Painajainen

Kerron teille painajaisestani.

Menin töihin erääseen kouluun, sijaiseksi. Vakinainen opettaja (kutsutaan häntä vaikka Elinaksi) lähti toiseen työhön vuodeksi. Oli syksy, jokunen viikko lukukautta takana. Olin innoissani. Tiesin, että pärjään nuorten kanssa ja opettaminen oli mielestäni mukavaa. Kollegat koulussa olivat mukavia ja koulussa mielestäni hyvä henki, vaikka ei kai mikään yläkoulu ongelmaton ole. Kaikki oli hyvin.

Ensimmäisen työpäivän ensimmäinen tunti alkoi suunnilleen näin:
Minä: "Hyvää huomenta! Olen se ja se ja olen nyt sijaisenne tämän lukuvuoden ajan."
Oppilas1: "Ei vittu mikä läski. Kuka vittu sä luulet olevasi? Missä meidän oikea ope on? Me halutaan Elina takaisin!"
Oppilas 2: "Joo ei me vittu mitään läskiä haluta, me halutaan Elina!"
Minä: "Valitan, niin kuin Elina varmasti kertoi etukäteen, hän on koko lukuvuoden poissa, ja minä olen hänen sijaisensa. Haluaisin ensin hiukan tutustua teihin. 
Oppilas 1: Ei me haluta tutustua suhun. Ei me kerrota sulle mitään."
Minä: "Kerron ensin itsestäni. Olen--"
Oppilas 2: "Pidä vittu turpas kiinni. Ei me haluta tietää susta mitään. Ei me kerrota sulle mitään. Me halutaan Elina takaisin. Elina ei koskaan keksisi noin typeriä tehtäviä."

 Ja niin edelleen.

Jotenkin sain ensimmäisen tunnin vietyä läpi. Ja toisen. Meni viikko, toinen ja kolmaskin. Meni kahdeksan kuukautta, neljä oppituntia viikossa. Joka ikisellä kyseisen luokan tunnilla sain kuulla samat asiat: olin ruma, tyhmä ja huono opettaja. Elina oli ihana. Oli minun syytäni, että Elina oli lähtenyt pois. 

Teini-ikäiset testaavat ja haastavat aina uutta opettajaa. Tehdään pikkukoiruuksia, ärsytetän, yritetään viilata linssiin, luistetaan säännöistä. Yleensä vastustus kuitenkin vaimenee ja loppuukin ajan myötä. Oppilaat tottuvat uuteen opettajaan ja opettaja oppii tuntemaan kunkin ryhmän erityispiirteet. Ansaitsee auktoriteettiasemansa. Kaikki eivät tykkää kaikista, mutta toimeen tullaan. Joidenkin ryhmien kanssa tottuminen käy nopeasti, joidenkin kanssa asiaa työstetään pitempään mutta aina lopulta tilanne rauhoittuu sellaiseksi kuin se murrosikäisten kanssa nyt ylipäätään voi rauhoittua. Kaikki tämä oli minulla tiedossa kun otin työn vastaan. Siksi en voinut kuvitellakaan, minkälainen painajainen vuodesta tulisi.

Voitte uskoa, että tein kaikkeni jotta asiat olisivat alkaneet sujua. Olin kärsivällinen, annoin arvostelun mennä ohi korvien. Kehitin ekstramukavaa ohjelmaa tunneille, jotta saisin rikottua sen muurin, jonka taakse luokan oppilaat olivat linnoittautuneet. Yhdeksi joukoksi mielipidejohtajien selän taakse, vaikka toki näin, etteivät kaikki olleet samaa mieltä. Nämä katseet ja jokunen rohkaiseva sana auttoivat jaksamaan, saivat yrittämään. 

Rinnakkaisluokat tervehtivät lukutuokioita, prosessikirjoittamista, draamaharojoituksia ja pelejä ilolla, mutta tämä luokka ei. En saanut heihin mitään otetta. Toisinaan sain luokan tekemään jotakin, mutta useimmiten moni oppilaista vain istui ja mulkoili minua.

Sitten kerran suutuin. Sanoin, että huumorintajuni ja jaksamiseni alkavat olla koetuksella. Elina ei ole tulossa takaisin vaikka luokka ei suostuisi minun kanssani yhteistyöhön, joten itselleen he hallaa tekevät. Minun palkkani juoksee, vaikka istuisimme hiljaisuudessa kaikki tunnit. Minun tehtäväni ja tavoitteeni oli auttaa heitä oppimaan, missään mielessä en halunnut olla ilkeä tai hankaloittaa heidän elämäänsä. Sanoin suoraan, että keinoni alkavat olla vähissä. Yhteistyöhön tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pallo olisi oppilailla.

Joihinkin palopuheeni tehosi hetkeksi aikaa. Osa oli kannellut asiasta kotonaan. Opettaja oli ilkeä. Opettaja vaatii mahdottomia. Sain vihaisia vanhempia kimppuuni sekä puhelimitse että WIlman kautta. Viesti oli sama: olet inhottava, me halutaan Elina takaisin! On sinun syysi, ettei homma suju.

Koulutyö on siitä hankalaa, että suuri osa asioista tapahtuu suljettujen ovien takana. Ja koska työtä tehdään persoonalla, asiat koetaan eri tavoin. Konflikteissa on oppilaiden sana opettajan sanaa vastaan. On vaikeaa todistaa sitä, että tein tilanteen korjaamiseksi kaikkeni, ettei kyse ole vain siitä, että kerta kaikkiaan olen täydellinen kusipää ja sopimaton työhöni.

Onneksi sain raskaaseen tilanteeseen tukea kollegoiltani sen minkä kiireisessä kouluarjessa voi saada, mutta rehtorin tuki jäi puuttumaan. Puhuin kyllä tilanteesta hänelle, mutta määräaikainen opettaja on siitä hankalassa asemassa, että heikkouden näyttäminen on kuopan kaivamista itselleen. Pitää yrittää osoittaa olevansa luottamuksen arvoinen, pärjätä, jotta saisi jatkossakin töitä. En siis voinut läväyttää koko surkeuttani pöytään niin kuin olisi pitänyt. Syytin itseäni epiäonnistumisesta, vaikka järkeni ja koulukuraattori sanoivat, että ainakin enimmäkseen kyse oli keskenjääneen ryhmäytymisprosessin aiheuttamasta defenssimekanismista: minua vastaan liittoutuminen oli siinä hetkessä luokan keino selviytyä kaoottisesta tilanteesta. Voi olla, että vaikka olisin ollut minkälainen ja tehnyt mitä tahansa, ryhmän reaktio olisi ollut sama.

Minun oli myös vaikeaa tunnustaa itselleni, että olin täydellisessä umpikujassa luokan kanssa. Olinhan pärjännyt vähintäänkin kohtuullisesti esimerkiksi haastavien ammattikouluryhmien kanssa. Jos ajattelen omaa opettajaidentiteettiäni, tämä yksi luokka onnistui murentamaan vajaassa vuodessa kaiken sen itsevarmuuden, mitä olin lähes vuosikymmenen aikana rakentanut. Se sattui enemmän kuin vieläkään osaan myöntää.

Opetin kyseistä luokkaa yhteensä noin kahdeksan kuukauden ajan. Koko sen ajan minulle haistateltiin, ilkeiltiin, työtäni torpedoitiin milloin passiivisella vastarinnalla, milloin riehumalla. Joka asiaan sanottiin vastaan. Vaikka ohjeet olisivat tulleet rehtorilta ja koskeneet koko koulua, luokka oli sitä mieltä, että vika on minun ja vain heitä kohdellaan näin paskamaisesti.

Jouluun asti jaksoin mitenkuten, mutta kevätlukukaudella alkoivat todelliset ongelmat. Sairastuin unettomuuteen. Meni useampi kuukautta, etten saanut nukutuksi kuin kolme, korkeintaan neljä tuntia yössä. Aamulla havahduin koomasta kauhuntunteeseen, että taas pitää lähteä raadeltavaksi. Verenpaine nousi, sydän hakkasi epätahtiin. Olisi ollut viisasta jäädä sairauslomalle, mutta sitä ei työterveydestä edes ehdotettu. Sain nukahtamislääkkeet. 

Valehtelisin, jos väittäisin ettei tilanne vaikuttanut työhöni muidenkin ryhmien kanssa. Ylilyöntejäkin tuli, myönnän. Syntyi negatiivisuuden kierre, onneksi se ei koskenut kaikkia ryhmiä. Monia kylläkin, mistä olen äärimmäisen pahoillani. Jokainen voi kuvitella kohdalleen tilanteen, jossa kaikkensa antaminen ei riitä. Haukkuja tulee töissä joka ikinen päivä niin oppilailta, vanhemmilta kuin esimieheltäkin vaikka teet kaikkesi, jotta saisit yhteyden, tulisit hyväksytyksi. Ainoa vastakaiku, minkä saat on tämä: Mene pois, me halutaan Elina. Elina on ihana, kaunis, mukava, hyvä opettaja, hauska, rento... sinä et ole mitään niistä. Olet inhottava. Voin kertoa, että kun tarpeeksi kauan tuollaista kuuntelee, muuttuu juuri sellaiseksi. Irvikuvaksi itsestään. 

Tätä omaa painajaistani vasten ymmärrän hyvin sen, että joskus opettajakin saa tarpeekseen, menettää malttinsa, suorastaan pimahtaa. Opettaja on tunteva ihminen, joka tekee työtä omalla persoonallaan. On raskasta, jos persoonaa kyseenalaistetaan koko ajan. 

Viittasin jo eilisessä postauksessani toimittaja Kirsi Virtasen Uuden Suomen mielipidekirjoituksessa esittämään näkemykseen siitä että opettaja, joka ei kestä oppilaiden sarkasmia ja piikittelyä, on väärällä alalla. Niin. Myönnän auliisti olleeni väärällä alalla, mikäli muut ovat sitä mieltä, että kokemani on kohtuullista ja minun olisi pitänyt sietää sitä. Voi olla, että joku näkee minun epäonnistuneen, koska en pärjännyt laumalle kolmetoistavuotiaita. 

Totuus on, että en tiedä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Minä tein kaikkeni. Yritin hyvällä ja pahalla. Annoin kaikkeni ja enemmänkin, koska sairastuin. Paloin loppuun. Tuo painajaismainen vuosi sai minut suuntaamaan toisiin töihin, sillä ajattelen, että koulu ei ole minun paikkani. Ei, jos siellä opettajan pitää sietää mitä vain. Minä olen itselleni liian arvokas, että alkaisin leikkiä terveydelläni. 

Alppilan yläkoulun irtisanomiskohu on herättänyt keskustelua koulujen työrauhasta ja opettajien työsjentelyolosuhteista. Toki kokemani on poikkeuksellista. Harvoin tilanne kärjistyy noin äärimmäiseksi. Silti ei pidä vetää yksioikoisia johtopäätöksiä opettajien vallanhalusta ja käskyttämisestä. Se yksi kerta kun opettaja huomauttaa hupusta ja oppilat haistattaa tuhannennen kerran vitut voi yksinkertaisesti olla se, joka on opettajalle liikaa. Väkiväaltaa en puolusta, mutta opettajien oikeutta inhimillisiin työskentelyolosuhteisiin kyllä. Ja kiivaasti. Tällaista painajaista - johon palaan unissani edelleen - en toivo kenellekään.