Jo joutui armas aika...

...ja jokakeväinen keskustelu siitä, saako ja pitääkö opettajia tai hoitajia muistaa lahjoilla kesälomien alkaessa, käy kiivaana.

Joku on sitä mieltä, että hoitajan tai opettajan muistaminen on naurettavaa. Hänhän tekee työtää, saa siitä palkkaa. Ei siinä enää kiitoksia, saati lahjoja, tarvita! Jos opea muistaa, pitää muistaa postinkantajaa ja lähikaupan kassaakin. Toinen sanoo, että lahjan antaminen on säälittävä yritys ostaa hyväksyntää. Melkein rikollaistakin se on. Kolmas puolestaan tekee lahjanostosta ja etenkin -viennistä ison numeron. Huomaavathan kaikki, että MINÄ muistan lapseni hoitajaa tai opettajaa? Ja huomaavathan kaikki, että lahja on kallis! Neljäs tuskailee, kun ei ole varaa ostaa oikein mitään ja miettii, onko suklaalevy ja lapsen tekemä kortti riittävä. (On, jos minulta kysytään.) Viides ei kiinnitä asiaan mitään huomiota.

Ja teki miten teki, aina on joku, jonka mielestä väärin meni.

Keskustelussa mielenkiintoista on se, että hyvästä työstä kiittäminen näyttää olevan edelleen kiellettyä. Ilmeisesti pelätään, että kiitos ylpistää. Suomalaiseen kasvatuskulttuuriinhan on pitkään kuulunut vaatimattomuuden korostaminen. "Ei tehrä tästä ny numeroo", kirjoittivat Nopolan sisaruksetkin. Ellei sitten ole kyse epäkohdista. Niistä kyllä tehdään numero, ja iso tehdäänkin. Ja helposti.

Minusta on ihan ookoo tehdä numero siitä, että opettaja tai hoitaja on tehnyt työnsä hyvin, hoitanut rakkaintani suurella sydämellä silloin, kun en itse voi olla hänen kanssaan. Samalla tavalla rivakka postinkantaja ja hymyilevä kaupan kassa ansaitsevat kiitoksensa. He vain eivät vietä minun tai lapseni kanssa yhtä paljon aikaa kuin päiväkodin tai koulun aikuiset. Siksi kiitos tahtoo unohtua.

Minusta on tärkeää, että voin luottaa lapseni hoitajiin. Olen iloinen siitä, että aihetta kiitokseen on. Miksi en sanoisi sitä ääneen?

Tunnustan, että kuulun heihin, jotka haluavat muistaa lapsensa hoitajia. Kuulun myös heihin, jotka ajattelevat, että lahja on symbolinen. Luottamusta ei rahassa mitata, siksi en suostu osallistumaan mariskoolikilpailuun ja toivon, ettei kukaan muukaan lähtisi mukaan kilpavarusteluun.

Jokunen vuosi sitten teimme poikani kanssa puuhelmistä rannekorut päiväkodin tädeille joulumuistamiseksi. Viime viikolla tapasin sattumalta bussissa pojan silloisen hoitajan. Hänellä oli ranteessaan lapseni tekemä koru. Hoitaja kertoi muistavansa poikaani joka kerta, kun korun pukee ylleen. Hänen nykyisen työpaikkansa lapsetkin kuulemma pitävät korusta ja tuntevat sen tarinan. Olin kovin otettu kohtaamisesta.