Lapset laulaa (b)laa (b)laa (b)laa

Viikon päästä lauantaina alkaa Maikkarilla uusi lasten laulukilpailu KIDSing. Vastenmielistä.

Kuuntelin torstaina Radio Suomipopilita Ismo Alangon haastattelua. Siinä Alangolta kysyttiin muun muassa hänen suhtautumistaan erilaisiin television laulukilpailuihin. Idolseihin sun muihin formaatteihin Alanko sanoi suhtautuvansa nuivasti, mutta seuraavansa niitä silti jonkinlaisella kiinnostuksella. Lasten laulukilpailut hän sen sijaan teilasi täysin.

Tässä kohtaa haastattelua leukani loksahti silkasta hämmästyksestä. En voisi enää enempää olla asiasta Alangon kanssa samaa mieltä. Olin vain hiukan ennen haastattelua hahmotellut tätä postausta KIDSing-ohjelman mainoksista ärsyyntyneenä.

En ole koskaan ymmärtänyt, mihin lasten laulu-, kokki- tai muita kykykilpailn ja tarvitaan. Lapsi ei tarvitse ammattia tai uraa eikä ylenmäärin keikkoja. Lapsi ei myöskään tarvitse julkisuutta. Koulunkäynti, kehittävät harrasukset,perhe ja kaverit riittävät. Esiintymistilaisuuksia taitavalle tenavalle siunaantuu aivan varmasti kotitarpeiksi koulun, sukujuhlien ja harrastusten puitteissa. Varsinkaan lapsi ei tarvitse taitojensa tai ulkonäkönsä arvottamista koko kansan silmien edessä.

Lasten laulukilpailuissa kyse on ennen muuta julkisuudenhimosta - vanhempien julkisuudenhimosta ja lastensa kautta pätemisestä. Ismo Alangon mukaan kukaan järkevä vanhempi ei päästä lapsiaan moiseen kilpailuun. Olen samaa mieltä. Lapsen kuuluu leikkiä ja harrastaa vailla erityisiä suorituspaineita. Koulussa lapsi saa (tai joutuu) päteä aivan tarpeeksi taidoillaan. Lapsella pitää olla joutilasta, jopa tylsää, kotiaikaa sekä aikaa olla kavereiden kanssa. 

Totta kai lapset ovat erilaisia. Osa haluaa olla esillä. Sopiva määrä esiintymisiä ei varmastikaan vahingoita ketään. Ongelma onkin kilpailemisessa.

Suomalainen yhteiskunta on varsin kilpailuhenkinen. Ihmsen arvoa mitataan helposti erilaisten suoritusten kautta. Pitäisi olla kaunis, lahjakas, menestyä ja saavuttaa. Tämä koskee yhä nuorempia lapsia. Jo vaippaikäisten vanhemmat saattavat vertailla lastensa harrastuksia. Kuitenkin luovuustutkijat ovat yksimielisesti todenneet, että sopivan virikkeellinen ympäristö yhdistettynä joutilaisuuteen on paras luovuuden kasvualusta.

Lasta ei pitäisi opettaa siihen, että suoritukset ratkaisevat. Hyvä itsetunto ja -tuntemus kasvavat lähipiirin sanallisista ja sanattomista viesteistä, että kelpaat juuri sellaisena kuin olet. Lapsen vahvuuksia pitää tietenkin tukea ja lasta kannustaa harrastuksissaan; toisaalta häntä tulee myös opettaa elämään heikkouksiensa kanssa. Niitäkin kun jokaisella on.

Tietysti joku käskee minua nyt löysäämään pipoa. Kysehän on harmittomasta huvista, leikistä, niin kuin väitettiin olevan lasten kauneuskilpailujenkin kohdalla. En usko. Nimittäin jos muistellaan menneiden vuosien tenavatähtiä, osa heistä on toki saanut musiikista itselleen ammatin. Osa on menestynyt mainiosti. Mutta sen he olisivat tehneet varmasti ilman laulukisojakin. Sitten on niitä karoliinakallioita, jotka kuvittelevat yhä kolmekymppisinä olevansa tulevaisuudenlupauksia, joiden ainutlaatuisuutta ei vain olla tajuttu. Sellainen on aika surullista katsottavaa.

Lapsella saa ja pitää olla haaveita. Yksi haluaa olla missi tai malli, toinen laulaja ja kolmas vaikka ratsastaja tai kirjailija. Mutta lapsuudenhaaveiden kuuluukin olla haaveita, joista joskus saattaa tulla totta. Haaveet nimittäin ovat polttoainetta, jotka panevat työskentelemään. Jos kaikki on saavutettu 10-vuotiaana, voi olla vaikeaa motivoitua enää mihinkään.