Stailattu

Meilläkin - niin kuin monessa muussakin lapsiperheessä - on käyty tänään virpomassa. Eilen aamulla miesväki haki oksia ja me poitsun kanssa koristelimme ne illalla. Tai oikeastaan poika koristeli, minä sain olla lähinnä teipinojentaja-assistenttina. Teen kuulemma niin tylsiä oksia. (Ei varsinaisesti haittaa, ettei koristeluvastuu enää jää äidille...) Jälki oli toki varsin riemunkirjavaa, mutta samalla myös virpojan itsensä oloista.

 

Äsken, kun kotiuduimme lapsen kanssa virpomisreissulta, rupesin selailemaan blogeja. Melkein joka toinen päivitys koski sattuneesta syystä - virpomista. Mutta voi, minkälaisia oksia kuvissa näkyikään. Mustaa ja korkeintaan valkoista, sievät suikaleet washi-teippiä, musta-valkoista totta kai. Okei, upeita koristeita tietenkin. Ennen kaikkea sisustukseen sopivia. Esimerkiksi tällaisia.

En tiedä mitä sanoa. Muuta kuin sen, että tässä lienee ratkaiseva ero minun ja sisustusihmisten välillä. Minusta kuuluu olla värikkäitä ja vähän korneja. Sellaisisia, joista lapset pitävät. Ei musta-valkoisia ja tyylikkäitä. En usko, että kukaan lapsi valitsee mustia sulkia oksiinsa, jos saa itse valita.

Viimeisen päälle sisustetut ja stailatut kodit ovat toki kauniita katsella. Mutta miten on elämän laita? Jos kaikki sisustukseen sopimaton siivotaan näkyvistä, siivotaanko myös kaikki muut ongelmat henkisen maton alle? Miksi kaiken pitää olla niin täydellistä? En ymmärrä. Onko lapsilla omaa tilaa, saavatko he vaikuttaa omiin asioihinsa - vai onko kaiken miellytettävä äidin silmää. 

Totta kai voi olla, että kuviin pääsivät vain sisustukseen sopivat oksat, mutta muunlaisiakin oli olemassa. Kaikki ei ole sitä, miltä blogissa näyttää.

Mutta taas kerran minun ärsytyskynnykseni ylitti hillitön silottelu ja täydellisyydentavoittelu, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu vastenmielisemmältä ja vastenmielisemmältä. Anteeksi vaan.