Hyvän päivän ilta

Tänä äitienpäivänä


...en saanut aamiaista sänkyyn
...kokkasin lounaan itse ja söin sen kotona
...pyykkäsin ja tein puutarhahommia
...kävin leffassa ystävän, en suinkaan perheen, kanssa.


Jos keskustelupalstoihin on uskominen, minun pitäisi nyt olla pettynyt. Haukkua mieheni, joka ei varmasti arvosta minua, lapsensa äitiä. Nettikeskusteluissa Hyvä Äiti saa aamiaisen vuoteeseen, kalliin lahjan, lounaan tasokkaassa ravintolassa eikä hänen tarvitse panna tikkua ristiin lasten- tai kodinhoidon eteen. Muussa tapauksessa äitienpäivä on pilalla.

Vaan entäpä, kun en pidä aamiaisen syömisestä sängyssä? Inhoan sitä, että pitää varoa murustelemasta leipää (eikä se koskaan onnistu ja seuraavana yönä selkää pistelee) ja läikyttämästä kahvia; lehden lukeminenkin on hankalaa. Syön aamiaiseni mieluummin tavalliseen tapaan pöydän ääressä. Entä, kun en halua ravintolaan syömään silloin, kun kaikki muutkin ovat siellä - lähinnä näyttäytymässä. Mieluummin syön lempiruokaani kotona oman perheen keseken rauhassa, jonottamatta, ilman strssiä. Sitä paitsi, minä pidän ruoanlaitosta. Ja mitäs, kun puutarhanhoito on suosikkipuuhaani keväisin? Sormet oikein syyhyävät päästä tonkimaan multaa, hypistelemään taimia ja siemeniä. Rentoudun, kun saan omaan tahtiin, hissukseen, panna paikkoja kuntoon. Asia kerrallaan, auringosta nauttien.

Pitäisikö minun tosiaan itkeä, kun sain viettää omannäköiseni, rauhallisen ja rentouttavan, äitienpäivän? Ihan vain siksi, että se ei noudata jonkun toisen keksimää "ihannetta", vaikka omasta mielestäni päivä oli oikein onnistunut. Sain tehdä sellaisia asioita, joista pidän - epämiellyttävät velvollisuudet jäivät tänään muiden kontolle.

Ihmiset kokevat äitienpäivään - äitiyteen ylipäätään - liittyen mielettömiä suorituspaineita. Pitää olla sellaista ja tällaista, tehdä sitä ja tätä, ja jos (kun) kaikki ei mene niin kuin jossakin on sanottu, että täydellinen äitienpäivä menee, kaikki onkin pilalla. Onko tosiaan niin, että äiti kokee arvostusta vain yhdellä tavalla ja yhtenä päivänä vuodessa? Missä on rohkeus elää omannäköistä elämää? Harvemmin elämä menee niin kuin Strömsössä, vaikka kuinka pingottaisi. Kannattaisi hellittää, unohtaa suorittaminen, edes äitienpäivänä. Nauttia lapsista.


Minä en missään nimessä ole täydellinen äiti. En tiedä, olenko edes hyvä. Mutta riitän kyllä. Olen tiukka, nipotan, vaadin, en anna periksi - mutta toisaalta myös rakastan ehdoitta ja kannustan lastani. Meillä on hyvä keskusteluyhteys, olemme samalla aaltopituudella. Toistaiseksi. Perjantaina kuuntelin bussipysäkillä teinipoikien keskustelua. Suunnittelivat bileitä lauantaiksi. Sitten yksi muisti, että sunnuntaina on äitienpäivä. Bilesuunnitelmat pantiin jäihin yksimielisesti. "Mun äiti on niin hyvä tyyppi, etten halua suututtaa sitä silloin", totesi yksi pojista. Muut säestivät, olivat samaa mieltä omista äideistään. Ajattelin, että siinäpä sitä tavoitetta - kunpa osaisi itsekin olla yhtä hyvä tyyppi.


Aina en ole edes ihan varma, mitä äitienpäivänä juhlitaan. Hedelmällisyyttä? Hoivaamista? Uhrautumista? Minä ainakaan en koe uhrautuvani, vaikka äiti olenkin. Äitiys on etuoikeus. Hoivaamisestakaan en ole ihan varma - nimittäin niinä hetkinä, kun seison kädet puuskassa lapsen huoneen ovella komennan sadatta kertaa keräämään legot laatikkoon, "tai haen imurin ja imuroin ne". Tietysti tilanne on toinen silloin, kun puhallan kuhmuun tai silitän pehmeää poskea, annan iltasuukon. Hedelmällisyys osuu kai lähimmäksi sitä, mitä itse äitienpäivänä juhlin. Universaalia äitiyttä, sitä, että saa olla osa sukupolvien ketjua. Lapsi on ihmeistä suurin. Silti en saa häntä omia liiaksi itselleni, Khalil Gibrania mukaellen lapseni on minulla elämältä lainassa. Yritän tehdä työni hyvin, että voin hyvillä mielin päästää hänet maailmalle, kun aika on.


Niin, se lahja. Sain pojaltani hellyttävän lahjan: paperimassasta tehdyn sydänmagneetin ja kortin. Taustapuolella on kuva Autot 2 -elokuvan hahmoista. Ihanan hempeää ;).