Fiilistele elämää

Viikonvaihteen Ilonassa on juttu malli-juontaja Karita Tykästä, joka paljastaa olevansa muuttunut nainen. Vuosien ja perheen myötä Tykkä on oppinut, ettei kiire ole menestyksen mitta ja elämästä voi nauttia suorittamisen sijaan. Karita on rauhoittunut ja rentoutunut - ja mikä tärkeintä, oppinut sanomaan ei epämieluisille työtarjouksille. Tykän mukaan tärkeintä on muistaa fiilistellä elämää.

Toisaalla samassa lehdessä kerrotaan  eteläisen Afrikan naisten kävelevän päivittäin yhteensä 16 kertaa 384 400 kilometriä (matka Maasta Kuuhun) hakiessaan perheilleen vettä. Palkkaa he eivät tästä työstä tietenkään saa; vedenhaun lisäksi naisten kontolla on paljon muitakin käsittämättömän raskaita töitä. Kehitysmaissa naiset ovat vielä monin paikoin alistettuja ja miehensä omaisuutta. Lapsiavioliitot, seksuaalinen ja muu väkivalta ovat heille arkipäivää. Koulutus, ammatti, asianmukaisesti palkattu työ, oma raha ja oikeus päättää itseä koskevista asioista puolestaan ovat heille kaukaisia unelmia. 

Näiden faktojen rinnalla Tykän sanoma elämän fiilistelystä on suorastaan korni. Koko maailman mittakaavassa vain ani harvalla ihmisellä on mahdollisuus fiilistellä, sillä elämä kuluu selviytyessä päivästä toiseen. Afrikkalaisen naisen näkökulmasta katsottuna Tykän usko siihen, että kaikkiin vastoinkäymisiin on aina syynsä, tuntuu kerta kaikkisen naivilta. Noin voi sanoa vain nainen, jolla on hävyttömän helppo elämä.

Toki Tykän sanomisissa on perääkin. Esimerkiksi ajatus kiitollisuuspäiväkirjasta on kannatettava. Ajatukset todellakin kannattaa keskittää siihen, mikä on hyvin sen sijaan, että murhetisi kaikkea mahdollista elämässä esiintyvää epätäydellisyyttä. Uskon, että positiivinen ajattelu on se, mikä kantaa niitäkin sisariamme, joilla ei meidän näkökulmastamme ole mitään. 

Ehkä se onkin sitä elämän fiilistelyä?

Ojasta allikkoon

Katselin eilen illalla Maikkarin Maajussille morsian -ohjelmaa. Illan jaksossa morsian- ja sulhaskandidaatit saapuivat maajussien ja -jussittarien kotitiloille viettämään farmiviikkoa ja tutustumaan puolisoehdokkaansa elämänpiiriin pikatreffejä tarkemmin. Vaikka formaatti kuuluu kategoriaan jo-niin-nähty, kiinnitin eilen huomiota yhteen uuteen asiaan: sarjassa esiintyvien naisten tapaan puhua miehistä. 

Milloin meistä tuli esimerkiksi tällaisia (sitaatit eivät ole muodostaan huolimatta suoria lainauksia)?

"Pannaanpa Rauno (en muista miehen oikeaa nimeä) nukkumaan tänne vaaleanpunaiseen huoneeseen. Pannaan ihan piruuttaan verhoihin oikein rusetit ja kaikki ja katsotaan, miten poika reagoi, kun joutuu tällaiseen naisten huoneeseen nukkumaan. "


"Mulla on pojille pieni käytännön pila. Huijaan niitä luulemaan, että joutuvat nukkumaan koko viikon pihalla puolijoukkueteltassa. Tsihihi, vitsit että mä oon hauska."


"Kyllä huomaa, että Tuomas asuu yksin. Täällä on niin likaista ja kaikki paikat miten sattuu, kyllä tämä huusholli tarvitsee naisen käden kosketusta. Rupeankin tästä heti siivoamaan, täällä on niin karseaa. Ymmärtäähän se, kun mies asuu yksin, eihän se voi osata."

On täysin käsittämätöntä, miten naiset alentuvat puhumaan miehistä. Voi tui tui, kun eihän se nyt voi tätä ja tuota asiaa osata, kun se on mies. Sitä ja sen kotia pitää hoitaa, huoltaa, passata ja paijata ja sitä pitää ymmärtää. Eihän sen nyt tartte kotihommia osata, miehen. Kyllä minä naisena osaan tällaiset asiat paremmin. Tekisi mieli huutaa. (Jo senkin takia, että jos minä olisin aikoinaan törmännyt mieheen, jonka koti muistuttaa sikolättiä, olisin juossut karkuun ja lujaa. Sellainen ei nimittäin lupaa hyvää.)

Asia nyt vain on niin, että jokaisen aikuisen ihmsen velvollisuus on osata tiettyjä taloudenhoidon ja -pidon perusasioita, olipa haarojen välissä killuttimet tai reikä. Piste. Jokaisen pitää pystyä elättämään ja huoltamaan itsensä ja jälkeläisensä kohtuullisesti. Toinen piste. 

Suomalainen nainen on yli sadan vuoden ajan puhunut tasa-arvon puolesta - varsin menestyksekkäästi. Meistä ei enää puhuta hysteerisinä, hermoheikkoina, älynlahjoiltamme miehiä vähäisempinä, osaamattomina ja holhottavina epäihmisinä. Olemme tasaveroisia ja tasa-arvoisia miesten kanssa, ainakin noin pääpiirteittäin. Saamme äänestää, kouluttautua, osallistua työelämään ja niin edelleen siinä misä miehetkin. Historian tuntien pitäisi olla itsestäänselvää, että nimenomaan nainen on se, joka ei missään olosuhteissa sorru alistamaan toista sukupuolta. Vaan eikö sitä ihminen koskaan opi?

Talvista

Tulihan se talvi sieltä. Hip hei ja hurraa!

Veteen piirretty viiva

Poikani aloitti tänä syksynä koulun. Kaiken kaikkiaan uuteen arkeen on solahdettu vaivattomasti ja lapsi viihtyy koulussa. Oppimisen ilo on silmiinpistävää. Silti koulu on tuonut mukanaan myös uusia haasteita. Sosiaaliset suhteet ovat mutkikkaita aikuisillekin, saati sitten seitsemänvuotiaille. 

Jostakin syystä olen muistellut viime päivinä paljon aikaa, kun poika oli taapero. Silloin lapsen vieressä kulki koko ajan aikuinen - joko vanhempi tai perhepäivähoitaja - joka herkeämättä ohjasi lasta erilaisissa tilanteissa. Päiväkodissakin kontrolli oli tiukka, vaikka toki vähitellen lapsi alkoi luovia kaverisuhteissaan hiukan itsenäisemminkin. Tässä suhteessa koulunaloitus on valtava muutoksen paikka: on koulumatkaa, välituntia, iltapäiväkerhoa ja lukemattoma muita tilanteita, joissa aikuinen ei ole, ei voi olla, eikä toisaalta edes pidä olla, aina paikalla ohjaamassa ja selvittämässä syntyneitä ristiriitatilanteita.

On luotettava lapseen - ja siihen, että elämä opettaa.

On haastavaa opettaa lasta olemaan joustava mutta jämäkkä, kun ei voi olla joka käänteessä paikalla neuvomassa, miten toimia missäkin tilanteessa eikä voi antaa mukaan miljoonasivuista manuaalia, jossa olisi ratkaisu kaikkiin pulmatilanteisiin. On haastavaa selittää ymmärrettävästi lapselle se, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja pitää osata tehdä kompromisseja, mutta on osattava myös pitää kiinni omasta reviiristä, omista oikeuksista ja omista tarpeista? Että aina ei tarvitse luopua omasta, vaikka toiset pitääkin aina ottaa huomioon.

Syksyn aikana on käyty läpi tilanteita, joissa uimakoulukaveri pukkasi poikani rivistä pois yksinkertaisesti toteamalla, että "mä tuun tähän". Tässä tapauksessa ratkaisu oli helppo: neuvoin lasta pysymään paikallaan ja toteamaan kaverille, että tämä on hänen paikkansa. Kaveri joka ei tullut ajoissa riviin, etsiköön paikkansa muualta. Toimi.

Sitten ilmi on tullut myös kinkkisempiä tilanteita: niitä, jossa mietitään, kuka saa istua kenenkin vieressä ruokalassa ja onko aina pakko leikkiä isommassa porukassa vai saako joskus leikkiä kaverin kanssa kaksin. Niihin ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua, sillä asioita pitäisi osata tarkastella monesta näkökulmasta: et saa omia kaveria itsellesi, mutta toisaalta myös sinulla on oikeus istua haluamallasi paikalla tai leikkiä kaverin kanssa, jopa kaksinkin. Sinua ei saa sysätä syrjään, etkä sinä saa sysätä ketään syrjään. 

Näiden poikani kanssa käymieni keskustelujen aikana olen muistanut kipeästi omia kouluvuosiani. Jossakin vaiheessa ala-astetta paras kaverini muutti pois paikkakunnalta. Kaikilla luokkakavereillani oli jo vakiintuneet kaveripiirinsä, eikä niihin oikein mahtunut. Olin monta vuotta kovin yksinäinen ja ulkopuolinen. 

Käsittäkseni poikien maailmassa sosiaaliset suhteet ovat luonnostaan joustavampia, kaveripiirit isompia eikä klikkejä synny yhtä helposti kuin tyttöjen bestis-kulttuurissa. Silti olen painottanut lapselleni painottamasta päästyäni - varmaan liikaakin - sitä, että ketään ei jätetä ulkopuolelle. Ei koskaan eikä missään tilanteessa. Piste. Siksi en ole aivan varma, osaako hän pitää suuressa maailmassa puoliaan. 

Luultavasti huoleni on turha, mutta kaikkea sitä tulee pohtineeksi, kun käsittelyssä olevista tilanteista on aina vain joko yhden tai useamman osapuolen subjektiivisesti värittynyt kertomus. Niistä on hankalaa muodostaa objektiivista kokonaiskuvaa, vaikka lapsen ohjaamisen takia tärkeää olisi nimenomaan tietää, mitä tapahtui todella.

Olla vaan

Tämän viikon Annassa on juttua siitä, kuinka ihmiset stressaavat vapaa-aikanaan. Töissä oleminen on suomalaisten mielestä suorastaan leppoisaa sen ulkopuoliseen aikaan verrattuna. 

Etenkin lapsiperheissä vapaa-aikaan pitää saada mahtumaan monenlaista: harrastuksia ja kotitöitä riittää; niiden lisäksi täytyisi löytää yhteistä lepoaikaa, vanhempien parisuhdeaikaa, vanhempi-lapsiaikaa ja jokaisen omaa aikaa. Niinpä vanhemmat ovat alkaneet suorittaa jopa tuota viimeksimainittua. Annan lukijapaneelin jäsen kertoi jutussa stressaavansa siitä, onko oman ajan rentoutumisvaikutus varmasti maksimaalista, saako siitä varmasti täyden tehon irti. Toinen sanoi stressaavansa sitä, jääkö hänen lapsilleen varmasti hyvät lapsuusmuistot.

Jutussa asiantuntija neuvoo ihmisiä ennen muuta priorisoimaan: siivoamaan vain sen, mikä välttämätöntä on, jättämään kaikki vähemmän tärkeät menot väliin, liikkumaan paljon, nukkumaan paljon, syömään terveellisesti, panostamaan itselle merkityksellisiin sosiaalisiin suhteisiin, ottamaan omaa aikaa arjen keskellä ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Samaa suosittelen minäkin. Kannattaa oikeasti miettiä, mikä on tärkeää ja mistä itse nauttii.

Elämän suorittaminen ei ole itsellenikään aivan vieras asia, vaikken ole koskaan ollutkaan mikään supersuorittaja niin kuin esimerkiksi samaisessa Annassa haastateltu europarlamentaarikko Riikka Pakarinen tuntuu olevan. Kun poikani syntyi, loin mielessäni kuvan ihanneäidistä, jollainen tietenkin halusin olla. Tarvittiin ammattilainen kertomaan, että se kuva oli vääristynyt. Koin nimittäin kestämättömän huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksanut vauva-arjen pyörityksessä pitää kaikkia kaappeja järjestyksessä, leipoa perheemme leipiä ja muita leivonnaisia itse - ja että siitä, että inhosin silittämistä yli kaiken. En niin millään olisi halunnut tehdä sitä, mutta hampaat irvessä tein, koska niin muka kuului tehdä.

Sitten neuvolassa terveydenhoitaja kysyi minulta, kummasta haluan lapseni minut muistavan: siitä, että siivoan päivät pitkät itku kurkussa vai siitä, että vietin aikaa hänen kanssaan. Olisi ihanaa sanoa, että kiireeni loppui siihen. Ei se siihen loppunut, mutta jotakin tärkeää oivalsin. Elämän ei tarvitse olla täydellistä.

Vapaa-ajan stressi kertoo mielestäni nimenomaan täydellisyyden tavoittelusta. Suorittamisesta. Jopa lepäämisen pitäisi nykyisin olla jotenkin täydellistä, kaunista - ja tehokasta, jotta siitä saisi mehukkaita päivityksiä Facebookiin ja kauniita kuvia Instagramiin. On omituista, jopa koomista (ellei se olisi surullista), että aikana, jolloin ihmisellä on vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, sen maksimaalisesta hyödyntämisestä stressataan. 

Yksi syyllinen lienee mainitsemani sosiaalinen media. Kun yksi ystävä viettää viikonloppunsa retriitissä tai meditoiden, toinen vie perheensä elämysmatkalle Intiaan, kolmas harjoittelee maratonille ja neljäs remontoi asuntoaan kolmatta kertaa viiden vuoden sisällä, itselle tulee helposti olo, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi. Sitten sitä alkaa mietiä, onko tavallinen arki riittävästi lapsillekaan...meneekö jälkikasvu pilalle, jos tämänkin viikonlopun agenda on olla tekemättä mitään erikoista. Olla vaan.

Tietenkin jokainen rentutuu ja palautuu omalla tavallaan. Kaikille ei oleminen sovi. Kirja ei pysy kädessä, televisiosta ei tule mitään järkevää. On pakko päästä liikkeelle: juoksemaan, taidenäyttelyyn, retkelle, elokuviin. Se on ihan okei, jos siitä tai sen aikatauluttamisesta ei ota stressiä.

Minä en usko laatuaikaan. Minä uskon pelkkään aikaan. Lapsen kehityksen kannalta on parempi, jos harrastuksia on viiden sijaan yksi tai kaksi. Niin lapsi kuin aikuinenkin tarvitsee joutilasta aikaa. Jokaista vapaata hetkeä ei pidä ohjelmoida - joskus kalenteriin on hyvä vetää rasti kaiken sellaisen yli, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Olla vaan.

8+8+8=24

Iltapäivälehdessä (en muista kummassa) oli tänään juttua ministeri Alexander Stubbista, joka oli jossakin yhteydessä (todella tarkkaan luettu juttu!) sanonut pyrkivänsä noudattamaan elämässään 8+8+8 -mallia. Siinä ihminen tekee päivässä 8 tuntia töitä, nukkuu 8 tuntia ja viettää vapaa-aikaa 8 tuntia. Tästähän olivat sitten entiset ja mahdollisesti myös nykyiset ministerit kimpaantuneet: 8 tuntia ei riitä millään ministerin työpäiväksi! Kyllä siinä 10 - 12 tuntia menee vähintään, että ministeri saa työnsä tehdyksi.

Hohhoijaa.

Mielestäni Stubb on oikealla asialla. Ylipitkät työpäivät eivät ole mikään itseisarvo eikä työelämän pitäisi olla kilpailu, jossa kirkkaimman kruunun saa se, joka on notkunut pisimpään työpaikalla. 

Ensinnäkin: ihminenhän pystyy olemaan tehokas vain rajallisen ajan vuorokaudesta. Tämä on fakta.

Toisekseen: taitava ajankäytön organisoija saa mahtumaan 8 tuntiin varmasti saman verran työtehtäviä kuin hän, jolle tärkeintä on näyttää tehokkaalta ja tärkeältä. Ja näyttäytyä erilaisissa kissanristiäisissä. En usko, että ministerinkään tarvitsee ihan kaikkiin kutsuihin vastata myöntävästi. Työtehtäviä voi myös delegoida. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Kolmanneksi: Jokaisen ihmisen elämässä on - tai ainakin siinä soisi olevan - muitakin ulottuvuuksia kuin työ. Stubb on pienten lasten isä, ja on pelkästään positiivista, että hän julkisesti tunnustaa haluavansa antaa aikaa myös perheelleen. Niin, ja urheilulle, rakkaalle harrastukselleen. Elämässä on muitakin arvoja kuin uralla eteneminen. On rohkeaa sanoa se ääneen.

Nälvimisen sijaan Stubbista pitäisi ottaa mallia. 8+8+8 on hyvä periaate, johon pyrkiminen jo lisää ihmisen hyvinvointia. Moni uuvuttaa itsensä työelämässä, unohtaa huolehtia itsestään ja kysyä perheenjäseniltä, mitä heille kuuluu. Minä minä ja minun urani ovat tulleet liian tärkeiksi - ainakin siihen asti, kunnes iskee burn out ja tulee aika ruveta downshiftaamaan. Lähtökohtaisesti olisikn järkevämpää pyrkiä pitämään elämän eri osa-alueet tasapainossa alkujaankin.

Sitä paitsi, Sirkka-Liisa Anttila, Kimmo Sasi ja muut viisastelijat: Stubb ei sanonut, että  8+8+8=24 -mallin toteuttaminen häneltä(kään) aina onnistuu. Mutta yritys hyvä kymmenen. Eikun kahdeksan. Ei kun.

Pilvipouta

Pilvipoudasta tulee mieleen arki, sellainen perushyvä elämä, joka rullaa kodin, koulun, työpaikan, harrastusten, sanomalehden lukemisen, nakkikastikkeen ja keitettyjen perunoiden, ystävien tapaamisen, pyykinpesun, siivouspäivien, kaurapuuron ja lumitöiden tai kukkapenkin kitkemisen tahdissa. Ei suuria nousuja tai laskuja. Turvallista tallaamista tuttuja polkuja pitkin. 

Välillä pilvipoutaan kyllästyy. On pakko saada kiloittain aurinkoa, virkistystä mielelle ja ruumille. Toisinaan taas elämä heittää eteen kunnon ukkosmyrskyn. Sitä ihmettelee, miten elämästä tuli tällaista, mikään ei ole omassa hallinnassa. Kunnes taas tyyntyy. Silloin sitä tajuaa Muumipapan viisauden: Ehkä myrskyjä onkin siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.

Mutta palataan pilvipoutaan. 

Harva pitää pilvipoutaa lempisäänään, mutta jos aurinko paistaa viikkoja oikein kuumasti, alkaa sitä hiljakseen toivoa hetken viilennystä porotukseen. Samalla tavalla sitä turtuu jatkuviin elämyksiin ja arjen yläpuolelle nostavaan juhlaankin. Niitä kaipaa, mutta vain piristykseksi arjen keskellä. (On muuten kumma juttu, kuinka paljon hitaammin sitä kyllästyy kaurapuuron syömiseen kuin vaikka hampurilaisaterioiden popsimiseen; puuroa voi syödä vuosia vaikka joka aamu, mutta itse en ainakaan voi kuvitella vierailevani Mäkkärissä päivittäin.)

Myrskyissäkin on toki oma viehätyksensä - etäältä katsottuna - mutta ei kai kukaan myrskyn silmään joutumisesta kuitenkaan nauti. Kriisin jälkeen tavallinen arki rutiineineen tuntuu oikein hyvältä. 

Niin että nautitaan vaan siitä pilvipoudasta itse kukin silloin kun sitä on tarjolla. Elämästä - ja säästä - kun ei koskaan tiedä.

Tavallinen hetki

Parhaat päivät koostuvat tavallisista hetkistä.

On ihanaa, kun voi juoda aamukahvin rauhassa, lukea lehteä, tehdä kävelylenkin, kirjoittaa, laittaa hyvää ruokaa, lukea, käydä kaupassa, tehdä itse jotakin, viettää aikaa perheen kanssa, leipoa, saada ystävältä puhelu, juoda lempiteetä, oppia jotakin uutta, nähdä lapsen iloinen ilme kun eteen on osunut taas joku pieni suuri ihme. 


En ole koskaan ollut sellainen, joka kaipaa luksusta tai huippuelämyksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Tietysti jokainen tarvitsee silloin tällöin rutiinien rikkomista, minäkin - etenkin minä - mutta jos kaikki on hyvin, senkään ei tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä. Ilo irtoaa pienistäkin asioista.

Jotkut kokevat elävänsä vasta, kun pääsevät irti arjesta tavalla tai toisella. Se on jotenkin sääli, sillä paljon hyviä asioita menee sivu suun, jos ajattelee, että arki on mälsää ja aina tarvitaan jotakin erikoista, jotta elämä on elämisen arvoista. Elämä nyt vain koostuu enemmän kaurapuurosta, raejuustosta ja appelsiinimehusta kuin kaviaarista, hanhenmaksapalleroistaja samppanjasta. On asennekysymys, nauttiiko edellisestä vai käyttääkö elämänsä jälkimmäisen haikailuun.

Vuosi kuvina

Vuosi kuvina. Yllättävän aurinkoisia otoksia olen onnistunut ottamaan, vaikka mielessäni vuosi on ollut täynnä epävarmuutta ja itseni etsimistä, toki myös onnen hetkiä ja löytämisen riemua. Jatkuvasti on muka satanut, vaikka kuvat kertovat muuta.

Tänäkään vuonna en usko uuden vuoden lupauksiin. On asioita, joihin voi vaikuttaa - ja sitten on niitä, joihin ei. Tärkeintä on yrittää tehdä kulloinkin käsillä olevasta hetkestä mahdollisimman hyvä. Yksi harras toive minulla on. Haluan löytää työpaikan, tehdä jotakin merkityksellistä. Tiedän kyllä, että pelkkä toivominen ei auta. Teen kaikkeni, että asiat selkiytyisivät vihdoin. Tätä menoa menen hukkaan.

Vuosi 2013 tulee olemaan perheellemme suuren muutoksen aikaa. Poikani menee kouluun ensi syksynä, ja pikkulapsiaika on auttamattomasti ohitse. Äitiä maailman avartuminen jännittää jo nyt. 

Lämmin kiitos menneestä ja onnellisia hetkiä  
alkavaan vuoteen 2013!

Naurettavaa kitinää, anteeksi vain arvon naiset

Sattumalta (lue: stalkkaajani oli taas linkitellyt blogiani herjausmielessä) osuin tänään keskustelupalstalle, jossa joku äiti-ihminen valitti kotitöiden loppumattomuuden uuvuttavan. Pyykki kun ei pesemällä lopu, eikä sotku katoa siivoamalla. Ruokaa pitää laittaa ja lapset vaativat huolenpitoa. Kauhean raskasta!

Jos ajattelee asiaa hiukan toisesta näkökulmasta, ei voi kuin todeta, että länsimaisen naisen ruikutus kotitöiden raskaudesta on yksinkertaisesti naurettavaa kitinää. Meillä sentään useimmissa talouksissa koneet hoitavat asioiden ja pyykkien pesun (ja kuivatuksenkin), siivous on pitkälti koneellistettua, puhdistusaineet tehokkaita ja siivousvälineet hyviä; (lämmin) vesi tulee sisään ja menee ulos itsekseen, ruoanlaittoa on helpottamassa sekä erinäisiä koneita (ja muita hilavitkuttimia) että valtaisa valikoima valmisruokaa ja puolivalmisteita. 

Ongelma on siinä, että meillä on liikaa vapaa-aikaa. Meillä on niin helppoa, että ehdimme kaivta muutakin - omaa aikaa ja kaikenlaista luksusta. Jos mietitään naisia tuhannen tai sadan vuoden takaa - tai mennään aikalaistemme luokse johonkin afrikkalaiseen pikkukylään tiettömien taipaleiden päähän voin taata, ettei siellä valitettaisi siitä, että taas täytyy ladata ja tyhjentää pesukone ja tiskikone, imuroida lattiat ja lämmittää maksalaatikko mikrossa.

Länsimainen ihminen on rakentanut itselleen ansan. Ihmisen elämän kuuluu kulua siihen, että tehdään töitä elannon, perheen ja kodin eteen. Historiallisesta perspektiivistä katsottuna ei ole ollenkaan normaalia, että on aikaa harrastaa monenlaisia asioita, käydä ripsienpidennyksessä ja lomailla kaukomailla. Länsimaisella naisella on huikean paljon enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään kuin muinaisilla tai nykyisilläkään sisarillaan kehitysmaissa, mutta tuota mahdollisuutta käytetään - lähinnä valittamiseen. 

Totta kai työelämä vaatii paljon ja aivan uudenlaisia asioita. En missään nimessä väitä, että sadan tai tuhannen vuoden takainen tilanne olisi ollut ihanne, johon meidänkin pitäisi pyrkiä, mutta asia on niin, että kakkua ei voi sekä syödä että säästää. 

Jos ihminen haluaa ja saa lapsia, elämä on puuronkeittoa, imurointia, pyykkivuoria, hiekkaa eteisen täydeltä, leluja ja vaatteita siellä ja täällä; se on vatsatauteja ja uhmakohtauksia, kimalleliimaa vahakankaassa ja tussinjälki seinässä. Ja vaikka ei eläisikään lapsiperheessä, silti on kokattava, pyykättävä ja siivottava. Tai ainahan toiminnot voi ulkoistaa, olipa perhemuoto mikä.

Elämästä ei tule valmista. Täydellisyys on illuusio. 

Tietysti on puuduttavaa, että pyykkivuori ei pienene, vaikka kuinka huudattaa pesukonetta. Ja villakoirat, ne pirulaiset, pyörivät nurkissa vaikka imuri niitä kuinka sisuksiinsa imisi. Mutta silloin kannattaa muistaa, että tilanne on sama kaikissa perheissä kaikkialla maailmassa kaikkina aikoina. Ei elämän kuulu olla (pelkkää) vapaata lillumista ja mahdollisimman helpolla pääsemistä.

Kuvan kynttilät eivät liity tapaukseen.

Peruspukeutumista

Naistenlehdissä kehotetaan keräämään toimiva peruspuvusto, jonka viittä osaa eri tavoilla yhdistelemällä pärjää niin maalla, merellä kuin ilmassa, raksalla, töissä ja Linnan juhlissa. Puvusto sisältää klassista tummansinistä ja beigeä, ehkä valkoista ja mustaa. On housua, hametta, t-paitaa, paitapuseroa, jakkua ja neuletta. Suositellut asusteetkin ovat hillittyjä: pashmina-huiveja, yksinkertaisia mutta näyttäviä koruja ja simppelejä peruskenkiä.

Oma niin sanottu pukeutumistyylini on kaukana klassisesta tyylikkyydestä. Silti valitsen usein vaateostoksilla perusvaatteita: simppelejä tunikoita, pillifarkkuja, leggingsejä, toppeja, mekkoja. Usein vaatteeni ovat väriltään mustia, tosin nykyisin mustia vaatteita tarttuu kaupasta mukaani entistä harvemmin. Ajattelen asian jotenkin niin, että kun vaatebudjetti on pieni, yritän satsata naistenlehtien neuvojen mukaan yhdisteltävyyteen. Väriskaala on niukka: mustaa, punaista, turkoosia, petroolinsinistä - nykyisin myös keltaista ja joskus ruskeaakin. Yleensä yläosa on väljä ja alaosa niukkalinjainen. Joskus tosin toisinkin päin.

Peruspukeutuminen on toki käytännöllistä, taloudellista ja ekologistakin, kun hutiostoksia tulee tehtyä ani harvoin ja asusteilla voi muuttaa vaatteiden ilmettä. Mutta silti. Joskus tekisi mieli repäistä. Ostaa jotakin ihan hullua. Tänään oli lähellä, etten repäissyt ja ostanut neonpinkkiä tunikaliiviä - tai mikä ikinä näkemäni hökötys sitten viralliselta nimeltään olikaan. Sellaiseen pukeutuminen jos mikä olisi ollut hullua. Älytöntä. Toinen vaihtoehto oli seeprakuvioinen trikoopaita, jossa oli pussihihat.


Jos olisin tyyliniekka suuren maailman tyyliin, olisin tietenkin ostanut molemmat. Ja kätevästi yhdistänyt ne johonkin tavallistakin tavallisempaan asuun - ja ollut tyylikäs. Mutta koska en ole tyyliniekka millään mittarilla, jätin molemmat älyttömyydet rekkiin ja ostin niiden vieressä nököttäneen harmaan neuleen. Se maksoikin vähemmän.


Myöskään jäätelökioskilta en valitse pekoni-salmiakki-ananasjäätelöä vaan vaniljapehmiksen.


Tylsää?


P.S. Aivan kuin olisin kirjoittanut tämän saman tekstin ennenkin. Hmm.

Välähdyksiä arjesta

Ranta- ja mökkikengät parhaasta päästä...

...lempikaulakoruni, se lapselta lahjaksi saatu...

Tankkauspiste

Ylhäällä: Kaikkea!
Vasemmalla: Jääkaapin ovessa koiralla ratsastava cowboy & hirvi. Poikani viritelmiä.

6-vuotiaan näkemys Mozartista

Mökkiaarteita: vanha puulaatikko. Etsii sijoituspaikkaa sisälle.

Ylikasvaneita orvokkeja

Kirpparilöytö: Riimingan pellavainen koristetyynyn päällinen. 

Minun näköiseni.

Kuvakoosteen kodistamme laati Otso 6 v. Pyysin poikaa kuvaamaan kotoa sellaisia asioita, jotka ovat hänen mielestään kivoja tai kauniita. Ihan kaikkia kuvia en laittanut tähän postaukseen - ja toisaalta otin mukaan pojan eilen uimarannalla kuvaaman otoksen "crocseistani". Olen ihan hullaantunut keltaiseen väriin - ja sen taitaa näistäkin kuvista huomata ;).


Auringonkeltaista kesää kaikille!

Vuosi sitten tähän aikaan

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun loukkasin jalkani. Ystävän häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jaloilleni ja vasemman jalan akillesjänne katkesi 80-prosenttisesti.

Asianmukaisen hoidon saaminen oli kiven takana. Sain soitella ympäriinsä ja vaatimalla vaatia pääsyä lääkärin pakeille – olin oivaltanut heti tapaturman jälkeen, että kyseessä ei ole vain viaton pintanaarmu, josta selvitään parilla tikillä. Lopulta pääsin kuitenkin leikkaukseen.  Ja jotta asiat eivät olisi liian helppoja, keväällä saman jalan polvesta revähti eturistiside. Silloin kärsivällisyyttä koeteltiin toden teolla. Vieläkään jalka ei ole entisellään, mutta arki sentään rullaa.

Vaikka kaikki alkoi jalasta, henkinen muutos on ollut paljon, paljon suurempi.

Vuosi sitten olin todella uupunut. Takana oli äärimmäisen rankka työvuosi. Olin ollut jälleen uudessa koulussa sijaisena, ja monen tekijän yhteisvaikutuksesta luokanvalvojan velvollisuudet tekivät työnteosta välillä suoranaista helvettiä. Kärsin unettomuudesta. Loppukevät menikin epämääräisen ahdistuneessa sumussa. Muutto uuteen kotiin oli ponnistus sekin, vaikkakin onnellinen sellainen.

Jalka pakotti minut sairauslomalle. Siinä sohvalla vuoroin istuessani ja vuoroin maatessani aloin ymmärtää, kuinka väsynyt olin oikeastaan ollut. Oli aikaa pohtia syitä ja seurauksia, asioiden suuntaa. Lopulta päätin toteuttaa jo vuosia mielenpohjalla itäneen ajatuksen ja kokeilla jotakin muuta työtä kuin opettamista. Opettajuus oli jo tuttua ja turvallista – tiesin vahvuuteni ja haasteeni. Tiesin työn hyvät ja huonot puolet.

En voi sanoa kyllästyneeni opettamiseen, mutta pakko oli tunnustaa, että olin äärimmäisen väsynyt olemaan ikuinen sijainen, aina ravintoketjun alimpana, vailla mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti. Tämä vaikutti tietysti myös suhteeseeni sekä oppilaisiin että etenkin vanhempiin. Vaikka olin opettajana sekä muodollisesti pätevä että jo kokenut, olin aina se väliaikaisratkaisu, jolla ei ollut lupaa kiinnittyä ja johon kukaan ei halunnut kiinnittyä.

En ole oikeastaan koskaan tehnyt muuta työtä kuin opettanut. Kaipasin uusia haasteita ja pois koulumaailman sisäänpäin lämpiävästä ilmapiiristä. Sain onnekseni mahdollisuuden opetella uutta, pääsin kustannustoimittajaharjoittelijaksi paikalliseen kustantamoon.

Olen oppinut kuluneen kevään aikana valtavasti sekä itse työstä että itsestäni työntekijänä. Olen alkanut hiljalleen uskoa, että minäkin osaan ja työlläni on väliä. Kun harjoitteluaikani päättyy, on hyvä, että ovi jää raolleen. Unelmani (vakituisesta) työsopimuksesta ei täyttynyt, vielä, mutta silläkin on varmasti joku tarkoitus. Ja asiathan voivat muuttua.

Ammatillisen kriisin lisäksi on muitakin asioita, jotka olen vuoden aikana kyseenalaistanut. Kaikki ei ole sujunut ristiriidoitta. Olen pahoittanut mieleni monen monta kertaa – ja valitettavasti pahoittanut myös läheisteni mieliä. En ole tehnyt sitä tahallani, mutta muutos minussa on vaatinut osansa. Toivon hartaasti, että saan anteeksi. Elämä kuljettaa, ei aina samaan suuntaan. Toivottavasti yhteys silti säilyy.

Olen monessa suhteessa erilainen ihminen kuin vuosi sitten tähän aikaan. Olen antanut itselleni luvan uupua ja toipua. Olen oivaltanut elämän ainutkertaisuuden ja sen, kuinka nopeasti aika kuluu. Hetkeen on pakko tarttua, jos mielii olla juuttumatta huonoon oloon. Vielä on asioita, joihin pitää tarttua, mutta niiden aika ei ole vielä.

Olen nyt ottanut rohkeasti askeleen kohti uutta, hypännyt tuntemattomaan. On onnellista huomata, että tie on oikea, vaikka vielä en tiedä, mihin se tie johtaa. Ehkä takaisin kouluun, ehkä jonnekin aivan muualle. Aika näyttää. Epävarmuudensietokykyä koetellaan.

Linkki liikenteessä

Minä en missään nimessä haluaisi muuttaa pääkaupunkiseudulle. Yhtä asiaa sieltä kyllä kadehdin: toimivaa ja kohtuuhintaista joukkoliikennettä.

Täällä Jyväskylässä paikallisliikenne toimii luvalla sanoen järjettömän huonosti. Vuoroja on vähän, matkustaminen on kallista (3,20 € / matka, tosin matka- ja näyttökorteilla saa hiukan alennusta) - ja palvelukin on mitä sattuu. Pahinta on kuitenkin se, että aikataulussa pysyminen näyttää olevan ylivoimaista. En puhu nyt mistään minuutin, parin viivästymisestä. Jos linjat ovat myöhässä jo aamukahdeksalta lähes puoli tuntia, niin mikähän lienee tilanne iltapäivällä? Tosin Jyväskylän liikenteellä on ratkaisu asiaan: jätetään yksi vuoro välistä, niin saatetaan olla taas aikataulussa.

Mielelläni suosisin julkisia kulkuneuvoja niiden ekologisuuden ja ekonomisuuden takia, mutta on turhauttavaa, että koskaan ei voi olla varma siitä, ehtiikö aikataulun mukaisella vuorolla perille ajoissa. Jos ei halua myöhästyä, on varminta mennä edellisellä bussilla - ja sitten parhaassa (tai pahimmassa?) tapauksessa olla reilusti etuajassa perillä. 

Inhoan sitä, jos ihmiset ovat myöhässä sovituista tapaamisista. Sama koskee busseja. Tai linkkejä, niin kuin täällä Keski-Suomessa sanotaan. Tässä yhtenä päivänä kuuntelin, kun lukiolaispojat analysoivat linkki-sanaa. Bussi, linkki, on ikään kuin linkki ihmisten ja paikkojen välillä. Tai sen pitäisi olla.  Sana on toimiva, käytäntö ei.

Mutta takaisin tähän aamuun. Kiritin poikaa tarpomaan puolimetrisessä umpihangessa (kävelyteiden auraamisen kanssa ei näillä huudeilla liioin panosteta turhan paljon) päiväkotiin, jotta ehtisin ajoissa bussiin. Matka sujuikin sutjakasti ja olin kuin olinkin ajoissa pysäkillä. Lunta tuprutti taivaan täydeltä, mutta pysäkin katoksen suojaan en päässyt, koska se oli täynnä aurattua lunta. Odotin. Viisi minuuttia meni, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoin, yli 20 minuuttia myöhässä, bussi tuli. Tällä kertaa olin siis onnekas.

Olenkin pohtinut, kuinka asiaan voisi vaikuttaa. Pitäisikö tehdä kansalaisaloite? Kerätä adressi? Ensi syksyn kunnallisvaaleissakin soisi jonkun ehdokkaan pitävän tätäkin asiaa esillä, vaikka toki paljon muutakin tärkeää on. Tiedän kyllä, että Jyväskylän liikenne  siten yksityinen yritys, joten yrityksen johtoa tässä kai pitäisi lähestyä. Lieneekö kunnallispolitiikan tasolla mitään tehtävissä, jotta saataisiin hinnat kohdilleen ja palvelun pelaamaan ja siten lisää linkkimatkustajia? Ainakin asiaa sopii tutkia. Kyllä tämän kokoisessa kaupungissa pitäisi toimiva joukkoliikenne olla. Tosin kaupungin johdon visioon tällaiset suunnitelmat taitavat sopia huonosti. Kaiken pitää olla suurta ja ihmeellistä! Varsinkin parkkihallien. Pienellä ihmisellä ei niin väliä.


Toki äänestän jaloillani aina kun voin ja jätän oman auton kotiin. En hyppää myöskään bussiin, vaan käytän lihasvoiamaa. Kävely onkin lempiliikuntamuotoni ja oivallista meditaatiota. Maisemien vaihtuessa hitaasti on aikaa ajatella.

Jaa mää vai?

Sininen Satutar Sinistä ja vihreää -blogista muisti minua Vuoden mutsi -palkinnolla. Kiitokset! 

 

 

1.Tunnen itseni Vuoden mutsiksi kun...
puuhailemme lapsen kanssa yhdessä jotakin sellaista, mistä molemmat pitävät. Esimerkiksi yhdessä leipominen, varsinkin sateisena syysiltana, tuntuu äärimmäisen kodikkaalta. Samalla tulee juteltua lapsen kanssa kaikenlaista.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
olla riittävästi läsnä lapselle. Elämä menee liian helposti sitkutteluksi: pelataan sitku olen laittanut ruokaa, leikitään yhdessä sitku olen siivonnut jne.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...
piirtää esimerkiksi tällaisen piirustuksen:



Myös se on otettava äärimmäisenä kohteliaisuutena, että minä olen se, jonka lohtua lapsi haluaa ensimmäisenä satutettuaan itsensä ja se, jolle hän kiukuttelee kaikkein eniten. Luottoa löytyy vielä.

4. Kello 12 yöllä olen yleensä...
Sikeässä unessa - tai ainakin sängyssä odottelemassa unta.

5. Kello 8 aamulla olen yleensä...
Nykyisin meikkaamassa. Hommat työharjoittelupaikassa alkavat klo 9.00.

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että...

On onnellista, että lapsella on isä, joka osallistuu lapsen elämään ja näyttää pojalle tasa-arvoista miehen mallia.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että...
ks. blogikirjoitukseni Äiti

8. Viimeksi kiroilin, kun...
Eilen noiduin autossa matkalla elokuviin, kun tavarat olivat hukassa, korvis irtosi ja meni hukkaan ja kiire oli.

9. En ole koskaan osannut... 

piirtää. Viimeksi perjantaina poikani pyrskähti vilpittömään nauruun, kun yritykseni piirtää Muumipeikko päätyi sen sorttiseen katastrofiin, että kuvaa ei olisi arvannut Muumiksi parhaalla tahdollakaan. Lapseni on tässä asiassa aivan toista maata:




10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on...  

Nukkua!
 

Ja sitten pitäisi vielä laittaa eteenpäin... aika moni blogitutuistani onkin tämän jo saanut, joten en laita tätä heille enää uudelleen, vaikka he kaikki eittämättä ovat palkintonsa ansainneet :)!

Heitän siis haasteen neljälle kirjoittajalle: 

 

Mustikkametsän asukille blogiin Mustikkametsän tarinoita, Sanoissa-blogin Minervalle, Elisabethille Suurella syrämmellä -blogiin sekä Hannan huone -blogin HannaKonnalle.

Pitäisi muuttaa maalle

Vierailin tänään lapsuusmaisemissani. Asioilla käydessäni totesin kaupunkilaistuneeni liikaa. Kiire on tarttunut luihin ja ytimiin. Kaupungissa mennään vauhdilla ja sivuille vilkuilematta paikasta toiseen, palvelu on sujuvaa eikä kassalla ruveta arpomaan, kenen vuoro olikaan seuraavaksi. Jos jossakin jumittaa, äreät tuhahdukset ja kärsimättömän kielen naksautukset eivät jää keneltäkään kuulematta. Tuohon joukkoon olen samastunut, oppinut oman osani heti-mulle-tänne-kaikki-nyt -asenteesta.

Pienen kunnan asukkaita palvelun hitaus kaupassa, autoilijoiden tuumailu risteyksessä tai huonostiauratut tiet eivät tunnu haittaavan. Apteekin jonossa odotetaan nöyränä eikä sekään ole niin justiinsa, parkkeeraako sitä autonsa mihin. Pääasia, että asiat hoituvat. Pitäisi varmaankin ottaa oppia. Muuttaa maalle.

Perinteisesti kaupunkilaiset ovat kokeneet syystä jos toisesta ja useimmiten täysin syyttä ylemmyydentunnetta maalaisserkkujaan kohtaan. Ollaan olevinaan hienompia, kun tilaisuuksia kuluttaa ja kouluttautua, harrastaa ja hamstrata on enemmän kuin pienemmillä paikkakunnilla. Kaupungeissa eletään info- ja ärsykeähkyssä, jossa levolle ja joutilaisuudelle ei tahdo olla mahdollisuuksia. Yhä useampi kyllästyy joko todelliseen tai keksittyyn kiireeseen ja ryhtyy downshiftaamaan. Kaupunkilainen tekee näyttävän projektin siitä, mikä on maaseudulla on osattu aina luonnostaan, rennosti ottamisen.


Kaupungissa elämä on naurettavan helppoa. Maitoa saa melkein ympäri vuorokauden kulman takaa lähikaupasta ja lumityöt tehdään valmiiksi. Lähimpään lääkäriin ei ole montaa kilometriä ja hoitoon pääsee helposti ympäri vuorokauden. Palokunnan tulokaan  ei kestä montaa minuuttia. Maaseudulla pitää ensin tehdä tunti lumitöitä että pääsee pihasta tielle, jota pitkin saakin körötellä aimo tovin saadakseen maitoa. Naapurin Mansikiltakaan kun ei voi hätäapua hakea, joku laki tai säädös sen varmasti kieltää. Avun saaminen hätätilanteissa ei sekään ole läheskään niin vaivatonta ja itsestäänselvää kuin tiheäänasutuilla alueilla. 


Kaupunkilaisen on turhankin helppoa romantisoida maalaiselämää. Kun käy vain kääntymässä, voi elämän hitauden nähdä viehättävänä asiana. On eri asia asua siellä, mistä jatkuvasti karsitaan palveluja, nuoriso katoaa, työttömyysprosentti kasvaa ja valot taloista sammuvat. Jos viettäisi vaikka vuoden maaseudulla, saisi taatusti lisää kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, tylsyydensietokykyä - ja tietoa siitä, miksi koko Suomi kannattaisi säilyttää asuttuna. Kaikki voittaisivat, jos ihmisillä olisi tilaa hengittää ja toisaalta kaikilla olisi lähellä joku, joka huolehtii ja välittää. Enkä tarkoita nyt lähellä olemisella pelkästään fyysistä läheisyyttä. 


Uhkakuvissa elämä maaseudulla hidastuukin entisestään, kunnes se lopulta pysähtyy kokonaan. Toisaalla kaupungeissa tahti kiihtyy kiihtymistään ja ihmiset uuvutetaan arjen oravanpyärässä täysin. Pahimmassa tapauksessa onnellisia ihmisiä ei asu enää missään.

Vanhempana

Onnistuin jokunen viikko sitten tahattomasti pahoittamaan ystävieni mielen. Olimme viettäneet tyttöjen iltaa yhteisen ystävämme syntymäpäivien merkeissä, ja seuraavana päivänä käytiin Facebookissa keskustelua dagen efter -tunnelmissa. Yökerhossa ystäväni oli tivannut, miksen koskaan juo juuri mitään. Olen yrittänyt selittää, miksi ei maistu - rytmihäiriöt voimistuvat, hatara unirytmi häiriintyy ja seuraavana päivänä on velvollisuuksiakin hoidettavana. Ja vaikka ei olisikaan, ei vain huvita. En koe tarvitsevani humalaa. Seuraavan päivän krapulakeskustelussa sitten totesin, että en juo alkoholia kuin erittäin maltillisesti, koska perheellisen täytyy kantaa vastuuta myös juhliessaan, jotta on seuraavana päivänä kykenevä huoltamaan jälkikasvuaan. En tosiaankaan tarkoittanut kommenttiani loukkaavaksi, mutta tottahan se sellainen oli. Hirveää vähättelyä, varsinkin, jos toinen suree sitä, ettei omaa perhettä vielä ole. Anteeksipyyntö lienee paikallaan.

Eilen törmäsin erään nukuttamiskeskustelun yhteydessä jälleen kerran vähättelyyn siitä, kuinka yhden lapsen äiti ei voi tietää asioista mitään, varsinkaan, jos oma lapsi sattuu olemaan hyvinnukkuvaa sorttia. On toki totta, etten tiedä, mitä kahden lapsen iltakiukun suitsiminen on. Mutta toisaalta kuluneen kuuden vuoden aikana kokemusta on kertynyt yhdestä sun toisesta asiasta. Osa kertyneestä tieto-taidosta saattaa olla jopa sovellettavissa. Uskon siis olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun siinä missä viiden lapsen äitikin, jolla eittämättä on kikkakolmosia hihassaan paljon enemmän kuin minulla, ja jonka kokemusta arvostan kovasti.

Äitien keskuudessa tuntuu olevan inhottavan yleistä vähätellä kokemattomampaa. Olen saanut tuta sen lukemattomia kertoja, etenkin netissä. Kerta toisensa jälkeen monen lapsen vanhemmat tulevat sanomaan yhden lapsen vanhemmalle, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja sinä vanhemmuudessasi. Jos asiat sujuvat, kyse on siitä, että lapsi on helppo, ei siitä, että äiti olisi löytänyt omalle lapselleen parhaiten sopivat toimintatavat.

Varmasti on esikoisten äitien helmasynti sortua besserwisseröintiin. Vauva-aikana sitä elää sellaisessa kuplassa oman vauvansa kanssa, että on vaikeaa tajuta, ettei koko maailma pyöri samalla tavalla. Mutta uskonpa, että vuosien myötä tuo illuusio karisee yhdeltä sun toiselta. Ainakin itseltäni. Olen käynyt todella hedelmällisiä keskusteluja muiden äitien kanssa siitä, kuinka selvitä lapsen erilaisista kehitysvaiheista hengissä ja helpommalla. Jo se helpottaa, kun kuulee toisissakin perheissä  taisteltavan samojen ongelmien kanssa. Olen oppinut monta kullanarvoista asiaa äitikollegoilta, ja toivoakseni voinut joskus itsekin antaa jokusen vinkin.

Vanhemmaksi tuleminen avaa portin aivan omanlaiseensa maailmaan. Paitsi se ilo ja rakkaus, jonka lapsi tuo mukanaan, kyse on myös vastuusta. Siitä, että koskaan enää minä ei tule ensin, vaan lapsi. Kaikki omat menot ja tarpeet pitää sovittaa yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Kyse on suuresta etuoikeudesta, mutta myös haasteesta silloin, kun omaa maailmaa yrittää sovittaa yhteen lapsettoman maailman kanssa. Lapsellinen kaipaa myös pään nollausta silloin tällöin, ja voi olla kateellinenkin lapsettomalle, joka voi niin halutessaan viettää koko päivän sängyssä elokuvia katsellen ja karkkia syöden. Lapsiperheen arki on usein sellaista kaaosta, että sitä yrittää vain olla kadottamatta itseään vanhemmuuteen, kurahousuvuoriin ja maksalaatikonsyöntiin ihan kokonaan. Lapsi on toki maailman keskipiste, mutta hän ei saisi olla vanhempansa koko maailma. Muutakin on. Siitä pitää huolehtia. 

Tuntuu ristiriitaiselta, kun toisesta suunnasta kuulee, ettei ole melkein oikea äiti ollenkaan, kun lapsia on vain yksi, vaikka uskon yksilapsisen perheen arjen koostuvan aivan samoista elementeistä kuin useampilapsistenkin. Toisesta suunnasta taas ilmoille nousee vaatimus, että lapsen olemassaolo pitäis pyyhkäistä olemattomiin, koska perhe-elämän realtiteeteista puhuminen satuttaa toista. Omien tunteiden ja tarpeiden kanssa seilataan sitten jossakin kaiken tämän välimaastossa.


Vanhempana oleminen on jatkuvaa taiteilua. Jossakin rakkausrunossa puhutaan siitä, että on vaikeaa tietää, mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy. Minusta se kuvaa parhaiten juuri vanhemman ja lapsen suhdetta. Lapsi on erillinen olento, yksilö, ja silti niin suuri osa vanhempaansa, että todellakaan ei voi tietää, mistä toinen alkaa ja mihin itse päättyy. Siksi kai äitiydestä onkin tullut aikuisten hiekkalaatikko, taisteluareena, jossa kilpaillaan paremmuudesta, onnistumisesta. Ihan niin kuin toimintatavoilla olisi mitään väliä. Lopputulos, onnellinen perhe, on pääasia.

Joutilas

Joskus, kun lapsi kiukuttelee, sotkee, ei nuku, syö, sairastaa tai on muuten vain vaativa, sitä päästää mielestään ilmoille ajatuksen, että kunpa saisi olla rauhassa. Tulisi hetki, kun saisi nukkua pitkään, syödä silloin kun huvittaa, katsoa niitä ohjelmia televisiosta joita itse haluaa ja nimenomaan silloin kun haluaa, tehdä mitä mieli tekee - ylipäätään olla tarpeeton.

Sitten, kun hetki koittaa ja muu perhe on poissa kotoa, sitä huomaakin pyörivänsä ympyrää tyhjissä huoneissa. Mihinkään ei osaa tarttua. Lukemiseen koti on liian hiljainen, televisiosta ei tule mitään hyvää - ja jotenkin mihinkään puuhaan ei osaakaan tarttua. Ruokakaan ei oikein maistu. Unen saannin kanssakin saattaa olla niin ja näin. On ikävä.

Ikävä on omituinen asia. Kuin seitinohut harso, joka kietoutuu ympärille ja halvaannuttaa. Tekee toimintakyvyttömäksi. Ja rutiinit! Kuinka ne onkaan sisäänrakennettuna meihin äiteihin. Orpo piru -olo iskee välittömästi, kun rytmin säätelijä, lapsi, on poissa läheltä. Tuntuu, kuin osa itsestä olisi poissa. Aivot? Kädet? Sydän? Sitä miettii, mihin kaikkeen käyttääkään kaiken sen oman ajan, jota niin toivoin? Osaanko olla tekemättä mitään? En. Kuitenkaan en saa mitään järkevää aikaiseksi. 

Arkena takaraivossa on aikataulu: herätään, ulos, lounas, "vapaata", päivällinen, ulos tai jotain, telkkaria, iltapalaa, nukkumaan. Kun tietää, että seuraavaan etappiin on niin ja niin paljon aikaa, osaa aikatauluttaa kotityöt hyvin. Tuossa välissä ripustan pyykit, sitten laitan ruoan. Sitten ehdin imuroimaan. Kun on liian vapaata, sitä tulee vetkuttaneeksi kaiken aloittamista niin, että lopulta tulee joko kiire tai sitten asiat vain jäävät tekemättä.


Toimettomuus - ainakaan silloin tällöin nautittuna - ei ole ollenkaan paha asia. Mutta se ei tietenkään ole hauskaa, että odotettu oma aika ikään kuin luisuu käsistä. Lopulta sitä huomaa, että kirja on edelleen kesken, karkit syömättä, elokuva katsomatta ja ystävälle soittamatta. Lenkillekään ei muka ehtinyt. Siitä tulee taas huono omatunto. Ensin huono omatunto tuli siitä muinaisesta tuskastumisen hetkestä, kun tuli ajatelleeksi, että kun joskus saisi olla rauhassa.


Huono omatunto lienee asennettu äiti-ihmisiin jo ennen rutiineja. Ne tulivat heti sitten toisena. Oma aikakin pitäisi muka organisoida tehokkaasti, että saisi siitä kaiken irti, että ehtisi tehdä kaikkea, mitä on aina halunnut. Että rentoutuisi maksimaalisesti. Haloo! Eikö muka se riitä, että arkensa organisoi suunnilleen sekuntikellon kanssa, että ehtii kaiken tarvittavan. Milloin vapaa-ajasta on tullut suorittamista? 

Jotenkin ymmärrän downshiftaajia. Elämän hidastaminen olisi varmasti paikallaan useimmille meistä. Haahuilu on terveellistä. Pitäisi päästä irti jatkuvasta suorittamisen kierteestä, oppia nauttimaan elämästä, hetkestä. Vaikka mikäli olen mitään ymmärtänyt, osa hidastajista suorittaa uutta elämäntapaansa yhtä tunnollisesti kuin aiemmin juoksi työelämän oravanpyörässä. 

Jos totta puhutaan, tämä yksinoloni hetki meni aiempia paremmin. Luonani kävi ihania vieraita, leivoin, nukuin ja söin hyvin. En tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Ehkä olen oppinut sairaslomani aikana nauttimaan joutenolosta, kun on ollut pakko pysähtyä. Omat ajatukset järjestyvät yksinolovaihteelle  tavallista nopeammin. En suorittanut yhtään. 


Kohta pieni mies, rutiinimestari, on taas luonani. Huomenna teen hänelle jauhelihakastiketta ja spagettoa lounasaikaan hyvillä mielin.


P.S. Muistakaahan, ihmiset, osallistua arvontaan! Löytyy postauksesta Blogistin ensimmäinen arvonta :).

Tunneruokaa

Jostakin syystä mieleeni nousi tänään ruokamuistoja lapsuudesta. Jauhelihakastiketta ja perunoita syötiin usein, samoin makkarakeittoa. Maksakastiketta, jauheliha-makaronilaatikkoa, paistettua kalaa (jotenkin tuntui, että aina Keski-Euroopan mäkiviikon sunnuntaikilpailun aikaan äiti paistoi seitä ja keitti perunamuusia) ja joskus myös siskon tekemää junttapizzaa. Juntta oli muistaakseni hiivareikäleipää. Tai sitten ei. Muistan vain sen, että halusin pizzani aina ilman juustoa, koska sulanut juusto ällötti minua. Nyt se on herkkua, mutta poikani jakaa tämän omituisuuteni. "Ota tuo pois", kuuluu vaatimus, jos lautaselta löytyy palanenkin sulanutta juustoa. Minähän otan, oikein mielelläni. 

Lapsena halusin myös täytekakun ilman kermaa, sen sijaan vohvelista tehdyt koristeruusut kyllä kelpasivat. Isäni 50-vuotisjuhlissa kilpailimme 16 vuotta vanhemman veljeni kanssa, kumpi onnistuu saalistamaan ruusuja enemmän kakkujen päältä. En muista kumpi voitti, mutta sen muistan, että juhlapäivän iltana minulle nousi kuume ja oksensin vaaleanpunaista vohvelimössöä melkoisen kasan.

Kun olin lapsi, leivän päälle laitettiin Gotleria paksuja siivuja. Ohuen ohuita, rypsiporsaasta valmistettuja keittokinkkusiivuja ei tunnettu. Makkaraahan piti olla leivän päällä mahdollisimman paljon! Erityinen herkku oli Helgan grilliltä haettu porilainen tai ranskalaiset perunat, kaikilla mausteilla vaikka se kirpeää olikin. Myös saunan kiukaalla paistettu Helapää oli makuelämys vailla vertaa. On edelleenkin. 

Lapsena tauti kuin tauti parani juustokuorrutteisella karjalanpiirakalla ja appelsiinimehulla. Niiden syömiseen liittyy kiinteästi muistikuvat hiihdon MM-kisojen katsomisesta. 


Kun vertailen ensimmäisen vuosikymmeneni ruokatottumuksia nykyiseen tilanteeseen, huomaan, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Nykyisin syön enemmän salaatteja ja hedelmiä, lapsuudessa niitä ei ollut juuri tarjolla. Lapsuudenkodissani ei syöty oikeastaan koskaan broileria (sitä ei vielä silloin ollut saatavilla samalla tavalla kuin nyt), sieniä eikä kalaa. Myöskään pelkkää kasvisruokaa meillä ei tarjottu, liha oli tärkeä ainesosa. Nyttemmin olen ottanut nuo kaikki tärkeäksi osaksi omaa ja perheeni ruokavaliota. Perunaa ei tosin syödä samassa määrin (joka aterialla) kuin lapsuudenkodissani ja pasta ja riisi ovat aina kokojyvää. Silti olen pitäytynyt omassa taloudessani tavallisessa, suomalaisessa kotiruoassa. 

En ole koskaan innostunut etnisistä keittiöistä (en nyt laske pizzaa ja spagettia sellaiseksi) enkä mistään ihmedieeteistä. Vaikka söin ruskean kastikkeen kiintiöni täyteen alle 10-vuotiaana, en suostuisi vaihtamaan kaalilaatikkoa, karjalanpaistia ja hernekeittoa mihinkään. Poikanikin sanoo yhdeksi lempiruoakseen maksalaatikon. Hurraa! Totta kai kotoisimpiakin ruokalajeja on päivitetty 2000-luvulle sopiviksi ja ne ovat saaneet vaikutteita muualta maailmasta, aivan kuten Suomi muutenkin, mutta silti tämä pohjoisen makumaailma (tai joidenkin mielestä mauttomuusmaailma) on minulle se kaikkein rakkain. 

Joskus tulee tunne, että on enemmän äiti kuin joskus toisena hetkenä. "Enemmän"-tunne tulee silloin, kun hyytävän kylmänä syys- tai talvi-iltana onnistuu ruokkimaan perheensä jollakin supisuomalaisella kotiruoalla, itse tehdyllä tietenkin. Tai kun leipoo itse sämpylöitä, tai mustikkapiirakkaa, korvapuusteja.  Kynttilät palavat lyhdyissä ja ulkona sataa ropisee. Lapsi leikkii nätisti ja olo on muutenkin rauhallinen. "Vähemmän" -olo taas liittyy siihen kauppareissulla kiireessä mukaan napattuun bigmac-ateriaan.

Ruoka onkin enemmän kuin vatsan täytettä, pelkkää ravintoa. Ennen kaikkea ruoka on nykyihmiselle tunnetta. Vaikka en kuulukaan "otsasi hiessä sinun pitää ruokasi laittaman" -koulukuntaan, joka ei anna itselleen armoa oikaista ruoanalaitossa koskaan esimerkiksi puolivalmisteiden avulla, niin tunnistanja tunnustan itsessäni sen tunteen, että kotonaleivotussa pullassa tai isoäidin reseptillä valmistetussa kalakeitossa on mukana rakkautta enemmän kuin Saarioisen äitien tekemissä pinaattiletuissa. Kun ruoan tekee itse, tietää varmasti mitä suuhunsa laittaa. Ja saa sellaista, mistä varmasti pitää. Tai mistä lapsi pitää. Kun yllätän viisivuotiaan hänen lempiruollaan, tiedän antavani muutakin kuin ruokaa. Kaupanpäällisinä tulevat turvallisuus, ilo, joskus lohdutus tai palkkiokin. Ja aina rakkaus, muistutus siitä, että syöjää on ajateltu.

Mökkihöperösyndrooma

Viimeisen kuukauden olen ollut enimmäksen kotona  toipumassa jalkaleikkauksesta. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä etukäteen kuvittelin ja pelkäsin. Asiat sujuvat niin hitaasti, että päivänsä saa kulumaan nopeasti, vaikka ei muuta tee kuin käy suihkussa, syö ja jumppaa jalkaa. Onnekseni minulla on myös ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat muistaneet käydä potilasta kurkkaamassa - ja aina juuri silloin, kun tuntuu että koti kyllästyttää.

Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.

Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.

Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.

Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.

Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.