Pasanen

En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin hauskaa kuin Eve Hietamiehen uutuusromaani Tarhapäivä on. Vähän väliä hekotin ääneen Antti ja Paavo Pasasen edesottamuksille - toisinaan taas silmäkulmaan pyrki liikutuksen kyynel. 

Tarhapäivän päähenkilö, Antti Pasanen, on 5-vuotiaan Paavo-pojan yksinhuoltaja. Kaaoottisesta vauvavuodesta, jota kuvattiin Hietamiehen Yösyöttö-romaanissa, on päästy seesteisemmille vesille, ja kaksikon arki rullaa niin kuin lapsiperheiden arki nyt yleensä rullaa: puistoillaan, syödään kalapuikkoja, sairastetaan korvatulehduksia ja käydään huvipuistoissa. Pestään pyykkiä, valvotaan öitä, opitaan uusia taitoja, riidellään ja sovitaan. Pasasten elämää toki sekoittaa Paavon äiti, kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Pia, mutta omalaatuisen turvaverkon ja ystäväpiirin avulla kaikesta selvitään. 

Sitten tulee mutkia matkaan: Antin ystävä Enni jää raitiovaunun alle ja Ennin tytär Terttu muuttaa Pasasille. Antti joutuu toistamiseen tuntemattoman eteen, kun Tertun myötä hänen on yritettävä ymmärtää naisen logiikkaa ja tyttöjen maailmaan. Elämä heittää silmille mekkoja, tunikoita, kohtuuttoman isopäisiä muovieläimiä, pampuloita, käsilaukkuja, brätzeitä ja ties mitä - kaikki pinkkiä tietysti. Kun soppaan lisätään vielä monenmoisia ihmissuhdeongelmia, alkaa Pasasen sietokyky olla äärirajoilla.

Yösyötössä minua ärsytti suunnattomasti Antti Pasasen sankaruus. Kyse ei ollut siitä, että hän jäi vastasyntyneen kanssa kaksin ja selvisi, vaan siitä, että Pasanen oli MIES. On ihmeellistä, että mies saa pidettyä jälkikasvunsa hengissä, vaikka puoliso häipyy ja jättää vauvan kanssa kaksin. Maailman sivu miehet ovat tehneet samaa vaimoilleen, mutta ei heistä kirjoiteta sankaritarinoita.

Toki Pasaselle tuli naurettuakin. Hassunhauskaa, hihhih, kun mies ei osaa vaihtaa vaippaa tai tiedä, mistä äidinmaidonkorviketta saa. Vai onko? Onko vauvan hoitaminen ja siihen liittyvät yksityiskohdat vempaimineen kaikkineen sisäsyntyistä naisilla? Tai sellainen monopoli, johon miehillä ei ole oikeutta? Eikö Pasanen ollutkaan nolo, kun ei ollut ottanut asioista selvää etukäteen vaan luotti siihen, että vaimo hoitaa?

Tätä ongelmaa ei onneksi ollut enää Tarhapäivässä, vaikka siinäkin muistettiin monta kertaa korostaa, kuinka hyvä ihminen Antti Pasanen on. Miettiä sopii, olisiko kuvitteellista Anne Pasasta glorifioitu samalla tavalla.


Tarhapäivän tarina ei ole kovin ihmeellinen tai syvällinen vaan aika yksinkertainen ja kevyt, ennalta-arvattavakin. Silti se liikuttaa. Hietamies onnistuu kuvaamaan uskottavasti niin 5-vuotiaan lapsen kuin viittäkymmentä lähestyvän miehen sielunmaisemaa, lapsiperheen arkea, hämmennystä, väsymystä, lämpöä ja välittämistä. Elämää. Romaanin kieli on vivahteikasta, elävää ja rytmisesti hyvää ja teksti on täynnä kutkuttavia oivalluksia. Itse 6-vuotiaan pojan äitinä pystyin samastumaan moniin asioihin täysin. Maailma, jossa Pasaset elivät, oli tosi ja aito kaikkine rosoineen ja onnenhetkineen. 

Henkilökuvauksen - etenkin lasten - uskottavuus, samastumispinta tapahtumiin ja tutut tunteet tekivät kirjasta koskettavan ja hauskan. En tiedä, voiko teos avautua lapsettomalle lukijalle samalla tavalla, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan - ellei sitten satu olemaan allerginen kavereidenkin perhe-elämälle, jossa baarikierrokset ovat hautautuneet uhmakohtausten ja pyykkivuorien alle.