Talvista II

Lisää talvisia kuvia iloksenne. Nyt on luonto niin kaunis kyllä, ettei mitään järkeä. Nautitaan <3.

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Kahdeskymmenes kolmas luukku - Juhlan aika

Kävimme tänään perheen kanssa Prismassa tekemässä viimehetken ruokaostoksia ennen joulun viettoon hiljentymistä. Poislähtiessämme vastaani tuli kaksi vahvassa laitamyötäisessä ollutta miestä. Itse asiassa näytti ainakin äkkivilkaisulla siltä, ettei tämä ollut ryyppyputken ensimmäinen päivä. Toisella miehistä oli kädessään seteli. "Pitää sitä ny perkele lapsille lahjoja olla", kuulin hänen sanovan kaverilleen. 

Niin. Pitäähän sitä. Mutta veikkaan kyllä että lapset - olivatpa he minkä ikäisiä tahansa - toivoisivat, että isä olisi jouluna selvin päin. 

On juhlan aika. Nautitaan joulusta, vapaapäivistä, läheisistämme, herkuista. Annetaan aikaamme heille, joita eniten rakastamme. Mikään materia ei sitä voi korvata.

Roolimalli

Ainakin eilen vielä roskalehdistö huusi kovaan ääneen Julia (Johannan sisko) Tukiaisen kuolemaa ja traagista kohtaloa. Teki pahaa. Antaisivat tyttöraasun levätä rauhassa. Jos olen yhtään oikein ymmärtänyt, Julia Tukiainen eli viimeiset vuotensa melkoisessa alennustilassa. 

Sitten tulin toisiin aatoksiin. Tukiaisesta nimenomaan pitää kirjoittaa! Paljon! Kaikki makaabereimmatkin yksityiskohdat esiin vain! Olisi nimittäin enemmän kuin hyvä, että kaikki, varsinkin julkkiksiksi haluavat nuoret tytöt saisivat tutustua Tukiaisen elämän kaikkiin eri vaiheisiin. Ehkä he ymmärtäisivät, ettei ilmaisia lounaita ole ja että glamourmallin tai -tanssijan hommissa glamour nimenomaan loistaa poissaolollaan. Ehkä he ymmärtäisivät olla antautumatta hyväksikäytettäväksi ja muistaisivat oman ainutlaatuisuutensa, jolle ei tee kunniaa (puoli)alastomana keikkuminen jossakin onnettomissa räkälöissä. Ja ehkä he ymmärtäisivät, ettei julkisuus voi olla mikään itseisarvo ihmisen elämässä. Julia Tukiainen voisi olla erinomainen roolimalli nuorille, varoittava esimerkki siitä, millaista elämää ei ainakaan kannata tavoitella.

Toki niinkin, että vainajaa tulee kunnioittaa eikä kaivella esiin hänen elämänsä likaisimpia yksityiskohtia. Mutta jotenkin tuntuu, että olemme Julia Tukiaiselle velkaa hänen viisitoistaminuuttisensa julkisuudessa. Niin kova oli neidin pyrky otsikoihin. Hän ei varmaankaan panisi pahakseen ajatusta, että oli kerrankin kuuluisa.

Veteen piirretty viiva

Poikani aloitti tänä syksynä koulun. Kaiken kaikkiaan uuteen arkeen on solahdettu vaivattomasti ja lapsi viihtyy koulussa. Oppimisen ilo on silmiinpistävää. Silti koulu on tuonut mukanaan myös uusia haasteita. Sosiaaliset suhteet ovat mutkikkaita aikuisillekin, saati sitten seitsemänvuotiaille. 

Jostakin syystä olen muistellut viime päivinä paljon aikaa, kun poika oli taapero. Silloin lapsen vieressä kulki koko ajan aikuinen - joko vanhempi tai perhepäivähoitaja - joka herkeämättä ohjasi lasta erilaisissa tilanteissa. Päiväkodissakin kontrolli oli tiukka, vaikka toki vähitellen lapsi alkoi luovia kaverisuhteissaan hiukan itsenäisemminkin. Tässä suhteessa koulunaloitus on valtava muutoksen paikka: on koulumatkaa, välituntia, iltapäiväkerhoa ja lukemattoma muita tilanteita, joissa aikuinen ei ole, ei voi olla, eikä toisaalta edes pidä olla, aina paikalla ohjaamassa ja selvittämässä syntyneitä ristiriitatilanteita.

On luotettava lapseen - ja siihen, että elämä opettaa.

On haastavaa opettaa lasta olemaan joustava mutta jämäkkä, kun ei voi olla joka käänteessä paikalla neuvomassa, miten toimia missäkin tilanteessa eikä voi antaa mukaan miljoonasivuista manuaalia, jossa olisi ratkaisu kaikkiin pulmatilanteisiin. On haastavaa selittää ymmärrettävästi lapselle se, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja pitää osata tehdä kompromisseja, mutta on osattava myös pitää kiinni omasta reviiristä, omista oikeuksista ja omista tarpeista? Että aina ei tarvitse luopua omasta, vaikka toiset pitääkin aina ottaa huomioon.

Syksyn aikana on käyty läpi tilanteita, joissa uimakoulukaveri pukkasi poikani rivistä pois yksinkertaisesti toteamalla, että "mä tuun tähän". Tässä tapauksessa ratkaisu oli helppo: neuvoin lasta pysymään paikallaan ja toteamaan kaverille, että tämä on hänen paikkansa. Kaveri joka ei tullut ajoissa riviin, etsiköön paikkansa muualta. Toimi.

Sitten ilmi on tullut myös kinkkisempiä tilanteita: niitä, jossa mietitään, kuka saa istua kenenkin vieressä ruokalassa ja onko aina pakko leikkiä isommassa porukassa vai saako joskus leikkiä kaverin kanssa kaksin. Niihin ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua, sillä asioita pitäisi osata tarkastella monesta näkökulmasta: et saa omia kaveria itsellesi, mutta toisaalta myös sinulla on oikeus istua haluamallasi paikalla tai leikkiä kaverin kanssa, jopa kaksinkin. Sinua ei saa sysätä syrjään, etkä sinä saa sysätä ketään syrjään. 

Näiden poikani kanssa käymieni keskustelujen aikana olen muistanut kipeästi omia kouluvuosiani. Jossakin vaiheessa ala-astetta paras kaverini muutti pois paikkakunnalta. Kaikilla luokkakavereillani oli jo vakiintuneet kaveripiirinsä, eikä niihin oikein mahtunut. Olin monta vuotta kovin yksinäinen ja ulkopuolinen. 

Käsittäkseni poikien maailmassa sosiaaliset suhteet ovat luonnostaan joustavampia, kaveripiirit isompia eikä klikkejä synny yhtä helposti kuin tyttöjen bestis-kulttuurissa. Silti olen painottanut lapselleni painottamasta päästyäni - varmaan liikaakin - sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Piste. Siksi en ole aivan varma, osaako hän pitää suuressa maailmassa puoliaan. 

Luultavasti huoleni on turha, mutta kaikkea sitä tulee pohtineeksi, kun käsittelyssä olevista tilanteista on aina vain joko yhden tai useamman osapuolen subjektiivisesti värittynyt kertomus. Niistä on hankalaa muodostaa objektiivista kokonaiskuvaa, vaikka lapsen ohjaamisen takia tärkeää olisi nimenomaan tietää, mitä tapahtui todella.

Periaatteita

Nappasin kiinnostavan blogihaasteen ihanan Elenan Kauniimpi maailma -blogista. Haasteen on aloittanut alunperin Johanna Koo Löytö-blogissaan. Näin Johanna Koo kirjoitti:

 "Haluan aloittaa haasteen, jossa kerromme omia periaatteitamme bloggareina. Mikä on sinulle tärkeää? Mitkä asiat saavat sinut harmistumaan blogimaailmassa? Miten suhtaudut kuvien oikeuksiin? Miten hoidat yhteistyöpostaukset? Kerro asioista vapaamuotoisesti ja omalla tyylilläsi. Itse haluan tällä tavoin kertoa omat periaatteeni ja ajatukseni julkisesti, jotta lukijani saavat rehellisesti tietää mitä mieltä olen asioista."

  

Ajatuksella on väliä

 Minulle bloggaamisessa on tärkeää asioiden jakaminen. Kirjoitan maailmanmenosta, pienemmistä ja suuremmista ilmiöistä. Kirjoitan siitä, mitä olen nähnyt, kuullut, lukenut, kokenut tai muuten vain pohtinut. Haluan ottaa kantaa asioihin,kertoa totuuden omasta näkökulmastani. Toisaalta kirjoittaminen on aina ollut minulle ajattelemisen ja ymmärtämisen väline. Näistä syistä bloggaamisenkin aloitin.

Etenkin aluksi blogi oli minulle julkinen päiväkirja, johon raapustin merkintöjä itseäni kiinnostavista aiheista. Jotta muistaisin. Monia aiheita olen jatkojalostanut esimerkiksi lehtijutuiksi. Mutta mitä kauemmin olen sivusilmäillyt, sitä tärkeämmäksi koen keskustelun. Olen iloinen, jos onnistun teksteilläni herättämään lukijoissakin ajatuksia. Asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, uudet näkökulmat asioihin ovat oikein tervetulleita. 

Herjaavia tai tarkoituksellisen ilkeitä kommentteja en kuitenkaan julkaise. Niitä on blogiin jätetty varmaan triplamäärä verrattuna asiallisiin kommentteihin, mikä on kaikkien näiden postausten jälkeen edelleen yhtä hämmentävää. En ymmärrä, miksi kirjoittaa kerta toisensa jälkeen, kuinka mitätön, huono ja typerä blogi Sivusilmäilyä on. Tätä kun ei kenenkään ole pakko lukea.

Kirjoitan joskus tarkoituksella provosoivasti. Mutkien suoriksi vetäminen ja ilmiöiden yksinkertaistaminen on harkittu keino tavoitella ilmiöiden ytimiä. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, ettenkö olisi suorapuheinen (-kirjoitteinen) pohjalainen, joka suhteellisen usein raapii päätään miettien, miksi ihmiset ärsyyntyvät kirjoituksistani niin helposti ja niin kovin. Minä kun en missään nimessä tarkoita loukata ketään tai mitään. 
 
 Kuvat kertovat

Jotta blogi ei olisi liian paasaava ja raskaslukuinen, olen halunnut höystää tekstejä kuvilla ja kokonaisilla kuvapostauksilla. Eräänlaista sivusilmäilyä sekin.

Jos jotakin olen bloggaamisen myötä oppinut, niin valokuvaamista. Aluksi ajattelin, etteivät kuvat sovi blogiini, mutta sittemmin olen joutunut tunnustamaan itselleni, että kyse oli sekä osaamisen että uskalluksen puutteesta. Mestarikuvaaja en ole vieläkään ja kuvausvälineeni ovat edelleen vaatimattomat, mutta väitän oppineeni melkoisen paljon kuitenkin. Lukijoilta en ole saanut kuviin liittyen oikein minkäänlaista kommenttia, en siis tiedä, koetaanko lisääntyneet kuvat hyvänä vai huonona asiana, mutta itse koen niiden keventäneen blogini ilmettä ja toisaalta syventäneen sisältöä.

Kaikki kuvat ovat omiani, ellen toisin mainitse. Muutaman kerran olen "lainannut" osuvan kuvan internetin syövereistä, lisäksi olen julkaissut ystäväni ottamia kuvia. Luvan kanssa tietysti. Olen äärimmäisen kriittinen "lainattujen" kuvakollaasien suhteen. Tekijällä on oikeus tuotoksiinsa, vaikka kuva olisikin internetissä julkaistu.

Minulle on tärkeää, että blogi on ulkoasultaan selkeä ja helppolukuinen. Tiedän olevani kirjoittajana monisanainen. Kun kirjoitan, enimmäkseen karsin, tiivistän ja järjestän. Hassua, että teen samaa työksenikin - ja silti en osaa itsekään kirjoittaa kerralla "valmista".

 Riippumaton

Blogillani ei ole yhtään yhteistyökumppania. En ole koskaan saanut esimerkiksi arvontaan palkintoja mistään, vaan olen itse ostanut kaikki arpomani tuottet.

Minusta "yhteistyökuviot" ovat blogimaailman suurin ongelma. En ensinnäkään ole nähnyt vielä yhtään blogia, jonka taso ei laskisi ja omaperäisyys ei kärsisi yhteistyön myötä. Esimerkiksi sisustusblogeissa on suorastaan koomista, kun bloggaajat yhtä aikaa "innostuvat" milloin jostakin uudesta mallistosta, milloin samanlaisesta kynttilänjalasta. Ei voi kuin ihmetellä, eivätkö he todellakaan tajua, että tyhmempikin lukija tajuaa tällaisissa tilanteissa takana olevan yhteistyökuvion? 

Ongelmallista onkin juuri se, ettei yhteistyötä merkitä aina riittävän selvästi. Haluan tietää, jos yhteistyökuvio rajoittaa bloggaajan mielipiteitä tai jos hän hyötyy esimerkiksi linkkiklikkauksista rahallisesti. Myötähäpeää aiheuttaa se, että osa bloggaajista väittää, että he kyllä kertovat rehellisen mielipiteensä mainostamistaan tuotteista. Niin varmaan.

Joku varmaan ajattelee, että kyse on kateellisen panettelusta, kun oma blogi on niin tylsä ettei kukaan tai mikään yritys halua tehdä yhteistyötä. Mutta voin rehellisesti vakuuttaa, että haluan jatkossakin pysyä riippumattomana ja sitoutumattomana. Mutta jos esimerkiksi jokin hyväntekeväisyysjärjestö ehdottaisi yhteistyötä, saattaisin hyvinkin olla valmis osallistumaan talkoisiin. Riippuu tapauksesta.

Olisi mukavaa kuulla kommentteja, miten te lukijat Sivusilmäilyn koette? Tuliko tekstissäni esiin jotakin uutta? Herättikö teksti teissä ajatuksia?

Sana on vapaa!

Maailma on sun

 

Jokin aika sitten ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli oikeistonuoria käsittelevä juttu. Jutun lopussa oli siteerattu kokoomusnuorten puheenjohtajaa Susanna Koskea, joka oli kiinnostunut politiikasta 14-vuotiaana. 

"Silloin aloin pohtia, miten sellaisesta tuppukylästä kuin Laihia pääsee maailmalle. Tulin siihen tulokseen, että omilla teoilla täytyy olla elämässä jokin merkitys", Koski tilittää.

Niin ikään eteläpohjalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena tiedän hyvin sen tunteen, mikä kai jokaisen teinin mielen valtaa jossakin vaiheessa. On pakko olla olemassa jotakin parempaa ja suurempaa kuin tämä kylä, nämä samat, pystyynkuolleet ihmiset ja maisemat. Täältä täytyy päästä pois. Ja sitten sitä ottaa ja lähtee "suureen" maailmaan - ja huomaa, että samanlaista on kaikkialla. Toki suuressa kaupungissa tekemisen mahdollisuudet ovat erilaiset kuin maalla, mutta ihmisen resurssit ovat yhtä rajalliset kaikkialla. On asennekysymys, kaipaako onneen merkkituotteita ja trendikkäitä ureheilulajeja, vai riittääkö yksinkertaisempi elämä. Sen tiedän, että aidan takana ruoho on vihreämpää vain sananlaskuissa.

Saattaa kuulostaa katkeralta, mutta se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Haluan muistuttaa Susanna Koskea ja hänen kaltaisiaan kiipijöitä siitä, että elämä on juuri niin pystyynkuollutta tai rikasta kuin miksi sen itse tekee. Koski on siis oikeassakin: omilla teoilla on elämässä valtavan suuri merkitys. Jos nostaa nokan pystyyn ja haistattaa kaikelle pitkät, voi olla varma, että elämä on ankeaa. Ei ole väliä, asuuko New Yorkissa, Delhissä, Helsingissä vai Laihialla. Pitää nähdä hyvä ympärillään.

Palaan jälleen Instagramiin: joskus katselen satumaisia otoksia kateellisena. Helppoahan noiden on olla hyviä kuvaajia, noissa maisemissa. Toista se on täällä, saatta mieleen livahtaa. Hetkinen. Juuri näin en halua ajatella. Haluan nähdä hyvät asiat juuri täällä, tässä maassa, kaupungissa ja kaupunginosassa, tällä kadulla. Tässä kodissa, näiden ihmisten parissa. Mitä enemmän tarkkailen ympäristöäni linssin läpi, sitä enemmän näen kauniita asioita. Meillä ei ole täällä valtamerta, ei vuoristoa tai viidakkoa, joita kuvata. Mutta meillä on muuta. Suomalainen estetiikka on pientä, vaatimatonta ja vähäeleistä. 

Sitä Susanna Koskenkin toivoisi oppivan arvostamaan. 

Halusin vain kiit(t)ää

Tänä kesänä eivät ole siivet juuri maata ehtineet viistää, sen verran kovaa ja korkealla on liidetty Elonkerjuu Airlinesin kyydissä pitkin Suomenmaata. 

Kuopio, Himos, Seinäjoki, Tampere, Jyväskylä, Teuva, Hämeenkyrö ja vielä kerran Tampere... upeita keikkoja, arjen yläpuolelle kohottavia elämyksiä kaikki kahdeksan kohtaamista. On myös ollut ilo tutustua uusiin ihmisiin ja saada foorumeilta tutuille nimille ja kasvoille äänet ja olemukset. 

Kulunut vuosi on ollut ihmeellinen, monessa suhteessa. Elonkerjuu on ollut vahvasti mukana jokaisessa tunnelmassa. Vuosi sitten olin almaissa, enemmän kuin itselleni uskalsin edes myöntää. Niihin tunnelmiin Elonkerjuun musiikki, keikkailo ja energia toivat valoa ja uskoa. Sopivan napakoita potkuja persauksille, itsenäistymistä ja rohkeutta olla minä. 

Sitten kun asiat alkoivat valjeta, musiikki toi mukanaan kuplivaa iloa ja ultimaattista rentoutumista. Otetaan soittolapiosta kiinni ja annetaan mennä! Opin heittäytymistä ja hyväksyntää. Sain itseni takaisin.

Nyt, kun Kesä siivillä 2013 on taputeltu valmiiksi ja Elonkerjuu viettää ansaittua lomaa (vaikka eivät nuo taida lomailla sanan varsinaisessa merkityksessä kukaan...) ennen uuden levyn tekoa ja syksyn keikkoja, tunnelmat ovat haikeat mutta kiitollisen onnelliset. Takataskussa on niin paljon hymyä, huumoria, hulluutta ja hellyyttä, että kyllä näillä jaksaa tormata kohti pimeneviä iltoja ja sateesta harmaita aamuja. Ja jos joskus tuntuu vaikealta, ei tarvitse kuin kuunnella Sä tarttet - ja jo on suupielet taas korvissa.

Kiitos Elonkerjuu, kiitos Syntymähäjyt, kiitos keikkakaverit! Puss och kram kaikille!

Muutama (uusinta)otos kesän keikoilta

Sielunmaisema

Näitä kuvia olisi vielä parikymmentä lisääkin, mutta taisi tulla selväksi jo, minkälainen on minun sielunmaisemani. Nämä kuvat on otettu Kauhajoen Kainastolla eilen.

Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä. 

Kuukausi sitten

Sunnuntain ratoksi muutama räpsäisy kuumalta kesäpäivältä suunnilleen kuukausi sitten.

Ihan vain pikkuisen leikin jälleen Picasan kanssa ;). Erityisesti kahden viimeiden kuvan kohdalla jäin miettimään, olisiko horisonttia pitänyt sittenkin suoristaa enemmän...

Käykäähän myös osallistumassa arvontaan!

P.S. Ei riitä taas järki tämän Bloggerin kanssa. Yksi kuvista on eri kohdassa kuin muut, mutta vaikka kuinka yritän muokata, se ei suostu siirtymään siistiin jonoon. Olkoon siis.

Pieniä asioita

Tulin tuossa siivotessani ajatelleeksi, kuinka onnellinen sitä voikaan olla, kun pääsee kävelemään omin jaloin kaupungilta kotiin ja jaksaa sen jälkeen vielä touhutakin kaikenlaista ilman hammastenkiristystä ja hevoskuormallista särkylääkettä. Tai kun huomaa, että jaksaa hengata päivän festareilla, enimmäkseenhän sekin on jalkojen päällä oloa. Ehkä minä joku päivä vielä olen entisessä lenkkikunnossakin.

Tällaiset pienet asiat, niistä syntyy suuri onni. 

P.S. Sivusilmäilyä täyttää viikon päästä 2 vuotta. Mikäs olisi hyvä tapa juhlistaa merkkipäivää?

Paras lahja

Pelottava aikuisuus

Uusimmassa Anna-lehdessä laulaja Arttu Wiskari ruotii elämäänsä. Wiskarista on tulossa loppuvuodesta isä, mikä on saanut hänessä aikaan ryhtiliikkeen: olut on vaihtunut kevytkokikseen ja niin edelleen. Wiskari sanoo ottavansa vanhemmuuteen liittyvän vastuun vakavasti, mutta aikuinen hän ei vielä 28-vuotiaana koe olevansa. Wiskarin mukaan ihminen on aikuinen vasta sitten, kun on kipannut molemmat vanhempansa valkoisten liinojen avulla kuoppaan.

Tiedä sitten johtuuko siitä, että itse menetin isäni jo 7-vuotiaana, mutta minusta aikuisuuden väheksyminen on vastenmielinen ilmiö. Mitä muuta aikuisuus on kuin vastuun kantamista itsestään ja perheestään? 

Toki aikuisuus näyttäytyy 14-vuotiaan silmissä ankeana kaavoihin kangistumisena, tylsänä puurtamisena ja loputtoma huolehtimisena, jos kohta myös vapautena käyttää aikansa ja rahansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Aikuistuvat nuoret adoptoivat mieluusti vain jälkimmäisen näkökulman. Sitten kohta ihmetellään, miksi elämä on niin tyhjää.

Päivi Räsänen sanoi kohutussa puheessaan Kansanlähetysseuran kesäpäivillä mielihyvän tavoittelun olevan aikamme suurin epäjumala. Olen asiasta harvinaisen paljon samaa mieltä. Heti-mulle-tänne-kaikki-nyt -tyyppisessä extreme-kokemusten maailmassa ei ole muodikasta sanoa olevansa ihan tavallinen ihminen, joka elää ihan tavallista elämää ihan tavallisessa kodissa, tekee ihan tavallista työtä, syö tavallista ruokaa ja harrastaa tavallisia asioita. Vastuunkanto muista kuin korkeintaan itsestä ei myöskään ole muodikasta. Aina halutaan säilyttää takaportti avoinna villiin ja vapaaseen nuoruuteen. Aikuisuuden myöntäminen merkitsee tuon portin sulkemista.

Minusta on kornia ja surullista, jos kolmekymppinen ihminen sanoo, ettei ole vielä aikuinen. Itse asiassa se on yhtä naurettavaa kuin ne viisi-kuusikymppiset naiset, jotka ovat jääneet meikkautyylissään, kampauksessaan ja pukeutumisessaan kultaiselle 80-luvulle. Haloo! Aika kuluu ja elämä menee eteenpäin. Ihmisen pitäisi mennä myös.

Ei aikuisuus pure eikä satuta. Se on luonnollinen osa elämän kiertokulkua. Aikuisen vapautta on tehdä elämästään omannäköisensä, kunhan muistaa vastuunsa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla aikuinen. 

Kesäfiilis