lauantai 31. joulukuuta 2011

Summa summarum 2011

On aika panna vuosi 2011 pakettiin ja nostaa muistojen hyllylle. Mitä vuodesta jäi mieleen ja sydämeen.

TAMMIKUUSSA juhlittiin poikani syntymäpäivää. "Neljäs vuosi mennä kiisi, nyt niitä on jo täydet viisi!" - muuta ei voinut todeta. Tämä kuudes elinvuosi on kasvattanut lastani monella tavalla. On tullut pituutta ja painoa, mutta hampaat ne eivät tunnu tippuvan, vaikka kuinka odottaisi. Siis lapsi odottaa, en minä. Tai no, vähän minäkin. Sattuneesta syystä myös henkistä kasvua on vaadittu - äiti jalka paketissa suhteellisen avuttomana opetti poikaa itsenäisyyteen. Huomaankin, että yksi aika on lopullisesti takana: lapseni osaa syödä, pukea ja pyyhkiä pyllynsä itse. 

HELMIKUU kului talvea rakastaessa. Luisteltiin, hiihdettiin, laskettiin pulkkamäkeä, luisteltiin, pulkkailtiin, hiihdettiin... 

MAALISKUUSSA minä täytin 33 vuotta. Joka toinen päivä kauhistelen, kuinka vanha olen - ja sitten taas niinä toisina olo on kovinkin nuori. Järkyttävintä, vaikkakaan ei kovin järkyttävää on se, kun katselee omia valokuviaan. Mieli on kuin kaksikymppisellä (paitsi että ei sinne päinkään), mutta peilikuva kertoo, että se ikä meni jo. Kauan sitten.) Kaiken kaikkiaan tämä ikä on hyvä. En kaipaa tästä mihinkään, mutten myöskään pelkää tulevaa.

HUHTIKUSSA Suomi sai uudet kansanedustajat. Tunnustuksellinen vihreä vassaripaska ei taaskaan ollut osata valita puoltaan. Henkilö ratkaisi. Uusi eduskunta on värikäs joukko suomalaisia. On hienoa, että mukaan mahtuu Jani Toivolan kaltaisia tasa-arvon edistäjiä. Valitettavasti joukossa on myös sitä toista ääripäätä. Neekeriukko- ja muut moukkamaisuudet saivat minut ainakin ahdistumaan Suomen suunnasta. Tällaista kotimaata en halua. Haluan olla ylpeä kansastani, ja kotimaastani, mutta taantumuksellinen oikeistopopulismi oli vetämässä maton alta kaikelta sellaiselta, mihin uskon. Inhimillisyydeltä, humanismilta, tasa-arvolta.

Keväällä sairastuin myös unettomuuteen. Ensin nukahtaminen oli vaikeaa, sitten mahdotonta. Onneksi tilaani löydettiin lopulta käypä hoito. Iso osa keväästä meni järjettömässä univelassa. Muistot tuolta ajalta ovat hyvin sumuiset. Kiukun ja pinnistelemisen kyllä muistan.

TOUKOKUUSSA muutimme. Meillä ei ollut mitään aikomusta muuttaa edellisestä asunnostamme minnekään. Sitten yhtenä päivänä tuttavani soitti. Olin vuosia katsellut puistomatkoilla maailman kotoisimman näköisen taloyhtiön asuntoja. Siellä olisi meille koti tarjolla. Tartuimme tarjoukseen. Äitienpäiväorvokki pääsi koristamaan uuden kotimme terassia. Muutto oli parasta, mitä perheellemme on pitkään aikaan tapahtunut. Jo nyt rakastan tätä paikkaa.

KESÄKUU meni toipuessa työvuodesta ja unettomuudesta. Totaalilomaillessa. Kuuma oli.


HEINÄKUUSSA loukkasin jalkani. Ystäväni häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jalalleni. Kantapään tienoille tuli ilkeän näköinen avohaava. Tiesin heti, ettei se ollut koko totuus. Ensiavussa kohtelu oli kuitenkin tylyä: oletus oli se, että potilas on itse humalassa törttöillyt, joten häntä ei tarvitse kuunnella. Meni lopulta yli kuukausi, ennen kuin sain ajan sellaiselle lääkärille, joka uskoi minua. Tuomio: akillesjänne poikki. Leikataan. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja toipuminenkin on edennyt suhteellisen hyvin aikataulussa, mutta matkalla on ollut monia sellaisia mutkia, jotka ovat horjuttaneet vakavasti uskoani suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja etenkin sen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Minä, nuori ja kipakka nainen, jolla on älyä ja ajatus kulkee, pärjään taistelussa viranomaisia vastaan. Toisin voi olla - ja on - heikompien laita. Mietin esimerkiksi pitkäaikaissairaita, vanhuksia, vammaisia... saavatko he varmasti asianmukaista hoitoa vaivoihinsa, jos eivät osaa tai jaksa pitää puoliaan. Vastaus on yksiselitteinen ei. Jotakin pitää tehdä.

Heinäkuussa tapahtui Norjassa kammottava tragedia, joka kosketti koko Pohjolaa. Vakavasti mielisairas ikätoverini tappoi useita kymmeniä viattomia ihmisiä brutaalilla tavalla. Hän oli ristiretkellä humanismia vastaan. Tämä on niitä tapahtumia, joiden ymmärtämiseen ei käsityskyky riitä. Voi vain ottaa osaa suruun ja todeta: Voima olkoon kanssasi. 

Heinäkuussa aloitin myös tämän blogin kirjoittamisen. Halusin kokeilla, millaista on blogata ja haastaa itseni kirjoittamaan. Olen iloinen siitä, että olen saanut jo 18 lukijaa, ja sivulla on käyty jo kohta 15 000 kertaa. Lämmin kiitos teille kaikille :)!


ELOKUU ja SYYSKUU menivät jalkaa sairastaessa.


LOKAKUUSSA seinät alkoivat kaatua niskaan. Olin ollut kotona yhtäjaksoisesti useampia viikkoja. Vieraita tuli ja meni, mutta itselläni oli olo, että olen sivussa kaikesta. Sama olo jatkui MARRASKUUNKIN. Kaikilla läheisillä oli kiire arjen pyörityksessä. Minulla päivät täyttyivät - ei mistään. Jos ei jalkajumppaa lasketa. Luin, kirjoitin, jumppasin, yritin huushollata voimieni mukaan, mutta hiljaisen ja hitaan elämän sietäminen otti koville.


JOULUKUUSSA hellin yhä voimakkaammin mielessäni unelmaa ammatin vaihtamisesta. En osaa sanoa, mistä tämä kaikki johtuu. Pidän opettamisesta edelleen. Silti haluaisin kokeilla jotakin muuta. Unelmani on saada elantoni kirjoittamalla. Päätin aloittaa journalistiikan opinnot avoimessa yliopistossa, ja kirjoittajakoulutuskin kangastelee mielessä. 

Ammatillisesti olen uuden vuoden kynnyksellä uuden edessä. Se on jännittävää, pelottavaakin. Mutta ennen kaikkea kiehtovaa. Toivon uskaltavani tavoitella unelmaani ja toivon, että asiat loksahtavat paikoilleen. 


Maailma varmaan kulkee ensi vuonnakin omaa, kummallista rataansa, niin tämä minun oma pieni maailmani kuin yhteinen maailmammekin. Väistämättä tulevanakin vuonna tapahtuu iloisia asioita - ja ikäviä asioita. Molemmat on kohdattava, yritettävä ymmärtää. Ihmiset, luonto, uskonnot, markkinavoimat, henkinen ilmapiiri, ne kaikki yhdessä ja erikseen näyttävät suuntaa tulevalle vuodelle. Ja moni muukin asia. Eurooppa kärvistelee talouskriisissä. Yksi povaa julmettua taantumaa, toinen sanoo, ettei tavallisen kuluttajan pidä ottaa tätäkään liian vakavasti. Kaikesta selvitään, tavalla tai toisella. Sitkeästi mennään eteenpäin. Maailma muuttuu, niin minäkin. (Paavo Väyrynen ei.)


Tuo eteenpäin meneminen onkin kiinnostava juttu. Mitä eteenpäin meneminen on? Kehitystä, mutta ainako vain taloudellista sellaista? Miksi pitäisi olla koko ajan enemmän rahaa ja materiaa, aineellista hyvää? Mihin saavutettua taloudellista hyvää käytetään? Miten oppia ajattelemaan oman edun sijaan yhteistäkin hyvää? Entä henkinen kehitys, tuleeko sitä? Ovatko kriisi ja katastrofi, yhteinen tai yksityinen, ainoita oppimisen edellytyksiä?

Toivoisin, että jokainen ottaisi tavoitteekseen oppia ensi vuonna ainakin kaksitoista uutta asiaa, yksi jokaisessa kuussa. Tai viisikymmentäkaksi, yksi uusi asia viikossa. Tai kolmesataakuusikymmentäviisi, yksi päivässä. Toinen toive olisi, että jokainen tekisi joka päivä edes yhden hyvän teon, pienekin. Suojellaan luontoa ja ihmisarvoista elämää!

Uusi vuosi on jo ovella, ihan kulman takana. Minä aion tehdä kaksi lupausta noiden edellisten lisäksi. Ne ovat tavoitteita. Lupaukset ovat eri asia. Ensimmäinen lupaukseni liittyy Suomen ja suomalaisten hyvinvointiin, toinen omaani. Lupaan äänestää presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa ja lupaan laihduttaa. Näistä lisää tulevissa postauksissa.

Olkoon vuosi 2012 täynnä lämpöä, tähtisäihkettä, hyvinnukuttuja öitä ja turvallisia seikkailuja!

torstai 29. joulukuuta 2011

Loppukiri

Presidentinvaalikampanjoiden loppukiri on alkanut. Ehdokkaat mainostavat ja kehuvat itseään minkä ehtivät. Kehtaamisesta ei ainakaan ole puutetta. 

Parhaassa nosteessa tuntuu olevan vihreä ehdokas Pekka Haavisto. Haavisto onkin osoittautunut kampanjansa myötä todelliseksi sovittelijaksi. Toki sahavierailu perussuomalaisten kansanedustajan sahalla oli oivallinen mediatemppu, samoin tämänpäiväinen Homma-foorumilaisten haastateltavaksi antautuminen. Silti Haavistolle täytyy nostaa hattua siitä, että hän on uskaltautunut kampanjassaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja siten vahvistanut imagoaan tasa-arvon ja rauhan rakentajana. Samaa työtä Haavisto on tehnyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt on kotimaisten teemojen vuoro. Olisi helppo ratkaisu Haavistolta tyytyä kosiskelemaan vain vihreiden omia kannattajia ja vihreän liikkeen liepeillä olevia, mutta niin ei presidenttiä tehdä. Suomi tarvitsee rohkeaa ja avarakatseista arvojohtajaa, joka elää tässä ajassa, ei menneessä.

Gallupeissa ykkössuosikin aseman saavuttanneen Sauli Niinistön taktiikka sen sijaan näyttää olevan varovaisuus, miellyttäminen. Kokoomuslainen välttää sanomasta mitään, mikä ärsyttäisi - no, yhtään ketään. Tästä seuraa tietynlainen teflon-vaikutelma. Niinistöstä ei saa otetta, sillä hän ei sano oikein mihinkään mitään. Harmi, sillä johtajalta vaaditaan uskallusta seisoa arvojensa takana.


Iso-Paavo, Lipponen, on ollut turhan näkymätön. Tuntuu, että demarit eivät ole täysillä ehdokkaansa takana, eikä eläkeläinen jaksa selvästikään painaa. Valitettavasti valtiovarainministerillä on työnsarkaa omissa tehtävissään niin, ettei hän yksinkertaisesti ehdi rummuttamaan Lipposen puolesta, ja jostain kumman syystä Mikael Jungnerinkin sosiaalisen median viidakkorumpu on hyytynyt ratkaisevalla hetkellä. Taitaa olla niin, että sukupolvien välinen kuilu on liian suuri. Iso-Paavolla on kyllä sanottavaa, mutta tässä kisassa puheenvuoroja ei tarjota, ne pitää ottaa.

Keski-Paavo osaa tämän kaimaansa paremmin. Väyrynen ottaa puheenvuoron, selittää mustan valkoiseksi tai vaikka vaaleanpunaiseksi jos hän itse niin haluaa. Hänen horjumaton itseluottamuksensa tekee vaikutuksen ja kampanjointitahti on tiivis. Väyrynen muistaa aina kertoa, kuinka hänen vaalitilaisuuksissaan salit ovat täynnä. Ihmekös tuo, kun valitut salit sattuvat olemaan kokoluokkaa postimerkki. Olen sitä mieltä, että tämän vuoden Putous on turha, sillä Väyrynen ansaitsee itseoikeutetusti Vuoden Sketsihahmon palkinnon.

Pikku-Paavo Arhinmäki on mies paikallaan. Siis Vasemmistoliiton puheenjohtajana. Ja presidenttiehdokkaanakin siinä mielessä, että hänen kaltaisensa räksyttävä rakkikoira tuo eloa keskusteluihin. Mutta ei hänestä presidentiksi ole. Vielä. Katsotaan parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen.

Timo Soinista en välitä puhua nyt lainkaan. Tyydyn toteamaan, että miehellä ei ole minkään valtakunnan todellista hinkua päästä johtamaan tätä maata. Kunhan esittää. (Ohessa poikani näkemys Timo Soinista)


Naiset ovat jääneet valitettavan varjoon tässä kisassa. Sari Essayah on selkeäsanainen ja osaava poliitikko, mutta myös iloinen uskovainen niin helluntailaisena kuin kristillisdemokraattina. Hän suorittaa ehdokkuuttaan tunnollisesti ja siinä mielessä realistisena, että hänellä ei ole mitään asiaa kärkikahinoihin. 

Eva Biaudet on siinä mielessä oikealla asialla, että tasa-arvoasioita täytyykin pitää esillä. Mutta oliko Biaudetilla muuta sanottavaa? Minulle Biaudet edustaa tässä vaalikamppailussa kimittävää yhden asian kukkahattutätiä, jolla ei ole resursseja tehdä todellisia tekoja esilletuomiensa asioiden puolesta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Haavisto olisi menossa Niinistön seuraksi toiselle kierrokselle. Jo tämä olisi todellinen jytky, viime eduskuntavaalien ärsyttävintä sananpartta lainatakseni. Puhumattakaan siitä, että Haavisto valittaisiin tasavallan presidentiksi. Jos edes ensinmainittu toteutuisi, näytettäisiin pitkää nenää taantumukselliselle persu-politiikalle. Tämä loisi uskoa valoisampaan suomalaiseen tulevaisuuteen eurooppalaisesta talouskriisistä huolimatta. Samalla päästäisiin keskustelemaan oikeista asioista vailla populistista show'ta, tasa-arvosta, ihmisarvosta, ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Kovempien teemojen lisäksi.

On mielenkiintoista seurata, millaisen loppukirin ehdokkaat ottavat. Säilyykö Niinistön etumatka? Mihin saakka Haaviston noste riittää? Virkistyykö Lipponen, nolaako Soini itseään lisää? Onnistuvatko Väyrynen ja Arhinmäki kumpikin omalla tavallaan tuomaan väriä keskusteluun? Saavatko naiset ääntään paremmin kuuluville? 


Erityisellä mielenkiinnolla seuraan, millaisiin tilaisuuksiin ehdokkaat ottavat osaa. Uskaltautuvatko muut Haaviston esimerkkiä seuraten oman mukavuusalueensa ulkopuolelle? Sellaiseksi ei lasketa Lipposen päiväkotivierailua, sillä kaikki tietävät, että hänellä on itsellään suhteellisen pieniä lapsia. Päiväkotivierailulla ei kerätä edes sympatiapisteitä, niin läpinäkyvää ääntenkalastelua se on. Iso-Paavo lukemassa satua lapsille on toki hellyttävä näky, mutta ei vahvista uskoani hänen poliittisiin resursseihinsa. Sahasovittelun kaltainen toiminta sen sijaan edistää mielikuvaa siltojarakentavasta presidentistä.


Mummuni tapasi muistuttaa, että naisen on äänestettävä kaikissa vaaleissa, kun nyt äänioikeus on meillekin annettu. Meille nuoremmille äänioikeus on itsestäänselvyys. Liiankin. Äänestysaktiivisuus on matala, eikä politiikan koeta liittyvän tavallisen ihmisen arkielämään niin paljon, että vaivauduttaisiin uurnille. Väärin! Mitä vähemmän äänestäjiä on, sitä vähemmän yhteiset asiat itse kullekin kuuluvat. Jokaiset vaalit ovat mahdollisuus vaikuttaa. 


Minun loppukirini ennen vaaleja on sellainen, että aion pitää esillä sitä, kuinka tärkeää äänestäminen on demokratian toteutumisen kannalta. Meille on annettu oikeus vaikuttaa. Sitä oikeutta ei kannata jättää käyttämättä.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Mainoskatko

Tämä postaus sisältää - ei piilomainontaa, vaan ihan suoraa sellaista. Jyväskyläläinen, trikoopipoistaan tunnetuksi tullut Kimperi on järjestänyt blogissaan arvonnan, johon päätin osallistua.  Kimperiä mainostamalla saa useampia arpoja, joten mitäpä sitä ei bloggaaja ahneuksissaan tekisi ;).

Mutta vaikka motiivini mainostamiseen onkin perin itsekäs, niin seuraava trikoopipokehu tulee kyllä sydämestä: kuvassa oleva pipomalli on nerokas keksintö. Pysyy päässä hyvin, suojaa tarvittaessa korvia, näyttää hauskalta ja käy lähes säällä kuin säällä. Kannattaa käydä tsekkaamassa  Kimperin verkkokauppa ja putiikki, sieltä löytyy paljon mukavaa ostettavaa.


 




Palaan tuonnempana oikeaan asiaan. Koimme nimitääin poikani kanssa tänään sellaisen kulttuurielämyksen, että sitä on pakko päästä analysoimaan tarkemmin.

 

tiistai 27. joulukuuta 2011

Tummentuneet banaanit

Siitä se ajatus sitten lähti. Tummentuneista banaaneista. Eilen ehkä mielessäni käväisi ajatus pojan tammikuisista synttäreistä, kun laiskana lueskelin keskustelupalstaa, jossa kyseltiin tarjoiluvinkkejä lasten syntymäpäiväjuhliin.

Päivällä huomasin, että joulun aikana banaanit hedelmälaatikossa ovat tummentuneet. En halua syödä sellaisia banaaneja vaikka tiedän, että ne ovat vielä täysin syöntikunnossa. Jotakin olisi siis leivottava. Tuumasta toimeen! Banaani-kinuskimuffinien ohje kuulosti herkulliselle. Joulun jälkimainingeissa eivät makeat herkut maistu, mutta tulevin syntymäpäiviin voi hyvin jo valmistautua ja varustautua. 

Samalla tulikin suunnitelluksi lastenkutsujen tarjottavat, mietittyä vieraslista ja kutsutkin ovat jo puolivalmiina! Ja juhliin on vielä kuukausi.

Poikani haluaa tämän vuoden juhlien teemaksi - yllättäen (ei todellakaan yllättäen) - Hevisaurukset. Tarjolle siis tulee Hevipizzaa (pikkupizzoja), rokkiäijän lihapullia & nakkeja vartaassa (vaikka ajattelin, että nimenomaan ei cocktailtikkuja tänä vuonna), Hevisaurus-kakku sekä popcorn-pullaa. Ja varmaan hevisti karkkia. Lisäksi poika haluaisi Puffet-jäätelön tyyliin kerroskeksejä, mutta en ole ihan varma niiden toteutuksen onnistumisesta, jäätelö kun tuppaa sulamaan niin nopeasti... Herkut huuhdotaan alas Hevisaurus-limulla. 

Ohjelmaksi juhliin suunnittelimme ainakin Hevisaurus-discon, Hevisauruksen häntä-leikin (aasinhäntä-leikkiä mukaellen) - ja kuulemma ongintaakin pitää olla. Niin ja Hevisauruksen karkkikoe. Eiköhän näillä nuoteilla aika kulu.

Saattaa kyllä olla, että suunnitelmat muuttuvat kuukaudessa vielä moneen kertaan, mutta alku on ainakin lupaava. 

Niin että kannattaa löytää kaapista tummuneita banaaneja. Niiden ansiosta on saatu tänään paljon aikaiseksi.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Omannäköinen joulu

Tämä joulu on mennyt ihmeellisessä kuplassa. En ole juuri nenääni pihalle pistänyt, vaan oleskellut sisätiloissa. Kotona. Hassua, kuinka jouluasuun koristeltu koti tuntuu erilaiselta kuin samat seinät arkena. Jossakin vaiheessa syksyä olin niin täynnä kotonaolemista, että olin valmis antamaan melkein mitä vain, että pääsin pois kotoa. Nyt jouluna tilanne on ollut toinen. 

Suurin syy kotiin linnoittautumiseen on ollut sää. Sisällä on tunnelmallista, kuusi ja kynttilöitä, leivonnaisten tuoksuja ja ihania ihmisiä. Ulkona hankien ja pakkasen puuttuminen tekevät olosta kovin epäjouluisen. Vaan säästä viis, ei ole oikein ollut asiaakaan minnekään. Toki  olen käynyt pienillä kävelylenkillä ruokailujen välissä, tekemässä tilaa uusille herkuille. Mutta postinumeroalueelta poistumista en ole harkinnut. Meillä on käynyt vieraita - ja uudetkin tulijat toivotan lämpimästi tervetulleiksi (vinkki!). 


On ollut onni saada viettää omannäköistään joulua. Kaikilla niin ei ole. Paljon saa kuulla ja lukea pettymyksistä, ahdistuksesta, pingottamisesta ja kulissien ylläpidosta. Ihmiset kantavat niin paljon kaunaa ja epäoikeudenmukaisuutta sisällään, ja joulu tuntuu olevan sellaista aikaa, jolloin tunteet tiivistyvät. Ylilyöntejä tulee. Yksi juo, toinen lyö, kolmas pettää, neljäs jättää. Viides ei puhu. Kuudes tekee omia tulkintojaan eleistä, ilmeistä, sanoista. Syntyy väärinkäsityksiä ja niiden myötä pahaa oloa. Seitsemäs on yksin, tahtomattaan.


Joulua tunnutaan laittavan ja viettävän ennaltamäärättyjen sääntöjen mukaan. Olemattomien sääntöjen. Jouluun liitetään hirvittävä määrä ennakko-oletuksia ja paineita, jolloin siitä tulee suorittamista. Siivotaan, leivotaan, ostetaan lahjoja yli varojen, sukuloidaan ja saunotaan kuin joku uhkaisi aseella selän takana. Kuolet, tai ainakin kaadut, jos et tee niin kuin tapana on.

Jotenkin olettaisi, että aikuisella ihmisellä olisi rohkeutta sanoa vastaan, rikkoa sääntöjä ja tehdä joulustaan omannäköisensä. Kinkkua ei ole pakko syödä eikä viettää aikaa humalaisen kumminkaiman seurassa, jos sitä ei vilpittömästi halua. Varsinkin nuoret perheet tuntuvat taiteilevan toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. Omat toiveet ja tarpeet unohdetaan. 


Tämän joulun koskettavin hetki oli se, kun keskustelupalstalla kohtasin äidin, joka oli kotonaan kaksin pienen lapsensa kanssa. Hän ei ollut jaksanut laittaa joulua - kotoa ei löytynyt sen enempää joulukoristeita kuin -ruokiakaan. Tämä äiti asui sattumalta samassa kaupungissa kuin minä. Tarjouduin viemään hänelle pienen joulumuistamisen. Vaikka rasiassa torttuja, pipareita, glögiä, kinkkua ja rosollia, ehkä hiukan suklaata myös. Ja kynttilä, jonka loisteessa syödä. Olisin niin kovin halunnut ilahduttaa häntä, mutta tämä äiti ei huonojen kokemustensa perusteella uskaltanut antaa ventovieraalle osoitettaan. Sanoi pelkäävänsä, että lastensuojelu soittaa ovikelloa. Ymmärrettävää tietenkin. Silti tuo nainen on pitkin pyhiä kummitellut mielessäni. Miten hän jaksaa lapsensa kanssa, onko kukaan soittanut ja kysynyt kuulumisia. Ovatko ajatukset yhtä apeita kuin jouluaattona. Toivon sydämestäni, että äiti ja lapsi saavat ensi vuonna omannäköisensa joulun ja voivat silloin nauttia, unohtaa tämän vuoden surun.

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Nainen moittii Timoa

Tämän päivän Iltalehdessä Timo Soini suuressa viisaudessaan moitti naisia siitä, kuinka heillä on tapana heittäytyä parisuhteesta toiseen pinnallisin perustein. Naiset kuulemma vaihtavat heti tilaisuuden tullen parempaan jamppaan.

Niin. Täytyy sanoa, että jos olisin parisuhteessa Timo Soinin kaltaisen miehen kanssa, vaihtaisin minäkin parempaan heti, kun silmä välttää. En jäisi odottamaan sitä parempaa. Soini korostaa olevansa tasa-arvon kannattaja. Silti hän ei hyväksy sitä, että naiset ovat itsenäisiä olentoja. Hän ei ole sovinisti eikä naisten sortaja, vaikka taannoinen aborttikannanotto muuta kertookin. Naisella ei ole oikeutta määrätä (edes) omasta ruumiistaan, sillä Soinin (katolisen uskonnon) mukaan ehkäisy on kiellettyä, katumuspillerit ja abortti samoin. Kaikissa tilanteissa. Elämä on pyhä, sanoo Timo Soini, paitsi naisen elämä.

Timo Soini syyttää naisia nuorten miesten syrjäytymisestä. Ensin äiti passaa peräkammarinpojan pilalle, naisopettajat opettavat vääriä asioita väärillä tavoilla ja sitten vielä tyttöystävä - tarinan todellinen konna - jättää tuon kouluttamattoman, alkoholisoituvan luuserin, koska ei halua uhrata toisen surkeudelle omaa elämäänsä. Naisten vikahan se on, jos miehelle käy tässä pyörityksessä huonosti- Hänellä itselläänhän ei luonnollisesti ole omaan elämäänsä mitään sananvaltaa.

Ei tarvitse kaukaa hakea syytä sille, miksi moderni nainen ärsyttää presidenttiehdokas Soinia niin kovasti. Kolmekymppinen, (korkea)koulutettu, poliittisesti viher-vasemmalle kallellaan oleva nainen on se, joka Soinia tai hänen puoluettaan todennäköisimmin ei äänestä. Soinin niin sanotussa politiikassa ei ole mitään sellaista, minkä läpi älykäs, tasa-arvoinen ja itsenäinen nainen ei näkisi. Saattaa olla, että aiemmin kuvattu luuserimies menee Soinin lankaan ja kuvittelee hänen olevan suurikin talousguru, kun on ihan englantilaisessa talouslehtien Seiskassa julkaissut (mielipide)kirjoituksen. Koulutettuun naiseen tämä retoriikka ei pure. Modernit naiset ovat Soinin kannalta siinäkin mielessä kiusallinen ihmisryhmä, että he eivät suostu niin sanotusti vaikenemaan seurakunnassa, pitämään mielipidettään omana tietonaan, niin kuin Soinin mielestä varmasti pitäisi, vaan he puhkovat Persu-kuplan toisensa jälkeen. Poks!

Aiemmin pidin Soinia hauskana supliikkimiehenä, vaikken hänen poliittisia "ajatuksiaan" ole koskaan jakanutkaan. Kuluneen vuoden aikana olen seurannut erityisesti vaalitenteissä hänen esiintymistään kovin pettyneenä. Nokkelan sanankäytön tilalle on tullut kitisevä neiti, jolla ei ole muuta sanottavaa kuin valittaa epäoikeudenmukaisesti jaetusta puheajasta. Hamekangasta tällaiselle! Kehottaisin Soinia ottamaan oppia esimerkiksi Sari Essayahista: kun puheenvuoro tulee, se käytetään hyödyksi. Presidenttitenteissä Essayahin puheenvuorot ovat olleet täynnä asiaa ja rakenteeltaan selkeitä, mielipiteet argumentoituja ja esiintyminen napakkaa mutta maltillista. Tämä siitä huolimatta, että komppaan Essayahin arvomaailmaa aivan yhtä vähän kuin Timo Soinin vastaavaa - jos sitä nyt ylipäänsä on, ideologiaa.


Timo Soinin johtama populistioikeistolainen politiikkahan perustuu kaiken vastustamiseen. Aiemmin, marginaalipuolueena, perussuomalaisten oli hyvä huudella puskista epämääräisiä heittoja sinne sun tänne. Nyt, kun vallankahvasta on todella saatu kiinni, pitäisi kantaa vastuuta. Vaan ei. Pupu meni pöksyyn hallitusneuvotteluissa, vaaliohjelma paljastui vitsikirjaksi ja merkittävimmät perussuomalaisten poliittiset avaukset ovat koskeneet homojen ja neekereiden lähettämistä Ahvenanmaalle omaan yhdyskuntaansa ja hiljaisen hetken pitämistä rakkaalle johtajalle, Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-Ilille. Että näin sitä rakennetaan, parempaa Suomea. 


Kaikesta huolimatta oikein hyvää joulunaikaa muillekin kuin suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiveille! Myös Timo Soinille.



tiistai 20. joulukuuta 2011

Jouluviikolla

Voi näitä pimeitä päiviä! Ei lunta, ei juuri pakkastakaan, pelkkää pimeyttä aamusta iltaan ja taas uuteen aamuun. Alkaa käydä voimille tällainen. Joulu telee tuloaan hurjaa vauhtia. Viisivuotias pitää tarkkaa lukua siitä, montako yötä on vielä siihen, kun pukki tulee. Päivän luku on neljä. 

Lahjat on hankittu, ruokahuolto ja siivoukset ovat mallillaan. (Tosin välillä tuntuu, että kun yhden paikan saa järjestykseen, toinen on jo uudelleen vailla siivousta.) Pikku hiljaa sitä alkaa saada tunnelmasta kiinni, joulumusiikki ja -herkut auttavat asiassa kummasti. Mutta ulos ei pidä erehtyä nokkaansa pistämään. Musta maa ei varsinaisesti ilahduta. Paras siis pysyä visusti neljän seinän sisällä. 


Tässä muutama tunnelmapala kotoani:


 Sattumalta syntynyt kynttiläasetelma




 Lumihiutaleita "ikkunassa"




 Tonttuarmeija, jonka jokaisella tontulla on oma tarinansa




 Perinteinen joulukukka




 Yleissilmäys olohuoneeseen

 
 Joulun uusi tuttavuuteni: valkoinen amaryllis




Kauniita kukkia <3

 
 Kun ei ole lunta, sitä pitää tehdä itse!
 

Jouluappelsiinit muistamiseksi päiväkotiin pojan ryhmän hoitajille.


 Lempijoululauluni myötä haluan toivottaa kaikille blogini lukijoille leppoisaa joulunodotusta!

 

maanantai 19. joulukuuta 2011

Mummot kumoon!

Kävin tänään kaupungilla mummojen tallattavana. Ensin tavaratalossa yksi veti rollaattorillaan päin vastikään leikattua jalkaani. Tilaa olisi kyllä ollut kurvata hiukan kauempaakin, mutta tämä vanhus katsoi asiakseen ajaa päin minua. Anteeksipyyntöä ei tietenkään kuulunut. "Minä vähän tästä oikaisen", kuului selitys. Entä jos tilallani olisi ollut betoniporsas, olisikohan hän silloinkin "oikaissut"? Toinen tapaus sattui kahvilassa. Tiskillä oli pariskunta valitsemassa syötäviä, jäin jonottamaan heidän taakseen, kuten asiaan kuuluu. Paikalle saapui mummo, joka etuili sekä minua että edelläni olevia vaikka varmasti huomasi syntyneen jonon. Eikä siinä vielä kaikki, eteeni kiilasi vielä toinenkin mummo. Siinä kohtaa en voinut enää pitää suutani kiinni, vaan huomautin olleeni vuorossa ensin. Mummo meni taakseni, mutta huohotti koko ajan niskaani ja runteli kantapäitäni kävelykepillään. Teki totisesti mieli potkaista mummoa, tai ainakin sitä kävelykeppiä, mutten tietenkään tehnyt niin, koska sellainen on epäkohteliasta käytöstä.


Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun törmäsin eläkeläismummojen röyhkeyteen ja suoranaiseen ilkeyteen kanssaihmisiä kohtaan. Humalaisten öykkäreiden lisäksi mummot ovat usein se inhottavin ihmisryhmä, johon esimerkiksi kaupungilla kulkiessaan törmää. He kiilaavat, etuilevat, tönivät ja kaupan päälle usein sättivät kovaan ääneen. Mummot käyttäytyvät ikään kuin se, että on elänyt pitkään, palvellut isänmaata ja maksanut veroja kauemmin kuin muut oikeuttaisi kohtelemaan heitä miten sattuu. Eikö pitkän elämänkokemuksen pitäisi näkyä sydämen sivistyksenä, esimerkillisinä käytöstapoina, hienotunteisuutena? Mummo-ikäluokan miehet, papat, ovat usein naisia paljon korrektimpia ja rennompia. Heillä ei ole kiire minnekään ja aina on aikaa vaihtaa muutama sana vaikkapa kassajonossa. Papoista tekee mieli tykätä, mummoista ei niinkään.


Uskon, että moni mummo on yksinäinen ja seurankipeä. Epämiellyttävä käytös tuskin on oikeasti tahallista vaan alitajunnasta kumpuava keino saada huomiota. Matti Nykäsen tyyliin "julkisuutta se on huonokin julkisuus". Mummon puoliso on ehkä kuollut ja lapset asuvat kaukana. Paras ystäväkin on joutunut sairaalaan. Itselläkään ei ole enää voimia puuhailla ja harrastaa entiseen malliin. Kolottaakin. Energia, jota ei pääse purkamaan haluamallaan tavalla, purkautuu kiukkuna tai masennuksena. Tämän tiedän omasta kokemuksesta, vaikken vielä mummo olekaan.

Toisekseen suhtautuminen vanhuksiin on muuttunut. Tämä aika on sellainen, että kaikki haluavat rusinat pullasta, myös ikäihmiset. Ennen eläkeläinen oli todella vanha.
Hampaaton mummo ei poistunut kamarista kuin korkeintaan kirkkoon ja kinkereille. Tällaista todellista vanhusta kunnioitettiin kaikkensa antaneena eri tavalla kuin nykyajan vanhuksia. Nythän kuusi-seitsenkymppiset, eivät edes kaikki kahdeksankymppiset tosiaankaan keiku haudan partaalla, vaan elävät aktiivista ja antoisaa niin sanottua kolmatta elämää. Yhteydenpito nuorempaan sukupolveen voi olla kaikista pelistä ja vehkeistä huolimatta hataraa, kun läheiset asuvat kaukana. Viisi minuuttia puhelimen päässä ei tyydytä mummon seuran- ja elämäntarvetta samalla tavalla kuin aiempien sukupolvien kanssa samassa taloudessa kasvaneet lapsenlapset. Moni mummo muistaakin omasta nuoruudestaan sen, kuinka vanhusten puolesta - ja aivan syystä - tehtiin kaikki. Vanhus oli se, jonka pillin mukaan nuorempi polvi tanssi. Mukavaahan se varmasti oli, jos siitä pystyi nauttimaan.

Minun olisi tietenkin pitänyt kysyä rollaattorimummolta mitä hänelle kuuluu, millainen joulu hänelle on tulossa ja tarjota vaikka kahvit läheisessä konditoriassa. En tehnyt sitä, syystä. Keskityin kiroilemaan jalkaani, johon kieltämättä sattui kovasti. Kävelykepillään minua runnelleen mummon olisin mieluusti päästänyt jonossa edelleni, jos hän ei olisi käyttäytynyt niin ikävästi meitä nuorempiaan kohtaan. 

En tarkoita sitä, erttä vanhusten pitäisi jotenkin nöyristellä meitä nuorempiaan. Kulkea katujen ja seinien vieriä, jos nyt ylipäätään ihmisten ilmoille uskaltautuvat. Ei puhettakaan! Rinta rottingilla heidän pitäisi kulkea olla ylpeitä elämänkokemuksesta ja -taidoista, joista me nuoremmat voimme oppia. Kanssaihmisiä voisi silti arvostaa. Jokainen me olemme samanarvoisia täällä, vauvasta vaariin. Ja mummoon.

Yhteiskunnasta on tullut viime vuosikymmeninä siinä mielessä tasa-arvoisempi, että kenenkään ei tarvitse sietää huonoa kohtelua öykkäreiltä näiden iästä, sukupuolesta tai asemasta huolimatta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanotaan. Tämä pätee myös mummoihin.



perjantai 16. joulukuuta 2011

Out

Lueskelin eilen ilmestyneen MeNaisten juorupalstaa. Sivuilla komeili odottavia äitejä vatsoineen. Huomasin, etten yhtään tiedä, ketä nämä tähtöset ovat. Eittämättä tähtönen on väärä sanavalinta, varmasti he kaikki ovat kovan luokan tekijöitä. Minä vain olen kaikesta aivan ulkona, kun en todellakaan tiedä, keitä ovay Hillary Duff, Jessica Simpson tai Maggie Gyllenhaal. Beyoncén ja Jennifer Garnerin nimet sentään olen kuullut, mutta en osaisi nimetä yhtään heidän tekemäänsä laulua tai elokuvaa.

Olen luokitellut itseni jonkinasteiseksi fennofiiliksi tai fennomaaniksi, sillä kuuntelen ja katson pääasiassa suomalaista musiikkia ja elokuvia. Ainoa ulkomainen bändi, jota olen koskaan voinut sanoa fanittavani, on ruotsalainen Nordman. Muuten ulkomainen musiikki on yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta minun korviini melkoisen yhdentekevää. Kerran sain melkein ympäri korvia siitä hyvästä, että uskalsin sanoa Beatlesin musiikin kuulostavan lähinnä tylsältä. Hollywood-elokuvista valtaosa on pintaliitoa ja unelmahöttöä - tai sitten itsetarkoituksellista räiskintää. Kumpikaan ei minua kiinnosta. Ulkomaista kirjallisuuttakin luen lähes poikkeuksestta suomeksi käännettynä. Alkukielinen teksti ei puhuttele minua samalla tavalla kuin teksti suomeksi. 

Olen vakuuttunut siitä, että suomenkieliseen tuotantoon juuttuminen ja juurtuminen liittyy nimenomaan kieleen. Joskus olen ajatellut, että minulla on jonkinlainen oppimisen vaikeus englannin kielen kuullunymmärtämisessä, vaikka jopa ylioppilaskokeessa suoritin englannista kohtuullisen arvosanan. Minä vain en saa sanoista selvää, varsinkaan laulunsanoista. Jos näen tekstin kirjoitettuna, ymmärtäminen on hiukan helpompaa. Siltikään englanninkielinen teksti ei mene samalla tavalla ytimeen kuin suomenkielinen. 

Suomeksi kirjoitettu tai laulettu teksti tuntuu ruumiissa ja sielussa aivan omanlaisenaan väreilynä. Tunnen tuoksut, maut, hajut, tunteet, näen maisemat, tilat ja tapahtumat, koen erilaiset materiaalit ja pinnat. 

Aloin ajatella asiaa jokunen vuosi sitten Lauri Tähkä & Elonkerjuun Kirvessaari-kappaletta kuunnellessani. Kappaleessa lauletaan, että "tuoksuit sahanpuruilta ja tervanarulta" - ja minä haistoin sahanpurut ja tervanarun hätkähdyttävän elävästi. Samoihin aikoihin luin romaania, jossa kuvattiin jäidenlähdön aiheuttamaa pauketta järvellä. En ole koskaan kuullut ääntä autenttisesti, mutta uskon kuvauksen perusteella tietäväni, millainen ääni on kyseessä.


Tällainen tekstien kokonaisvaltainen kokeminen on saanut minut entistä uskollisemmin pysymään omassa pienessä Elonkerjuu-kuplassani, kuten minulle on varsin piikikkäästi huomautettu. Olen vapaaehtoisesti out, mitä tulee ulkomaiseen musiikkiin ja muuhun viihdeteollisuuteen, sillä haluan säilyttää kielen ja mielen yhteyden. Se on eräs oman maailmani merkityksellisimpiä asioita. Toivon, että säilytän aistimisherkkyyden niin kauan kuin minussa veri virtaa.


Ulkomainen viihdeteollisuus ei tokikaan ole ainoa asia, josta olen out. Pukeutumisessa aika ajoi ohitseni jo vuosia sitten. Muistan kaiketi aina sen hetken, kun niin sanotut hihattimet tulivat kauppoihin. Pyörittelimme yhtä sellaista ystäväni kanssa ja ihmettelimme, mikä vaatekappale mahtaakaan olla kyseessä. Meille ei auennut edes se, kuuluuko se pukea ylä- vai alaruumiiseen. Sitten toiselle puolelle rekkiä säntäsi lauma teinityttöjä, jotka olivat - sanotaanko että huomattavan innoissaan siitä, että NYT NIITÄ SAA! He kaikki ostivat hihattimet saman tien. Me ystäväni kanssa jäimme pyörittelemään päätämme ja poistuimme rekin luota vaivihkaa takavasemmalle.


Muutenkin muodin perässä on (enää) vaikeaa pysyä. Juuri, kun oppi käyttämään leggingsejä ja tunikoita tai mekkoja, kaupat ovat taas täynnä tavallisia housuja, joiden kapeatkin lahkeet tuntuvat leveiltä. Sellaisiinhan voi vaikka kompastua, joskaan ei yhtä suurella todennäköisyydellä kuin viimekesäisiin maksimekkoihin. Ensin ihminen totutetaan lyhyeen helmanmittaan ja sitten isketäänkin maataviistävä kaapu tyrkylle. Pelottavaa! Täytynee muuten ostaa leggingsejä varastoon siltä varalta, että kohta niitä ei enää saa. Voin olla sitten olla totaalisen out.

Presidenttitenttejä katsoessa on tullut olo, että näissä kinkereissä ehdolla on monta, jotka ovat totaalisen out. Tässä asiassa Paavo Väyrynen on kyllä kuningas. Minkä tahansa keskustelunaiheen hän onnistuu kääntämään menneeseen. Aivan kuin Neuvostoliiton aikaisilla opeilla tekisi enää mitään tai nykyisillä toimittajilla olisi osuutta vuoden 1994 niin sanottuun mediapeliin. Jatulla ykkössijalla on eittämättä Timo Soini, jonka Suomi-kuva on sekin jostakin menneiltä vuosikymmeniltä. Impivaaralaista yhtenäiskulttuuria ei enää ole. Se asia en valittamalla muuksi muutu. Kaiken huippu on se, että postmodernin tekotaiteen lyttääminen viimekeväisessä eduskuntavaaliohjelmassa muuttuikin Soinin suussa tahalliseksi vitsiksi, joka oli Soinin mukaan tahallaan ujutettu herättämään keskustelua. Minusta vaaliohjelma on harvinaisen väärä paikka vitsailulle, ellei puolue halua välttämättä olla yksi suuri vitsi itsekin. Kolmas, joka on hieman out, on Paavo Lipponen. Haluaisin kovin pitää Iso-Paavosta, mutta jotenkin hän on ollut väsyneen ja vanhan oloinen tämänviikkoisissa vaaliohjelmissa. Harmi sinänsä, minusta hänellä olisi ehdokkaana paljon annettavaa.


On asioita, joissa olen vapaaehtoisesti ja jopa mielelläni out. Toisissa taas pyrin olemaan edes jokseenkin in, ajassa mukana. Politiikka on ehdottomasti sellainen kenttä. Suomen suunta ei ole yhdentekevä.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Mummuni mallinen

Katselin aamulla varpaitani. Minulla on mummuni jalat, niin saman malliset, että naurattaa. Näin minulle sanottiin, kun olin lapsi. Itse en mummuni jalkoja juurikaan muista. Mutta mikäli on uskominen, hänellä oli lyhyet ja paksut sääret ja leveät jalkaterät. Varpaat pienet. Hyvin hän niillä jaloilla silti käveli, tarkastuskarjakkona maatalosta toiseen. Välimatkat eivät olleet aivan lyhyitä tuolloin. Polkupyörä sentään oli joskus apuna taivalluksessa.

Kun poikani syntyi, ensimmäisiä huomioita hänestä oli, että lapsella on isänsä varpaat. Sittemmin on käynyt selväksi, että hän on ruumiinrakenteeltaan muutenkin aivan isänsä kopio: leveät hartiat, pitkät käsivarret ja isot kämmenet. Kävelytyylikin on sama, niin kuin kasvonpiirteetkin. Silmät tosin poika on saanut minulta. Ja nenän. On hassua, kuinka omaa lastaan pitää kauniina, täydellisenä, myös niistä kohdista, joita ei voi itsessään sietää. Niin kuin nyt nenä ja silmät. Olen aina inhonnut pieniä silmiäni ja isoa nenääni, joka on kummallisen muotoinen ja sieraimet liian näkyvissä. 

En aina ole kovin ylpeä siitä, miltä näytän ja millainen olen. Pitäisi kyllä, ainakin mitä tulee ulkonäköön. Ehkä opin lapsen kautta hyväksymään ne piirteet itsessänikin. Ehkä kaikki eivät ajattele silmäni ja nenäni nähdessään, kuinka rumat ihmiselle onkaan annettu. Sillä vaikka omistani en pidä, poikani nappisilmät ja nenännykerö ovat eittämättä maailman suloisimmat. 

Kannan mukanani, ruumiissani, mummuni geenejä. Jalkojen lisäksi taisin saada häneltä vatsamakkarat, riippuvat rinnat ja kaikin puolin töpsän ruumiinrakenteen. Silti mummu oli - ja on - monessa asiassa esikuvani ja idolini. Hänellä oli oma ammatti ja omaa tahtoa vaikka muille jakaa. Joku voisi sanoa, että mummu oli väkitukko. Tunnistan saman itsessäni. Mummulla oli myös arkista sydämen lämpöä. Hän ehti opettaa minulle monta tärkeää asiaa rieskanleivonnasta riitelemiseen - oikeammin riitojen sopimiseen. Mielelläni olisin oppinut vielä paljon lisääkin. 

Miksen siis olisi ylpeä siitä, että muistutan mummuani melkoisen paljon? Haluaisinhan, että poikanikin muistelisi joskus lämmöllä äitiään katsoessaan itseään peilistä - tai tunnistaessaan omat piirteensä lapsessaan. Haluaisin myös, että poikani säilyttäisi aina positiivisen suhtautumisen omaan ulkonäköönsä. Ettei tulisi äitiinsä siinä, että väheksyisi ja vaivaantuisi aina siitä, miltä näyttää.

Fyysisten tai psyykkisten ominaisuuksen perityminen on ihmeellinen asia. Jokainen meistä on aivan omannäköisensä, ainutlaatuinen geenikombinaatio. Jokainen myös kantaa ruumiissaan ja sielussaan muistoja menneistä sukupolvista, olipa kyse jalkojen mallista tai luonteenpiirteistä. On pysäyttävä kokemus tunnistaa nuo piirteet itsessään, kokea todella olevansa yksi linkki sukupolvien ketjussa. Meissä jokaisessa asuu ja elää pala mummua. Peukku sille!

maanantai 12. joulukuuta 2011

Joulu, juhlista jaloin - joulujuhlista jaloin (ei, vaan käsin)

Joulua odotellaan. Pikkujoulukausi on kiivaimmillaan, ja kohta joulua juhlitaan myös kerhoissa, päiväkodeissa ja kouluissa. 

Paitsi että ei juhlita. Poikani päiväkodissa ei ole ollut kuluneen kolmen vuoden aikana kertaakaan kunnollista joulujuhlaa (eikä sen puoleen kevätjuhlaakaan). Juhlattomuutta perustellaan paitsi uskontoneutraaliudella, myös sillä, että juhlien järjestäminen on poissa normaalista hoitoresurssista. Jos kolme hoitajaa on kaksi tuntia juhlissa työaikansa ulkopuolella, se tarkoittaa ryhmälle kuuden tunnin vajaamiehitystä. Se on iso lovi päiväkodin arjessa. Joulujuhlia onkin korvattu lasten ja vanhempien yhteisellä puurohetkellä ja lasten tonttupolulla. Molemmat mukavia ja tärkeitä hetkiä, mutta eivät ne koko päiväkodin - tai oman ryhmän - yhteistä juhlaa korvaa.


Tietenkin olen itsekäs tässä asiassa. Haluaisin niin kovin päästä katsomoon nyyhkimään, kuinka suloisesti juuri minun poikani esiintyy. Tonttuna, hiirenä tai vaikka kivenä. Juuri hän olisi se paras laulaja ja reippain esiintyjä. Haluaisin päästä halkeamaan ylpeydestä. 
 Vaikka leikkiä laskenkin, yhteisillä juhlilla olisi mielestäni paikkansa päiväkodin toiminnassa.

Ensinnäkin yhteiset juhlat kasvattaisivat yhteisöllisyyttä. Äkkiseltään kuulostaa ehkä naiiville, mutta uskon, että yhteiset hetket ja kokemukset ovat tärkeitä yhteishengen kannalta. Päiväkoti ei ole vain lastensäilytyspaikka vaan oikeasti tärkeä paikka pienten elämässä. Ei ole yhdentekevää, kuinka vanhemmat siihen suhtautuvat
.

Toisekseen juhlat ovat oiva tilausuus opetella tapakulttuuria. On turha ihmetellä, miksi teinit tai aikuiset tulevat juhliin verkkareissa ja pulisevat omiaan äänekkäästi tai rötväävät ruokapäydässä, ellei juhlapukeutumista ja arvokasta käyttäytymistä ole opeteltu. Juhlien tunnelma ja positiiviset juhlakokemukset kantavat kyllä. Se, joka muistaa jo lapsuudesta, kuinka juhlissa käyttäydytään, osaa aikuisena nauttia juhlahetkistä eikä huomio kiinnity kiristävään kravattiin tai käsilaukussa soivaan kännykkään.

Kolmanneksi kannatan juhlia esiintymistaidon ja -uskalluksen kehittymisen takia. Jos lapsi pienestä saakka tottuu laulamaan yleisölle oman ryhmänsä kanssa, leikkimään lavalla tonttuleikkiä tai vaikkapa näyttelemään pienesti, niin esiintymisestä ei ehkä tulekaan vanhempana sellaista peikkoa, jonka takia kaikenlainen yleisön edessä oleminen pelottaa. Positiiviset esiintymiskokemukset ovat avain uskallukseen. Siksi jokaiselle soisi mahdollisuuksia kokea sellaisia jo lapsena. Sen kiitollisempaa yleisöä kuin omat vanhemmat (ja hoitokaverit) ei olekaan. Heille jos kelle on turvallista esiintyä, sillä vaikka lapsi seisoisi sanaakaan sanomatta paikallaan rullaamassa leninkiään kohti leukaa niin kuin minä aikoinani tein, vanhemmat suhtautuvat hellyydellä ja kannustavasti. 

Mitä tulee uskontoneutraaliuteen, tiettyyn rajaan saakka pyrkimys on ymmärrettävä. Itsekin suhtaudun hiukan varauksellisesti päiväkotien uskontokasvatukseen. Mielestäni esimerkiksi kirkkoretket ovat turhia. Olen silti antanut lapseni osallistua niihin, sillä suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on oleellisen tärkeää tuntea kristinuskon perusteita. Moni joululaulu - myös, tai oikeastaan etenkin, hengellistä sanomaa sisältävä - on kuitenkin suhteellisen kiinteä osa jouluperinnettämme. Uskonnotonkaan tuskin menee pilalle, vaikka sellaisia laulaisikin. Suomessa kirkko ja valtio kuuluvat toistaiseksi yhteen (minusta ne joutaisi kyllä erottaa toisistaan, mutta se on sitten eri kirjoituksen aihe se), joten on aivan perusteltua, että päiväkodeissa joulusta ja vaikkapä pääsiäisestä puhutaan, vaikka kaikki lapset eivät kristinuskoa tunnustaisikaan.

Jäämme siis tänäkin vuonna vaille päiväkodin joulujuhlaa. Yritän kestää sen ja ottaa kaiken irti kodin joulutunnelmasta: joululevyistä, piparintuoksusta, lahjapaperin rapinasta ja hyllynreunalle asettuneesta enkelikuorosta. Sen arvokkain jäsen on kohtsillään 60 vuotias. Muistan, kuinka ihailin enkeliä äitini tädin luona koko lapsuuden. Tuntuu vaikealta uskoa, että Aili-täti halusi antaa enkelin juuri minulle perinnöksi. Tämä enkeli (takarivissä vasemmalla) on niitä aarteita, jonka arvoa ei voi rahassa mitata.


 

torstai 8. joulukuuta 2011

Lahjakasta menoa

Kyllä nyt ihmistä hemmotellaan! Jouluun on vielä monta viikkoa, ja lahjoja pukkaa ihan solkenaan.

Eilen tapahtui jotakin uskomattoman suloista. Poikani kirjoitti minulle elämäsä ensimmäisen kirjeen. Se menee näin: "Terve äiti! Olen huomannut, että sinä tykkäät Otsosta ja isistä. Olet kiva äiti." 


En olisi uskonut, millaisen tunnemyrskyn lapsen kirjoittamaan - ja lukemaankin - oppiminen minussa äitinä aiheuttaa. Lapsen kehitystä on uskomattoman hienoa seurata. Voin vain kuvitella, millaista paneutumista noinkin pitkän tekstin kirjoittaminen aivan omin avuin on vaatinut. Tuntuu, että lukemisen ja kirjoittamisen myötä saan poikaani aivan uudenlaisen yhteyden, sillä tekstien maailma on itselleni hyvin läheinen. Vihdoin meillä on sellaista yhteistä tekemistä, jossa ikä- tai sukupuolieroilla ei ole väliä. Kirjeen viesti oli myös uskomattoman kaunis. Nyt minulla on mustaa (sinistä, jos tarkkoja ollaan) valkoisella siitä, että olen kiva äiti.Tämän aarteen säilön paitsi sydämeni sopukoihin myös aarrelaatikkoon. Ja kun tulee niitä ei-niin-aurinkoisia hetkiä ja kausia, voin käydä tankkaamassa rakkautta lukemalla pojan viestin uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...

Sitten tuli toinen lahja.  Elonkerjuu tulee takaisin! Keikoille ei tosin ihan vielä päästä, mutta varmasti jo vuoden päästä. Keväällä ryhtyvät levyntekoon.


En olisi itsekään uskonut, miten valtavasti uutisesta ilahduin. Istuin kahvilassa syömässä salaattia, kun uutinen osui silmiini päivän Ilta-Sanomia selatessani. Pakko tunnustaa, että suustani karkasi vieno riemunkiljahdus. Tai no, oliko se niin vienokaan...


Olen kuullut LTEK-vainaan faneilta, että Laurin uudet keikat ovat entiseen verrattuna haljuja. Tunnelma on varjo siitä, mitä Elonkerjuun kanssa. Jotenkin voin uskoa. En ole itse uskaltautunut keikalle vielä pitkälti siitä syystä, etten halua kuunnella vanhoja biisejä ilman Elonkerjuuta. Sen sijaan ajatus vanhoista biisesistä ilman Lauria ei tunnu ollenkaan kummalliselle. Joten selvää lienee, kenen joukoissa seison. Jos nyt valita pitää. Voihan sitä olla molemmissa joukoissa. Moni on. Ja pitää nyt ehkä vielä hiukan odottaa, mitä sieltä tuleman pitää...


Kolmas lahja oli tänään keskustelu ammatinvalintapsykologin kanssa. Olen ajatellut olevani lahjaton luuseri, josta ei tule koskaan mitään oikeaa. Omassa liemessä marinoituminen ei tee kenellekään pitemmän päälle hyvää. En ole enää nähnyt metsää puilta. Keskustelu oli äärimmäisen antoisa ja tuloksellinen. Sain hyviä vinkkejä siihen, kuinka hakea uutta ammatillista suuntaa. Psykologi osasi hyvin sanoittaa vahvuuteni ja saavutukseni, joita en osaa itse enää pitää minään. Tulin tapaamisesta pois huomattavasti varmemana kuin sinne mennessäni olin. Oli ihanaa kuulla jonkun sanovan, että tavoitteeni ovat realistisia. Itse kuvittelin tavoittelevani kuuta taivaalta.

Hyvää joulukuun jatkoa kaikille!

tiistai 6. joulukuuta 2011

Perinteitä

Meillä oli tänään ystäväperheen kanssa perinteeksi muodostuneet piparitalkoot. Aloitimme perinteen vuonna 2006, kun poikamme olivat vajaan vuoden ikäisiä. Tämänpäiväiset talkoot olivat siis jo kuudennet. 

Vaikka talkoiden järjestäminen ja itse leipominenkin suurelta osin ovat meidän äitien tehtävä, uskon, että perinne on tärkeä myös lasten mielestä. Luulen myös, että nämä ovat niitä hetkiä, joita muistellaan vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Olisi mukavaa, jos perinnettä voisi jatkaa niin kauan kuin meissä itse kussakin elämää on - vaikka eteen voikin tulla vuosia, jolloin ainakaan poikia ei pipareiden leipominen liiemmälti kiinnosta. Jospa syöminen kuitenkin.



Pohdin myös sitä, mitä erilaiset perinteet merkitsevät identiteetille. 

Joulun lähestyessä ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen perheiden joulunviettotavat. Suomalaisissa kodeissa joulua vietetään suhteellisen samoin menoin: saunotaan, käydään hautausmaalla muistamassa poisnukkuneita rakkaita, syödään kinkkua, rosollia ja muita jouluruokia. Illalla jaetaan joululahjat, joko Joulupukin toimesta tai muuten ja herkutellaan glögillä, joulutortuilla ja Juhlapöydän konvehdeilla. Koti on koristeltu paitsi joulukuusella, myös kynttilöillä ja olkipukeilla. Omaa tunnelmaansa luovat myös hyasintit, amaryllikset ja joulutähdet. 

Suomalainen joulu on perinteisesti hyvin harras ja perhekeskeinen, kuuluuhan kansanluonteeseemme ripaus surumielisyyttä. Ihmiset kokoontuvat läheistensä seuraan koteihin. Baarit ja ravintolat huutavat tyhjyyttään toisin kuin esimerkiksi Englannissa. Oman osansa joulun tunnelmaan tuo tietenkin kaamosaika. Kun melkein koko vuorokausi vietetään pimeydessä, tekeekin mieli käpertyä omaan kotiin ja omaan rauhaan.

Myös ulkomaille muuttaneet suomalaiset haluavat usein säilyttää uudessa kotimaassaan ainakin joitakin jouluperinteitä. Joku haluaa leipoa piparkakkua, toinen ei suostu luopumaan lanttulaatikosta ja Sylvian joululaulusta. Kyse ei välttämättä ole siitä, että lanttulaatikko olisi parasta ruokaa maailmassa vaan identiteetistä. Siitä, että lanttulaatikko on aito suomalainen jouluruoka, jota muualla maailmassa ei syödä. Siksi sen säilyminen osana joulupöytää on tärleää. Perinnettä ylläpitämällä pidetäänkin yllä omaa identitettiä, suomalaista sisintä. 

Tänään on itsenäisyyspäivä. Suomen syntymäpäiväänkin liittyy monenlaisia perinteitä. Monissa kodeissa on tänään tehty joululeivonnaisia. Ruoaksi on laitettu karjalanpaistia tai jotakin muuta suomalaista perinneruokaa.  Illalla sytytetään ikkunalle kaksi sini-valkoista kynttilää ja katsotaan Linnan juhlia. Päivän mittaan on muisteltu isoisiä ja -äitejä, jotka antoivat kallisarvoisen panoksensa sille, että me jälkipolvet saamme elää vapaassa maassa, puhua omaa äidinkieltämme.


Perinteistä huolimatta Suomi muuttuu. Vaikka yhteiset kokemukset ja traditiot ovat edelleen tärkeä osa suomalaista identiteettiä, oikeistopopulistinen liikehdintä on saanut viime vuosina huolestuttavia piirteitä. Sanotaan, että uutta taidetta ei pitäisi tukea, koska suomalaisuuden ydin on kultakauden gallén-galleloissa ja einoleinoissa. Sanotaan, että rajat kiinni ulkomaalaisilta, ettei suomalaisuus katoa. Sanotaan, että vähemmistöt pysyköön piilossa, jotta valtakulttuuri ei turmellu. Kaikessa paistaa halu pysäyttää kehitys, sulkea suomalainen yhtenäiskulttuuri pulloon ja vaalia sitä. Minun korviini se kuulostaa pelottavalta - ja äärimmäisen epäsuomalaiselta.


Minulle suomalaisuus merkitsee vapautta, veljeyttä (sisaruutta) ja tasa-arvoa. Sitä, että kaveria ei jätetä - olipa kaverin ihonväri, uskonto, ädinkieli tai vaikkapa sukupuolinen suuntautuminen mikä hyvänsä. Nämä arvot ovat pyhiä, sillä omakin sukuni on antanut uhrinsa isänmaalle.


Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Oi aikoja, oi äitejä!

Kävimme katsomassa ystäväni vauvaa tänään. Voi miten ihana pieni ihminen maailmaan onkaan syntynyt, ja niin mies kuin olla voi. Sellainen, joka nukkuukin tarmokkaasti. Ihan niin kuin omakin poikani. Ihmeitä kaikki tyyni.

Pohdimme äitien kesken sitä, miten erilaiseen äitiyteen naisia kannustetaan nykyisin verrattuna niihin ailoihin kuin olimme itse vauvoja. Kun me synnyimme reilu kolmekymmentä vuotta sitten, vauvoja hoidettiin synnytyslaitoksella niin sanotuissa vauvaloissa. Äidit saivat vauvan viereensä vain syötön ajaksi, muun ajan jälkikasvu oli sairaalahenkilökunnan hoidossa. Isätkin saivat tutustua lapsiinsa lasin takaa katselemalla. 

Nyt, kun tiedetään vierihoidon merkitys esimerkiksi imetyksen käynnistymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle, 70-lukulainen käytäntö tuntuu jokseenkin kalsealta. Vaan parhaan tiedon ja taidon mukaan silloinkin toimittiin. Vuosisatoja äitien oli ollut noustava heti synnytyksen jälkeen taloustöihin tai heinäpellolle. Nyt haluttiin antaa äitien levätä ja toipua synnytyksestä, kun vihdoin maassa elintaso oli sellainen, että oli varaa palkata hoitajia sairaaloihin hoitamaan vauvanhoitotehtäviä.

70-luvulla neuvottiin antamaan lapselle ruokaa kolmen tunnin välein riippumatta siitä, kuinka usein vauva nälkäänsä itki. Sylissä vauvaa ei ollut suotavaa pitää, koska lapsen ajateltiin oppivan siten liian hyvälle. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä: vauvan kaikkiin tarpeisiin pitäisi pystyä vastaamaan välittömästi. Muun muassa perhepedissä nukkumisesta ja kantoliinailuat - vauvan ja äidin maksimaalisesta lähekkäinolosta - on tullut suorastaan trendikästä.

Ja mitä ruokaan tulee, 70-luvulla imetykseen ei panostettu, koska äidit haluttiin nopeasti töihin ja rakentamaan yhteiskuntaa. Jo pienet vauvat saivat sokerivettä, appelsiinituoremehua ja perunan seassa maksamakkaraa - tänään moinen ei tulisi kuuloonkaan. Nyt ihanteena on puolen vuoden täysimetys. Siihen kykenemätön leimataan helposti huonoksi äidiksi.

O tempora, o mores! (Oi aikoja, oi tapoja!), tiesivät sanoa jo muinaiset latinalaiset. Niin totta. Vertailua eri aikakausien äitiydestä voisi laajentaa satojen tai vaikkapa tuhansien vuosien taakse. Mutta jo kahden sukupolven vertailulla selviää oleellisin. Vauvanhoitotavat ja äitiyden ihanne heijastelevat aina kulloistakin aikaa ja yhteiskuntaa. Ne, jotka paukuttavat toisia päähän lastenhoito- ja kasvatusoppailla, syyllistävät ja tuomitsevat, voisivat muistaa sen, kuinka suhteellista kaikki on. Äitiyteen liittyy paljon ikiaikaisia asioita. Äitiys on ihmeellinen asia, joka ravistelee ihmistä tunnetasolla. Mutta se, mitä ja miten vauvalle syötetään, missä nukutetaan ja miten hoidetaan, on vaihdellut aikojen saatossa valtavasti. Ne asiat eivät ole oleellisia niin kauan kuin vauvan perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.

Totta kai kasvavaa tietoa pitää käyttää hyödyksi, mutta ehdottomuus asiassa kuin asiassa on pahasta. Varsinkin niin herkässä asiassa kuin äitiys. Järjen ja sydämen käyttö on sallittua. Ihan kelvollisia meistäkin tuli, vaikka olimme vauvalassa, joimme mehua pullosta ja äitimme lähtivät töihin, kun olimme vasta muutaman kuukauden ikäisiä.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Perhettä perustamassa

Eilen pohdin normienmukaista perhe-elämää. Aiheeseen sopivasti liittyen luin myöhemmin päivällä Jani Toivolan blogikirjoituksen, joka käsittelee tasa-arvoista avioliittolakia sekä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta - tai niiden puutetta. Olen Toivolan kanssa äärimmäisen paljon samaa mieltä. En väitä, että adoptioprosessi olisi helppo tai ongelmaton sen enempää lapsen kuin vanhempienkaan kannalta, mutta tuntuu, että siitä on tehty kohtuuttomankin vaikeaa. Maailmassa on miljoonittain lapsia vailla kotia. He istua kyyhöttävät jossakin lastenkodin nurkassa ja odottavat, että joku ottaisi syliin, katsoisi silmiin, rakastaisi. Toisaalla taas on pariskuntia ja yksineläjiä, jotka kaipaavat kipeästi omaa lasta. 

Miksi näitä tarpeita ei voida auttaa kohtaamaan nykyistä helpommin?

Adoptioprosessi on nykyisin sellainen, että adoptiolasta haluavalta vaaditaan suorastaan yli-inhimillisiä ominaisuuksia, jotta kelpaisi vanhemmaksi. Typerintä on se, että täytyy olla avioliitossa elävä hetero. Ihan niin kuin noista ominaisuuksista kumpikaan olisi minkäänlainen tae hyvälle perhe-elämälle.

Tietenkin adoptoijan motiiveista ja ennakoitavissa olevista ongelmista pitää ottaa selvää, mutta veikkaanpa, että valtaosa lasta toivovista on täysin normaaleja ja tavallisia ihmisiä riippumatta perhemuodosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Varmasti he ovat sellaisia, joilla on lapsenmentävä aukko sydämessä. En myöskään usko, että perhettä vailla olevat lapset kaipaavat mitään ihmeellistä. Tavallinen arki ja tavallinen perhe riittävät. Enkä tarkoita nyt tavallisella näitä naimisissa olevaa heteroparia, vaan ketä tahansa kahta aikuista, jotka elävät sillä tavalla säännöllistä ja vakaata elämää, että voivat tarjota lapselle turvallisen kodin. Perheen vanhempien sukupuolijakaumalla on hyvin vähän tekemistä näiden ominaisuuksien kanssa. 


Usein kuulee perusteltavan kielteistä kantaa sateenkaariperheiden adoptiotoiveisiin sillä, että adoptoitavaksi annetuilla lapsilla on jo kyllin rankkoja kokemuksia taustallaan, ja normiperheestä poikkeava perhe on heille liikaa. Riski tulla kiusatuksi on liian suuri.Tässä kohtaa kysyn aina, että oikeastiko joku voi olla sitä mieltä, että lapselle on parempi jäädä kyyhöttämään sinne orpokodin nurkkaan kuin päästä rakastavaan ja tasapainoiseen perheeseen? Itse olen jyrkästi eri mieltä. Vanhempien seksielämä ei vaikuta lasten elämään heteroperheissäkään, joten miksi ja miten se sitten homo- tai lesboperheissä vaikuttaisi? 

Hyvä vanhempi on tasapainoinen ja turvallinen, sitoutuu lapseen ja huolehtii tämän perustarpeista. Antaa rakkautta ja rajoja. Niin kuin Jani Toivolakin kirjoittaa, adoptiossa tärkeintä on lapselle turvallinen, rakastava koti. Muulla ei ole väliä. Tai ei pitäisi olla. Jos on, ollaan taas sotkeuduttu normiviidakkoon, siihen, jonka ihminen on omassa päässään luonut ja jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.


Perheen käsite ylipäätään on kiinnostava. Yhä harvempi perhe on perinteinen kahden naimisissa olevan heteron muodostama ydinperhe. Yksinhuoltajia ja uusperheitä on enemmän kuin koskaan - ja perheissä voi olla sinun, minun ja meidän lapsia, kenties myös eksien lapsia edellisistä liitoista. Sateenkaariperheitäkin löytyy. Mikä tekee perheen? Yhteiskunnan toimintojen kannalta tarvitaan virallista perheen määritelmää, mutta käytännön näkökulmasta määritelmät voivat olla riittämättömiä ja joustamattomia. Perheitä voivat muodostaa sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sukua toisilleen.

MTV3:n mainio draamasarja Klikkaa mua esitteli kuluneen syksyn aikana modernin suomalaisen perheen. Nuoret aikuiset muuttavat usein opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja sukulaisistaan. Näin oli sarjan päähenkilön, Ellankin, laita. Siteet biologiseen lähipiiriin voivatkin olla välimatkan takia heikot, koska mahdollisuuksia tapaamisiin on suhteellisen vähän. Kaukana asuvista sukulaisista ei välttämättä olekaan tueksi kriisi- ja ongelmatilanteissa. Jos mummo asuu toisella puolella Suomea, hänestä ei ole apua akuutissa lapsenhoito-ongelmassa, eikä sisko voi tuoda vatsatautiselle jaffaa ja korppuja, jos välimatkaa on useita satoja kilometrejä. 

Ystävät sen sijaan ovat lähellä. Heidän kanssaan voi jakaa iloja ja suruja ihan kasvotusten, ja lastenhoitoapuakin järjestyy. Klikkaa mua -sarjan Ellalla oli varmasti suomalaisittain poikkeuksellisen tiivis ystäväpiiri, mutta jotakin hyvin tuttua hänen perhekuviossaan oli. Televisiosarjan Ellan perheeseen kuuluivat lapset ja lasten isät, uudet puolisot sekä ystävät omine perheineen. Oman äitinsä kanssa Ellalla oli sen sijaan selvästi ongelmallinen ja etäinenkin suhde.  

Itsekin koen ystävät läheisemmiksi kuin esimerkiksi omat sisarukseni, jotka eivät tiedä minusta juuri mitään. Eivät he ole olleet parikymmentä vuotta nuoremman pikkusiskonsa elämästä kiinnostuneita oikein koskaan. Lisäksi olen eri sukuolvea, joten elämäntilannekaan ei ole koskaan meitä yhdistänyt. Ystävien kanssa sen sijaan minulla on paljon yhteistä, vaikka osa elääkin hyvin erilasisessa elämäntilanteessa kuin minä.

Voisikin päätellä, että biologia ja perhe eivät liity toisiinsa oikeastaan millään tavalla. Kyse on sitoutumisesta ja tahdosta pitää huolta toisesta. Ja sitoutua voi sellaiseen, jonka kanssa ei ole biologista sidettä - tehdäänhän niin parisuhteissakin. Perheen käsitettä soisi laajennettavan. Ainakin epävirallisesti. Lapset ovat tunnetusti sitä onnellisempia, mitä enemmän heillä on turvallisia ja välittäviä aikuisia ympärillään ja vanhempien jaksaminen lisääntyy, kun vastuuta voi jakaa. Samoin adoptioprosessia ja -kriteereitä pitäisi ehdottomasti järkevöittää, jotta yhä useampi lapsi saisi rakastavan perheen. On suorastaan traagista, että ihmiset, jotka kaipaavat toisiaan, eivät voi kohdata vain siksi, että joku jossain keksinyt määritellä perheen normin toisenlaiseksi. 

torstai 1. joulukuuta 2011

Normisuunnistusta

Voiko talvella tarjota mansikkakakkua vai kuuluuko se pelkästään kesään? Pitääkö lapsen hoitajille viedä joulumuistamiset vai ei ja jos pitää, niin millaiset? Mitä päälle baariin, että olen trendissä mukana? Kuinka leikata hiukset, ettei näytä juntille, liian pliisulle eikä liian erikoiselle? Mitä mieltä nimestä, en halua että lastani kiusataan. Montako joululahjaa lapselle on tarpeeksi, mikä liian vähän? Millainen auto, koti, työ, perhe, harrastukset pitää olla, ettei naureta, kummastella, kauhistella?

Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.  

Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.

Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.

Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä,  harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.


Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että  juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman? 

Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista. 

Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen. 

Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii. 

Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.


Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.

Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin. 

Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.