve aikuinen nainen, joka on sinut itsensä ja ulkonäkönsä kanssa. Ensimmäinen askel projektissa on ollut sokerikoukusta vierottautuminen sekä tuon leikatun "kampurajalan" tehokuntoutus. 

Sitten haasteen kysymyksiin:


Miltä sinusta tuntuu, kun ympärilläsi olevat naiset valittavat olevansa lihavia tai tuntevansa olonsa lihaviksi? 

Jos suoraan sanon, se vituttaa ihan suunnattomasti. Uskon kyllä, että hoikkaa ihmistä saattaa ahdistaa vaikkapa puolen kilon lisäys painossa kuukautisten alla, mutta silti siitä mariseminen tuntuu samalta kuin tupakantumpista, joka tallataan maahan oikein hartaasti ja huolella. Senkin uskon, ettei hoikka välttämättä tarkoita pahaa, mutta häpeän omaa ulkomuotoani niin paljon, ettei kokemukseni selityksillä muuksi muutu.

 
Kuinka kehonkuvasi on muuttunut sitten kouluaikojen?

Ei. Olen aina tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi ja kömpelöksi riippumatta siitä, olenko painanut alle 60 vai melkein 110 (raskauden lopussa) kiloa. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten niin hoikasta on voinut tuntua niin lihavalta. Ja toisaalta, kummallista on, ettei olo ole muuttunut pahemmaksi kilojen myötä. Itse asiassa tämä on saanut minut ajattelemaan, että ennen kuin voin laitua pysyvästi, minun täytyy käsitellä asiat, joista tunne johtuu.


Oletko yrittänyt laihduttaa? Mitä tapahtui?

Jos laskin oikein, olen laihduttanut elämäni aikana kolme tai neljä kertaa itseni normaalipainoiseksi. Kiloja on lähtenyt milloin 15, milloin 30. Ja aina kaikki ovat tulleet takaisin. 


Arveletko painosi olevan osittain tai kokonaan geneettistä?

Kyllä sukurasitettakin on, mutta en minä painoani geenien piikkiin pane. Omaa syytä jokainen liikakilo.


Pidätkö itseäsi terveenä? Onko ollut tilanteita, jolloin muut ihmiset ovat olettaneet sinun olevan sairas?

Kyllä sitä kaikenlaisia vihjailuja saa kuulla, mutta toistaiseksi mikään terveysongelmistani ei ainakaan suoranaisesti johdu ylipainosta.


Hyväksyvätkö vanhempasi painosi? Onko asia aina ollut niin?

Isä sanoi minua pienenä notkeaksi kuin porsas. Silloin olin hirveän ylpeä notkeudestani, jälkeenpäin ajateltuna lausahduksen voi ymmärtää toisinkin. Isä kuoli, kun olin lapsi joten minulla ei ole kokemusta siitä, miten hän olisi suhtautunut ylipainoiseen tyttäreen. Äiti ei ole koskaan kommentoinut painoani negatiivisesti.

Sen sijaan perheestäni yhden veljeni vaimo on useampaan otteeseen tehnyt selväksi, että olen niin vastenmielinen ilmestys, että minun olisi parasta vetäytyä ihmisten ilmoilta normaaleja ihmisiä häiritsemästä.


Kuinka vaatevalmistajat voisivat parantaa pluskokoisille suunniteltuja vaatteita?

Pluskokoisten vaatteiden ei tarvitsisi olla rumia, värittömiä säkkejä! Eikä niin tätimäisiä. Kaipaan pluskokoisiin vaatteisiin kivoja leikkauksia, rock-henkisiä yksityiskohtia ja enemmän raikkaita värejä.


Arvioidaanko pluskokoisia naisia eri tavalla kuin pluskokoisia miehiä? Miten?

Isoa miestä (varsinkin jos hän on myös pitkä) pidetään arvokkaana ja vaikutusvaltaisena, isoa naista itsekurittomana vässykkänä. Miehelle koko on siis kirjaimellisesti plussaa, naisen pitäisi olla mahdollisimman pieni.


Onko mielestäsi olemassa ennakkoluuloja pluskokoisista ihmisistä? Kuinka vastaisit niihin?

Kyllähän stereotypian mukaan asia on niin, että lihava on saamaton, haisee pahalta eikä tee muuta kuin syö. 

Väärin! Lihavat ihmiset poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin laihatkin. Paino ei missään nimessä määritä ihmisen koko identiteettiä.


Onko sinusta koskaan oikeaa tapaa tai aikaa ilmaista huolta toisen ihmisen painosta?

Ehkä sitten voisin keskustella toisen painosta (olipa sitä liikaa, liian vähän tai sopivasti), jos ihminen ottaisi asian itse puheeksi. Mutta silloinkin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on aina arvokas sellaisena kuin on. Tärkeintä on hyvinvointi, hyvä mieli.

Mitkä ovat pahimmat asiat, mitä ihmiset ovat sanoneet vartalostasi? 

Pahimmat loukkaukset olen kuullut ex-kihlatultani. Hänen mielestään olen vastenmielinen lehmä. Ja silloinkin, kun hän oli uhkaillut ja kiristänyt minut laihduttamaan, olin kuulemma vain kalpea varjo hänen ihailemastaan Sandra Bullockista, eikä hän jättänyt missään tilanteessa mainitsematta asiasta. 


Mitä ihmiset ovat kehuneet (tai toivotko että he kehuisivat) vartalossasi tai ulkonäössäsi?

Hm. Rinnat ja huulet lienevät ne kohdat minussa, joista olen saanut positiivisia kommentteja.

 
Huomaatko viihtyväsi/ystävystyväsi sellaisten naisten kanssa, jotka ovat lähempänä omaa kokoasi?

Ystävyys ei katso ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.

 
Onko painosi vaikuttanut seksielämääsi?

On joskus.


Kuinka painosi on vaikuttanut deittailuusi ollessasi sinkku?

Ei se kyllä vaikuttanut mitenkään. 

Tuntuuko oudolta, jos mies jonka kanssa olet, tapailee vain pluskokoisia naisia? 

Kyllä siitä vähän friikki fiilis tulee, jos joku sanoo tapailevansa vain lihavia/vanhempia/vasenkätisiä naisia. Ihminen on niin paljon muutakin kuin yksi ominaisuutensa, olipa se sitten paino tai vaikka ikä.

 
Tuntuuko oudolta, jos hän on treffaillut vain hoikempia naisia ennen sinua? 

Ei. 

David Beckhamin pylly

Eilen postilaatikkoon tipahti taas Me Naiset, tuo ajan hermolla oleva ja tiedostava naistenlehti, joka väsymättä tutkii ajan ilmiöitä ja on modernin naisen puolella. Tosin tuo tiedostavuus koki taas eilen pahan kolauksen. Laura Ruoholalta kysyttiin haastattelussa, kenellä (urheilija)miehellä on paras pylly.

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, joku epäili, että miehet osaavat suhtautua esieellistämiseen oikein antamalla mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja nauramalla päälle. 

En toki itsekään usko, että David Beckhamin pylly kuluu siitä, että suuri osa ellei peräti kaikki jutun lukeneet naiset sitä jokusen hetken ajattelivat, mutta jos asetelman kääntää päälaelleen, ajatus ei varmaankaan tunnu enää yhtä mukavalta. Nimittäin jos joku mies julistaisi ääneen ajattelevansa sen tai tämän tai tuon julkkisnaisen rintavarustusta, moni nainen säntäisi peilin eteen vertailemaan omia rintojaan noihin mainittuihin. Ja ahdistuisi, koska omat todennäköisesti olisivat tavalla tai toisella erilaiset. Voi olla, että olen vain huumorintajuton, mutta ajattelen niin, että sellaista huumoria tai osoittelua ei pidä harrastaa, jota ei halua itseensä kohdistuvan.

Osin ärsyyntymiseni liittyy opittuun feministiseen jargoniin, jonka yhteys tosielämään on paikoin jokseenkin hatara. Käytännössä asiat ovat erilaisia kuin juhlapuheissa. Mutta koska en halua, että naisen arvo mitataan ulkonäöllä, en halua että naiset menevät siihen ansaan, että he alkavat tasa-arvon nimissä toimia kuin patriarkaatti, se, jota vastaan on käyty pitkää ja sitkeää väsytystaistelua. 

Tiedän kyllä, että ihmiset eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan vapaita toistensa viehättävyyden arvioimisesta ja arvottamisesta. Toiset vain kolahtavat enemmän kuin toiset, ja syitä siihen voi olla monia: älykkyys, huumorintaju, empaattisuus... tai pylly. Ehkä pyllystä ei pidä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Tai sitten pitää, tasa-arvon nimissä.

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Päälaellaan

Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.

Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.

Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas. 

Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.


Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.

Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie. 

Aika surullista. 

Edustava kumppani

 Tämän viikon Me Naisissa oli juttu ex-pyöräilijä Mira Kasslinista, joka kuulemma aikoo laihduttaa. Ihan siksi, että hänen miehensä ei pidä pyöristyneestä kumppanistaan, vaan toistuvasti muistuttaa, minkänäköinen Kasslin oli suhteen alussa. Viis siitä, että mies on lihonut suhteen aikana yhtä lailla kuin puolisonsa. Mira rakastaa miestä kiloineen päivineen, mutta miehellä on hänen mielestään lupa odottaa puolisoltaan edustavuutta. Ja onhan se niinkin, että työelämässä (kiinteistövälittäjänä) vaaditaan kaunista ja hoikkaa ulkomuotoa, sillä hoikkuus on Kasslinin (tai hänen miehensä) mukaan merkki itsekurista.

Niin. Siis ei näin. 

Aloitetaan Kasslinista ja hänen parisuhteestaan (jonka todellisesta laadusta en tietenkään tiedä mitään.) Pidin Diili-kisan aikana Kasslinia modernina naisena, joka eittämättä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa, sillä muuten pikainen paluu työelämään vauvan syntymän jälkeen olisi ollut mahdoton. 

Mutta nyt on pakko tarkistaa käsitystään tästä moderniudesta. Siis miten niin miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta? Tarkoittaako Kasslin todella sitä, että hänen mielestään naisen on siedettävä miehen uunoturhapuromaista ulkomuotoa vaikka mikä olisi, mutta naisen itsensä on näytettävä 50-luvun amerikkalaiselta kotirouvalta, ihan vain, jotta miellyttäisi miestä? 

Ehkä on tosiaan niin, etteivät ne samat, kälyiset pieruverkkarit välttämättä nosta puolison osakkeita, mutta ei se niitä varsinaisesti laskekaan. Puolisolla on lupa olla sellainen kuin on. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Puolisolta on toki lupa odottaa kohtuullista edustavuutta tilanteissa, joissa edustavuutta tarvitaan, mutta edustavuus ja normaalipaino eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ihminen voi olla tai olla olematta edustava kaikenpainoisena. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Oikeastaan säälin Kasslinia. Tiedän itse edellisen parisuhteeni tuomalla kokemuksella, millaista on laihduttaa toisen painostuksesta. On kamalaa, kun epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, ellei halua tulla jätetyksi. Motivaatio laihtua saattaa olla kova, mutta kilot palaavat tuplana takaisin, kun huomaa, ettei laihuus tehnytkään onnelliseksi.

Sitten Me Naisiin.

Olen erittäin, erittäin pettynyt, että moderniksi naistenlehdeksi itseään mainostava aviisi sortuu tällaisen naiskuvan levittämiseen.

On yksinkertaisesti ällöttävää, että naisia painostetaan joka puolelta laihduttamaan. Jatkuvasti saa kokea olevansa epäkelpo, ellei ole kokoa - ei enää 38 niin kuin vuosikymmen, pari sitten - vaan 36 tai sitä pienempi. Mistä löytyisi sellainen lehti, joka lähtisi taisteluun patriarkaatin aivopesua vastaan? Miehellä ei ole lupaa odottaa sen enempää (tai vähempää) edustavuutta kumppaniltaan kuin naisellakaan. Edustavuus ei ole kiloista kiinni vaan itsensä hyväksymisestä. Ihmiset ovat erikokoisia ja -muotoisia ja piste. Anorektinen naisihanne ei ole terve. Eikä työelämä ei vapaudu ulkonäkörasismista ja epätasa-arvosta koskaan, ellei sitä aleta muuttaa pala kerrallaan. Tarvitaan naisia, jotka eivät suostu mahtumaan muottiin. Ja tarvitaan tiedotusvälineitä, jotka kertovat näistä naisista toisille naisille.

En voi kuin ihmetellä, miksei muka-moderni Me Naiset ollut nostanut kanteen samassa lehdessä esiintynyttä upeaa Peppi Lankista, joka on ponnistanut surkeasta lapsuudesta huolimatta menestykseen monellakin elämänalueella. Peppi on kaunis nainen ylipainoineen kaikkineen, ja selvästi sinut itsensä kanssa. Hänen kaltaisensa naiset ovat hyviä roolimalli nuoremmille - ja meille vanhemmillekin - naisille.

Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Topit ja flopit

Itsenäisyyspäivä on taas juhlittu. Presidentin Tampere-talossa järjestämäjuhlavastaanotto konsertteineen kaikkineen oli ilmeisen onnistunut ratkaisu, mitä nyt idiootit Kiakkovieraat tekivät kaikkensa pilatakseen tunnelman ja tehdäkseen hallaa asialleen, jos riehumisen takana nyt sellaista ylipäätään oli. 

Mutta sitten pääasiaan, eli juhlavieraiden vaatetukseen. Kaikkien alojen erikoisasiantuntijana olen kerännyt Me Naisten kuva-arkistosta sekä suosikki- että inhokkilistat.

Ensin suosikit:

Vaikka en muuten Duudsoneista perustakaan, niin kyllä pyörähti sukat Silmäilijän jaloissa, kun tämä nelikko asteli punaisella matolla. Duudsonit päihittivät mennen tullen Lauri Tilkasen, Tomi Bjärckin ja muut komistukset. Asut olivat juhlavat mutta persoonalliset, ja pohjalaisuus-teema nyt vain sattuneesta syystä puree minuun aina. Ei tästä voi muuta sanoa kuin jotta ristus ku on komiaa!

Sitten kaunottariin.

 Illan kuningatar oli minusta ehdottomasti Jenni Haukio.

Usein Haukiosta tulee jollakin tapaa teennäinen vaikutelma, mutta olipa hänen persoonastaan mitä mieltä tahansa, Jennin asu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tyrmäävän tyylikäs ja juhlava olematta tätimäinen. Pukeutumisen täytyy olla hänen asemassaan haastavaa huomioonottaen hänen ja hänen puolisonsa iät, mutta tällä kertaa Jenni onnistui näyttämään sekä nuorekkaalta että arvokkaalta yhtä aikaa.
 
Toinen suosikkini oli Elina Kiikko, jonka persoonasta en myöskään erityisemmin välitä. Kiikon asu oli kuitenkin malliesimerkki siitä, että pukeutuminen voi olla seksikästä ilman vesirajahametta tai tissien lyömistä tiskiin. Kiikon asu oli sekä trendikäs että rock, mutta silti sopi tilaisuuteen mainiosti.

Myös Leena Harkimon asu oli onnistunut. Haalari oli leikkisä mutta ehdottoman juhlava. Harkimo on kyllä ehdottomasti yksi Suomen tyylikkäimmistä naisista, hänen juhlatyylinsä on näyttävä mutta simppeli.

Paljon muitakin tyylikkäitä asuja juhlassa nähtiin, mainittakoon heistä esimerkiksi Minka Björck, Jaana Pelkonen ja Katri Helena.

Mutta sitten. Ne flopit.

Ensinnäkin. Minna Parikka. Miten voi kenkäsuuunnittelija valita noin jumalattoman rumat kengät valtakunnan tärkeimpiin juhliin? Poikani oli sitä mieltä, että Parikka oli lainannut Kissin Paul Stanleyn kenkiä. That's exactly my point. Uaah.

 Toinen kammotus oli ehdottomasti Eija-Riitta Korhola. Toki Korholan on syytäkin olla ylpeä siitä, että kymmenen vuoden takainen puku mahtuu yhä vaivatta päälle. Vaan yhtä Korhola ei ollut huomannut: rintoihin maan vetovoima on vaikuttanut. Ei hyvä, ei todellakaan.
 

Sokerina pohjalla kaikkein kauhein: Satu Taiveaho. Tätä ei varmaankaan tarvitse perustella, mutta sanon silti, etten osaa päättää, oliko puvussa liikaa vai liian vähän kaikkea. Tyyliä ja arvokkuutta siitä ei löytynyt hakemallakaan.

 

Mitäs mieltä te lukijat olette valinnoistani? 

Entä ketkä pääsivät teidän suosikki- ja inhokkilistoillenne? 

Mieluummin ruma kuin tyhmä

Anu Saagim, tuo Viron lahja suomalaisille turhin julkkis -markkinoille, on taas puhunut. Suomalaiset naiset ovat kuulemma niin rumia, että pahimmat tapaukset (kuten allekirjoittanut aivan varmasti), joita Anu ystävällisesti rupisammakoiksi kutsuu, pitäisi pakottaa kauneusleikkauksiin. Ja muidenkin leikkaukset pitäisi olla Kela-korvattavia. Ehkä sitten suomalaisista tulisi edes jollakin tapaa katseenkestäviä. Ehkä.

Itse en ole jaksanut provosoitua Saagimin jutuista enää aikoihin, vaikka kieltämättä ensimmäinen ajatukseni oli kyseisen haastattelun luettuani, että voisiko sitten toiset (kuten Anu) pakottaa aivoleikkauksiin. Sillä siinä missä Anua ärsyttävät rumat naiset, minua ärsyttävät typerät naiset. Ja miehet. Saagimin jutuista paistaa kilometrien päähän rouvan pakonomainen tarve pysyä otsikoissa. Ja kun ei ole mitään oikeaa sanottavaa, voi panna vaikka pienet sammakot hyppelehtimään. Hohhoijaa. 

Hassu yhteensattuma on, että rupisammakkokommentin kanssa samaan aikaan Saagim kommentoi iltapäivälehdille suomalais-virolaisen kirjailija Sofi Oksasen menestysromaani Puhdistusta, joka avaa meille suomalaisille naapurimaamme Viron lähihistoriaa koskettavasti ja ennennäkemättömällä tarkkuudella. Mitä kaikkea kauheaa rajan takana tapahtuikaan neuvostoaikana - ja sen jälkeenkin! 

Niin, Anu ei ollut romaania pystynyt lukemaan alkua pidemmälle. Hänen mukaansa Oksanen valehtelee. Koska Anun oma lapsuus Neuvostoliitossa oli onnellinen, tästä loogisesti seuraa se, ettei mitään kauheuksia ole tapahtunutkaan. Voi Anu, voi Anu.

Yhden ihan ilmaisen vinkin voisin Anu Saagimille antaa: pysy Virossa. Kukaan ei jää kaipaamaan, vaikket koskaan enää tulisi käymään Suomessa etkä antaisi yhtä ainoaa haastattelua suomalaiselle medialle. Homma nyt vain menee niin, että meillä suomalaisilla naisilla on muutakin tehtävää elämässämme kuin näyttää hyvältä - toisin kuin sinun kohdallasi asia lukemani mukaan on. Eikä meitä haittaa pätkän vertaa, vaikka olisit asiasta eri mieltä. 

Suomalainen nainen on mieluummin ruma kuin tyhmä, ja hyvä niin.

Itku kaukana

Ulvilan murhafarssia puidaan jälleen oikeudessa. Syyllinen vai syytön, siihen en ota tällä kertaa kantaa. Syyttäjän väittämä siitä, että Anneli Auerin rauhallisuus miehensä kuoleman jälkeen kielisi hänen syyllisyydestään sen sijaan suorastaan vaatii kommenttia.

Kysyttäisiinkö mieheltä vastaavassa tilanteessa, miksei hän itke ja ole hysteerinen? Ei. Naistenko odotetaan olevan automaattisesti herkempiä, heikompia - ja hysteerisempiä. Kyllä, juuri näin. Ei arvon syyttäjälle tullut mieleen, että naisetkin ovat erilaisia persoonia? Jotkut ovat rauhallisia, toiset eivät. Jotkut ovat herkkiä, toiset eivät. Jotkut sekoavat kriisitilanteissa, toiset eivät. Tämä koskee myös miehiä.

Tämän päivän iltapäivälehdissä Auerin käytöstä ja persoonaa analysoitiin perin pohjin. Onko hänellä taustallaan joku lapsuudenaikainen trauma, joka tekee hänestä kylmän ja tunneköyhän? Voiko ihminen todella käyttäytyä niin kuin Auer käyttäytyi? Kertovatko Auerin reaktiot hänen syyllisyydestään? Asiantuntijat kertoivat faktoja ihmismielen monimutkaisesta rakenteesta. Asiat eivät ole yksiselitteisiä, eikä yksi yhteen -johtopäätöksiä voi tehdä. Jos kohta mediassa vedetään mutkia suoriksi, niin tässä tapauksessa niin näyttää tekevän myös syyttäjä. Aika nolo moka.

Surmaoikeudenkäyntiä on mielenkiintoista seurata - niin makaaberia kuin se onkin - siitä näkökulmasta, millaista kuvaa Auerista rakennetaan sen mukaan, puhutaanko syyttäjän vai puolustuksen suulla. Tietysti näin. Ja aina. Mutta Auerin tapaus on paisunut aivan omaan mittaluokkaansa. Tuntuu, kuin Jekyll & Mr. Hyde olisi siirtynyt nykyaikaan. 

Mielenterveyden asiantuntija Pirkko Lahti sanoi taannoin, että oikeudenkäyntiä seuratessa on, kuin katsoisi näytelmää. Olen samaa mieltä. Totuus on tarua ihmeellisempää. En meinaan usko, että kukaan kirjailija keksisi tarinaan niin älyttömiä juonenkäänteitä kuin mitä nyt on nähty. Välillä tapahtumia seuratessa tuntuu, ettei itku ole kaukana. Mutta minä olenkin sitä hysteeristä naislaatua. Vai olenko?



 

Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä. 

Photoshopattuja paineita

Facebookissa silmiini osui linkki sivulle, jossa on animaation avulla vertailtu eri maailmantähtien kuvia ennen ja jälkeen photpshoppauksen. Animaatiot kuvastavat sitä, mikä tässä maailmassa mättää. Kauniiden ja hyväkuntoisten ihmisten kuvia "parannellaan" sillä seurauksella, että kuvissa niin kuudettakymmenettä käyvä Madonna kuin häntä parikymmentä vuotta nuorempi Britney Spears näyttävät muovinukeilta. 

Toki ymmärrän kuvankäsittelyn tiettyyn pisteeseen asti. Turha muuten hyvää kuvaa on jättää käyttämättä harottavan hiussuortuvan takia, kun häiritsevä ysityiskohta voidaan poistaakin. Ja kukapa ei haluaisi valokuvassa cuperosa-ihonsa väriä tasoitettavan. Mutta on älytöntä silottaa kaikkia juonteita tai laihduttaa ihmistä luonnottoman näköiseksi. Tai pidentää jalkoja pariakymmentä senttiä. Ihmiset nyt vain ovat epätäydellisiä. Vanheneminen nyt vain kuuluu elämään. Harvalle meistä 50 kiloa on niin sanottu ominaispaino, jossa keho ja mieli voivat hyvin. Vain lapset ovat täysin siloposkisia.

Ihmisten hinkua pysyä ikuisesti nuorena on vaikeaa ymmärtää. On fysiologinen fakta, että iho rypistyy, hiukset harmaantuvat ja rinnat alkavat roikkua iän myötä. Miksi sitä vastaan täytyy taistella niin vimmatusti? Ei ole mikään arvo, että ihminen näyttää kolmevitosena parikymppiseltä. Ei sellaiseen pidä pyrkiä.

Kaiketi kyse on epävarmuudesta. Illuusiosta, että elämä on vielä edessä. Halusta todistella, että minä kelpaan. Harva onnellinen ihminen kaipaa muualle ja havittelee pääsystä junaan, joka meni jo.

Minusta ryppyiset vanhukset ovat kauniita. Kädet ja jalat, joissa näkyvät työnteon jäljet, ovat liikuttavia. Jokainen uurre, kyhmy ja kuoppa kertoo eletystä elämästä. Tarinat ovat arvokkaita. Viisaus asuu vanhoissa naisissa, niin kuin Antti Tuurin Pohjanmaa-romaanissa sanotaan. 

Ennen muuta nuorten tyttöjen takia on huolestuttavaa, että aikuiset naiset eivät kykene hyväksymään itseään sellaisena kuin luonnollista on. Niin kuin Elonkerjuun viulisti Johanna Koivu Facebook-sivuillaan toteaa, yhä nuoremmat tytöt kärsivät kohtuuttomista ulkonäköpaineista ja sairastuvat siksi syömishäiriöihin. 

Median pitäisi muuttua, ilman muuta. Olisi enemmän kuin suotavaa, että mainoksissa käytettäisiin normaalipainoisia naisia nälkäkurkien sijaan ja lehdissä haastateltaisiin muitakin kuin raakellignelleitä. Mutta ennen muuta äitien ja muiden läheisten naisten pitäisi uskaltaa suhtautua itseensä ja kanssasisariin armollisemmin. Ei sen niin väliä, vaikka harmaata pukkaa ja sibeliukset ilmestyvät silmien väliin. Pääasia on, että voi hyvin ja nauttii elämästä. Naapurin erjan ja työpaikan annan arvostelemisestakin pitäisi päästä eroon, vaikka heidän elämäntapansa ei kohtaisikaan omia arvoja.

Naisilla on kummallinen tapa kääntyä toisiaan vastaan. Pitäisi pitää yhtä. Kehua kaveria - ja itseä. Pitäisi muistaa se, mikä ihmisessä on hyvää. Panostaa vahvuuksiin. Ehkä näillä eväillä päästäisiin eroonylettömistä ulkonäköpaineista. Sitä lienee turha odottaa, että mediatalot tarttuvat toimeen ensin. Kas, kun sitä myydään, mitä ostetaan.

Vitun huora

"Vitun huora, mikset vastannut puhelimeen!"

Ei, kyse ei ollut keski-ikäisten syrjäytyneiden parisuhdekriisistä - vaan kahdesta teinitytöstä, jotka kohtasivat kaupungilla. Toinen oli ilmeisesti yrittänyt soittaa toiselle, mutta toinen ei ollut kuullut.

Ehkä sen jälkeen, kun on kuullut teinitytön huutavan haista vittua häntä puhuttelevalle poliisille ei pitäisi ihmetellä mitään. Mutta minkäs teet, että kuvatun kaltainen kielenkäyttö sattuu korvaan joka kerta. 

Ensinnäkin kiroilu. Vitun käyttäminen välimerkkinä on minun maailmassani yksinkertaisesti ällöttävää ja junttimaista. Kyllä, saatan itsekin päästää voimasanan, mutta vain tilanteessa, jollaiseen ne on alunperin tarkoitettu: vahvistamaan ilmausta poikkeuksellisessa (hätä)tilanteessa.

Toisekseen huorittelu. Siitä voi toki keskustella, onko itsensä seksin myyminen ammatti siinä missä mikä tahansa muukin, mutta siitä ei voi kiistellä, etteikö huora olisi halventava ilmaus prostituoidusta. Ja toisen puhutteleminen halventavilla ilmauksilla on aina loukkaavaa. Tai sen pitäisi olla. 

Toki sanojen merkitykset muuttuvat aikojen saatossa, mutta vitun huora on ilmaus, jossa minulla menee raja. Vaikka kuinka kyse olisi ystävien keskisestä huumorista, mielestä kyseessä on sopimaton kielenkäyttö. Sen mielikuvitukseni riittää käsittämään, että jotkut pitävät rivoista puheista makuuhuoneleikeissä, mutta julkiselle paikalle moiset puheet eivät kerta kaikkiaan kuulu.

Tavoistaan poiketen tämä kaupunkikyylä ei tällä kertaa puuttunut teinien touhuihin. Mutta ellei bussi olisi juuri tullut, olisin saattanut kysäistä tytöiltä, eikö heille tosiaankaan tule mieleen yhtään kauniimpaa nimitystä kaverille.

Sanokaa vain tiukkapipoksi.

Sitkusta nytkuun

Selailin eilen automatkalla naistenlehtiä. Eräässä kannessa paistatteli hyvää oloaan 30 kiloa laihdttanut Lotta Backlund. Samaa sanomaa on viime vuosina välittänyt kuka milloinkin: Piitu Uski, Raakel Lignell, Katri Manninen...

Laihduttaneiden esiintymisiä kansikuvien vetonauloina perustellaan tietenkin sillä, että he ovat kannustavia esimerkkejä muille naisille. Suomessa kun riittää meitä ylipainoisia vässyköitä, jotka pitäisi saada tarttumaan toimeen ja laihtumaan. 

En ollenkaan yritä kiistää sitä, etteikö laihtumisella olisi ihmisen terveyteen positiivinen vaikutus.

Silti minusta nämä "laihduin ja löysin todellisen minäni / elämäni alkoi" -tyyppiset hehkutukset ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lehdet muuten olevinaan edustavat ja sanomanaan välittävät. Minun käsittääkseni naistenlehtien julkilausuttu missio liittyy jotenkin itsensä hyväksymiseen, rohkeuteen kulkea omaa polkuaan ja olla sellainen kuin on, oma itsensä. Mutta ilmeisesti vasta sitten, kun on karistanut ylimääräiset kilot uumalta. Sitku.

Yksi selaamani lehti sentään yritti: siinä Janina Fry kertoi, kuinka on lopettanut itsensä rääkkäämisen ja saavuttanut hyvän olon sitä kautta. Olemlla itselleen armollinen. Logiikka on kuta kuinkin sama, kuin Tommy Helstenin Saat sen mistä luovut -ajattelussa. Kun lakkaa tavoittelemasta hyvää oloa hampaat irvessä, löytääkin - hyvän olon.

Tämä näkökulma asioihin miellyttää minua paljon enemmän kuin naistenlehtien piilo-opetussuunnitelma. Siis että olet ihana nainen, kunhan ensin laihdut tietynkokoiseksi, kokkaat perheelle lammasta pääsiäiseksi, pukeudut raitakuoseihin, koska se on nyt muotia.

Totta kai sitä on mukavampaa lukea toisten onnistumisista ja hyvästä olosta. Parhaimmillaan niistä voi saada inspiraatiota ja tsemppiä omaan elämään. Mutta vielä paljon mukavampaa olisi lukea sellaisista arjen sankareista, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä sellaisenaan. Ilman reunaehtoja. Naisista, jotka eivät ole täydellisiä - ja siksi juuri ovat nimenomaan täydellisiä, kokonaisia omia itsejään, rikkinäisenäkin.

Ihmisellä pitää olla tavoitteita, mutta jatkuva sitku-elämä on rasittavaa. Moni elää sellaista. Sitku olen laihempi, rikkaampi, menestyneempi. Ei! Elämästä pitää nauttia juuri nyt. Sen saa, minkä pakonomaisesta tavoittelusta luopuu.

Suomenhevonen

Maaliskuun alkupuolella Naistenpäivän aamuna eläkkeellä oleva uutisankkuri Arvi Lind oli verrannut suomalaisia naisia suomenhevoseen. Olemme kuulemma sellaisia sitkeitä jokapaikanhöyliä, joilta luonnistuu kaikki. Kaarina Hazard ei Annaan kirjoittamassaan kolumnissa vertauksesta innostunut. Hänen mukaansa kukaan ei halua tulla verratuksi johonkin tuikitavalliseen: suomenhevoseen, rivitalokolmioon, Toyotaan. 

Henkilökohtaisella tasolla sitä varmasti haluaisi tulla verratuksi johonkin uniikkiin. Mutta kansanluonteena naisen vertaaminen suomenhevoseen oli mielestäni kohteliaisuus.

Suomenhevoset ovat mielestäni kauniita. Niissä on jykevyyttä ja juurevuutta, vaalea liinaharja on erittäin kaunis. Suomenhevosista näkee kauas, että ne ovat sitkeitä ja luotettavia. Niissä ei ole oikuttelevaa ylväyttä joka huutaa katsomaan, mutta niissä on vaatimatonta itsetietoisuutta. Suomenhevoset eivät pidä erityistä meteliä omasta olemassaolostaan, sillä ne tietävät, mihin ne pystyvät. Eikä se ole ihan vähän.

Tätä samaa sitkeyttä vaaditaan suomalaiselta naiselta, joka päivä toisensa jälkeen aamuhämärässä vetää lapsen lumisateen jäljiltä umpeenmuurautunutta tietä pitkin päiväkotiin, menee töihin, tekee pitkän työpäivän, iltapäivällä käy kaupassa, hakee lapsen hoidosta, laittaa ruoan, pesee pyykkiä, vie lapsen harrastukseen, tulee kotiin laittamaan iltapalaa, lukee sadun ja antaa yösuukon - lapsen nukahdettua lukee netistä, kuinka huono äiti hän on, kun ei hoida lastaan kotona vähintään kouluikäiseksi. Lukeepa senkin, kuinka hirveän ruma hän on, kun katsoo parhaaksi pukeutua edellämainittuihin rientoihin käytännöllisesti, lyhyt helma ja korkeat korot kun vaikeuttaisivat operaatiota huomattavasti.

Kaiken tämän kirjoittavat kanssasisaret, ne, joiden mielestä ei ole hienoa olla suomenhevonen.

Siitä kevätmuodista

Vuoden siivooja esitteli taannoin blogissaan This is not the life I ordered ansiokkaasti kevätmuotia. Postauksen perusteella kaupat ovat pullollaan toinen toistaan kirkkaampia värejä ja monenkirjavia kuoseja. On tietysti makukysymys, pitääkö niistä, mutta ainakaan tänä keväänä ei tarvitse kulkea mustassa ja harmaassa.

Paitsi jos sattuu olemaan plus-kokoinen.

Vai mitä sanotte?

Näin. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava, että kyllä plus-kokoisten sallitaan joukan irrottelevankin:

  Pahoittelen huonoja kuvia. Kamerani masentui.

Simpsakoita koruja selinmakuulta

Jyväskyläläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Soile Koponen, 44, teki harrastuksestaan itselleen toisen ammatin. Vaikka selkäkipu pakotti aktiivisen naisen makuulle vuosiksi, sisupussi ei luovuttanut - vaan ryhtyi koruyrittäjäksi.

Lattialla on kasoittain toinen toistaan kauniimpia ja helmiä. Niitä katsellessa ei tiedä miten päin olisi: värit, muodot ja materiaalit inspiroivat. Tekee mieli koskettaa. Oi, näistä tulisi niin upea kaulakoru! Ja näistä helmistä riippuvat korvakorut! "Sano vain, mistä pidät, niin tehdään juuri sellaiset kuin haluat! Vai vilkaisetko kuitenkin ensin valmiita malleja?" kysyy helmien omistaja, koruyrittäjä Soile Koponen ja puhkeaa hersyvään nauruun. En taida olla ensimmäinen ihastelija, joka on helmipaljouden keskellä kuin Liisa Ihmemaassa. Mutta millainen tarina kätkeytyy mittavan helmivaraston taakse?

Aloitetaanpa alusta.

Soile Koposen koruharrastus alkoi oikeastaan sattuman kautta. Aluksi hän muokkasi ja korjaili itselleen kirpputoreilta hankkimiaan koruja. Pikku hiljaa harrastus laajeni: myös ystävät toivat vanhoja korujaan tuunattavaksi. Sitten joku keksi pyytää Koposta tekemään itselleen kokonaan uuden korun. Kohta joukkoon liittyi toinen, kolmas ja neljäs tilaaja.

Kun Koponen oli 2000-luvun jälkipuoliskolla pitkällä sairauslomalla kroonisen selkäkivun takia, oli harrastuksetkin valittava resurssien mukaan. Aiemmin tärkeät kulttuuri-, yhdistystoiminta- ja liikuntaharrastukset saivat väistyä, sillä selän kunto pakotti Koposen makuulle. Korujen teko onnistui selinmakuullakin.

Ajatus yritystoiminnasta alkoi itää mielessä, kun ystävän esimerkki inspiroi Koposta näkemään korubisneksen mahdollisuuksia. Sairausloman jälkeen Soile meni työkokeiluun. Hän tiesi, että ellei paluu äidinkielen opettajaksi onnistuisi, hänen olisi keksittävä jotakin muuta mielekästä tekemistä ja tulonlähdettä. Niinpä Koponen perusti toiminimen ja avasi verkkokaupan.

Vaikka työhonpaluu onnistui, Koponen joutui selkävaivansa takia jäämään osa-aikaeläkkeelle. Korujen teosta tuli vapaapäivien ja iltojen ilo ja virkistys.

Hiukan harakka

Soile Koponen sanoo olleensa aina kiinnostunut estetiikasta. Värit, muodot ja materiaalit ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään. "Kouluaikana olin käsitöissä täysi tumpelo. Käsityön opettajani oli lähinnä pelottava, osittain siksi innostuinkin käsitöiden sijaan kuvataiteesta", Koponen naurahtaa. Taidetta hän on tehnyt vuosien varrella paljon sekä omaksi ilokseen että lahjaksi ystäville ja läheisille.

"Olen myös aina ollut hiukan harakka ja kiertänyt intohimoisesti kirpputoreja. On aina ilo antaa tavaralle uusi elämä, olipa kyse sitten korusta tai vaikkapa sisustusesineestä", Koponen sanoo.

Käsityöläisyys on Soile Koposelle tärkeää, sillä käsityöt ovat aina yksilöllisiä ja uniikkeja. Hänen mielestään myös henkilökohtainen kontakti tekijän ja asiakkaan välillä on tärkeä: "Koru saa lisäarvoa siitä, kun sen tekee ihminen ihmiselle", Soile sanoo.

Kaikki myynnissä olevat korumallit ovatkin Koposen omia. Materiaaleja koruihinsa hän hankkii paitsi verkkokaupoista ympäri maailmaa, myös esimerkiksi kirppurtoreilta. Suosittuja kierrätysmateriaaleista valmistettuja koruja ovat muun muassa nappisormukset ja -korvakorut.

Kaikkein suosituin tuoteryhmä Koposen yrityksen valikoimasta ovat kuitenkin erilaiset avainnauhat, sillä töissä moni joutuu kantamaan avaimia mukana. On pientä arjen luksusta, kun avaimet voi ripustaa mainosnauhan sijaan kauniiseen ja vaatteisiin sointuvaan avainnauhaan.

Jokainen nainen on Simpsakan korun arvoinen

Soile Koposen yritys sai nimekseen Simpsakkakoru. Nimen piti olla pirtsakka, positiivinen ja sopivasti "bling-bling", ja simpsakka sanana täyttää kaikki vaatimukset. Koposen mielestä kaikki naiset ovat viehättäviä. Hän haluaakin välittää nimenomaan naisellisuuden ilosanomaa.

Vaikka korut mielletään usein turhamaiseksi roinaksi, kaunistautuminen ei Koposen mukaan ole missään nimessä pahe, niin kuin rationaaliset suomalaiset joskus tuntuvat ajattelevan. Jokaisella naisella on Soile Koposen mukaan oikeus tuntea itsensä simpsakaksi!

Moderni, vaatimaton maku

Soile Koponen on huomannut suomalaisnaisten olevan koruhankinnoissaan rationaalisia. Koruihin käytetään rahaa varsin maltillisesti ja valinnoissa pelataan varman päälle. "Naiset ovat säästäväisiä ja valmiina tinkimään omista mielihaluistaan perheen hyväksi", Soile toteaa. Miesten kannattaakin Koposen mukaan ehdottomasti muistaa puolisoaan korulahjakortilla, jolloin nainen saa itse valita mieleisensä värit, materiaalit ja mallit koruunsa. Näin ostos osuu varmasti nappiin.

Koponen on tehnyt koruharrastuksen myötä monenlaisia havaintoja suomalaisten korumausta. Useimmiten suomalainen valitsee neutraalin ja hillityn korun, joka sopii kaiken kanssa. "Musta ja kirkas lasinväri ovat ehdottomat suosikkivärit. Toisaalta tummaa pukeutumista halutaan usein piristää räväköillä tehosteväreillä kuten turkoosilla", Koponen kertoo. "Oma korumakuni on runsas ja koristeellinen. Pidän itämaisesta tyylistä, mutta se ei useimpiin suomalaisnaisiin pure. Halutaan moderneja ja simppeleitä tai vaihtoehtoisesti leikkisiä retrokoruja", Koponen sanoo.

Yllätyksenä Soile pitää sitä, että tummansiniset korut eivät myy, vaikka sininen on perinteisesti ollut eräs suomalaisten suosikkiväreistä. Nuoret naiset valitsevat metalliväreistä aina hopean; tosin myös antiikkipronssi tekee jälleen tuloaan. Kulta sen sijaan on tällä hetkellä pois muodista.

Kooltaan suomalaisten korut ovat yleensä suhteellisen pieniä. "Koruilla voisi revitellä enemmänkin, sillä koru on oivallinen tapa korstaa omaa persoonallisuutta ja välittää tunnelmia", Soile Koponen sanoo.

Hänen mukaansa kiehtovinta korunteko on silloin, kun asiakas antaa tekijälle vapaat kädet toteuttaa näkemystään, sillä keksiminen ja tekeminen ovat Soilelle iso ilo. "Mitä oudompi tilaus, sitä enemmän nautin. Kummallinen ruokkii luovuutta", Koponen naurahtaa.

Ennen tilaustöiden tekoa on hänen mukaansa tärkeää havainnoida asiakkaan vaatetuksen väri- ja muotokieltä, yllä olevia koruja,asiakkaan liikehdintää sekä tietenkin myös hänen vartalonsa mittasuhteita.

"Koruharrastuksen myötä myös kykyni "haistella" tulevia trendejä sekä erityyppisten asiakkaiden mieltymyksiä on kehittynyt. Yritystoiminnan kannalta oleellinen oivallus oli, kun joskus alkuvaiheessa ymmärsin, etten voi tehdä vain sellaisia koruja, jotka miellyttävät itseäni", Koponen toteaa. "Silti seison jokaisen tekemäni korun takana. Vaikka kaikki korut eivät vastaisi henkilökohtaista makuani, jokainen koru on kuitenkin henkilökohtainen tulkintani ja siksi aina myös minun näköiseni tuote."

Haastava yritystoiminta

Simpsakkakorun yhden naisen yrityksen toiminta on lähtenyt Soile Koposen mukaan liikkeelle mukavasti. Verkkokaupan lisäksi Soile Koponen on myynyt korujaan erilaisissa tapahtumissa ja korukutsuilla. Lisäksi hän on opettanut korujen tekoa muun muassa korusynttäreillä ja askarteluilloissa. "Sosiaalinen toiminta korujen ympärillä on kiinnostavaa. Ehkä tässä opettajataustani näkyy kaikkein selvimmin", Soile Koponen sanoo.

Toistaiseksi Koposen omat verkostot ovat riittäneet yritystoiminnan kasvattamiseen. Soile on kuitenkin huomannut, että pienen yrityksen on vaikeaa saada näkyvyyttä toiminnalleen. Markkinointi on kallista, samoin esimerkiksi messuille osallistuminen. Koponen luottaakin nimenomaan sosiaaliseen oheistoimintaan ja aikoo jatkossa kehittää yritystoiminnassaan tätä puolta. Hän toivoo, että asiakkaat ottaisivat rohkeasti yhteyttä - yhdessä ideoiden korujen ympärille voi syntyä mitä hienoimpia tapahtumia.

Jatkossa Soile Koponen sanoo keskittyvänsä entistä enemmän kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen koruissaan. Hän aikoo laajentaa toimintaa myös sisustustuotteisiin. "Joulun aikaan muutama tarjotin sai uuden elämän liitutaulumaalilla tuunattuna ilmoitustauluna. Samankaltaista tuotekehittelyä tullaan jatkossa näkemään lisääkin", Koponen toteaa. Myös miesten koruille on koko ajan enemmän kysyntää. "On hienoa, ettei koruja enää koeta naisten yksinoikeudeksi, vaan myös miesten mahdollisuudet ilmaista itseään ulkomuodollaan laajenevat koko ajan", Koponen iloitsee.

Helmien hypistelyä voisi jatkaa loputtomiin. Lähden Soilen luota jälleen kerran uusia koruja kassissani. Mieli on iloinen ja simpsakka. On täysin totta, että korut ovat pieni iso ilo arjessa.

Käy tutustumassa Simpsakkakorun verkkokauppaan osoitteessa http://simpsakkakoru.nettisivu.org/ ja tykkää Simpsakasta Facebookissa https://www.facebook.com/pages/Simpsakkakoru/233329920048158?ref=ts&fref=ts

Artikkeli julkaistu Nollapisteessä

Oman elämänsä supermalli

Viime viikolla naistenpäivän alla Iltalehdessä julkaistiin artikkeli, johon oli listattu erilaisten tutkimusten pohjalta piirteitä, joiden kantaja vastaa nykyajan kauneusihannetta. 

Vaatimusten lista on pitkä: Ihannenaisen kasvot ovat symmetriset ja niissä on vahva keskikolmio, mikä tarkoittaa suuria silmiä ja kohtuullisen paksuja huulia sopivalla etäisyydellä toisistaan. Silmien pitää olla kirkkaat ja hampaiden valkoiset. Hiusten tulee olla pitkät, tuuheat ja luonnollisen näköiset, rintojen pystyt ja keskikokoiset. Ihannenaisen vyötärö on kapea ja lantio leveä, vatsa on tietysti litteä. Pakarat sen sijaan saavat olla pyöreät. Säärien tulee olla tietysti mahdollisimman pitkät, niin ja naisen tulee olla hoikka,lihaksikas ja jäntevä, muttei liian. Tikkulaiha on tutkimusten mukaan yhtä epäseksikäs kuin lihavakin.

Kuulostaako tutulta, kun katsot peiliin? Tunnistatko itsesi?

Ei se mitään. Ehkä promille naisista, jos sitäkään, täyttää kaikki ihannenaisen piirteet. Aika monella on joku tai joitakin piirteistä, mutta ei kaikkia. Sitten on meitä, joihin ei osu oikein mikään kuvatuista piirteistä. Tai no, ehkä hyvällä mielikuvituksella varustettu voi sanoa jonkun piirteen toteutuvan etäisesti, jos oikein tulkitsee.

Miten tällaiset listaukset sitten pitäisi ottaa? Pillahdanko itkuun vai nousenko äänekkääseen vastarintaan?

Tähän ikään mennessä sitä on oppinut suhteellisuudentajua. Voi rauhassa todeta, että jahas, vai sellainen on ihanne nyt. Joskus se oli jotakin muuta. Esimerkiksi silloin, kun ruoasta oli pulaa, ihailtiin runsasta naisvartaloa. Lihavuus oli merkki vauraudesta. Nyt ihaillaan esimerkiksi rusketusta, mutta joskus aiemmin oli hienoa olla mahdollisimman kalpea, sillä vain hienostolla oli aikaa ja mahdollisuuksia istuskella sisällä ja varjella itseään auringolta. Ihminen on sellainen, että ihailee aina sitä, mitä ei voi saavuttaa. Tässä maailmanajassa se on täydellisyys.

Nykyinen naisihanne kuulostaa lähinnä Barbie-nukelta. Järkevä aikuinen ymmärtää, että ihanne on utopia, jonka vain aniharva voi saavuttaa. Listauksen ongelma ei suinkaan ole itse listassa vaan siinä, että nuoret naiset eivät ehkä osaa suhtautua siihen oikein. He ehkä kokevat kohtuuttomia paineita perisuomalaisen haikakoista silmistään, ohuesta, maantienvärisestä hiuskuontalosta ja vartalosta mallia töpsä. Nuorena itseään voi olla vaikeaa hyväksyä muutenkaan, saati sitten jos - ja kun - ei täytä ihannenaisen kriteerejä Seurauksena voi olla tarpeettomia laihdutuskuureja ja vielä tarpeettomampia kauneusleikkauksia sekä valtavasti pahaa mieltä aivan turhaan. 

Seppälä ainakin tässä taannoin mainosti vaatteitaan Oman elämänsä supermalli -kampanjalla. Ajatus oli loistava, valitettavasti toteutus ei niinkään. Olisi ollut hauskaa, jos malleiksi olisi oikeasti etsitty saralafountainien sijaan tavallisia naisia puutteineen kaikkineen. Olisi nimittäin erittäinkin suotavaa, että kaikenikäiset naiset oppisivat hyväksymään itsensä sellaisena kuin ovat ja antaisivat piutpaut moisille listauksille. Ei haittaa, vaikka yksikään ihannenaisen kriteeri ei liippaisi läheltäkään. Jokainen voi silti olla oman elämänsä supermalli.

Naisten kuukausi

Hyvät sisaret (ja veljet), 

 

toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi juhlistamaan maaliskuuta - naisten kuukautta!

Vuodesta 1975 maaliskuun kahdeksantena on vietetty YK:n vahvistamaa kansainvälistä naistenpäivää, joka on naisten oikeuksien teemapäivä. Tarinan mukaan päivän juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin newyorkilaiseen tekstiilitehtaaseen, jossa järjestettiin ensimmäinen naistyöntekijöiden toteuttama lakko työskentely- ja elinolosuhteiden parantamiseksi.

Tarinan sanotaan olevan keksitty. Todellisuudessa naistenpäivän vietto on alkanut ensimmäisenä kommunistisissa maissa 1900-luvun alkupuolella. 1950-luvulla päivä haluttiin irrottaa kommunistisesta perinteestä, sillä poliittisen taustan katsottiin vievän huomiota päivän varsinaiselta sisällöltä.

Maaliskuussa vietetään meillä Suomessa toistakin naisten oikeuksien merkkipäivää, kun 19.3. liputetaan Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi. Canth oli paitsi ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja sanomalehtinainen, kauppias ja suurperheen yksinhuoltajaäiti, myös ponteva naisten oikeuksien puolestapuhuja. Canthia ja aikalaisiaan me suomalaisnaiset saamme kiittää paljosta. llman heidän uurastustaan naiset tuskin olisivat saaneet Suomessa esimerkiksi äänioikeutta ensimmäisenä Euroopassa ja kolmantena koko maailmassa.

Meillä Suomessa toki asiat ovat suhteellisen hyvällä mallilla, mutta samaa ei voi sanoa esimerkiksi kehitysmaiden naisten tilanteesta.Sukupuolten välinen tasa-arvo on kuitenkin monelle maailman naiselle edelleen kaukainen haave. Moni nainen elää alistettuna ja eristettynä olosuhteissa, joissa edes päivänselvät ihmisoikeudet eivät toteudu.

Vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää kulttuurista johtuvia eroja, ei toisen sukupuolen sortamiselle toisen kustannuksella löydy järkevää selitystä. Esimerkiksi YK:n tasa-arvojärjestö UN Women tekee tärkeää työtä naisten oikeuksien edistämiseksi. Globaalisti esimerkiksi tyttöjen kouluttaminen on järjestön mukaan aivan ratkaisevan tärkeää, ja sen eteen jokaisen länsimaisenkin naisen soisi tekevän työtä.

Onkin järkyttävää kuulla etenkin nuorten naisten sanovan, etteivät he ole feministejä - ja tätä kuulee yllättävän usein. Edes Suomessa asiat eivät ole sellaisella tolalla, että naiset voisivat lillua tasa-arvon illuusiossa. Naisen euro on edelleen 80 senttiä, naiset jäävät miehiä useammin pätkätyöloukkuun eikä kaikkia lasikattojakaan ole vielä rikottu. Lisäksi pääasiallinen vastuu kotitöistä ja lasten hoidosta ja kasvatuksesta on edelleen naisilla vaikka nämä olisivatkin miestensä lailla mukana työelämässä. On surullista, että nyt naiset ovat jo itsekin jarruttamassa tasa-arvokehitystä omalla antifeministisellä puheellaan.

Feminismi ymmärretään nykyisin jotenkin kummallisesti väärin. Feministin tavoitteena ja tarkoituksena ei ole kääntää alistamiskuviota päälaelleen. Feminsti ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa. Vaikka joitakin ihmisten välisiä eroja voidaankin selittää skupuolella, ei ole olemassa mitän näyttöä siitä, että jotkut ominaisuudet ovat toisia parempia. Jo aikojen alussa on ymmärretty se, että yhteistyöllä asiat sujuvat parhaiten. Kukin toteuttakoon omaa osaamistaan koko yhteisön parhaaksi.

Myös tässä maailmanajassa tarvittaisiin canthilaisen perinnön vaalimista. Meillä, joiden asiat ovat hyvin, on vastuu niistä sisaristamme, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Samoin meillä on vastuu tulevista sukupolvista. Siksi ei sovi väheksyä tasa-arvokeskustelun uusiakaan teemoja: sukupuoli- ja seksuaalistereotypioista vapautumiseen on vielä matkaa meillä Suomessakin. Naisen rooli on yhä kovin ahdas.

Toivon sydämestäni, että jokaisella naisella olisi nyt ja tulevaisuudessa kaikkialla maailmassa mahdollisuus olla omanlaisensa ja nauttia naiseudestaan.

Nostakaamme nyt malja maaliskuulle, naisille ja tasa-arvolle!

***

Yllä oleva kolumnini julkaistiin eilen ilmestyneessä Nollapisteessä. Käy tutustumassa astetta syvällisempään nettilehteen!