Pluskokoinen

 Kuvan piirsi poikani, nyt 8 v.

Osui päivän aatoksiini niin hyvin, että pakko oli tarttua Kauniimpi maailma -blogin ihanan Elenan heittämään haasteeseen. Haasteessa käsitellään elämää plus-kokoisena naisena.

Itse olen aloittanut nyt alkuvuodesta Kuntoon nelikymppisille -projektin. En haaveile olevani neljän vuoden kuluttua Miss Bikini-fitness tai mitä ne nyt on, vaan terve aikuinen nainen, joka on sinut itsensä ja ulkonäkönsä kanssa. Ensimmäinen askel projektissa on ollut sokerikoukusta vierottautuminen sekä tuon leikatun "kampurajalan" tehokuntoutus. 

Sitten haasteen kysymyksiin:


Miltä sinusta tuntuu, kun ympärilläsi olevat naiset valittavat olevansa lihavia tai tuntevansa olonsa lihaviksi? 

Jos suoraan sanon, se vituttaa ihan suunnattomasti. Uskon kyllä, että hoikkaa ihmistä saattaa ahdistaa vaikkapa puolen kilon lisäys painossa kuukautisten alla, mutta silti siitä mariseminen tuntuu samalta kuin tupakantumpista, joka tallataan maahan oikein hartaasti ja huolella. Senkin uskon, ettei hoikka välttämättä tarkoita pahaa, mutta häpeän omaa ulkomuotoani niin paljon, ettei kokemukseni selityksillä muuksi muutu.

 
Kuinka kehonkuvasi on muuttunut sitten kouluaikojen?

Ei. Olen aina tuntenut itseni rumaksi, lihavaksi ja kömpelöksi riippumatta siitä, olenko painanut alle 60 vai melkein 110 (raskauden lopussa) kiloa. Jälkeenpäin tuntuu käsittämättömältä, miten niin hoikasta on voinut tuntua niin lihavalta. Ja toisaalta, kummallista on, ettei olo ole muuttunut pahemmaksi kilojen myötä. Itse asiassa tämä on saanut minut ajattelemaan, että ennen kuin voin laitua pysyvästi, minun täytyy käsitellä asiat, joista tunne johtuu.


Oletko yrittänyt laihduttaa? Mitä tapahtui?

Jos laskin oikein, olen laihduttanut elämäni aikana kolme tai neljä kertaa itseni normaalipainoiseksi. Kiloja on lähtenyt milloin 15, milloin 30. Ja aina kaikki ovat tulleet takaisin. 


Arveletko painosi olevan osittain tai kokonaan geneettistä?

Kyllä sukurasitettakin on, mutta en minä painoani geenien piikkiin pane. Omaa syytä jokainen liikakilo.


Pidätkö itseäsi terveenä? Onko ollut tilanteita, jolloin muut ihmiset ovat olettaneet sinun olevan sairas?

Kyllä sitä kaikenlaisia vihjailuja saa kuulla, mutta toistaiseksi mikään terveysongelmistani ei ainakaan suoranaisesti johdu ylipainosta.


Hyväksyvätkö vanhempasi painosi? Onko asia aina ollut niin?

Isä sanoi minua pienenä notkeaksi kuin porsas. Silloin olin hirveän ylpeä notkeudestani, jälkeenpäin ajateltuna lausahduksen voi ymmärtää toisinkin. Isä kuoli, kun olin lapsi joten minulla ei ole kokemusta siitä, miten hän olisi suhtautunut ylipainoiseen tyttäreen. Äiti ei ole koskaan kommentoinut painoani negatiivisesti.

Sen sijaan perheestäni yhden veljeni vaimo on useampaan otteeseen tehnyt selväksi, että olen niin vastenmielinen ilmestys, että minun olisi parasta vetäytyä ihmisten ilmoilta normaaleja ihmisiä häiritsemästä.


Kuinka vaatevalmistajat voisivat parantaa pluskokoisille suunniteltuja vaatteita?

Pluskokoisten vaatteiden ei tarvitsisi olla rumia, värittömiä säkkejä! Eikä niin tätimäisiä. Kaipaan pluskokoisiin vaatteisiin kivoja leikkauksia, rock-henkisiä yksityiskohtia ja enemmän raikkaita värejä.


Arvioidaanko pluskokoisia naisia eri tavalla kuin pluskokoisia miehiä? Miten?

Isoa miestä (varsinkin jos hän on myös pitkä) pidetään arvokkaana ja vaikutusvaltaisena, isoa naista itsekurittomana vässykkänä. Miehelle koko on siis kirjaimellisesti plussaa, naisen pitäisi olla mahdollisimman pieni.


Onko mielestäsi olemassa ennakkoluuloja pluskokoisista ihmisistä? Kuinka vastaisit niihin?

Kyllähän stereotypian mukaan asia on niin, että lihava on saamaton, haisee pahalta eikä tee muuta kuin syö. 

Väärin! Lihavat ihmiset poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin laihatkin. Paino ei missään nimessä määritä ihmisen koko identiteettiä.


Onko sinusta koskaan oikeaa tapaa tai aikaa ilmaista huolta toisen ihmisen painosta?

Ehkä sitten voisin keskustella toisen painosta (olipa sitä liikaa, liian vähän tai sopivasti), jos ihminen ottaisi asian itse puheeksi. Mutta silloinkin lähestyisin asiaa siitä näkökulmasta, että ihminen on aina arvokas sellaisena kuin on. Tärkeintä on hyvinvointi, hyvä mieli.

Mitkä ovat pahimmat asiat, mitä ihmiset ovat sanoneet vartalostasi? 

Pahimmat loukkaukset olen kuullut ex-kihlatultani. Hänen mielestään olen vastenmielinen lehmä. Ja silloinkin, kun hän oli uhkaillut ja kiristänyt minut laihduttamaan, olin kuulemma vain kalpea varjo hänen ihailemastaan Sandra Bullockista, eikä hän jättänyt missään tilanteessa mainitsematta asiasta. 


Mitä ihmiset ovat kehuneet (tai toivotko että he kehuisivat) vartalossasi tai ulkonäössäsi?

Hm. Rinnat ja huulet lienevät ne kohdat minussa, joista olen saanut positiivisia kommentteja.

 
Huomaatko viihtyväsi/ystävystyväsi sellaisten naisten kanssa, jotka ovat lähempänä omaa kokoasi?

Ystävyys ei katso ikää, sukupuolta tai ulkonäköä.

 
Onko painosi vaikuttanut seksielämääsi?

On joskus.


Kuinka painosi on vaikuttanut deittailuusi ollessasi sinkku?

Ei se kyllä vaikuttanut mitenkään. 

Tuntuuko oudolta, jos mies jonka kanssa olet, tapailee vain pluskokoisia naisia? 

Kyllä siitä vähän friikki fiilis tulee, jos joku sanoo tapailevansa vain lihavia/vanhempia/vasenkätisiä naisia. Ihminen on niin paljon muutakin kuin yksi ominaisuutensa, olipa se sitten paino tai vaikka ikä.

 
Tuntuuko oudolta, jos hän on treffaillut vain hoikempia naisia ennen sinua? 

Ei. 

Ajan kuva

Sattuipa niin, että viisi naista oli joulunalusviikolla saunomassa. Päivittelivät siinä kuulumisia, kertoivat, kuinka väsyneitä ovat touhuun ja tohinaan, jota joulu itse kunkin huushollissa oli aiheuttanut. Valittivat pimeyttä ja vesisadetta, joulumielen kateissaoloa, selkäsärkyä, taaperon perässä juoksemisen raskautta, huonosti nukuttuja öitä, kuukautiskipuja, vaihdevuosivaivoja, jumissa olevia hartioita, sydänsuruja, ties mitä. Kaikki hyvässä yhteisymmärryksessä. Neljä naisista ehti pukuhuoneeseen, yksissätuumin totesivat, että voimat ovat totaalisen lopussa.

Sitten viides nainen huhuili pesuhuoneesta jotakuta sisarista pesemään selkäänsä. Kukaan ei liikahtanutkaan. Nainen sydämistyi. On häpeällistä, jos kukaan ei tartu ojennettuun käteen.

Vaan kenen tilanteessa pitää hävetä?

Episodi saunassa on aikamme kuva.

Kukaan nejästä naisesta ei nähnyt tarpeelliseksi vastata sisaren kutsuun ja lähteä pesemään tämän selkää. Siksi, että väsytti. Siksi, että iho oli jo ehtinyt kuivahtaa ja hiki haihtua eikä mukavuudenhalusta halunnut lähteä enää uudelleen kuumaan pesuhuoneeseen. Siksi, ettei jaksanut sillä hetkellä palvella ketään. Jokainen naisista ajatteli itseään ensin. Minua. Ei sinua, apua pyytävää sisarta.

Itsekästä. Afrikkalaiset naiset kuulemma pesevät toisensa vaikka kiireestä kantapäähän, jos pyydetään. Vaikka ei pyydettäisi.

Toisaalta sekin on itsekästä, että pyytää väsyneitä sisaria vielä kerran nousemaan ylös, palaamaan kuumaan saunaan, pesemään juuri minua. Minä tarvitsen selänpesijää, viis siitä, että muut ovat jo ehtineet pukuhuoneeseen vilvoittelemaan.

Nykyaika ei siedä sitä, ettei kaikki pyöri juuri minun ympärilläni. Jokaisen meistä. Ihminen näkee itsensä kaiken keskuksena, olentona, joka ansaitsee kaiken hyvän juuri silloin kun itse haluaa. Nykyaika ei myöskään tunne pyyteetöntä auttamista, omasta hyvästä luopumista toisen hyväksi.

Mitä tälle ajalle voisi tehdä, että sen kuva ei olisi näin loputtoman surullinen?
 

Tarina

 

Tämän tarinan piirsi Otso, 7 v. Jatkoa saattaa olla luvassa, tai sitten ei.

Ystävyyden määritelmä

"Nalle Puh sanoi: Ystävyys on sitä, että kun laittaa silmänsä kiinni ja ajattelee toista, 

niin poskilihakset alkavat vetäytyä korvia kohti ja kaikki rypyt siliävät."

Hyvää ystävänpäivää

blogiystävilleni!

Kevyempi kulkea

Meillä kävi vieraita. Tai no, tuttuja, kavereita. Kuusivuotias intoili jo eilen, että saa leikkikaverin - alkaa olla seuran puutetta pitkän loman loppumetreillä. No, kaveri ei sitten ollutkaan leikkituulella. Vieraiden lähdettyä poika alkoi kieriskellä itsesäälissä: "Mikä minussa on vikana, kun en kelpaa leikkikaveriksi? Miksi kaveri ei halunnut leikkiä kanssani? Teinkö jotakin väärin?" Ja niin edelleen. Itkua riitti.

Kulta, sinussa ei ole mitään vikaa. Olet kiva kaveri, toinen vain lieni väsynyt tai muuta, kun ei halunnut nyt leikkiä. Ihan varmasti se ei johtunut sinusta, minä vakuutin ja lohdutin. Sitten tajusin. Montakohan kertaa elämäni aikana olen tuntenut samoin? Ottanut itseeni, pahoittanut mieleni, loukkaantunut. Ollut varma, että vika on minussa. 

Vaan niin se elämä opettaa vanhaakin, kun vain muistaisi kaikki sen opetukset. Että vaikka sitä onkin oman maailmansa keskipiste, koko maailman keskipiste en ole. Kaikki ei johdu minusta, ole minun syytäni tai aiheuttamaani. Kaikkea ei pidä kantaa omilla harteillaan. Joskus on ihan hyvä kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaansa, karistaa turhat murheet. Niin on kevyempi kulkea.

Hyviä tekoja

"Laitoimme korttirahat tänä vuonna hyväntekeväisyyteen", kertoo yhä useampi tuttu ja tuntematonkin. Hieno homma! On hyvä, että suojellaan luontoa ja eläimiä ja muistetaan vähäosaisia Suomessa ja maailmalla. Mutta miksi se pitää tehdä juuri joulutervehdysrahoilla? Miksi hyväntekeväisyyteen ei anneta vuoden tupakkarahoja tai niitä varoja, jotka on säästetty etelän lomaa varten?

Joulukorttien tekeminen - ja toki myös saaminen - on itselleni tärkeä jouluperinne. On mukavaa muistaa ja ajatella niitä ihmisiä, joiden kanssa on vuoden varrella ollut tekemisissä. Kortteja ja kuoria kirjoittaessa mieleen nousee monenlaisia muistoja, jotka saavat hymyn huulille. Sitten on niitäkin, joiden kansa ei ole oltu yhteyksissä, mutta joille haluaa kertoa, että olet mielessäni. Muistan sinut. Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää. Uskon, että monelle muullekin kuin minulle itselleni tuo toivotus on tärkeä. 

Tietysti on mukavaa myös tulla muistetuksi. Tiedän muun muassa monta vanhusta, joille joulun korttipino on oikea aarre. Pinoa selataan ahkerasti ja esitellään vieraillekin. Totta kai muistaa voi ilman korttiakin. Muistamisen kohde vain ei tiedä, että on tullut ajatelluksi. On toki kätevää toivottaan hyvät joulut Facebookissa, mutta ei se henkilökohtaisesti osoitettua korttia voita.

Moni vetoaa kiireeseen. Ei ole aikaa ja voimia ostaa tai askarrella ja kirjoittaa kortteja. Pötyä! Joulu on joka vuosi tasan samaan aikaan. Se ei yllätä ketään. Ihan varmasti jossakin vaiheessa aikaa löytyy yhden korttipinon verran. Kyse on tahdosta.

Jos jonkin jouluperinteen haluaisin säilyvän, on se juurikin tämä kaikkein uhanalaisin, joulukorttiperinne. Itselleni on aivan sama, onko kortti itse tehty vai Tiimarista ostettu, onko siinä lapsen, koiran, kynttilän vai Angry Birdsin kuva. Toki nämäkin ovat makuasioita, ja niistä jos mistä voi kiistellä. Tiedän, että toiset esimerkiksi rakastavat lapsikuvakortteja, toiset puolestaan viskaavat "räkänokkien" kuvat suoraan roskikseen. Mutta jos joku loukkaantuu kortista, ihan tavallisesta sellaisesta, kyllä silloin vika on vastaanottajassa.

Joulu on hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa. Silloin jokaisen soisi tekevän vain mukavia asioita. Niin kuin vaikka ilahduttamaan lähimmäisiä joulukortilla. Eikä se toisenlainenkaan hyvän tekeminen ole kiellettyä.

Lämmin kiitos kaikille, jotka ovat minulle kortin lähettäneet. Jokainen kortti on minulle erityinen!

Vuosi sitten tähän aikaan

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun loukkasin jalkani. Ystävän häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jaloilleni ja vasemman jalan akillesjänne katkesi 80-prosenttisesti.

Asianmukaisen hoidon saaminen oli kiven takana. Sain soitella ympäriinsä ja vaatimalla vaatia pääsyä lääkärin pakeille – olin oivaltanut heti tapaturman jälkeen, että kyseessä ei ole vain viaton pintanaarmu, josta selvitään parilla tikillä. Lopulta pääsin kuitenkin leikkaukseen.  Ja jotta asiat eivät olisi liian helppoja, keväällä saman jalan polvesta revähti eturistiside. Silloin kärsivällisyyttä koeteltiin toden teolla. Vieläkään jalka ei ole entisellään, mutta arki sentään rullaa.

Vaikka kaikki alkoi jalasta, henkinen muutos on ollut paljon, paljon suurempi.

Vuosi sitten olin todella uupunut. Takana oli äärimmäisen rankka työvuosi. Olin ollut jälleen uudessa koulussa sijaisena, ja monen tekijän yhteisvaikutuksesta luokanvalvojan velvollisuudet tekivät työnteosta välillä suoranaista helvettiä. Kärsin unettomuudesta. Loppukevät menikin epämääräisen ahdistuneessa sumussa. Muutto uuteen kotiin oli ponnistus sekin, vaikkakin onnellinen sellainen.

Jalka pakotti minut sairauslomalle. Siinä sohvalla vuoroin istuessani ja vuoroin maatessani aloin ymmärtää, kuinka väsynyt olin oikeastaan ollut. Oli aikaa pohtia syitä ja seurauksia, asioiden suuntaa. Lopulta päätin toteuttaa jo vuosia mielenpohjalla itäneen ajatuksen ja kokeilla jotakin muuta työtä kuin opettamista. Opettajuus oli jo tuttua ja turvallista – tiesin vahvuuteni ja haasteeni. Tiesin työn hyvät ja huonot puolet.

En voi sanoa kyllästyneeni opettamiseen, mutta pakko oli tunnustaa, että olin äärimmäisen väsynyt olemaan ikuinen sijainen, aina ravintoketjun alimpana, vailla mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti. Tämä vaikutti tietysti myös suhteeseeni sekä oppilaisiin että etenkin vanhempiin. Vaikka olin opettajana sekä muodollisesti pätevä että jo kokenut, olin aina se väliaikaisratkaisu, jolla ei ollut lupaa kiinnittyä ja johon kukaan ei halunnut kiinnittyä.

En ole oikeastaan koskaan tehnyt muuta työtä kuin opettanut. Kaipasin uusia haasteita ja pois koulumaailman sisäänpäin lämpiävästä ilmapiiristä. Sain onnekseni mahdollisuuden opetella uutta, pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi paikalliseen kustantamoon.

Olen oppinut kuluneen kevään aikana valtavasti sekä itse työstä että itsestäni työntekijänä. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että minäkin osaan ja työlläni on väliä. Kun harjoitteluaikani päättyy, on hyvä, että ovi jää raolleen. Unelmani (vakituisesta) työsopimuksesta ei täyttynyt, vielä, mutta silläkin on varmasti joku tarkoitus. Ja asiathan voivat muuttua.

Ammatillisen kriisin lisäksi on muitakin asioita, jotka olen vuoden aikana kyseenalaistanut. Kaikki ei ole sujunut ristiriidoitta. Olen pahoittanut mieleni monen monta kertaa – ja valitettavasti pahoittanut myös läheisteni mieliä. En ole tehnyt sitä tahallani, mutta muutos minussa on vaatinut osansa. Toivon hartaasti, että saan anteeksi. Elämä kuljettaa, ei aina samaan suuntaan. Toivottavasti yhteys silti säilyy.

Olen monessa suhteessa erilainen ihminen kuin vuosi sitten tähän aikaan. Olen antanut itselleni luvan uupua ja toipua. Olen oivaltanut elämän ainutkertaisuuden ja sen, kuinka nopeasti aika kuluu. Hetkeen on pakko tarttua, jos mielii olla juuttumatta huonoon oloon. Vielä on asioita, joihin pitää tarttua, mutta niiden aika ei ole vielä.

Olen nyt ottanut rohkeasti askeleen kohti uutta, hypännyt tuntemattomaan. On onnellista huomata, että tie on oikea, vaikka vielä en tiedä, mihin se tie johtaa. Ehkä takaisin kouluun, ehkä jonnekin aivan muualle. Aika näyttää. Epävarmuudensietokykyä koetellaan.

Kartta uusiksi

Hassua, miten sitä ihminen jumittuu asioihin. Niin kuin nyt vaikka reitteihin. Sitä tottuu kulkemaan paikasta A paikkaan B aina samaa kautta. Sitten meneekin kompassi sekaisin, kun paikka B muuttaakin toiselle puolelle kaupunkia. Tai ei paikka, mutta ihmiset, joiden takia paikassa on käynyt. Pitää kotipihassa ennen lähtöä oikein tuumata erikseen, että minne sitä ollaan oikein menossa.

Juuri nyt minusta tuntuu, että sisäinen kotikaupungin karttani on mennyt viime aikoina kokonaan uusiksi. Jos laskin oikein, 15 tuttua, kaveria tai ystävää on muuttanut viimeisen kahden kuukauden aikana - ja kaikki täällä Jyväskylän sisällä. (Kaukaisemmat muuttajat ovat vielä erikseen). On muutettu itserakennettuun taloon, ostettu asuntoja, erottu, muutettu yhteen, lähdetty evakkoon remontin tieltä, vaihdettu isompaan ja pienempään. Välillä on melkein vaikeaa muistaa, ketkä kaikki ovat muuttaneet ja minne.

Virkistävää tällainen henkisen kartan uusiutuminen kyllä on. Sitähän suositellaan, että kaikkia tuttuja kulkureittejä pitäisi välillä vaihdella, jotta aivot pysyvät paremmassa kunnossa. Ne tarvitsevat haasteita. Ja tuleehan sitä samalla nähtyä armas kotikaupunkikin taas hiukan uudesta vinkkelistä. Ja monta uutta kaunista kotia! Ja huomattua, että vaikka asiat muuttuvat, tärkein pysyy. Yhteys. 

On myös hauskaa seurata, kuinka eri tavoilla ihmiset muuttonsa hoitavat, jokainen luonteelleen uskollisesti. Yksi pakkaa viikkoja, kuljettaa tavaroita vähitellen, eikä tavaroiden purkamisellakaan ole kiire. Toinen makustelee tavaroiden paikkoja rauhassa, kolmannella pitää olla kaikki valmiina uudessa kodissa heti. Neljäs käy joka ikisen lipun, lapun ja valokuvankin läpi muutossa, raakkaa kaiken turhan roinan pois painamasta. Viides ei suostu ajattelemaankaan mistään luopumista.

Omasta muutostani tuli kuluneeksi keväällä vuosi. Pakko tunnustaa, että pari banaanilaatikkoa on edelleen purkamatta, eivätkä kaikki taulut ole edelleenkään seinällä. Olen hämmästynyt siitä, että olen kyennyt moiseen hitauteen. Muistan opiskelija-aikaisia muuttoja, joissa kaiken piti olla paikoillaan tauluja myöten heti muuttoiltana, muuten iski ahdistus. On pitänyt tietoisesti opetella odottamaan. Minulle on naurettu, kun olen sanonut, että tavarat kyllä kertovat, mihin ne haluavat sijoittua. Niille pitää antaa aikaa. Sitä olen yrittänyt tässä uusimmassa kodissani noudattaa. Ja kas, tämä asunto tuntuu enemmän kodilta kuin mikään aiemmista. 


Onnea kaikille muuttaneille uusiin koteihinne! (Tupareita odotellessa.)

Ystävä sä äitien

Maria Veitola tilittää Trendi-lehden kolumnissaan ja sen myötä myös viikonlopun Iltalehdessä, kuinka ystävät katosivat raskauden myötä. Eri elämäntilanteissa olevilla, kiireisillä uraihmisillä ei kuulemma ole joko aikaa tai halua  kaveerata raskaana olevan kanssa, joka - voi tylsyyden huipentuma - ei voi lähteä mukaan iltamenoihin viinilasilliselle. He ovat hylänneet Veitolan. Veitolan mukaan raskaus tekeekin naisesta yksinäisen. Tämä on traagista siksi, että suurten muutosten aikaan sitä toivoisi ystäväpiirin edes pysyvän samana. 

Joko minun ystäväpiirini on poikkeuksellisen sopeutuvaista ja avarakatseista väkeä - tai sitten Veitola ystävät eivät ole todellisia ystäviä - en minä menettänyt yhtään ystävää raskauden tai äitiyden myötä, vaikka toki mahdollisuuteni sosialiseerata ovat rajatummat kuin ennen lapsen syntymää. Toki olen pyrkinyt valikoimaan jollakin tasolla sitä, mitä kenenkin kanssa puhun. Lapsetonta sinkkuystävää tuskin kiinnostaa vertailla vaippamerkkejä, joten jätin sellaiset puheenaiheet suosiolla muiden perheellisten kanssa ruodittavaksi, mutta huoletta olen saattanut puhua kaikille ystävilleni raskaudenaikaisesta närästyksestä tai lapsen uhmaiästä - tai hihkua puhelimessa lapsen uusia taitoja, kävelemistä, lukemista, mitä milloinkin. 


En usko, että Veitola on niitä naisia, jotka uppoavat äitiyden kuplaan heti, kun raskaustesti näyttää positiivista, siksi etsin syytä ystävyyssuhteista. Sellaisiakin naisia on paljon, ja he ovat minusta valtavan ärsyttäviä. Aivan kuin naisen aivot katoaisivat ja koko maailma pysähtyis yhden raskauden takia. Vaikka lapsi on maailman ihmeistä suurin, äiti on silti aina muutakin kuin äiti. Tai pitäisi olla. 

Ei maailmanmenosta kannata eristäytyä. Ehkä siinä piilee yksi vastaus siihen, miksi en ole onnistunut äitiyteni takia karkottamaan ystäviä ympäriltäni. Olen aina ollut utelias ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia kohtaan. En ole koskaan osannut eristäytyä pitkäksi aikaa kotiin tai itseeni. Olen myös käsittääkseni aina osannut keskustella muustakin kuin lapseen liittyvistä asioista - vaikka toki tiedän, että älyni, käsityskykyni ja mielenkiinnon kohteeni ovat rajallisia. Vaikka äitiys on tärkein roolini, muitakin on. Niistä olen aina halunnut pitää kiinni. Esimerkiksi ystävistäni. Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa menee tietysti symbioosissa ja silloin aivojen kapasiteetti käsitellä muita asioita on rajallinen - mutta ne hetket, kun vauvasta saattoi hetkeksi irrottautua, halusin ainakin itse käyttää tehokkaasti kaikkeen muuhun kuin äitiyden (yli)korostamiseen. 


Veitolan kolumni teki minut surulliseksi. Itse olen kokenut äitiyden vain ja ainoastaan rikastuttavana asiana. Kolumnista huokui kauhistus ruumiin muutoksia kohtaan. Voin kuvitella Veitolan kauhistelevan venyvää vatsanahkaansa ja miettivän, kuinka koskaan enää voi vetää bilemekkoa päälleen. Vielä syvempi paniikki tulee, kun ajattelee sitä, miten vauva sitoo kotiin, sinä aikanahan julkisuudessa ehditään unhotaa vieraitaan piikittelevä ja nöyryyttäväkin talkshow-juontaja. Ja jos julkisuudessa unohdetaan, unohdetaan siviilissäkin. Ainakin tietyissä piireissä.

Toivon sydämestäni, että kaikesta huolimatta Veitola on yhtä onnekas kuin minä ja hänellä kaikesta huolimatta on elämässään myös sellaisia ystäviä, joille ei ole tärkeää se, onko kaveri aina parhaimmillaan - ja saatavilla. Sellaisia, jotka ymmärtävät, että elämä ei lopu lapsensaantiin, vaikka se muuttuu, ja auttavat Veitolaakin ymmärtämään tämän.

Takatalvi

Yöllä oli satanut lunta. Paljon. Aamulla ei auttanut muu kuin kiskoa jalkaan mahdollisimman pitkävartiset talvisaappaat ja lähteä kahlaamaan. Marras-joulukuussa olisin ollut innoissani, mutta nyt olo oli lähinnä tyrmistynyt, vaikken erityisemmin edes pidä keväästä. Luonto oli iskenyt oikean suoran vyön alle.

Kuusivuotiasta poikaani ei takatalvi haitannut. "Ihanan jouluinen sää! Katso äiti, miten pehmeää lunta!", poika hihkui ja telmi lumessa koko lapsen tarmollaan. Minä murisin jotakin epämääräistä pojalle vastaukseksi. 

Tapahtuma pani miettimään. Lapsi osaa ottaa asiat asioina eikä kiukuttele sellaiselle, mihin itse ei voi vaikuttaa. Lumi on ihan asia, oli vuodenaika mikä hyvänsä. Miksi rakastaa lunta marraskuusta maaliskuuhun mutta nyrpistää sille nenäänsä huhtikuussa? Sama koskee sadetta. Itse olen taipuvainen käyttämään kurjaa säätä tekosyynä sisälle jäämiseen. Poikani vetää sadevaatteet niskaan ja lähtee vesileikkeihin. Asennekysymys!

Joskus tietysti tulee lapsellakin raja vastaan. Viime viikolla poika sai klassisen itku-potkuraivarin, kun suunnitelmiin tuli muutos ja odotettu pajunkissojen haku uhkasi mennä mönkään. Minä jalkavaivaisena en uskaltanut riskeerata ja lähteä hyppimään pitkin ojanpohjia. Vaikka kuinka pahoittelin asiaa, poika kiukkusi, täysin ymmärrettävästi: "Sinä ja sun jalkasi! Miksi se ei IKINÄ parane?!" Teki mieli heittäytyä lattialle pojan viereen karjumaan turhautumistani koko maailmalle. 

Onneksi ystäväni pelasti tilanteen, ja saimme kuin saimmekin ison kimpun pajunkissoja virpomisvitsoiksi ja maljakkoon koristeiksi. Vaikka pojan helpottunut hymy illalla nukkumaan mennessä että ystäväni kaunis ele tekivät minut onnelliseksi, silti sisälläni vihlaisi: lapsi on joutunut kuluneen vuoden aikana aivan liian usein luopumaan ja siirtämään asioita siksi, etten minä voi jalaltani tehdä milloin mitäkin. Muutaman viikon takainen polven loukkaantuminen oli ennnen muuta paha henkinen takatalvi - ehkä siksikin yöllinen säidenhaltian jekku tuntui niin kohtuuttomalle.

Kevät on kuitenkin tulossa. Hiljaa ja hitaasti mutta varmasti. Huhtikuu on hullu ja oikukas. Jos olisin Lauri Tähkä, vertaisin sitä varmasti naiseen. Nyt vaikenen viisaasti.

Kolme kaverusta

Vein tänään Rytmiryhmän, poikani ja hänen kaksi kaveriaan, jumppaan. Hihittelin ja hykertelin itsekseni koko menomatkan, niin näkyviksi tuli kolmen kaveruksen luonne-erot kymmenen minuutin kävelymatkalla. Yksi otti heti alkuunsa etäisyyttä muihin, kulki varmaan kolminkertaisen matkan muihin verrattuna, sillä suorinta reittiä kulkeminen ei kuulu tämän nuorenmiehen tapoihin. Polku oli mutkikas mutta vauhdikas! Yksi kaveruksista taas jättäytyi "pääjoukkomme" jälkeen, tarkkaili ympäristöä ja meitä muita kaikessa rauhassa, lauleskeli itsekseen. Yksi taas kulki uskollisesti rinnallani puhuen koko ajan. Kun yritin pitää edellä ja jäljessä kulkevia ruodussa, oli tämä pikkuherra menettää malttinsa: kun et kuuntele minua! Nyt! Minulla on asiaa.

Perille päästyämme totesimme kevätlukukauden muuttaneen jumpparyhmän kokoonpanoa hiukan. Yksi kolmesta ryhtyi heti tekemään tuttavuutta uusien tulokkaiden kanssa, yksi unohtui katselemaan ja kuuntelemaan mitä ympärillä tapahtuu ja yksi teki sitä mitä piti: vaihtamaan jumppavaatteita, tosin melkoisen show'n saattelemana. Hiukan tarvittiin patistelua, että kaikki saatiin ajoissa pukeisiin ja odottamaan saliinpääsyä. Vain hän, joka tuli pukuhuoneesta viimeisenä, tuntui muistavan, mikä on jono ja miten siinä ollaan. 

Myös poikakolmikon juttujen kuunteleminen sai minut hykerryttämään. Heillä tuntuu olevan aivan oma huumorinsa, joka ei noin 30 vuotta vanhemmalle naisihmiselle oikein aukea. Jokaisella on myös keskustelussa oma roolinsa. Yksi tekee avauksia, toinen komppaa ja lyö lisää löylyä kiukaalle ja kolmas vahvistaa sanotun huutamalla OU MAI GAAD! Ja sitten nauraa rätkätetään. Keskustelun logiikka, ajatusten polut, ovat välillä myös aikuisen näkökulmasta kummallisia, mutta kolmikko tuntuu ymmärtävän toisiaan puolesta sanasta.

Kolme kaverusta, ikätovereita, on huikean hieno pääoma tulevaisuutta ajatellen. Jaettuja asioita ja yhteisiä ajatuksia kertyy vuosien varrella kokemusten pankkiin toivottavasti paljon. Odotamme mielenkiinnolla kouluunmenoa, ensikänniä, ihastumisia ja ammattiinvalmistumisia. 

Kolme kaverusta, kolme ihanaa poikaa. Niin samanlaisia, vaikka kaikki aivan erilaisia. 

Kaikkea hyvää matkallenne ja ystävyyteenne!

Vanhempana

Onnistuin jokunen viikko sitten tahattomasti pahoittamaan ystävieni mielen. Olimme viettäneet tyttöjen iltaa yhteisen ystävämme syntymäpäivien merkeissä, ja seuraavana päivänä käytiin Facebookissa keskustelua dagen efter -tunnelmissa. Yökerhossa ystäväni oli tivannut, miksen koskaan juo juuri mitään. Olen yrittänyt selittää, miksi ei maistu - rytmihäiriöt voimistuvat, hatara unirytmi häiriintyy ja seuraavana päivänä on velvollisuuksiakin hoidettavana. Ja vaikka ei olisikaan, ei vain huvita. En koe tarvitsevani humalaa. Seuraavan päivän krapulakeskustelussa sitten totesin, että en juo alkoholia kuin erittäin maltillisesti, koska perheellisen täytyy kantaa vastuuta myös juhliessaan, jotta on seuraavana päivänä kykenevä huoltamaan jälkikasvuaan. En tosiaankaan tarkoittanut kommenttiani loukkaavaksi, mutta tottahan se sellainen oli. Hirveää vähättelyä, varsinkin, jos toinen suree sitä, ettei omaa perhettä vielä ole. Anteeksipyyntö lienee paikallaan.

Eilen törmäsin erään nukuttamiskeskustelun yhteydessä jälleen kerran vähättelyyn siitä, kuinka yhden lapsen äiti ei voi tietää asioista mitään, varsinkaan, jos oma lapsi sattuu olemaan hyvinnukkuvaa sorttia. On toki totta, etten tiedä, mitä kahden lapsen iltakiukun suitsiminen on. Mutta toisaalta kuluneen kuuden vuoden aikana kokemusta on kertynyt yhdestä sun toisesta asiasta. Osa kertyneestä tieto-taidosta saattaa olla jopa sovellettavissa. Uskon siis olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun siinä missä viiden lapsen äitikin, jolla eittämättä on kikkakolmosia hihassaan paljon enemmän kuin minulla, ja jonka kokemusta arvostan kovasti.

Äitien keskuudessa tuntuu olevan inhottavan yleistä vähätellä kokemattomampaa. Olen saanut tuta sen lukemattomia kertoja, etenkin netissä. Kerta toisensa jälkeen monen lapsen vanhemmat tulevat sanomaan yhden lapsen vanhemmalle, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja sinä vanhemmuudessasi. Jos asiat sujuvat, kyse on siitä, että lapsi on helppo, ei siitä, että äiti olisi löytänyt omalle lapselleen parhaiten sopivat toimintatavat.

Varmasti on esikoisten äitien helmasynti sortua besserwisseröintiin. Vauva-aikana sitä elää sellaisessa kuplassa oman vauvansa kanssa, että on vaikeaa tajuta, ettei koko maailma pyöri samalla tavalla. Mutta uskonpa, että vuosien myötä tuo illuusio karisee yhdeltä sun toiselta. Ainakin itseltäni. Olen käynyt todella hedelmällisiä keskusteluja muiden äitien kanssa siitä, kuinka selvitä lapsen erilaisista kehitysvaiheista hengissä ja helpommalla. Jo se helpottaa, kun kuulee toisissakin perheissä  taisteltavan samojen ongelmien kanssa. Olen oppinut monta kullanarvoista asiaa äitikollegoilta, ja toivoakseni voinut joskus itsekin antaa jokusen vinkin.

Vanhemmaksi tuleminen avaa portin aivan omanlaiseensa maailmaan. Paitsi se ilo ja rakkaus, jonka lapsi tuo mukanaan, kyse on myös vastuusta. Siitä, että koskaan enää minä ei tule ensin, vaan lapsi. Kaikki omat menot ja tarpeet pitää sovittaa yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Kyse on suuresta etuoikeudesta, mutta myös haasteesta silloin, kun omaa maailmaa yrittää sovittaa yhteen lapsettoman maailman kanssa. Lapsellinen kaipaa myös pään nollausta silloin tällöin, ja voi olla kateellinenkin lapsettomalle, joka voi niin halutessaan viettää koko päivän sängyssä elokuvia katsellen ja karkkia syöden. Lapsiperheen arki on usein sellaista kaaosta, että sitä yrittää vain olla kadottamatta itseään vanhemmuuteen, kurahousuvuoriin ja maksalaatikonsyöntiin ihan kokonaan. Lapsi on toki maailman keskipiste, mutta hän ei saisi olla vanhempansa koko maailma. Muutakin on. Siitä pitää huolehtia. 

Tuntuu ristiriitaiselta, kun toisesta suunnasta kuulee, ettei ole melkein oikea äiti ollenkaan, kun lapsia on vain yksi, vaikka uskon yksilapsisen perheen arjen koostuvan aivan samoista elementeistä kuin useampilapsistenkin. Toisesta suunnasta taas ilmoille nousee vaatimus, että lapsen olemassaolo pitäis pyyhkäistä olemattomiin, koska perhe-elämän realtiteeteista puhuminen satuttaa toista. Omien tunteiden ja tarpeiden kanssa seilataan sitten jossakin kaiken tämän välimaastossa.


Vanhempana oleminen on jatkuvaa taiteilua. Jossakin rakkausrunossa puhutaan siitä, että on vaikeaa tietää, mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy. Minusta se kuvaa parhaiten juuri vanhemman ja lapsen suhdetta. Lapsi on erillinen olento, yksilö, ja silti niin suuri osa vanhempaansa, että todellakaan ei voi tietää, mistä toinen alkaa ja mihin itse päättyy. Siksi kai äitiydestä onkin tullut aikuisten hiekkalaatikko, taisteluareena, jossa kilpaillaan paremmuudesta, onnistumisesta. Ihan niin kuin toimintatavoilla olisi mitään väliä. Lopputulos, onnellinen perhe, on pääasia.

Ystävä

Tänään saimme luoksemme odotetun vieraan, poika kummitätinsä, minä ystäväni. 


Vieraamme lähdettyä mietin, kuinka ollut suuri kunnia on ollut kohdata ihminen, jonka kanssa olo on kotoinen kaikissa tilanteissa. Ei ole väliä, onko koti siisti vai sotkuinen, oma mieli tyyni, onnellinen, ahdistunut vai raivoisa, päällä juhlavaatteet tai rikkinäiset kalsarit, tarjottavana kaurapuuroa vai täytekakkua, aina tietää tulevansa hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Vaikka emme olisi tavanneet pitkään aikaan, juttu jatkuu aina siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Aivan kuin viikkoja tai kuukausia saati kilometrejä ei olisi lainkaan välissämme. 

On ihmeellistä tietää, että maailmassa on ihminen, jolle voi soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa, tilanteessa missä hyvänsä.


Muistelimme ystäväni kanssa vuotta, jolloin tutustuimme. Siitä on kauan. Olimme molemmat tuoreita ylioppilaita, lähteneet kansanopistoon opiskelemaan sanataidetta. Yhteisössä, jossa on satoja paikkaansa ja suuntaansa hakevia nuoria aikuisia, on aivan omanlaisensa tunnelma. Tiedostaminen huokuu jokaisen paikallaolijan jokaisesta solusta. Katsokaa, minä olen erityinen! Ja silti sydän väpättää: osaanko yhtään sitä, mitä teen. Mitä ylipäätään teen? Nyt, illalla, huomenna, ensi vuonna. Sellaisessa paikassa me ystäväni kanssa kohtasimme. Kaikista anarkisteista anarkistisin oli juuri hän, joka muistutti valoisuudellaan ja kotoisuudellaan kutsuvaa mummonmökkiä keskellä metsää, jossa harhailin. Kun eksistentiaalinen tuskani kävi turhan suureksi, tiesin, missä saisin teetä, sympatiaa ja villasukat. Ja halauksen. Ennen kaikkea halauksen. Näin on edelleen.

Olemme ystäväni kanssa perinjuurin erilaisia. Eilen kirjoitin taiteilijoista, ihailustani heitä kohtaan. Ystäväni on juuri sellainen, originelli oman tiensä kulkija, joka näkee maailman aivan erityisellä tavalla. Hän on myös boheemi hetkessäeläjä, jonka arki taitaa olla aina pienessä kaaoksessa. Välillä tämä huolettomuus saa minut, rutiineja rakastavan virka-aikaeläjän, raivon partaalle. Kuvittelen tietäväni, kuinka asiat kuuluu tehdä oikein ja kuinka moni tilanne sujuisi jouhevammin. Aina, kun saan itseni kiinni tällaisista ajatuksista, tajuan kirkkaasti, kuinka paljon minulla on opittavaa ystävältäni. 

Tämänpäiväinen vieraamme ei ole ainoa ystäväni. Olen kohdannut vuosien varrella monia upeita ihmisiä. Heistä jokainen merkitsee minulle paljon. Jokainen heistä on tuonut elämääni valtavasti iloa ja muuten hyviä hetkiä, jokaiselta olen oppinut jotakin. Toivottavasti olen voinut puolestani antaakin jotakin. Osan kanssa tiet ovat sittemmin erkaantuneet, mutta monta ystävää olen saanut pitää elämässäni. Jokaisesta heistä olen kiitollinen.

Kun mietin ystäviäni, huomaan, että jokainen heistä on hyvin erilainen kuin minä itse. On eri aloilla työskenteleviä, erilaisia asioita harrastavia, eri ikäisiä, kokoisia ja näköisiä ihmisiä, naisia ja miehiä joilla on erilainen uskonnollinen, poliittinen tai maailmankatsomuksellinen vakaumus tai näkemys. Silti heistä jokainen on jollakin tavalla hyvin samanlainen kuin minä. Aivan kuin ystävät muodostaisivat ympärilleni turvaringin, jossa jokainen kiinnittyy johonkin osaan minua. 


Hyvien hetkien jakamisen lisäksi ystävät opettavat paljon. Koska kukaan ei ole täysin samanlainen kuin itse on, ystävät pakottavat sietämään erilaisuutta. Joskus tekisi mieli neuvoa tai puuttua ystävän tapaan hoitaa asioita, ainakin protestoida, kauhistella tai paheksua salaa mielessä, mutta sitten sitä muistaa, että ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Minulla on oma tapani, toisilla omansa. Mikä minä olen sanomaan, että tämä on oikein ja tuo väärin. Inhoan tämäntapaista evankeliointia yli kaiken. Keskustella toki voi, väitellä kiivaastikin, argumentoida ja kumota argumentit.

Olen rikas, kun ympärilläni on ihmisiä, jotka antavat minulle uusia näkökulmia, ajattelemisen aihetta ja pinnan, johon peilata itseäni ja omia valintojani. Joskus häpeän sitä, mitä itsestäni huomaan. Se on terveellistä. Ystävyyden pitääkin olla rehellistä ja suoraa, jotta toisen voi kohdata aidosti. Useimmiten kohtaamiset ystävien kanssa ovat äärimmäisen voimaannuttavia ja vahvistavia. Minä osaan, minä pystyn, minä kelpaan. Minä olen olemassa.


Lopuksi pieni runo, jonka sain eräältä ystävältäni syntymäpäivälahjaksi muistaakseni 17-vuotissyntymäpäivänäni. Nämä sanat ovat olleet ohjenuoranani siitä saakka.


"Minä olen minä ja sinä joku muu,
ja muina ihmisinä meiltä luonnistuu se, 
jonka tekijäksi sovi ei kukaan muu. 
Silloin löytynyt on Tie, ja Tietä kulkiessa muut tiet unohtuu."
Benjamin Hoff: Nalle Puh ja Tao

 Kiitos jokaiselle ystävälleni, että olette olemassa <3.

Mökkihöperösyndrooma

Viimeisen kuukauden olen ollut enimmäksen kotona  toipumassa jalkaleikkauksesta. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä etukäteen kuvittelin ja pelkäsin. Asiat sujuvat niin hitaasti, että päivänsä saa kulumaan nopeasti, vaikka ei muuta tee kuin käy suihkussa, syö ja jumppaa jalkaa. Onnekseni minulla on myös ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat muistaneet käydä potilasta kurkkaamassa - ja aina juuri silloin, kun tuntuu että koti kyllästyttää.

Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.

Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.

Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.

Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.

Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.

Kolme pakettia kympillä

Viikonlopun aikana muutama Facebook-kaverini kertoi tilapäivityksessään Juhla Mokan supertarjouksesta, kolme kahvipakettia kymmenellä eurolla. Kaikissa päivityksissä tarjoukseen tai kahvin ostamiseen liittyi jokin huumoripläjäys - kaikkea se kahvin perässä juokseminen teettää.

Jotakin aika oleellista meidän kolmekymmentä ja risat -ikäisten maailmasta kertoo se, että ylipäätään tiedämme moisesta tarjouksesta. Kymmenen vuotta sitten kahvin hinta oli useimmille meistä jokseenkin yhdentekevä asia. Jos satuimme tarjouksia noteeraamaan, niin korkeintaan suklaa-sellaisia. Ja se oli tiedossa, missä kaupassa siideri oli halvinta.

"Kolme pakettia kympillä" -ajattelu taitaa olla suhteellisen varma merkki keski-iän lähestymisestä. Hullulta tuntuu sekin, ettei se tunnu pahalta vaan turvalliselta. Sitä huomaa, että lähipiirin ihmisten elämä on asettunut. Tietenkin kriisejä tulee ja menee ja jokaisella meistä on omat kipupisteemme, mutta kaksikymppisen tempoilu, epävarmuus ja oman paikan etsiminen on jo nähty ja koettu, eikä niitä hetkiä kaipaa oikeastaan ollenkaan. (Paitsi silloin, aamutokkurassa peiliin kurkatessaan huomaa saaneensa taas uuden juonteen kasvoihin tai harmaan hiuksen.)

Itse asiassa lauantai-iltana istuskellessani kotikaupunkini keskustassa tulin katselleeksi baareihin kirmaavaa kansaa. Harva nuori, humalainen nainen näytti oikeasti kauniilta. Korot olivat toki korkeita, hameet lyhyitä ja kaula-aukot anteliaita. Meikki huolella tehty ja hiukset laitettu. Mutta katseessa ja ryhdissä oli itsellenikin menneiltä vuosilta tuttua epävarmuutta: mitä ilta tuo tullessaan? Kelpaanko minä? Tuntui, että aloin jännittää näiden nuorten naisten puolesta, sillä he itse kätkivät epävarmuuteensa riehakkaaseen nauruun. 

Sitten paikalle astelivat ystäväni kauniina, rentoina ja itsevarmoina. Ajattelin, kuinka on hyvä olla juuri tämänikäinen ja tietää, ettei kukaan ole täydellinen. Ei tarvitse olla, koska elämä ei ole sellaista, eivätkä ihmiset. Aamulla kipaisin katsomaan, vieläkö Juhla Mokka oli tarjouksessa.