Pluskokoinen

 Kuvan piirsi poikani, nyt 8 v.

Osui päivän aatoksiini niin hyvin, että pakko oli tarttua Kauniimpi maailma -blogin ihanan Elenan heittämään haasteeseen. Haasteessa käsitellään elämää plus-kokoisena naisena.

Itse olen aloittanut nyt alkuvuodesta Kuntoon nelikymppisille -projektin. En haaveile olevani neljän vuoden kuluttua Miss Bikini-fitness tai mitä ne nyt on, vaan terve aikuinen nainen, joka on sinut itsensä ja ulkonäkönsä kanssa. Ensimmäinen askel projektissa on ollut sokerikoukusta vierottautuminen sekä tuon leikatun "kampurajalan" tehokuntoutus. 

Sitten haasteen kysymyksiin:


Miltä sinusta tuntuu, kun ympärilläsi olevat naiset valittavat olevansa lihavia tai tuntevansa olonsa lihaviksi? 

Jos suoraan sanon, se vituttaa ihan suunnattomasti. Uskon kyllä, että hoikkaa ihmistä saattaa ahdistaa vaikkapa puolen kilon lisäys painossa kuukautisten alla, mutta silti siitä mariseminen tuntuu samalta kuin tupakantumpista, joka tallataan maahan oikein hartaasti ja huolella. Senkin uskon, ettei hoikka välttämättä tarkoita pahaa, mutta häpeän omaa ulkomuotoani niin paljon, ettei kokemukseni selityksillä muuksi muutu.

 
Kuinka kehonkuvasi on muuttunut sitten kouluaikojen?

Ei. Olen aina tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi ja kömpelöksi riippumatta siitä, olenko painanut alle 60 vai melkein 110 (raskauden lopussa) kiloa. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten niin hoikasta on voinut tuntua niin lihavalta. Ja toisaalta, kummallista on, ettei olo ole muuttunut pahemmaksi kilojen myötä. Itse asiassa tämä on saanut minut ajattelemaan, että ennen kuin voin laitua pysyvästi, minun täytyy käsitellä asiat, joista tunne johtuu.


Oletko yrittänyt laihduttaa? Mitä tapahtui?

Jos laskin oikein, olen laihduttanut elämäni aikana kolme tai neljä kertaa itseni normaalipainoiseksi. Kiloja on lähtenyt milloin 15, milloin 30. Ja aina kaikki ovat tulleet takaisin. 


Arveletko painosi olevan osittain tai kokonaan geneettistä?

Kyllä sukurasitettakin on, mutta en minä painoani geenien piikkiin pane. Omaa syytä jokainen liikakilo.


Pidätkö itseäsi terveenä? Onko ollut tilanteita, jolloin muut ihmiset ovat olettaneet sinun olevan sairas?

Kyllä sitä kaikenlaisia vihjailuja saa kuulla, mutta toistaiseksi mikään terveysongelmistani ei ainakaan suoranaisesti johdu ylipainosta.


Hyväksyvätkö vanhempasi painosi? Onko asia aina ollut niin?

Isä sanoi minua pienenä notkeaksi kuin porsas. Silloin olin hirveän ylpeä notkeudestani, jälkeenpäin ajateltuna lausahduksen voi ymmärtää toisinkin. Isä kuoli, kun olin lapsi joten minulla ei ole kokemusta siitä, miten hän olisi suhtautunut ylipainoiseen tyttäreen. Äiti ei ole koskaan kommentoinut painoani negatiivisesti.

Sen sijaan perheestäni yhden veljeni vaimo on useampaan otteeseen tehnyt selväksi, että olen niin vastenmielinen ilmestys, että minun olisi parasta vetäytyä ihmisten ilmoilta normaaleja ihmisiä häiritsemästä.


Kuinka vaatevalmistajat voisivat parantaa pluskokoisille suunniteltuja vaatteita?

Pluskokoisten vaatteiden ei tarvitsisi olla rumia, värittömiä säkkejä! Eikä niin tätimäisiä. Kaipaan pluskokoisiin vaatteisiin kivoja leikkauksia, rock-henkisiä yksityiskohtia ja enemmän raikkaita värejä.


Arvioidaanko pluskokoisia naisia eri tavalla kuin pluskokoisia miehiä? Miten?

Isoa miestä (varsinkin jos hän on myös pitkä) pidetään arvokkaana ja vaikutusvaltaisena, isoa naista itsekurittomana vässykkänä. Miehelle koko on siis kirjaimellisesti plussaa, naisen pitäisi olla mahdollisimman pieni.


Onko mielestäsi olemassa ennakkoluuloja pluskokoisista ihmisistä? Kuinka vastaisit niihin?

Kyllähän stereotypian mukaan asia on niin, että lihava on saamaton, haisee pahalta eikä tee muuta kuin syö. 

Väärin! Lihavat ihmiset poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin laihatkin. Paino ei missään nimessä määritä ihmisen koko identiteettiä.


Onko sinusta koskaan oikeaa tapaa tai aikaa ilmaista huolta toisen ihmisen painosta?

Ehkä sitten voisin keskustella toisen painosta (olipa sitä liikaa, liian vähän tai sopivasti), jos ihminen ottaisi asian itse puheeksi. Mutta silloinkin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on aina arvokas sellaisena kuin on. Tärkeintä on hyvinvointi, hyvä mieli.

Mitkä ovat pahimmat asiat, mitä ihmiset ovat sanoneet vartalostasi? 

Pahimmat loukkaukset olen kuullut ex-kihlatultani. Hänen mielestään olen vastenmielinen lehmä. Ja silloinkin, kun hän oli uhkaillut ja kiristänyt minut laihduttamaan, olin kuulemma vain kalpea varjo hänen ihailemastaan Sandra Bullockista, eikä hän jättänyt missään tilanteessa mainitsematta asiasta. 


Mitä ihmiset ovat kehuneet (tai toivotko että he kehuisivat) vartalossasi tai ulkonäössäsi?

Hm. Rinnat ja huulet lienevät ne kohdat minussa, joista olen saanut positiivisia kommentteja.

 
Huomaatko viihtyväsi/ystävystyväsi sellaisten naisten kanssa, jotka ovat lähempänä omaa kokoasi?

Ystävyys ei katso ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.

 
Onko painosi vaikuttanut seksielämääsi?

On joskus.


Kuinka painosi on vaikuttanut deittailuusi ollessasi sinkku?

Ei se kyllä vaikuttanut mitenkään. 

Tuntuuko oudolta, jos mies jonka kanssa olet, tapailee vain pluskokoisia naisia? 

Kyllä siitä vähän friikki fiilis tulee, jos joku sanoo tapailevansa vain lihavia/vanhempia/vasenkätisiä naisia. Ihminen on niin paljon muutakin kuin yksi ominaisuutensa, olipa se sitten paino tai vaikka ikä.

 
Tuntuuko oudolta, jos hän on treffaillut vain hoikempia naisia ennen sinua? 

Ei. 

David Beckhamin pylly

Eilen postilaatikkoon tipahti taas Me Naiset, tuo ajan hermolla oleva ja tiedostava naistenlehti, joka väsymättä tutkii ajan ilmiöitä ja on modernin naisen puolella. Tosin tuo tiedostavuus koki taas eilen pahan kolauksen. Laura Ruoholalta kysyttiin haastattelussa, kenellä (urheilija)miehellä on paras pylly.

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, joku epäili, että miehet osaavat suhtautua esieellistämiseen oikein antamalla mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja nauramalla päälle. 

En toki itsekään usko, että David Beckhamin pylly kuluu siitä, että suuri osa ellei peräti kaikki jutun lukeneet naiset sitä jokusen hetken ajattelivat, mutta jos asetelman kääntää päälaelleen, ajatus ei varmaankaan tunnu enää yhtä mukavalta. Nimittäin jos joku mies julistaisi ääneen ajattelevansa sen tai tämän tai tuon julkkisnaisen rintavarustusta, moni nainen säntäisi peilin eteen vertailemaan omia rintojaan noihin mainittuihin. Ja ahdistuisi, koska omat todennäköisesti olisivat tavalla tai toisella erilaiset. Voi olla, että olen vain huumorintajuton, mutta ajattelen niin, että sellaista huumoria tai osoittelua ei pidä harrastaa, jota ei halua itseensä kohdistuvan.

Osin ärsyyntymiseni liittyy opittuun feministiseen jargoniin, jonka yhteys tosielämään on paikoin jokseenkin hatara. Käytännössä asiat ovat erilaisia kuin juhlapuheissa. Mutta koska en halua, että naisen arvo mitataan ulkonäöllä, en halua että naiset menevät siihen ansaan, että he alkavat tasa-arvon nimissä toimia kuin patriarkaatti, se, jota vastaan on käyty pitkää ja sitkeää väsytystaistelua. 

Tiedän kyllä, että ihmiset eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan vapaita toistensa viehättävyyden arvioimisesta ja arvottamisesta. Toiset vain kolahtavat enemmän kuin toiset, ja syitä siihen voi olla monia: älykkyys, huumorintaju, empaattisuus... tai pylly. Ehkä pyllystä ei pidä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Tai sitten pitää, tasa-arvon nimissä.

Se pieni ero

Olympialaisten aikaan suomalaiset piehtaroivat jälleen itsesäälissä. Miksi länsinaapurimme, mokomat hannuhanhet, onnistuvat kaikessa aina paremmin kuin me? Sisustusblogeja selatessani oivalsin vastauksen. Ruotsalaiset eivät ota itseään liian vakavasti, toisin kuin suomalaiset tekevät.

Katsokaapa mitä tahansa suomalaista blogia, jonka pitäjä määrittelee tyylisuunnaksi skandinaavisen vaaleuden ja yksinkertaisuuden. Vaaleaa ja simppeliä näissä kodeissa toki on, mutta tyyli on jollakin tavalla hyvin vakava ja puritaaninen. Kun on valittu linja, sitä noudatetaan poikkeuksetta. Taulut ovat säntillisessä järjestyksessä, asetelmat viimeisen päälle mietittyjä, kromi kiiltää, musta-valkoisuus on ulotettu pinnoilta ja huonekaluista kukkiin ja vaatteisiinkin. Ei poikkeuksia. 

Ja sitten: kurkatkaapa ruotsalaisiin (tai tanskalaisiin tai vaikka norjalaisiin) blogeihin. Tyyli kodeissa on paljon rennompi! Eriparisuus ja rentous ainakin vaikuttavat aidolta: asetelmat elävät, huonekalut kuluvat, vaalea yleisilme ei tarkoita värittömyyttä eikä kaiken tarvitse olla niin lopullisen viimeisteltyä ja huoliteltua. Asiat saavat olla reilusti kesken. Elämä on.

Nyt tätä kirjoittaessani huomaan, että tuota pientä eroa on oikeastaan aika vaikeaa selittää, mutta kun vertaa esimerkiksi tätä, tätä ja tätä suomalaista blogia esimerkiksi tähän tai tähän ruotsalaiseen blogiin, lienee selvä, mitä tarkoitan.

Suomalainen on suorittajaluonne. Aina pitää ottaa mallia muista ja tehdä kaikki viimeisen päälle hyvin, täydellisesti, jotta tulee varmasti hyväksytyksi. Olympialaisissa Niskasen hiihtäjäsisarukset näyttivät, että ilon kautta tulee prarempaa jälkeä kuin hampaat irvessä puristamalla. Sama koskee sisustamista. Ja muutakin elämää.

Teoriassa yksinkertaista

Eilen illalla olin paikallisen vanhempainfoorumin järjestämässä Äitien illassa, jossa käsiteltiin kasvatustieteiden tohtori Leena Valkosen alustuksen pohjalta sitä, millainen on hyvä vanhempi. Valkonen on vuonna 2006 ilmestyneessä väitöskirjassaan  tutkinut 5.- ja 6.-luokkalaisten käsityksiä vanhemmuudesta.

Lasten näkemykset siitä, millainen on hyvä isä tai äiti, olivat liikuttavia. Lapset eivät Valkosen mukaan kaipaa jatkuvaa (aineellista) hemmottelua, rajattomia vapauksia tai huippuelämyksiä, vaan tavallista, yhteistä arkea. Teoriassa hyvä vanhemmuus on varsin yksinkertaista.

Valkosen mukaan hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten mielestä viisi osa-aluetta: hyvä vanhempi pitää lasta tärkeänä, pitää lapsesta huolen, on kiva, rajoittaa ja kasvattaa lasta ja elää itse ihmisiksi. Kaksi viidestä kategoriasta - lapsen tärkeänä pitäminen ja vanhemman ihmisiksi eläminen - ovat lasten  mielestä absoluuttisia, kolmea muuta lapset kuvasivat ulottuvuuksina, joiden ääripäässä on välinpitämättömyys ja liiallinen kontrollointi, "hössötys".

Valkosen mukaan tärkein vanhemmuuden osa-alueista on huolenpito - luultavasti siksi, että huolenpito on välittämisen ilmentymä. Lapset toivovat, että vanhempi vastaa heidän perustarpeisiinsa antamalla ruokaa, vaatteita, lämpimän kodin, mahdollisuuden lepoon ja rentoutumiseen - sekä aikaa. Ei auta, vaikka vanhempi kuinka vakuuttaisi rakastavansa, jos lapsi siitä huolimatta jää vaille ravintoa tai vaikkapa lämpimiä vaatteita. Eikä auta, että vanhempi sanoo, että minulle voit kertoa kaikki murheesi, jos hän ei käytännössä ole koskaan "tavattavissa", läsnä.

Lapset pitävät Valkosen mukaan tärkeänä sitä, että vanhempi asettaa heille rajat niin nukkumaanmeno- kuin kotiintuloajoissa, niin karkinsyönnissä kuin kaverisuhteissakin. Huutaa saa, asiasta, muttei joka asiasta. Lapset toivovat vanhemman olevan auktoriteetti - mutta diktaattori ei saa olla. Lasten mielestä vanhemman kivuus tulee nimenomaan siitä, että vanhempi osaa joustaa rajoista tarvittaessa.

Mielenkiintoisin hyvän vanhemmuuden kategorioista on Valkosen mainitsema ihmisiksi eläminen. Lasten mielestä hyvä vanhempi ei juo alkoholia, ei käytä huumeita - ei edes polta tupakkaa. Hyvä vanhempi ei riitele lasten kuullen, ei käyttäydy väkivaltaisesti, pitää kodin siistinä ja hoitaa sekä omat että lasten asiat säntillisesti. Piste.

Valkonen sanoi olleensa jopa hieman pahoillaan väitöskirjansa julkaisun aikoihin siitä, että tämä ihmisiksi elämisen osa-alue nostettiin uutisoinnissa kärjeksi. Itse en ihmettele asiaa lainkaan. Moni vanhempi sallii itselleen monia "aikuisen elämään kuuluvia asioita" sillä verukkeella, että hoitaa muut asiat vanhemmuudessaan hyvin. Perjantaipullon korkkaaminen on monen vanhemman mielestä ihan okei, kunhan ensin on leiponut lasten kanssa yhdessä pizzaa. On ihan okei olla paljon pois kotoa, töissä ja harrastuksissa, kunhan on varmistanut, että lapsella on hyvä hoitaja. 

Lapsi tarvitsee Valkosen mukaan varauksetonta välittämistä ja sen ilmenemistä huolenpitona. Lapsi tarvitsee rajoja ja aikaa. Hän tarvitsee turvaa. Tavallista elämää. Kaikkein koskettavinta Valkosen alustuksessa oli mielestäni se yksityiskohta, että alakoululaisten mielestä parasta kaikesta oli pelata vanhempien kanssa yhdessä lautapelejä. Koululainen ei nimittäin juuri muulloin saa vanhempansa jakamatonta huomiota.

Teoriassa hyvä vanhemmuus on yksinkertaista. Alustuksen jälkeinen keskustelu paljasti, että käytännössä näin ei aina ole. Arjen pulmat ovat moninaiset. Miten kohdella uusperheen lapsia tasapuolisesti? Miten saada lukiolainen ottamaan vastuuta omasta opiskelustaan? Mistä tietää, että kontrolloi ja rajoittaa tarpeeksi muttei liikaa?
Avuksi tulee Jari Sinkkosen käsite riittävän hyvä vanhempi. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen vanhempi - itse asiassa se olisi kauhea taakka lapselle, sekin. 

Itse ajattelen niin, että jo sillä pääsee vanhemmuudessa pitkälle, kun erottaa lapsen hänen suorituksistaan. Olet hyvä, rakas ja arvokas juuri sinuna. Asetan sinulle rajoja siksi, että välitän sinusta. Huolehdin sinusta siksi, että välitän sinusta. Haluan, että siipesi kantavat sitten joskus. Sekin on teoriassa kauhean yksinkertaista. 

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Ihmisen kokoista

Selailin eilen postilaatikkoon tupsahtanutta Avotakka-lehteä. Oli taas kauniita ja kalliita asuntoja esitteillä. Sellaisia, joista tällainen tavallinen vuokratalliainen voi vain haaveilla. Pääkirjoituksessa kerrottiin toimittajan ensimmäisestä omistusasunnosta - ja nykyisestä. Unelmat ja tarpeet ovat kuulemma kasvaneet.

Tuli jotenkin kökkö olo.

Mihin ihminen tarvitsee määrättömästi neliöitä? Tavaroiden säilyttämiseen. Vaan tarvitseeko sitä haalia tavaraa ympärilleen niin, ettei pari-kolmesataaneliöinen talo tahdo riittää nelihenkiselle perheelle?

Tässä minun unelmani eroaa oleellisesti keskimääräisen suomalaisen unelmista. 

Viime aikoina korviini on kuiskuteltu asunnon omistamisen ihanuutta. Enkö minä kaipaa vanhuuden turvaa, enkö ikiomaa kotia? Oikeastaan en. Vaikka toki tiedän vastaavani "väärin". Toki, jos kaikki olosuhteet olisivat otollisia, mieluusti omistaisin esimerkiksi juuri tämän asunnon, jossa nyt asumme, mutta kun ei ole, en osaa olla tyytymätön. Parasta asunnon omistamisessa olisi se, että sitä voisi sisustaa mielensä mukaan ilman, että tarvitsisi kysellä lupaa mistään. Ja kyllä, ymmärrän sen, että jokainen lainanyhennys olisi niin sanotusti kotiin päin.

Mutta en toden totta edes haaveile isosta omakotitalosta puutarhoineen kaikkineen. Minulle riittää ensinnäkin vähempi tila - ja toisekseen en halua, että koti on työleiri, jonka siivoaminen, hoitaminen ja kunnosaapito ovat loppumaton urakka.

Nykyinen suomalainen kotiunelma ei taida olla millään asteikolla mitattuna kohtuullinen, jos verrataan maailmanlaajuisesti asumiseen käytettyjä neliöitä ja rahasummia. Ja yhä suurempia meitä kehotetaan unelmoimaan!  On epäekologista rakentaa palatseja, joiden lämmittämiseen ja muuhun ylläpitoon kuluu vuodessa euroja sellainen summa, jolla ruokkisi ja kouluttaisi luokallisen kehitysmaiden lapsia. Ihminen Suomalainen kaipaa niin sanottua yksityisyyttä, omaa tilaa (mikä tarkoittaa, että lapsillakin "pitää" olla pienen yksiön kokoiset omat huoneet, jokaisella tietysti omansa) ja sitten valittaa yksinäisyyttään vaikka ympärillä on "kaikkea" ja ihmettelee, kun ei tiedä mitä puolison saati lasten päässä liikkuu. Kun ei juuri koskaan nähdä. Katsotaan illat televisiota kukin omassa kopissa, saatetaan olla päiväkausia, ettei kohdata kunnolla. Pienemmät asuintilat ratkaisisivat tällaiset ongelmat.

Syksyllä Maikkarilla esitetty Suomen kaunein koti -ohjelma oli siitä mukava, että kaikki siinä esitellyt talot eivät olleet näitä sisustusblogiklooneja, vaan mukaan mahtui aidosti persoonallisiakin koteja. Eivät ne kaikki minuakaan miellyttäneet, mutta rakkaudella laitetun tunnistaa kyllä, kun sellaisen näkee. Ja sellaista minä arvostan. 

Hassu yksityiskohta ohjelmassa oli, että asiantuntijatuomarit käyttivät vähänkin pienemmistä ja tietyllä tapaa vaatimattomammista (jotka oli sisustettu esimerkiksi vanhoilla huonekaluilla ja retrokankailla) kodeista nimitystä ihmisen kokoinen. Ihmisen kokoisia olivat heidän suussaan talot, joissa ei ollut satoja neliöitä ja joita ei ollut sisustettu näyttelytilaksi vaan kodiksi. Tyypillisimmillään ihmisen kokoinen koti oli vanha rintamamiestalo, joka oli kunnostettu lapsiperheen tarpeisiin. Ihmisen kokoinenhan voisi olla hyvinkin positiivinen termi, ellei olisi nähnyt ilmettä tuomareiden kasvoilla: kuinka kukaan voi tyytyä tällaiseen?

Minusta suuruudenhulluuden sijaan unelmat myös kotirintamalla saisivat olla nimenomaan ihmisen kokoisia.

Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?