Fiilistele elämää

Viikonvaihteen Ilonassa on juttu malli-juontaja Karita Tykästä, joka paljastaa olevansa muuttunut nainen. Vuosien ja perheen myötä Tykkä on oppinut, ettei kiire ole menestyksen mitta ja elämästä voi nauttia suorittamisen sijaan. Karita on rauhoittunut ja rentoutunut - ja mikä tärkeintä, oppinut sanomaan ei epämieluisille työtarjouksille. Tykän mukaan tärkeintä on muistaa fiilistellä elämää.

Toisaalla samassa lehdessä kerrotaan  eteläisen Afrikan naisten kävelevän päivittäin yhteensä 16 kertaa 384 400 kilometriä (matka Maasta Kuuhun) hakiessaan perheilleen vettä. Palkkaa he eivät tästä työstä tietenkään saa; vedenhaun lisäksi naisten kontolla on paljon muitakin käsittämättömän raskaita töitä. Kehitysmaissa naiset ovat vielä monin paikoin alistettuja ja miehensä omaisuutta. Lapsiavioliitot, seksuaalinen ja muu väkivalta ovat heille arkipäivää. Koulutus, ammatti, asianmukaisesti palkattu työ, oma raha ja oikeus päättää itseä koskevista asioista puolestaan ovat heille kaukaisia unelmia. 

Näiden faktojen rinnalla Tykän sanoma elämän fiilistelystä on suorastaan korni. Koko maailman mittakaavassa vain ani harvalla ihmisellä on mahdollisuus fiilistellä, sillä elämä kuluu selviytyessä päivästä toiseen. Afrikkalaisen naisen näkökulmasta katsottuna Tykän usko siihen, että kaikkiin vastoinkäymisiin on aina syynsä, tuntuu kerta kaikkisen naivilta. Noin voi sanoa vain nainen, jolla on hävyttömän helppo elämä.

Toki Tykän sanomisissa on perääkin. Esimerkiksi ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta on kannatettava. Ajatukset todellakin kannattaa keskittää siihen, mikä on hyvin sen sijaan, että murhetisi kaikkea mahdollista elämässä esiintyvää epätäydellisyyttä. Uskon, että positiivinen ajattelu on se, mikä kantaa niitäkin sisariamme, joilla ei meidän näkökulmastamme ole mitään. 

Ehkä se onkin sitä elämän fiilistelyä?

David Beckhamin pylly

Eilen postilaatikkoon tipahti taas Me Naiset, tuo ajan hermolla oleva ja tiedostava naistenlehti, joka väsymättä tutkii ajan ilmiöitä ja on modernin naisen puolella. Tosin tuo tiedostavuus koki taas eilen pahan kolauksen. Laura Ruoholalta kysyttiin haastattelussa, kenellä (urheilija)miehellä on paras pylly.

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Kun pyörittelin ajatusta mielessäni, joku epäili, että miehet osaavat suhtautua esieellistämiseen oikein antamalla mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja nauramalla päälle. 

En toki itsekään usko, että David Beckhamin pylly kuluu siitä, että suuri osa ellei peräti kaikki jutun lukeneet naiset sitä jokusen hetken ajattelivat, mutta jos asetelman kääntää päälaelleen, ajatus ei varmaankaan tunnu enää yhtä mukavalta. Nimittäin jos joku mies julistaisi ääneen ajattelevansa sen tai tämän tai tuon julkkisnaisen rintavarustusta, moni nainen säntäisi peilin eteen vertailemaan omia rintojaan noihin mainittuihin. Ja ahdistuisi, koska omat todennäköisesti olisivat tavalla tai toisella erilaiset. Voi olla, että olen vain huumorintajuton, mutta ajattelen niin, että sellaista huumoria tai osoittelua ei pidä harrastaa, jota ei halua itseensä kohdistuvan.

Osin ärsyyntymiseni liittyy opittuun feministiseen jargoniin, jonka yhteys tosielämään on paikoin jokseenkin hatara. Käytännössä asiat ovat erilaisia kuin juhlapuheissa. Mutta koska en halua, että naisen arvo mitataan ulkonäöllä, en halua että naiset menevät siihen ansaan, että he alkavat tasa-arvon nimissä toimia kuin patriarkaatti, se, jota vastaan on käyty pitkää ja sitkeää väsytystaistelua. 

Tiedän kyllä, että ihmiset eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan vapaita toistensa viehättävyyden arvioimisesta ja arvottamisesta. Toiset vain kolahtavat enemmän kuin toiset, ja syitä siihen voi olla monia: älykkyys, huumorintaju, empaattisuus... tai pylly. Ehkä pyllystä ei pidä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Tai sitten pitää, tasa-arvon nimissä.

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Visio

Viime aikoina näitä masentavia kannanottoja on vilissyt kaikkialla: Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola peräänkuulutti taannoin koululaitokselle suunnannäyttäjiä. Tarvitaan kansakoululaitoksen isän Uno Cygnaeuksen kaltaisia ajattelijoita ja toimijoita, joilla olisi visio siitä, minkälaista koulua ja opetusta tulevaisuuden Suomi ja suomalaiset tarvitsevat. Suomen Kuvalehdessä puolestaan teatteriohjaaja Mikko Roiha manasi teatterin luisua kohti mitättömyyttä. Varmaan kukaan ei kaipaa erityisesti esimerkiksi turkkalaista mentaliteettia, mutta ainakaan Turkan menetelmät Teatterikoilun johdossa tai ohjaukset eivät jättäneet ihmisiä kylmäksi. Niistä puhutaan vieläkin, pari-kolmekymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Ja puhuttiinhan viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan samasta ilmiöstä kirjallisuuden osalta. Mitättömyydestä.

Eikä mikään ole pahempaa kuin mitättömyys.

Fakta on, että suomalaiset ovat pieni kansa Euroopan pohjoisella laidalla. Meillä on kylmää ja pimeää silloin kun ei ole kylmää ja valoisaa, meillä on kummallinen kieli ja erityinen paikka idän ja lännen välissä. Meillä on paljon puhdasta luontoa ja sen inspiroimaa taidetta, meillä on ainutlaatuinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä, koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos. Meillä on hyvinvointia ja tasa-arvoa, josta monessa maailmankokassa tuskin uskalletaan edes unesia. Moni muu kansa olisi ylpeä kaikesta tästä, mutta eivät suomalaiset. Me nöyristelemme kaikkiin kuviteltavissa oleviin ilmansuuntiin, vähättelemme kulttuuriamme ja osaamistamme, teemme kaikkemme sulautuaksemme jenkkityyliseen hubbabubba-kulttuuriin - ollaksemme eurooppalasia. Kaikki kulttuurinen omalaatuisuus pyritään hävittämään, ettei vain kukaan huomaisi meitä suomalaisiksi. Jos joku suomalainen menestyy muualla kuin jääkiekon MM-kisoissa tai Euroviisuissa, menestys tulee suomalaisuudesta huolimatta. Vain noissa mainituissa tapauksissa me ollaan sankareita kaikki. 

Hullua, että itsenäisen kansallisvaltion, yhteiskunnallisen vakauden ja hyvinvoinnin myötä Suomi on menettänyt identiteettinsä. Heillä, joilla oli vain visio tästä kaikesta ja jotka sen innoittamana uurastivat itsenäisyyden eteen vaivojaan säästelemättä ei ollut kai minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miksi Suomen eteen kannatti uhrata jopa henkensä. Oli tämä taivas, tämä maa, sininen ja valkoinen. Ja olivat suo, kuokka ja Jussi. Oli palava into tehdä työtä ja rakentaa rakasta kotimaata.

Sitten tuli konsensus ja alamäki alkoi. Suomalaiset ymmärtävät kunnioittavat toisen mielipidettä loputtomiin, olipa kyse politiikasta, taiteesta tai koululaitoksesta, minkä johdosta julkisesta keskustelusta on tullut ärsyttävää hymistelyä. Meillä ei ole mielipiteitä, joiden takana seisoisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Emme uskalla olla asioista eri mieltä. Meillä ei ole visiota.

Aikoinaan suomalaisuusaatteen sydämeksi muodostunut Adolf Ivar Arwidssonin lentävä lause "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" kaipaisi kipeästi päivitystä. Mitä me emme ole? Millaisiksi me emme halua tulla? Mitä on suomalaisuus, jota kannattaa vaalia?

Oma vastaukseni löytyy jostakin demokratian, hyvinvointivaltiojärjestelmän, tasa-arvon, korkean koulutuksen ja omaleimaisen taiteen ja ainutlaatuisen luonnon välimaastosta. Meillä on niin paljon ainutlaatuista vaalittavaa.

Paluuta impivaaralaiseen agraariyhteiskuntaan ja yhtenäiskulttuuriin ei kuitenkaan ole. Tasa-arvon on oltava kaikkien ihmisten välistä. Siinä suomalaiset voivat toimia suunnannäyttäjinä, jos vain niin haluavat. Meitä arvostetaan muualla maailmassa. Siksi en halua, että Suomi eristäytyy umpimieliseksi tähän pohjoiseen maailmankolkkaan.

Minä toivon, että lapseni ja mahdolliset lapsenlapseni voivat olla ylpeästi suomalaisia. Että heille kansainvälisyys ei tarkoita oman kulttuuritaustan nolostelua ja häivyttämistä vaan päinvastoin sen korostamista ja vaalimista. Toivon myös, että suomalaiset lakkaavat miellyttämästä kaikkia. Kompromisseja pitää osata tehdä, mutta kaikenlainen kehitys ja edistys tarvitsevat ennen muuta visioita. On taisteltava ulos mitättömyydestä.  

Mitä Suomi ja suomalaisuus sinulle merkitsevät? Milloin olet ylpeä suomalaisuudestasi?

Ennen kaikkea äiti

Eilen tehtiin suomalaista elokuvahistoriaa. Selma Vilhusen ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa valittiin Oscar-palkinnon saajaehdokkaaksi lyhytelokuvien kategoriassa. Saavutus on huima! Luulisi, että Suomi sekoaisi Tuffi-filmsin lahjakkaiden naisten menestyksestä, sillä jo pelkkä Oscar-ehdokkuus on eittämättä merkittävä meriitti kaikkien työryhmän jäsenten uralla.

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Ilta-Sanomat esimerkiksi juhlisti tapausta lööpillä "Suomalaisäitien elokuva Oscar-ehdokkaaksi!" Otsikon vieressä lisäyksenä: "Menestyksen tausta: suuttui miehelle kotitöistä".

Täytyy myöntää, että olin purskauttaa päiväteeni näppikselle nähtyäni otsikon Facebookissa. 

Oikeasti, missä ajassa me elämme? Miten voi olla, että vielä 2010-luvun Suomessa tinkimättömien taiteentekijöiden historiallinen saavutus mitätöidään näin täysin esittämällä se jonakin kotiäitien (kaikki kunnia kotiäideille!) pikku puuhasteluna, jonka seurauksena - hups vaan - miehen kanssa käydystä riidasta ihan vahingossa sattui syntymään tällainen pikku elokuva? 

Ajatellaanko vielä oikeasti niin, että koska kyse on naisten tekemästä elokuvasta, menestyksen takana ei voi olla lahjakkuutta, näkemystä, määrätietoista työskentelyä - sanalla sanoen vankkaa ammattitaitoa? Pikku rouvat ne vain vähän suutahtivat, lainasivat isännän videokameraa ja antoivat mennä! Ja onko tosiaan niin, että nainen on yhä edelleen ennen kaikkea muuta äiti? (Jos siis sattuu olemaan äiti. Jos ei, niin sitten ) Ei ohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, leikkaaja tai jotakin muuta ammatillisesti oleellista? 

En ole koskaan kuullut, että miesten menestyksestä puhuttaessa kerrottaisiin suomalaisista isistä. Edes iltapäivälehden lööppinikkarilla ei varmaankaan olisi tullut vuonna 2008 mieleen laatia otsikkoa "Suomalaisisä lensi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoon viidettä kertaa!" Ei, isällä on aina nimi ja titteli. Hän on mäkihyppääjä Janne Ahonen. 

Miksi siis naiselokuvantekijän kohdalla pitää kärjeksi nostaa se, että hän on äiti? Selitykseksi ei riitä edes elokuvan aihe, perhe-elämä. Aihe ei ole olennaista, vaan kyky luoda oivaltava tarina, elävät roolihahmot, uskottavat puitteet sekä kyky tehdä tästä kaikesta tiivis paketti, jonka katsoja kokee teokselle uhraamansa ajan väärtiksi.  Eiväthän Titanicin tekijätkään olleet mukana uponneessa laivassa, ja silti osasivat tehdä aiheesta taidokkaan elokuvan.

Vaikka äitiys on varmaankin kaikille äideille identiteetin osatekijöistä merkittävin, tässä yhteydessä se ei ole olennaista - ei edes siinä tapauksessa, että tekijät ovat varmastikin ammentaneet äitiydestään ja perhe-elämästä inspiraatiota työhönsä. Se ei olisi olennaisinta edes siinä tapauksessa, että tekijät painottaisivat vanhemmuuden merkitystä elokuvan synnylle. 

Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan tekijäryhmä on ansainnut tulla nähdyksi elokuva-alan ammattilaisia, taitavina sellaisina. Lämpimät onnittelut ehdokkuudesta, tuffilaiset!

Epämiellyttävä totuus

Joskus olen ajatellut olevani varmaankin hullu tai vähintäänkin vainoharhainen kuvitellessani, että meitä ylipainoisia ihmisiä kohdellaan väheksyvästi vaatekauppojen lisäksi kaikkialla, minne ikinä menemmekin. Lihavaa kohdellaan b-luokan kansalaisena, jonka täytyy olla kiitollinen jokaisesta saamastaan huomion hetkestä. Joita siis saa äärimmäisen harvoin. Ainakaan myönteisessä mielessä. Lihavan pitää sietää jatkuvaa ulkonäkönsä, ammattitaitonsa ja jopa ihmisarvonsa mollaamista. Lihava on yleinen pilkan kohde. Usein pilkka on santonta, jolloin lihavan on vaikeaa sitä todistaa tapahtuneen.

Ilona Hyvä olo -lehdessä julkaistussa artikkelissa "Mieheni on rakastanut minua kaiken kokoisena" Anne Lepola todistaa, etten ole hullu enkä väärässä. Sitaatit lainattu Annen haastattelusta (teksti Sinikka Tierna).

"Minä inhoan ruoan hakemista buffetpöydästä. Olen tottunut siihen, että ihmiset tarkkailevat minua. Ottaako läski ison palan kakkua? Syökö se jättiannoksia? Hakeeko lisää?"

"Välttelin valokuviin joutumista enkä halunnut mennä sovituskoppiin vaateostoksilla. Särkänniemessä en mennyt kaikkiin laitteisiin, koska pelkäsin häpeää, jos en olisi mahtunutkaan."

"Aikuiset kohtelivat lihavaa hienovaraisemmin, tai no, ainakin sanattomasti. Heidän ajatuksensa pystui lukemaan katseista, eleistä, ilmeistä. Menin kauppaan, virastoon tai mihin tahansa, minua katsottiin päästä varpaisiin. Katseesta paistoi ällötys. Olin b-luokan kansalainen, jonka olisi pitänyt pyytää olemassaoloaan anteeksi."

"Hampurilaisbaarissa minua hävetti mennä tiskille tilaamaan. Vastassa oli aina nuori, hoikka myyjätyttö, joka katsoi minua ajatellen, ettei tuon pitäisi syödä enää yhtään ateriaa. Kun menin lääkäriin minkä tahansa vaivan takia, ensimmäinen kommentti koski painoani. Ikään kuin kaikki vaivani olisivat olleet lihavuuden syytä."

"Toisaalta olin näkymätön. Sain odottaa kaupassa ja baaritiskillä palvelua kauemmin kuin normaalipainoiset.  Se oli ihan uskomatonta! Kyllähän baarimikon täytyi minut nähdä, mutta silti hän katsoi läpi ja ohitti minut."

  
Voin allekirjoittaa sitaateista jokaisen.

Kohteletko sinä ylipainoisia ihmisiä yhtä inhottavasti? Niinpä. En minäkään sitä myöntäisi.

Päälaellaan

Kävin tänään pitkästä aikaa elokuvissa katsomassa mainion Ei kiitos -leffan. Tarina menee pääpiirteissään niin, että keski-ikäinen rouva, Heli (Anu Sinisalo), herää huomaamaan avioliittonsa (tarkemmin seksielämänsä) kuihtuneen. Mattia (Ville Virtanen) tuntuu kiinnostavan kaikki muu paitsi parisuhde, eikä Heli saa houkuteltua miestään lemmenleikkeihin millään konstilla, vaikka hänellä olisi haluja vaikka muille jakaa (monessakin merkityksessä, toim. huom.). Heli lähettääkin parin teini-ikäisen tyttären kesäksi kielikurssille ja vie miehensä katastrofaaliseksi muodostuvalle avioliiton pelastusmatkalle etelän lämpöön. Kotiuduttuaan Heli päättää hankkia rakastajan, koska kokee sen viimeiseksi oljenkorrekseen. Kuvaan astuu Heliä parikymmentä vuotta nuorempi Jarno (Kai Vaine), jolta Heli saa sitä, mitä suhteesta Matin kanssa puuttuu.

Ei kiitos perustuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin. Tarinassa on monia kiinnostavia teemoja: Ei kiitos kertoo siitä, kuinka kukaan ihminen, ei edes oma puoliso, voi vastata toisen kaikkiin tarpeisiin. Jokaisella meistä on oma polku kuljettavanamme, ja kipupisteet kohdattavanamme, eikä niitä voi sysätä kumppanin syyksi tai ratkaistavaksi. Se kertoo myös syvästi inhimillisen tarinan siitä, kuinka mikään ihmissuhde ei ole jatkuvasti) täydellinen: jokaisen meistä on valittava, mitä asioita parisuhteessa arvostamme. Kuuma kiihko häviää väistämättä vuosien myötä, ja jäljelle jää suhteesta riippuen turvallinen ja toimiva arki - tai pelkkä tyhjyys, jossa kumppanuudelle ei anneta edes mahdollisuutta.

Kaikkein vahvimmin Ei kiitos kuitenkin kertoo siitä,kuinka helppoa pitkässä parisuhteessa puolisoiden on liukua omiin maailmoihinsa, joista toisella on vain kalpea aavistus - jos sitäkään. Vaikka en usko parisuhteeseen, jonka eteen pitää kynsin hampain tehdä työtä, skarppina kannattaa olla, ettei päästä toista etääntymään liian kauas. 

Tämä kaikki puhuttelevuus jäi omassa katsomiskokemuksessani kuitenkin taka-alalle, kun aloin miettiä sitä, miten erilaiseksi tarina muuttuisi, jos sukupuoliroolit käännettäisiin päinvastaisiksi.


Jos keski-ikäinen mies ottaa nuoren rakastajattaren korvatakseen pihtailevan vaimonsa jättämää aukkoa sielussaan, kukaan elokuvateatterissa ei nauraisi. Tuskin monikaan symppaisi viisissäkymmenissä olevaa miestä, jonka mielessä ei pyörisi muuta kuin seksikohtaukset nuoren, isotissisen misukan kanssa - ei, vaikka vaimo sanoisi aina ja toistuvasti "Ei kiitos" miehen yrityksille löytää kadonnut yhteys. Miestä pidettäisiin melkomoisen varmasti itsekkäänä paskiaisena, sovinistina, joka ei välitä vaimostaan tuon taivaallista; joka ajattelee aivojen sijaan peniksellään ja jolla ei ole mitään oikeutta painostaa vaimoaan seksiin, koska naisella on oikeus kieltäytyä ja koska naiselle seksi on muutakin kuin akti. Mutta kun mies sanoo, että "mulla on oikeus mun omaan ruumiiseen", sille nauretaan.

Elokuva paljastaakin armotta muka-tasa-arvoisen yhteiskuntamme sukupuoliroolien kapeuden ja stereotyyppisyyden. Vielä nykyisinkin miehen pitää olla aina valmis seksiin, aivan kuten elokuvan nuori rakastaja Jarno on. Miehen on suorastaan kiellettyä olla haluton, olipa syy mikä hyvänsä. Näyttää siltä, että vuonna 2014 on yhä niin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus - paitsi mies. Mies ei saa tuntea, miehen pitää panna. Muuten on hiiri, vässykkä, mikä lie. 

Aika surullista. 

Edustava kumppani

 Tämän viikon Me Naisissa oli juttu ex-pyöräilijä Mira Kasslinista, joka kuulemma aikoo laihduttaa. Ihan siksi, että hänen miehensä ei pidä pyöristyneestä kumppanistaan, vaan toistuvasti muistuttaa, minkänäköinen Kasslin oli suhteen alussa. Viis siitä, että mies on lihonut suhteen aikana yhtä lailla kuin puolisonsa. Mira rakastaa miestä kiloineen päivineen, mutta miehellä on hänen mielestään lupa odottaa puolisoltaan edustavuutta. Ja onhan se niinkin, että työelämässä (kiinteistövälittäjänä) vaaditaan kaunista ja hoikkaa ulkomuotoa, sillä hoikkuus on Kasslinin (tai hänen miehensä) mukaan merkki itsekurista.

Niin. Siis ei näin. 

Aloitetaan Kasslinista ja hänen parisuhteestaan (jonka todellisesta laadusta en tietenkään tiedä mitään.) Pidin Diili-kisan aikana Kasslinia modernina naisena, joka eittämättä elää tasa-arvoisessa parisuhteessa, sillä muuten pikainen paluu työelämään vauvan syntymän jälkeen olisi ollut mahdoton. 

Mutta nyt on pakko tarkistaa käsitystään tästä moderniudesta. Siis miten niin miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta? Tarkoittaako Kasslin todella sitä, että hänen mielestään naisen on siedettävä miehen uunoturhapuromaista ulkomuotoa vaikka mikä olisi, mutta naisen itsensä on näytettävä 50-luvun amerikkalaiselta kotirouvalta, ihan vain, jotta miellyttäisi miestä? 

Ehkä on tosiaan niin, etteivät ne samat, kälyiset pieruverkkarit välttämättä nosta puolison osakkeita, mutta ei se niitä varsinaisesti laskekaan. Puolisolla on lupa olla sellainen kuin on. Sama koskee sekä naisia että miehiä. Puolisolta on toki lupa odottaa kohtuullista edustavuutta tilanteissa, joissa edustavuutta tarvitaan, mutta edustavuus ja normaalipaino eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ihminen voi olla tai olla olematta edustava kaikenpainoisena. Ja tämä koskee molempia sukupuolia.

Oikeastaan säälin Kasslinia. Tiedän itse edellisen parisuhteeni tuomalla kokemuksella, millaista on laihduttaa toisen painostuksesta. On kamalaa, kun epäonnistuminen ei ole vaihtoehto, ellei halua tulla jätetyksi. Motivaatio laihtua saattaa olla kova, mutta kilot palaavat tuplana takaisin, kun huomaa, ettei laihuus tehnytkään onnelliseksi.

Sitten Me Naisiin.

Olen erittäin, erittäin pettynyt, että moderniksi naistenlehdeksi itseään mainostava aviisi sortuu tällaisen naiskuvan levittämiseen.

On yksinkertaisesti ällöttävää, että naisia painostetaan joka puolelta laihduttamaan. Jatkuvasti saa kokea olevansa epäkelpo, ellei ole kokoa - ei enää 38 niin kuin vuosikymmen, pari sitten - vaan 36 tai sitä pienempi. Mistä löytyisi sellainen lehti, joka lähtisi taisteluun patriarkaatin aivopesua vastaan? Miehellä ei ole lupaa odottaa sen enempää (tai vähempää) edustavuutta kumppaniltaan kuin naisellakaan. Edustavuus ei ole kiloista kiinni vaan itsensä hyväksymisestä. Ihmiset ovat erikokoisia ja -muotoisia ja piste. Anorektinen naisihanne ei ole terve. Eikä työelämä ei vapaudu ulkonäkörasismista ja epätasa-arvosta koskaan, ellei sitä aleta muuttaa pala kerrallaan. Tarvitaan naisia, jotka eivät suostu mahtumaan muottiin. Ja tarvitaan tiedotusvälineitä, jotka kertovat näistä naisista toisille naisille.

En voi kuin ihmetellä, miksei muka-moderni Me Naiset ollut nostanut kanteen samassa lehdessä esiintynyttä upeaa Peppi Lankista, joka on ponnistanut surkeasta lapsuudesta huolimatta menestykseen monellakin elämänalueella. Peppi on kaunis nainen ylipainoineen kaikkineen, ja selvästi sinut itsensä kanssa. Hänen kaltaisensa naiset ovat hyviä roolimalli nuoremmille - ja meille vanhemmillekin - naisille.

Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Kuudes luukku - Itsenäisyys

Onnea, Suomi <3!

Päivän teema, itsenäisyys, houkuttelee pateettisiin sanankäänteisiin ja yleviin juhlapuheisiin. Ollaan kiitollisia veteraaneille, arvostetaan uhria, jonka he ovat antaneet, jotta meillä olisi parempi olla. Ja onhan meillä hyvä. Liiankin. On turhaa paasata arvostuksesta, kun samalla ajetaan alas suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria, hyvinvointivaltiota ja maan taloutta, valitetaan olemattomista. Veteraanien arvostus on nyrjähtänyt oudoille urille, leijona-koruiksi ja vaihtoehdottomaksi persujargoniksi.

Parasta veteraanien ja itsenäisyyden arvostamista on pitää huolta Suomesta ja ja suomalaisista - ja muistaa, että kaveria ei jätetä, elivätpä he lähellä tai kaukana. Kaikki me olemme syntyneet saman auringon alle. 

Eilen menehtynyt Nelson Mandela on sanonut, ettei kukaan meistä ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita. Tämä kannattaa muistaa.

Toinen luukku - Luksus

Luin eilen illalla lehtijutun, jossa kerrottiin elämästä Zimbabwen pääkaupungin Hararen slummialueilla. On ihmeellistä, miten vähällä ihmiset tulevat toimeen. Vielä ihmeellisempää on se, kuinka toiveikkaita he kaikesta kurjuudesta huolimatta ovat. Eräskin nainen jaksoi jutussa vilpittömästi uskoa unelmaansa omasta kenkätehtaasta, vaikka mitä ilmeisemmin hänen kohtalonaan oli myydä kadunvarsikojussaan varvassandaaleita parin dollarin päiväpalkalla lopun ikänsä.

Sekin on omalla tavallaan ihmeellistä, kuinka meillä Suomessa jaksetaan valittaa. On pakkasta! Tuulee! Pitää valita, ostanko uuden merkkilaukun vai matkustanko rantalomalle! Lempisuklaani oli kaupasta lopussa! Ei kai sellaista asiaa olekan, josta suomalainen ei epäkohtia löytäisi.

Jos vertailee elämää Hararessa ja Helsingissä, meillä eletään pelkän luksuksen keskellä. Kurjimmillaankin jokaisella on katto päällä, lämpimiä vaatteita ja ruokaa nenän edessä. Mutta onko yltäkylläisyys johtanut siihen, ettei meillä ole enää mitään, mistä unelmoida? Sitäkö tämä loputon tyytymättömyys on? 

Kapina Vuittonin laukussa

Reilu viikko sitten julkaistussa kolumnissaan Simo Ralli pohdiskeli sukupolvien välisiä eroja. Nelikymppisen punk-aikakauden kasvatin on vaikeaa ymmärtää nykyajan nuorisokulttuuria. Nykynuoret nimittäin ovat radikaalimpia ja konservatiivisempia kuin vanhempansa.

1980-luvun nuoret saattoivat järkyttää vanhempiaan vihreällä irokeesilla tai puolustamalla kaikenlaista ihmisten välistä tasa-arvoa. Nyt sellainen ei enää käy. Hulluinkaan ulkomuoto tuskin herättää olankohautusta kummempaa reaktiota - eikä suvaitsevaisuus ole muodikasta. Äärioikeistolaiset mielipiteet tai konservatiinen jakkupukupukeutuminen Louis Vuittonin olkalaukkuineen ja valkaistuine hampaineen sen sijaan saattavat aiheuttaa nykyajan keski-ikäisissä närää. Niin kuin Ralli

"Minun nuoruudessani artistit, jotka näyttävät kokoomusnuorilta ja pitävät purjehduskenkiä esiintyessään, olisi kivitetty lavalta, puhkottu bussinrenkaat ja laitettu hiekkaa naftatankkiin. Ai niin, eihän enää tarvita keikkabussia. Kamat mahtuvat siistiin Vuittonin olkalaukkuun."

 Vaikka olen jokusen vuoden Rallia nuorempi, tunnistan itsessäni saman ärtymyksen ja ihmetyksen. Olen tosin oman poikani kautta oppinut ymmärtämään Tiihosen pojan musiikkia, joidenkin kappaleiden suoruus on jopa hämmentävän innostavaa. Minun niskavillani nousevat pystyyn, kun ajattelenkin nuorta naista, joka ilmoittaa olevansa anti-feministi. Tai sitä, kuinka nuoriso uskoo perussuomalaiseen idioottipopulismiin niin helposti. Sekin ihmetyttää, millaista elintasoa vasta kotoamuuttaneet nuoret vaativat. Ei puhettakaan kirpparikalusteista tai nuudelilounaista. Uutta ja prameaa sen olla pitää! Ja kyllähän se Louis Vuittonkin kuuluu ihmisoikeuksiin siinä missä ulkomaanmatka vähintään kerran, pari vuoteen. Ja pappa betalar. Ei minun nuoruudessani vaan.

Jotenkin sen vymmärtää, että parikymppisen päässä liikkuu mitä kummallisempia ajatuksia, täytyyhän siinä iässä irrottautua lapsuudenkodin arvoista ja aatteista ja muodostaa omaa maailmankuvaa. Sitä ajattelee, että kyllä ne siitä tokeentuvat, kunhan muutaman kymmnen vuotta maailmaa tallovat. Ymmärtävät, että tuloerojen kasvu ei ole ehkä sittenkään hyvä juttu, että julkisissa palveluissa on sittenkin itua - ja että ihmiset ovat samanarvoisia reunaehdoista huolimatta.

Rallin lailla toivon, että minä-minä-maasta tulee jonakin päivänä suvaitsevainen ja välittävä maa, jossa kaveria ei jätetä.

"Voisiko olla, että tulevaisuudessa palataan tästä itseensä panostamisesta ja itsensä kanssa painimisesta yhteisöllisyyteen, muista kuin itsestä huolehtimiseen, perhekeskeisyyteen? Mene ja tiedä?" Ralli kirjoittaa.

Toivon todella, että kyse on vain Vuittonin laukun kokoisesta kapinasta, joka kyllä menee aikanaan ohi. Aika harvalla punkkarillakaan on enää irokeesia. Ainakaan vihreää. Samalla pelkään vietävästi, että kyse on pysyvämmästä ilmiöstä, uuskonservativismista, jossa ihmiset eivät enää olekaan samanarvoisia.  Että sitten, kun olen vanhainkoti-iässä (tai oikeastaan -kunnossa), minut unohdetaan laitokseen makaamaan kakat housuissa. Eihän sillä väliä, sellaisella, josta ei ole mitään hyötyä. Sellainen henkihän on esimerkiksi paljonpuhutussa Kokoomusnuorten tavoiteohjelmassa.

Aina väärässä

Me Naiset -lehden nettisivulla annetaan vinkkejä siihen, kuinka käyttäytyä Facebookissa niin, ettei ärsyttäisi ketään. Lyhyesti: älä brassaile, älä valita. Ole inhimillinen. Kohtuudella kaikkea: liika on liikaa ja liian vähän on liian vähän.

Mutta miksi kaikkia pitäisi miellyttää?

Tätä asiaa olen pohtinut viime aikoina taas paljon, kun mielipiteeni sekä täällä blogissa että Facebookissa ovat saaneet ihmiset ärsyyntymään. Ensinnäkin tämä tapaus homosaatioasia. Kirjoitin taannoin valkoisen heteron heikosta itsetunnosta. Minusta kommentit, joissa hetero väittää, ettei saa enää toteuttaa omaa seksuaalista suuntautumistaan ja että heterojen oikeuksia poljetaan nyky-yhteiskunnassa, ovat yksinkertaisesti noloja ja pöyristyttäviä. 

Kyse oli ja on siis minun tulkinnastani ja minun mielipiteestäni. Peilasin lukemaani uutista - ja myöhemmin katsomaani dokumenttia - omaan maailmankatsomukseeni, arvoihini ja arvostuksiini. En ikinä koskaan ole missään väittänyt, että minun mielipiteeni olisi jumalallinen totuus tai että olisin vastaansanomattoman oikeassa. Mutta omassa blogissani kirjoitan asioista omasta näkökulmastani, koska en voi kirjoittaa esimerkiksi kyseisessä dokumentissa esiintyneiden ihmisten puolesta.  Heillä on toki oikeus omaan mielipiteeseensä - mutta niin on minullakin. Ymmärrän erilaista ajattelutapaa, vaikka en voi sitä täysin hyväksyä, jos ja kun se vahingoittaa muita.

Onkin ollut melko raskasta ottaa vastaan useita ja taas useita haukkumakommentteja, joiden mukaan olen sairas ja blogini on oksettava, vastenmielinen ja lapsellinen. Ja minä olen yksinkertaisesti kaikessa väärässä. Oli niin tai näin, tämän blogin ensisijainen tarkoitus ei ole viihdyttää ja miellyttää - vaan herättää keskustelua. Lisäksi tämä toimii eräänlaisena päiväkirjana. On mielenkiintoista lukea myöhemmin, mitä kaikkea sitä onkaan tullut ajatelleeksi.

Sitten tuli tapaus BB. Mielestäni kommentoin Facebookissa varsin neutraaliin sävyyn, etten aio kyseistä ohjelmaa tänäkään vuonna katsoa - ja että jos ohjelma niin kovin ärsyttää (niin kuin ihmisten tilapäivityksistä saattoi lukea) suosittelen samaa taktiikkaa muillekin. Minä ja BB voimme hyvin olla samassa Suomessa, kunhan minua ei pakoteta katsomaan sitä. Minä en vain pidä kyseisestä formaatista. Piste. Toisenlaisella otteella tehtynä se voisi olla kiinnostava, sen kyllä myönnän.

Sitten menin linkittämään Facebook-sivuilleni blogitekstin, jonka kirjoittaja argumentoiden "diagnosoi" BB:n katsojat idiooteiksi. En sanonut olevani kirjoituksen kanssa täysin samaa mieltä. Silti minut haukuttiin omalla FB-seinälläni ylemmyydentuntoiseksi paskaksi. Minua vaadittiin lopettamaan jatkuva (hohhoijaa) BB-fanien mollaaminen ja hakeutumaan hoitoon. Minusta reaktio oli käsittämätön. Anteeksi nyt vain, mutta minusta hoitoon pitäisi hakeutua sen, jota toisten mielipiteet ärsyttävät noin paljon.

 Minua ei ole tehty miellyttämään muita. En osaa olla hiljaa ja myötäillä muita, jos olen jostakin asiasta jotakin mieltä. Joskus ärsytän ihmisiä tahallani, koska on hauskaa, kun syntyy keskustelua. Olen käynyt erilaisen vakaumuksen omaavan ystäväni kanssa monta kiinnostavaa keskustelua. Vaikka mielipiteet ovat päinvastaisia, on ihanaa kun voi yrittää ymmärtää. Ja voi yrittää saada toista ymmärtämään omaa mielipidettä. Tunnistan itsessäni myös Don Quijoten ja Minna Canthin perillistä. Olen valmis taistelemaan sellaisten asioiden puolesta, joihin uskon.

On toki eri asia olla eri mieltä kuin epäkohtelias. Mielipiteensä voi ilmaista kauniisti ja rakentavastikin. Tässä on itselläni opettelemista. Kun kiihdyn, suustani ja etenkin näppikseltäni voi päästä ikävääkin tekstiä, etenkin silloin, jos tuntuu että enää eivät riitele asiat vaan ihmiset. 

Mutta erilaiset mielipiteet, elämäntavat ja persoonat - ne ovat rikkaus. Toivottavasti myös anonyymit loanheittäjät ymmärtävät tämän.

Valkoisen heteron heikko itsetunto

YLE Uutiset kyseli tänään Facebookissa, miten suhtautuisin, jos lapseni opettaja olisi avoimesti homoseksuaali. Tai jos poliisi olisi, tai huippujääkiekkoilija. En ollut uskoa silmiäni - taas mennään. Hohhoijaa. 

Eikö ihmisille muka vieläkään ole selvää se, että homoseksuaalisuus ei vaikuta sen enempää opettajan, jääkiekkoilijan, papin kuin presidentinkään ammattitaitoon? Toki luettuani ymmärsin, että YLE kerää tietoja tulevaa Silminnäkijä-ohjelmaa varten, ja keskustelua ajatellen kärjostykset tietysti ovat tarpeellisia. Silminnäkijässä on nimittäin tulevana torstaina tarkoitus keskustella yhteiskunnan väitetystä homosaatiosta.

Linkin uutisjutussa 39-vuotias Jani itkee sitä, kuinka Suomessa ei saa enää olla ylpeä heteroudestaan. Hänen mielestään media tyrkyttää liikaa homomyönteisyyttä. Hän kaipaa tasa-arvoisuutta heteroille. "Ihanteellista" ydinperhemallia ja sitä kautta vain naisen ja miehen välistä avioliittoa perustellaan, kuten jutussa Maria ja Teppo tekevät, luonnollisella lisääntymisellä. Minusta peristelu ontuu. On toki totta, että vain nainen ja mies voivat lisääntyä keskenään, mutta kuka on sanonut, että kaikkien ihmisten pitäisi lisääntyä? Lisääntykää ja täyttäkää maa -kehotusta on ihmiskunnassa toteutettu heterojen toimesta aivan yllin kyllin.


Keskustelu alkaa muistuttaa Venäjän surullisenkuuluisaa "homopropagandan" kieltävää lakia. Tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiä ei saisi pitää esillä, koska valkoinen heteromies (ja -nainen) kokee sen - ilmeisesti uhkaksi omalle seksuaalisuudelleen ja parisuhteelleen.


Jokaisen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavan olisi hyvä pohtia kysymystä mitä sitten, jos oma lapsi onkin homo? (Ihan hyvin juuri hän voi olla, sillä homoseksuaalisuus ei riipu kasvatuksesta tai muista ulkoisista tekijöistä. Sitä on esiintynyt eläin- ja ihmiskunnassa tasaisesti kautta aikojen.) Omakohtaisuuden kautta nähtynä asia ei varmaankaan ole enää yhtä musta-valkoinen. Kunhan et toteuta -fraasikin saa lapsen kautta ajateltuna uusia ulottuvuuksia, sillä äärimmäisen harva onneksi pystyy kieltämään lapseltaan onnen. (Toki tällaisiakin ääliöitä löytyy.)

Niin. Miten heikko onkaan valkoisen heteron itsetunto (ja yleissivistys)? Heteroilla on jo kaikki ne oikeudet, joihin seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa edes välillisesti. Miten homoseksuaalien oikeudet uhkaavat heterojen oikeuksia? Mitään ei olla viemässä keneltäkään pois. Toiset vain saisivat sen ihmisarvon, joka toisille on ollut aina itsestäänselvyys. Siinä kaikki. 

Kukaan ei kiellä Jania olemaan ylpeä omasta parisuhteestaan naisen kanssa. Eikä Marian ja Tepon onni ole muilta pois, niin kuin ei vaikkapa Teemun ja Taavin tai Viivin ja Merinkään onni ole heiltä pois.

Hyvä pojaksi

 Olen lyhyen ajan sisään törmännyt useamman kerran perin kummalliseen ilmiöön. Nimittäin ihmiset ovat sanoneet, että lapseni on pojaksi todella hyvä piirtämään. Suivaannuttaa. 

Totta kai olen ylpeä äiti ja sinänsä otettu kehuista, aivan erityisesti niistä, jotka tulevat ammattilaisilta, sillä itse olen autuaan tietämätön siitä, mitä 7-vuotiaalta voi niin sanotusti odottaa ja mikä on keskimääräinen taitotaso tuon ikäisten keskuudessa. Toki olen nähnyt, että lasten välillä on huimia taitoeroja - ja muussakin kuin kuvataiteen tekemisessä.

Mutta mikä ihmeen pojaksi hyvä? Eikö valtaosa maalaustaiteen historian suurnimistä ole kuitenkin miehiä? (Vaikka tietenkään miesten valta-asema tässäkään suhteessa ei liity sukupuolen ylivertaisuuteen. Tulevaisuudessa mestaritaitelijoiden sukupuolijakauma vatmasti tasoittuu.) Ei pitäisi olla yllätys kenellekään, että ihminen, jonka jalkovälissä killuu pippeli, voi olla hyvä piirtämään.

Silti stereotyyppinen poika ei piirrä, koska se on tyttömäistä nyhertämistä. Tosipoika pelaa jalkapalloa, ajaa crossipyörällä, leikkii autoilla ja rakentelee Legoilla. Tosipoika on rasavilli, kilpailuhenkinen ja ainakin hiukan keskittymiskyvytön. Tosipoika inhoaa museoita eikä hänen suustaan kuule sanaa "kaunis" ainakaan ennen kuin on todellinen tarve tehdä tyttöön vaikutus.

On hämmästyttävää, miten sitkeässä stereotypiat elävät. Miten ihmeessä ihmisten päähän saisi taottua, etteivät kiinnostuksenkohteet ja taidot riipu sukupuolesta?


P.S. Sivusilmäilyä suosittelee lämpimästi  äänestämään tänäkin vuonna järjestettävässä Gloria Blog Awards -äänestyksessä sisustusblogien ykköstä, nimittäin Diagnoosi: sisustusmaniaa. Suosikkiruokablogini Campasimpukka ei valitettavasti ole ehdolla, mutta kannatan sitä silti :).
P.P.S. Nythän mää vasta hokasin, että äänestää vissiinkin voi ihan ketä haluaa, myös ohi ehdokasasettelun. Jee!

Vihreämpää ruohoa

Katselin eilen illalla Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian -dokumenttia, jonka YLE esitti kanavallaan maanantaina. Dokumentissa seurataan keski-ikäisen savolaismies Sepon ja thaimaalaisen Pinin rakkaustarinaa. Lähtökohtaisesti Sepon kummipoika Wille epäilee parin rakkauden laatua, sillä Sepon edellinenkin naisystävä -Thaimaasta hänkin - oli käyttänyt Seppoa hyväkseen. Lehtitietojen mukaan Seppo ja Pin voittavat Willen luottamuksen, ja parin häihin kummipoika saapuukin ilomielin.

Ei ole kauaakaan siitä, kun jossakin silmiini osui tilastotietoa suomalaisten ja ulkomaalaisten avioliitoista. Ensinnäkin monikansallisten avioliittojen määrä on kasvanut, mikä on kaikenkarvaisen globalisaatiokehityksen näkökulmasta täysin luonnollista. Ihmiset matkustavat ja työskentelevät ulkomailla aiempaa enemmän - ja tietenkin myös rakastuvat siinä missä koti-Suomessakin. 

On myös hyvä asia, ettemme me suomalaiset eristäydy geeneinemme tähän pohjoiseen maailmankolkkaan ja lisäänny vain keskenämme. Itse asiassa - jos asiaa ajattelee vaikkapa ilmastonmuutoksen kannalta, lienee välttämätöntä että pohjoinen lähes-albiinorotu risteytyy paremmin aurinkoa sietävien ihmisten kanssa.

No mutta. Se, mikä tilastoissa on merkillepantavaa, suomalaiset miehet avioituvat kaikkein useimmin thaimaalaisten naisten kanssa. Edes naapurimaastamme Venäjältä ei tule vaimoja suomeen yhtä paljon, vaikka venäläiset toki tilastossa hyvänä kakkosena tulevatkin. Naiset puolestaan avioituvat useimmiten turkkilaisten kanssa. En muista tarkemmin, mitkä kansallisuudet tilastossa olivat seuraavana, mutta sen muistan, että Afrikan mantereen kansallisuudet olivat siinä hyvin edustettuina. Myös se oli tilastossa silmiinpistävää, että ulkomaalaisten naisten kanssa avioituvat miehet ovat keskimäärin melko paljon vanhempia kuin suomalaisten kanssa avioituvat; naisten avioitumisiässä ei ollut muistaakseni merkittäviä eroja, olipa sulhanen mitä kansallisuutta tahansa.

Tilastoa on helppo tulkita, myös väärin. Otan riskin.

Keski-ikäiset peräkammarinpojat mökkiperältä lähtevät viidenkympin villityksessään niin sanotulle seksimatkalle joko Thaimaahan tai Venäjälle ja rakastuvat siellä naisiin, joilta saavat huomiota - rahalla (enkä puhu nyt ainakaan pelkästään prostituutiosta sanan varsinaisessa merkityksessä). Paremman elämän puolesta moni on valmis tekemään isojakin uhrauksia. Molemmissa maissa kulttuuri ja yhteiskuntarakenne ovat erilaisia kuin meillä Suomessa: mies on suhteessa pomo ja naisen tehtävä on miellyttää miestään. Epätasa-arvoista kuin mikä. Ei kävisi laatuun meillä. Molemmat kuitenkin voittavat: suomalainen nahjus saa kaipaamaansa huomiota ja nainen paremman elintason ja ehkä helpomman elämän kuin kotimaassaan. Mikäs siinä.

Naisten turkkilaiset tai afrikkalaiset puolisot sen sijaan ovat yleensä maahanmuuttajia, jotka oleskeluluvan tai kansallisuuden tai whatever saadakseen pariutuvat sinisilmäisten suomalaisnaisten kanssa. Suomalaisilla miehillä ei ole samanlaista liehittelygeeniä kuin perinteisissä macho-kulttuureissa kasvaneilla veljillään. Voin hyvin kuvitella, että tiettyyn naistyyppiin liehittely, ylenpalttinen imartelu ja lahjominen tehoaa. Rakkauden nälkä ja hyväksynnän kaipuu ovat valtavia. Muutaman kuukauden seurustelu, lapsi alulle ja kenties jopa maailmaan asti. Ja sitten - kuinka ollakaan, mies painuu seuraavan valloituksen perään. Kun suomalainen nainen on liian itsenäinen, määräilevä ja ties mitä. Onneksi seuraava sulhaskandidaatti on jo ovella.

Totta kai joukkoon mahtuu myös aitoja rakkaustarinoita, jotka kestävät. Totta kai ruoho on joskus vihreämpää aidan toisella puolella. Ihmisten yhteensopiminen ei ole kansallisuudesta kiinni.

Lähtökohtaisesti olen kuitenkin Hyvösen dokumentista huolimatta edelleen skeptinen sen suhteen, onko näissä parisuhteissa kyse kuitenkin rakkaudesta vai kuitenkin hyväksikäytöstä ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Tosin se, kumpi suhteessa onkaan hyväksikäyttäjä ja kumpi hyväksikäytetty, ei ole aina lainkaan niin itsestäänselvää kuin voisi kuvitella.

Kunhan

Eilen päättyneistä yleisurheilun MM-kisoista parhaiten mieleeni jäivät - eivät suinkaan Tero Pitkämäen komeat keihäskaaret tai Usain Boltin salamannopeat pyrähdykset, vaan poliittinen keskustelu, jossa urheilijat ja urheiluvaikuttajat ottivat kantaa Venäjän vähintäänkin kyseenalaiseen homoropagandalakiin. Kesäkuussa voimaan astuneen lain mukaan "homoseksuaalinen propaganda" on Venäjällä kielletty alaikäisiltä. 

Muun muassa kisoissa ollut kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arinmäki (vas) heilutti katsomossa sateenkaarilippua, ja oli hän kuulemma ottanut asian puheeksikin ministeritason tapaamisessa. Ainakin kaksi ruotsalais- ja kaksi venäläisurheilijaa osoittivat mieltään hekin: ensinmainituilla oli sateenkaaren väreillä lakatut kynnet; jälkimmäiset suutelivat palkintokorokkeella.

Ruotsalasisurheililjoiden kannanotoista sydämistyneenä korkeushyppääjä Jelena Isinbajeva antoi tiedotustilaisuudessa tulla: hänen mielestään on epäkunnioittavaa uhmata isäntämaan lakeja. Isinbajeva uumoili, että venäläiset ovat erilaisia kuin ihmiset muualla maailmassa, ja siksi on täysin okei polkea merkittävän kansanosan ihmisoikeuksia. Isinbajevan vuodatuksesta tuli mieleen Jelena meets Päivi Räsänen -tyyppinen ratkaisu. Molempien suusta on nyt kuultu sama älyttömyys: hyväksyn sinut ihmisenä, kunhan et toteuta seksuaalista suuntautumistasi. 

Minusta argumentti on ällöttävää, kaksinaamaista sievistelyä. Mitä iloa homoseksuaalille on seksuaalisuudesta, jos hän ei saa toteuttaa sitä? Ja miten ihminen voi ylipäätään olla toteuttamatta seksuaalista suuntautuneisuuttaan? En itse ainakaan osaa tietoisesti panna seksuaalisuuttani päälle ja pois päältä. Kyse on sisäsyntysisestä ominaisuudesta, joka on meissä. Ei se ole valinta. Ei ihmisarvon tunnustamiselle pidä asettaa ehtoja. Sellainenhan on vastoin Jumalan sanaakin.

Venäjä vaatii ihmisiltä kunnioitusta. Minä ainakaan en voi kunnioittaa maata, jossa ihmisoikeuksia sorretaan näkyvästi ja piilossa. Ja tämä homopropaganda-asiahan on vain yksi ongelmavyyhti.

Kaunis nainen

Mami Go Go -blogin Mintun alullepanema A beautiful body -haaste ravisuttaa suomalaisia. Lukuisat naiset ovat julkaisseet netissä itsestään kuvan puolialastomana. He ovat rohkeasti paljastaneet selluliittinsa, raskausarpensa, liikakilonsa - tai patalappurinnat ja poikamaisen luisevan vartalon. Harvan synnyttäneen tai yli kolmekymppisen naisen vartalo muutenkaan on enää virheetön. Harvalla se on virheetön kultaisessa nuoruudessakaan. On mahtavaa nähdä, kuinka täydellisiä me naiset olemme kaikessa epätäydellisyydessämme. 

Juuri se on haasteen tarkoituskin: hyväksyntä. Jokainen meistä on omanlaisensa. Kilojen ja arpien kertyminen tai kertymättömyys ei (aina) ole itsestä kiinni eikä kumpikaan ilmiö tee kenestäkään huonompaa tai parempaa kuin joku toinen. Piste.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni luonnostaan tai omasta tahdostaan hoikka on kokenut haasteen loukkaukseksi. Ei, kyse ei ole siitä, että ylipainoa ja raskausarpia pitäisi tulla raskauksien tai iän myötä. Ei niissä ole mitään erityistä ihailemista. Ei, kyse ei ole siitä, että niin sanottujen elämän merkkien puuttuminen tekisi ihmisestä vähemmän äidin tai vähemmän naisen. 

Olen huomannut, että aika moni luonnostaan hoikka rakentaa identiteettiään suhteellisen paljon ulkonäkönsä varaan. Aika usein heidän kuulee korostavan sitä, että ikä tai raskaus ei jättänyt heihin jälkiään, että he ovat yhä ihannemitoissa, vaikka ovat äitejä tai x-vuotiaita. Siinä sitten 30 kiloa lihonut ja kasan raskausarpia sekä yhden sektioarven saanut kärvistelee vieressä häpeillen. Rivien välistä voi lukea, että hoikka äiti on parempi äiti, koska hän on aktiivisempi. Hänellä on itsekuria. Ja kyllähän se paino parisuhteeseenkin vaikuttaa...

Itse kuulun siihen joukkoon, joka näkee peilikuvaansa katsoessaan oikeastaan pelkkää inhoa. Olen aina, ihan aina, kokenut olevani lihavampi ja rumempi kuin kaikki muut. Myös silloin, kun olen painanut reilusti alle 60 kiloa. Niin kauan kuin muistan, olen kulkenut tuntosarvet pystyssä ja verrannut itseäni muihin - ja hävinnyt omassa mielessäni jokaikisen vertailun. 

Ilta-Sanomien jutun mukaan moni bloggaaja on kokenut haasteen terapeuttiseksi. Niin minäkin, vaikka en vielä ainkaan ole rohjennut omaa vartalokuvaani julkaistakaan. Vaatteet päällä otettujen kuvien julkaisemiseenkin kynnys on valtavan iso. On vapauttavaa nähdä, etten ole ainoa, jolla vatsa roikkuu ja on arpien kirjoma. Samalla sitä tajuaa, että terveys on tärkeintä. Ei vartalon mallilla niin väliä, jos ruumis vain toimii niin kuin se on tarkoitettu.

Haasteen myötä toivottavasti mahdollisimman moni nainen herää tajuamaan sen, että todellisuus on kaukana barbiemaisesta naiskuvasta. Ihmisen ei tarvitse olla mallimitoissa kelvatakseen tai elääkseen täyttä elämää. Elämän jättämiä jälkiä vartalossa ei tarvitse hävetä. 

Kumppani

Turun Sanomat uutisoi tänään Demi-lehden luopuneen heteronormatiivisesta puhetavasta. Demissä ei siis jatkossa enää puhuta automaattisesti tyttö- ja poikaystävistä, vaan jatkossa lehdessä käytetään termejä muru, kulta, rakas tai ihastus.

Demi sai teostaan Setalta Asiallisen tiedon omena -kunniakirjan. Setan mukaan Demi edistää toiminnallaan homo-, bi- ja transnuoret huomioivaa keskustelukulttuuria. 

Minultakin Demi saa teostaan 10 pistettä ja papukaijamerkin. On ollut järkyttävää huomata, kuinka tiukassa heteronormatiiviset oletukset ihmisissä istuvat.

Olen silloin tällöin sekä täällä että monessa muussakin yhteydessä tahallani puhunut puolisostani pelkästään puolisona tai kumppanina paljastamatta hänen sukupuoltaan. Olen huomannut sen ärsyttävän ihmisiä suunnattomasti. Jos olisin puolihuolimattomasti maininnut mieheni tehneen niin tai näin huomio kiinnittyisi itse asiaan. Mutta kun kerron, että puolisoni teki jotakin, kysytään ensimmäiseksi, puhunko nyt miehestä vai naisesta. Tai jos ei kysytä suoraan, ainakin kiemurrellaan vaivautuneena ja udellaan asiaa kautta rantain. Joka tapauksessa mennään sivuraiteille. 

Viime presidentinvaalien aikaan ihmettelin useaan kertaan sitä, miksi tulevan presidentin seksuaalisesta suuntautumisesta tehtiin niin iso asia. Tuskin kukaan käytti aikaansa senkään pohtimiseen, mitä Tarja ja Pentti puuhailivat makuuhuoneessa. Ei Pekan ja Antonion seksielämä vaikuttaisi valtion asioiden hoitoon sen kummemmin.

Samasta syystä en ymmärrä, miksi puolison sukupuolella olisi minunkaan kohdallani väliä. Olen sama ihminen, olipa kumppanini mies tai nainen. Ja puolisoni tekemä asia, josta kerron ja joka jää kokonaan huomiotta, jos en paljasta hänen sukupuoltaan, ei muutu miksikään, olipa hän sukupuoleltaan kumpi tahansa. 

Silti olen saanut jopa haukkuja toiminnastani. On kuulemma noloa, etten rohkeasti tunnusta heteroseksuaalisuuttani. (Mistä asti parisuhde miehen kanssa on ollut synonyymi heteroseksusaalisuudelle?) Tosin olen samojen haukkujien mukaan nolo myös siksi, kun en ole mennyt (lue: päässyt) naimisiin, vaan "roikun" avoliitossa. Ei tuollaisiin kommentteihin voi suhtautua muuten kuin myötähäpeän tuntein.

Olen ylpeä siitä, että nuortenlehti Demi avaa latua uudenlaisen keskustelukulttuurin levittämisessä. Aion jatkossakin ärsyttää ihmisiä sopivissa yhteyksissä. En usko, että koko maailma muuttuu toimintani johdosta, mutta toivottavasti pieni osa sitä muuttuu. On hauskaa - ja tärkeää - ravistella luutuneita käsityksiä. Moderni ihminen luopuu Demin tavoin hetero-oletuksistaan. Ihminen on muutakin - varsin suurelta osin - kuin seksuaalinen suuntautumisensa.

Suvaitsen(ko?)

Viime viikolla mediassa pohdittiin taas laajalti sitä, kuka ottaisi kenetkin naapurikseen ja ketä ei suvaita. Juttu lähti liikkeelle Espoosta, jossa osa naapurustosta vastustaa Kaitaan kaupunginosaa suunniteltua vammaisten palvelyksikköä. Virallisesti vedotaan liito-oravien asumisrauhaan, jota invataksien melu häiritsisi. Oikeasti asukkaat pelkäävät kehitysvammaisten olemassaolon laskevan alueen arvostusta.

Koko juttu on niin absurdi, että uutisen aiheuttamaa tyrmistystä on vaikeaa pukea sanoiksi. Aloin kuitenkin keskustelun kirvoittamana pohtia suvaitsevaisuuden käsitettä. Se ei olekaan niin ongelmaton, mitä ensiajattelemalla vaikuttaa. 

Jotkut eivät halua kehitysvammaista naapurikseen, toiset pukevat ennakkoluulonsa vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyden" kaapuun. Kolmannet eivät missään nimessä suvaitse samaa sukupuolta olevien avioliittoa saati perheen perustamista. Neljänsien mielestä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta terveydentilasta, ihonväristä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muista vastaavista tekijöistä. He kutsuvat itseään suvaitsevaisiksi. 

Mutta mikä ihminen on suvaitsemaan? Suvaita-verbi sisältää aina luokittelua. Otan tuon, tuon, tuon ja tuon. Niitä minä suvaitsen, olenhan hyvä ihminen. 

Mutta mitä jää suvaitsemisen ulkopuolelle? Onko suvaitsemisella rajoja? Voiko olla suvaitsevainen, jos ei suvaitsekaan kaikkea? Voiko kukaan moraalinen olento suvaita kaikkea? Pitäisikö voida?