Pilvipouta

Pilvipoudasta tulee mieleen arki, sellainen perushyvä elämä, joka rullaa kodin, koulun, työpaikan, harrastusten, sanomalehden lukemisen, nakkikastikkeen ja keitettyjen perunoiden, ystävien tapaamisen, pyykinpesun, siivouspäivien, kaurapuuron ja lumitöiden tai kukkapenkin kitkemisen tahdissa. Ei suuria nousuja tai laskuja. Turvallista tallaamista tuttuja polkuja pitkin. 

Välillä pilvipoutaan kyllästyy. On pakko saada kiloittain aurinkoa, virkistystä mielelle ja ruumille. Toisinaan taas elämä heittää eteen kunnon ukkosmyrskyn. Sitä ihmettelee, miten elämästä tuli tällaista, mikään ei ole omassa hallinnassa. Kunnes taas tyyntyy. Silloin sitä tajuaa Muumipapan viisauden: Ehkä myrskyjä onkin siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Mutta palataan pilvipoutaan. 

Harva pitää pilvipoutaa lempisäänään, mutta jos aurinko paistaa viikkoja oikein kuumasti, alkaa sitä hiljakseen toivoa hetken viilennystä porotukseen. Samalla tavalla sitä turtuu jatkuviin elämyksiin ja arjen yläpuolelle nostavaan juhlaankin. Niitä kaipaa, mutta vain piristykseksi arjen keskellä. (On muuten kumma juttu, kuinka paljon hitaammin sitä kyllästyy kaurapuuron syömiseen kuin vaikka hampurilaisaterioiden popsimiseen; puuroa voi syödä vuosia vaikka joka aamu, mutta itse en ainakaan voi kuvitella vierailevani Mäkkärissä päivittäin.)

Myrskyissäkin on toki oma viehätyksensä - etäältä katsottuna - mutta ei kai kukaan myrskyn silmään joutumisesta kuitenkaan nauti. Kriisin jälkeen tavallinen arki rutiineineen tuntuu oikein hyvältä. 

Niin että nautitaan vaan siitä pilvipoudasta itse kukin silloin kun sitä on tarjolla. Elämästä - ja säästä - kun ei koskaan tiedä.