Arkijärki, älä jätä!

Helsingin sanomissa julkaistiin toukokuun loppupuolella Virpi Salmen kolumni, jossa käsiteltiin mielestäni varsin ansiokkaasti nykyajan lapsenkasvatuksen muoti-ilmiötä, kiintymysvanhemmuutta. Kolumnista nousi, kuten arvata saattaa, kohu äitipiireissä.

Olen pitkään ihmetellyt sitä, minne äideiltä on kadonnut arkijärki ja suhteellisuudentaju. Miksi joka ikisestä asiasta saadaan väännettyä kilpailu, jossa aina oma kanta on parempi kuin toisen? Juuri nyt sattuu olemaan muotia olla kiintymysvanhempi. 

Idea on kaunis ja hyvä: kuunnella lasta ja lapsen tarpeita ja toimia niin, että lapsen paras toteutuu. Suomeksi sanottuna antaa lapselle ruokaa, kun lapsella on nälkä, panna lapsi nukkumaan, kun tätä väsyttää ja pitää sylissä, lähellä, silloin kun lapsi sitä kaipaa. Kehua ja kannustaa. Vaikka tunnen varsin monenlaisia äitejä, en tunne yhtään sellaista, joka ei näin toimisi. Metsään mennäänkin siinä, kun lapsen ruokinnasta, nukuttamisesta ja muu huolenpito muuttuu dogmiksi.

Yleensä kiintymysvanhempi on lukenut oppaasta, kuinka on luonnollista tehdä ja toimia. Mitä pidempään lasta imettää (ja kyllä, kiintymysvanhempi tietää, että kaikki naiset voivat imettää, vieläpä pitkään, jos vain haluavat riittävästi), sitä kirkkaampana sädekehä loista; samoin, jos koko perhe nukkuu samassa sängyssä (pinnasängyssa nukuttaminen on lapsen pahoinpitelyä - kyllä, 12 h:n yöunia vetelevä lapsi kokee olevansa vankilassa ja traumatisoituu). Kantoliinailu on niin ikään plussaa (viis siitä, vaikka lapsi huutaisi kuin palosireeni kun ei pääse vapaasti liikkumaan, kiintymysvanhempi kyllä tietää, mikä on oikea tapa toimia). Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa väsymiseen asti. 

Kiintymysvanhemmat usein perustelevat tätä oppaista opittua luonnollisuutta sillä, että jo kivikautiset ihmiset ja ties mitkä alkuasukkaat ovat toimineet niin ja näin. Noinkohan. Veikkaan, että se kivikautinen äiti, jolta ei tullut rinnoista maitoa ja joka ei saanut hankituksi lapselleen korvaavaa imettäjää, olisi mieluummin antanut lapselleen korviketta kuin haudannut nälkään nääntyneen pienokaisensa. Luolanainen toki piti jälkeläisensä lähellään nukkumassa, jotta saattoi varmistua siitä, ettei vaara vaaninut lapsia, mutta varmasti hänkin teki tarvittaessa sellaisia nukkumisjärjestelyjä, joiden avulla koko perhe sai mahdollisimman hyvät ja pitkät unet. Luolanainen myös kantoi vauvaansa kantoliinassa, mutta saattaa olla, että joissakin tilanteissa olisi ollut helpompaa, jos vaunut olisi jo keksitty. Kivikautisella naisella vain ei ollut hirmuisesti vaihtoehtoja.

On totta, että nykyihminen on vieraantunut luonnosta. Meillä on liikaa aikaa pohtia ja pähkäillä, viilata pilkkua ja takertua epäolennaisuuksiin. Niin kuin nyt siihen, nukkuuko lapsi pinnasängyssä omassa huoneessa vai vanhempien kanssa samassa sängyssä. Minun arkijärkeni sanoo, että tärkeintä on se, että lapsi nukkuu hyvin. Oman lapseni kohdalla minulle oli luonnollista etsiä järjestely, jossa koko perhe nukkui mahdollisimman hyvin. En välittänyt etsiä toiminnalleni jotakin hienonkuuloista termiä, jolla olisin voinut päteä muiden äitien joukossa.

Kiintymysvanhemmuushörhöily äärimmilleen vietynä on silkkaa äitien egon pönkitystä, erikoisuudentavoittelua ja oman epävarmuuden peittämistä. On täysin hyödytöntä päteä sillä, imettääkö lastaan 5- vai 2-vuotiaaksi, koska kaikkein tärkeintä on se, että lapsi kasvaa ja kehittyy.  

On kiintymysvanhemmilta helppo ratkaisu vetää vastaesimerkiksi äiti, joka huudatusunikouluttaa kuukauden ikäistä, vie viikon vanhan vauvan yöhoitoon ja lähtee baariin vetämään perseet, joka ei imetä siksi että tissit rupsahtavat ja niin edelleen - mutta kuinka moni äiti on oikeasti sellainen? Tuollaisia ääripää-äitejä on varmasti hyvin, hyvin marginaalisen vähän äitien joukossa. Silti kiintymysvanhemmuuden puolestapuhujat puhuvat painokkaasti tästä marginaalijoukosta kuin kaikki muut äidit heitä itseään lukuunottamatta olisivat sellaisia. Muiden syyllistäminen ja oman ylemmyyden osoittaminen tuntuu olevan kiintymysvanhempien keskeinen tapa propagoida oman aatteensa puolesta.


Ettei kenellekään jäisi epäselväksi: tiedän kyllä, että imetys on kiistatta paras vauvan ruokintamuoto, perhepedissä nukkumisella on etunsa ja lapsen itsetunnon vahvistaminen on kasvatuksessa erinomaisen tärkeää. Missään nimessä en ole näistä asioista eri mieltä. Se, mitä en voi sietää, on kiintymysvanhemmuuteen liittyvä terminologia, joka on kovin arvolatautunutta. Minä kannatan arkijärkeä ja omiin vaistoihin luottamista. Lasta pitää kuunnella ja hänen parhaakseen toimia, mutta lapsen niin sanotulla parhaalla ei pidä ratsastaa.