Normisuunnistusta

Voiko talvella tarjota mansikkakakkua vai kuuluuko se pelkästään kesään? Pitääkö lapsen hoitajille viedä joulumuistamiset vai ei ja jos pitää, niin millaiset? Mitä päälle baariin, että olen trendissä mukana? Kuinka leikata hiukset, ettei näytä juntille, liian pliisulle eikä liian erikoiselle? Mitä mieltä nimestä, en halua että lastani kiusataan. Montako joululahjaa lapselle on tarpeeksi, mikä liian vähän? Millainen auto, koti, työ, perhe, harrastukset pitää olla, ettei naureta, kummastella, kauhistella?

Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.  

Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.

Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.

Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä,  harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.


Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että  juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman? 

Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista. 

Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen. 

Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii. 

Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.

Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.

Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin. 

Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.

Inspiraation vallassa

Talvea odotellessa ja jalkaa parannellessa (akillesjänne voi jo hyvin, mutta nyt iski kantakalvon tulehdus) voi vaikka inspiroitua rustaamaan joulukortteja.

Sävelet olivat jo selvät. Poika piirtää joulukuvia niin kuin jo useana jouluna aiemminkin, minä teen korttipohjat. Vaan sitten herra kirjailijalle iski inspiraatio vallan toisenlaisiin puuhiin: tuolla hän nytkin kirjoittaa tarinaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Tarinassa seikkailee myös Lentävä Kalakukko -niminen agentti. Voin vakuuttaa, että jännää on! 

Minä jäin siis korttisuunnitelmineni yksin. Pohjat olin jo tehnyt. Piirtäjäksi minusta ei ole, joten täytyi keksiä jotakin muuta. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä minussa ei ole pätkääkään näpertelijän vikaa. Nopeasti pitää saada aikaan näyttävää!

Sitten lueskelin leivontaohjeita ja inspiroiduin joulun tuoksuista. Piparitaikina on kai joulu. Mutta miten tallettaa se korttiin? Kanelitanko! Enää täytyi keksiä, kuinka se kiinnitetään korttipohjaan käyttämättä kuumaliimaa. Kammoan nimittäin kuumaliimaa, sillä olen pariinkin otteeseen polttanut sillä sormeni. Tarvitaan siis narua. Ja sitten kaivelemaan laatikoita!

Toinen kammoamani asia joulukorteissa on kaikenlainen kimallus ja bling-bling. Mitä rustiikimpi sitä parempi.  


Tällaisia nyt sitten on tulossa:

Tosin saattaa olla, että tuota rautalankatekstiä täytyy vielä "hiukan" hioa. Taitaa olla tuo 'jouluiloa' vielä turhan viitteellinen.


Mutta siitä inspiraatiosta. On ihmeellinen asia, kuinka ihmisen mieli toimii. Ensin tuntuu, että ei ole yhtään järjellistä ideaa. Sitten sitä lähtee kokeilemaan yhtä asiaa, hylkää idean, kokeilee toista, hylkää senkin. Antaa asian hautua. Ja Plop! Tulee Ajatus, jota ei voi ohittaa. Ajatusta täytyy ehkä haudutella ja kehitellä, mutta jostain käsittämättömästä syystä sitä vain tietää olevansa oikealla tiellä. Epämääräinen tyytymättömyys on poissa ja innostus valtaa mielen - ja joskus ruumiinkin. On pakko päästä toteuttamaan ideaansa.


Tuo Plop! -hetki on valtavan palkitseva. Sellaisia soisi jokaiselle, usein. Itselleni tulee inspiraatiokausia, jolloin syystä tai toisesta mieli kuhisee ideoita. Tuntuu, ettei aika riitä kaiken toteuttamiseen. Sitten taas tulee kausia, jolloin mikään ei innosta. Sitä tietää, että täytyisi tehdä jotakin piristävää, mutta mistään ei tunnu tulevan mitään. Sielu suorastaan huutaa inspiraatiota, mutta mieli ei ole vastaanottavainen. 


Inspiraatiota ei voi pakottaa. Se tulee aikanaan. Yleensä tyhjästä. Ylenmääräinen virikkeiden ja impulssien syöttäminen ei auta inspiraatiota pätkän vertaa, päin vastoin. Levossa oleva mieli synnyttää uusia ideoita. Tämän huomasin konkreettisesti toissa talvena, kun kirjoitin pro gradu -tutkielmaani. Joskus työ ei vain edennyt, vaikka kuinka väänsi ja käänsi ja vaihtoi teemaa. Tuntui, että lauseet eivät vain tule. Vaikka pitkän tekstin tuottaminen on kliseisen mutta eittämättä toden sanonnan mukaan enemmän perspiraatiota kuin inspitaatiota, niin silti inspiraation osuuttakaan ei sovi vähätellä. 


Joskus tuntuu, että inspiraatio sekoitetaan erheellisesti flow-tilaan, joka on kuin hypnoottinen innostuksen hetki. Silloin työskentely sujuu kuin transsissa. Inspiraatio, innoitus, vaikute, kipinä, on jotakin hienovireisempää. Se vaikuttaa taustalla. Sitä näkee jotakin kaunista vaikkapa luonnossa, lukee hyvän kirjan tai kuulee puhuttelevan musiikkikappaleen - ja sen innoittamana alkaa pohtia jotakin teemaa. Ajatuksen pureskelee alitajunnassa omannäköisekseen ja kulloiseenkin tarpeeseen sopivaksi. 

Kun alitajunta on työnsä tehnyt, tulee Plop! Ja työ voi alkaa. Sillä, mistä inspiraation on saanut, on useinkaan hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mikä on lopputulos.

Älkää peljätkö, sillä teille on annettu ikärajat

Usein näkee keskusteltavan siitä, kuinka elokuvien ja tietokone- ja muiden pelien ikärajoihin pitäisi suhtautua. Osa vanhemmista toki noudattaa niitä, mutta yhä useammassa perheessä tunnutaan lipsuvan niistä. "Kun kaikki muutkin saavat...", kuuluu perustelu. Älytöntä.


Itse uskon, että Valtion elokuvatarkastamon asettamia ikärajoja on syytä noudattaa. Monet elokuvat ja pelit sisältävät sellaista materiaalia, joka aivan syystä kielletään pieniltä lapsilta - ja isommiltakin. Elokuvatarkastamon Internet-sivuilla todetaan, että määrätyt ikärajat ovat pakollisia, eivät mitään suosituksia. Siksi en ymmärräkään, miksi niin monet vanhemmat suhtautuvat niihin niin välinpitämättömästi. Jos asiantuntijat ovat todenneet, että tämä materiaali ei sovellu vaikkapa alle 16-vuotiaille, on käsittämätöntä, että vanhempien mielestä ei haittaa, vaikka alle 10-vuotias näkee sen. 


Minusta ikärajojen noudattamatta jättäminen on vanhemmilta tietoista lapsen henkistä pahoinpitelyä. Lapsella pitäisi olla oikeus elää suojattua lapsen elämää mahdollisimman pitkään. Kertoo vakavasta välinpitämättömyydestä, jos kielletyn materiaalin katsomista perustellaan sillä, että lapset katselevat kaikenlaista keskenään Youtubesta tai muualta Internetistä. Eivät katso, jos ei anneta katsoa. 


Olen välillä ollut äimistynyt, välillä pöyristynyt siitä, miten heikko auktoriteetti vanhemmilla on lapsiinsa. Tiedän hyvin, että minun on 5-vuotiaan lapsen äitinä vielä hyvä uhota, mutta en voi käsittää sitä, että lasten ja nuorten median käytön rajoittaminen koetaan niin vaikeaksi. Kuka muu sen television on lapsen huoneeseen hankkinut ellei vanhempi? Tai ostanut puhelimen, jolla pääsee verkkoon? Tai ostanut oman kannettavan?


Haloo! Ei kai se voi olla niin vaikeaa todeta lapselle, että meidän perheessämme on yksi tietokone (tai vaikka viisi, määrä ei ole oleellinen), jota saat käyttää tunnin päivässä. Salasanan tietävät vain vanhemmat, joten omin luvin koneelle ei mennä. Voiko muka joukkoon kuulumisen paine olla vanhemmillakin niin hirvittävä, ettei uskalleta sanoa omalle lapselle, että ihan sama vaikka naapurin villekalle pelaa kuinka rajuja pelejä, mutta meidän perheessämme niin ei tehdä. Ikärajoja ei ole asetettu lasten - eikä vanhempien - kiusaksi, vaan heidän parastaan ajatellen. Aikuisten maailmaan ehtii kyllä. Mielestäni ikärajat ovat myös oiva apuväline vanhemmille. On vaikeaa osata arvioida itse, mikä kaikki on lapselle sopivaa ja mikä ei. Edes sille omalle, jonka tuntee kaikkein parhaiten.


Monet lapset ovat levottomia ja aggressiivisuus on lisääntynyt. Sodanjälkeiset sukupolvet eivät kaivanneet sellaisia extreme-kokemuksia kuin nykyihmiset, sillä väkivallan ihmissielua tuhoava voima nähtiin omassa elämässä liian konkreettisesti. Jokaisen lähipiiriin kuului joku, joka oli nähnyt liikaa. Enää tällaista kunnioitusta elämää ja ihmismieltä kohtaan ei ole. Kaikki haluavat kokea paljon - ja mahdollisimman aikaisin. 

Ymmärrän kyllä vaikkapa taisteluleikkien merkityksen poikalasten kehitykselle, mutta monet elokuvat ja pelit vievät nämä leikit liian konkreettiselle tasolle. Lapsen pitää ehkä opetella käsittelemään omaa pienuuttaan tietynlaisten suuruuskuvitelmien kautta, mutta symbolinen taso riittää hyvin pitkälle. Konkreettista veren roiskumista tarvitsee tuskin kukaan. Aikuinen kykenee käsittelemään näkemäänsä makaaberia materiaalia, lapsi ei.


Väkivallan lisäksi lapsia pitäisi suojella ylikorostuneelta seksuaalisuudelta. Ja muutenkin sellaisilta teemoilta, joita pieni mieli ei osaa käsitellä. Esimerkiksi viattomalta vaikuttavassa saippuasarjassa Salatut elämät käsitellään ajoittain sellaisiakin aiheita, jotka eivät sovellu lapsille. Enkä puhu nyt homoseksuaaleista tai kehitysvammaisista. Voin vain kuvitella, kuinka itse olisin jäänyt pohtimaan sitä, onko minutkin vaihdettu synnytyssairaalassa ja missä ovat oikeat vanhempani, jos olisin lapsena katsellut tänä syksynä näytettyä materiaalia. Tai kuinka olisin alkanut pelätä vangiksi joutumista. Ja niin edelleen. Pelkoahan sellainen materiaali aiheuttaa, mitä ei osaa vielä käsitellä. Eikä se pelko ole luonteeltaan sellaista, jolla olisi sanat, vaan hahmotonta, mykkää, epämääräistä epävarmuutta ja epäluottamusta ympärillä olevaan maailmaan ja ihmisiin.


Television katselua ja pelien pelaamista on vielä suhteellisen helppoa vanhempien kontrolloida. Lehdet ovatkin hankalampi juttu, lasta ei voi lukita neljän seinän sisälle ja lukemiseen ja ympärillä olevan maailman aktiiviseen seuraamiseen on suotavaa kannustaa. Toivon kovasti, ettei oma lapseni opi lukemaan vielä hetkeen. En haluaisi joutua selittämään hänelle kaupan kassajonossa iltapäivälehtien lööppien taustoja. Vielä. Sekin päivä tulee kyllä, kun hän ymmärtää maailman pahuuden.


Joku aika sitten istuimme bussissa poikani kanssa. Joku oli töhrinyt ikkunan alla olevaan seinään sanan PASKAA. Poikani tavasi sanaa. "Pee-aa-äs-koo-aa." Mietintätauko. "P, a, s... äiti, mitä tuossa lukee? Mä en saa siitä ihan selvää", sanoi poikani. Onneksi et, jos minulta kysytään. Olisi ollut jotenkin kurjaa, jos ensimmäinen luettu sana olisi ollut paskaa. Siitä olisi auennut maailma hiukan liikaa aivan liian nuorena.

Vanhempana

Onnistuin jokunen viikko sitten tahattomasti pahoittamaan ystävieni mielen. Olimme viettäneet tyttöjen iltaa yhteisen ystävämme syntymäpäivien merkeissä, ja seuraavana päivänä käytiin Facebookissa keskustelua dagen efter -tunnelmissa. Yökerhossa ystäväni oli tivannut, miksen koskaan juo juuri mitään. Olen yrittänyt selittää, miksi ei maistu - rytmihäiriöt voimistuvat, hatara unirytmi häiriintyy ja seuraavana päivänä on velvollisuuksiakin hoidettavana. Ja vaikka ei olisikaan, ei vain huvita. En koe tarvitsevani humalaa. Seuraavan päivän krapulakeskustelussa sitten totesin, että en juo alkoholia kuin erittäin maltillisesti, koska perheellisen täytyy kantaa vastuuta myös juhliessaan, jotta on seuraavana päivänä kykenevä huoltamaan jälkikasvuaan. En tosiaankaan tarkoittanut kommenttiani loukkaavaksi, mutta tottahan se sellainen oli. Hirveää vähättelyä, varsinkin, jos toinen suree sitä, ettei omaa perhettä vielä ole. Anteeksipyyntö lienee paikallaan.

Eilen törmäsin erään nukuttamiskeskustelun yhteydessä jälleen kerran vähättelyyn siitä, kuinka yhden lapsen äiti ei voi tietää asioista mitään, varsinkaan, jos oma lapsi sattuu olemaan hyvinnukkuvaa sorttia. On toki totta, etten tiedä, mitä kahden lapsen iltakiukun suitsiminen on. Mutta toisaalta kuluneen kuuden vuoden aikana kokemusta on kertynyt yhdestä sun toisesta asiasta. Osa kertyneestä tieto-taidosta saattaa olla jopa sovellettavissa. Uskon siis olevani oikeutettu osallistumaan keskusteluun siinä missä viiden lapsen äitikin, jolla eittämättä on kikkakolmosia hihassaan paljon enemmän kuin minulla, ja jonka kokemusta arvostan kovasti.

Äitien keskuudessa tuntuu olevan inhottavan yleistä vähätellä kokemattomampaa. Olen saanut tuta sen lukemattomia kertoja, etenkin netissä. Kerta toisensa jälkeen monen lapsen vanhemmat tulevat sanomaan yhden lapsen vanhemmalle, että tuurilla ne laivatkin seilaavat ja sinä vanhemmuudessasi. Jos asiat sujuvat, kyse on siitä, että lapsi on helppo, ei siitä, että äiti olisi löytänyt omalle lapselleen parhaiten sopivat toimintatavat.

Varmasti on esikoisten äitien helmasynti sortua besserwisseröintiin. Vauva-aikana sitä elää sellaisessa kuplassa oman vauvansa kanssa, että on vaikeaa tajuta, ettei koko maailma pyöri samalla tavalla. Mutta uskonpa, että vuosien myötä tuo illuusio karisee yhdeltä sun toiselta. Ainakin itseltäni. Olen käynyt todella hedelmällisiä keskusteluja muiden äitien kanssa siitä, kuinka selvitä lapsen erilaisista kehitysvaiheista hengissä ja helpommalla. Jo se helpottaa, kun kuulee toisissakin perheissä  taisteltavan samojen ongelmien kanssa. Olen oppinut monta kullanarvoista asiaa äitikollegoilta, ja toivoakseni voinut joskus itsekin antaa jokusen vinkin.

Vanhemmaksi tuleminen avaa portin aivan omanlaiseensa maailmaan. Paitsi se ilo ja rakkaus, jonka lapsi tuo mukanaan, kyse on myös vastuusta. Siitä, että koskaan enää minä ei tule ensin, vaan lapsi. Kaikki omat menot ja tarpeet pitää sovittaa yhteen lapsen tarpeiden kanssa. Kyse on suuresta etuoikeudesta, mutta myös haasteesta silloin, kun omaa maailmaa yrittää sovittaa yhteen lapsettoman maailman kanssa. Lapsellinen kaipaa myös pään nollausta silloin tällöin, ja voi olla kateellinenkin lapsettomalle, joka voi niin halutessaan viettää koko päivän sängyssä elokuvia katsellen ja karkkia syöden. Lapsiperheen arki on usein sellaista kaaosta, että sitä yrittää vain olla kadottamatta itseään vanhemmuuteen, kurahousuvuoriin ja maksalaatikonsyöntiin ihan kokonaan. Lapsi on toki maailman keskipiste, mutta hän ei saisi olla vanhempansa koko maailma. Muutakin on. Siitä pitää huolehtia. 

Tuntuu ristiriitaiselta, kun toisesta suunnasta kuulee, ettei ole melkein oikea äiti ollenkaan, kun lapsia on vain yksi, vaikka uskon yksilapsisen perheen arjen koostuvan aivan samoista elementeistä kuin useampilapsistenkin. Toisesta suunnasta taas ilmoille nousee vaatimus, että lapsen olemassaolo pitäis pyyhkäistä olemattomiin, koska perhe-elämän realtiteeteista puhuminen satuttaa toista. Omien tunteiden ja tarpeiden kanssa seilataan sitten jossakin kaiken tämän välimaastossa.


Vanhempana oleminen on jatkuvaa taiteilua. Jossakin rakkausrunossa puhutaan siitä, että on vaikeaa tietää, mistä itse alkaa ja mihin toinen päättyy. Minusta se kuvaa parhaiten juuri vanhemman ja lapsen suhdetta. Lapsi on erillinen olento, yksilö, ja silti niin suuri osa vanhempaansa, että todellakaan ei voi tietää, mistä toinen alkaa ja mihin itse päättyy. Siksi kai äitiydestä onkin tullut aikuisten hiekkalaatikko, taisteluareena, jossa kilpaillaan paremmuudesta, onnistumisesta. Ihan niin kuin toimintatavoilla olisi mitään väliä. Lopputulos, onnellinen perhe, on pääasia.

Pieni yritys

Kävin tänään Petäjävedellä. Pieni maalaiskylä, vain muutama kauppa. Ja sitten, siellä kaupunkilaisen näkökulmasta melkein keskellä ei-mitään, aivan loistavan ihana suklaakauppa! Jopa sain suun makeaksi. En ole ennen maistanut yhtä maukkaita suklaanappeja.

Kotiin matkatessani mietin niitä satoja pikkupuoteja, joita rohkeat ihmiset ovat tänne Suomen maahan perustaneet. Voin kuvitella, kuinka moni näistä yrityksistä on saanut alkunsa rakkaasta harrastuksesta, yrittäjän henkilökohtaisesta intohimosta. Olen ihaillut Facebookissa yhtä sellaista, jonka ystäväni kautta sattumalta löysin. Kaikesta näkee, että jämsänkoskelaista Pientä Pihapuotia hoidetaan suurella sydämellä.

Sellaista pienyrittäjyys eittämättä vaatii, suurta sydäntä. On mahtavaa, että ihmiset uskaltavat tehdä unelmistaan totta. Samalla luodaan monelle muullekin ihmiselle ihania elämyksiä ja hyvää mieltä, työtä ja vaivoja säästämättä.

Itse olen jo vuosia unelmoinut kahvilasta. Montako kertaa olen mielikuvissani maalannut seinät petroolinsinisiksi, asetellut peilejä seinille, ripustanut valkoiset pitsiverhot ja pystyttänyt kirjahyllyn, leiponut kakun toisensa perään. Olen haaveillut kaupungin suurimmasta teevalikoimasta ja pohtinut, mitä sellaista tarjottavaa keksisin, että kahvilani erottuisi kilpailijoistaan. Edukseen. 

Tiedän, ettei minusta tule kahvilayrittäjää, ellen löydä sellaista liikekumppania, joka todella hallitsee liiketoiminnan. Enkä rehellisyyden nimissä ole tässä elämänvaiheessa ainakaan valmis tekemään töitä kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa, vuoden ympäri. Sellaista olen käsittänyt pienyrittäjän elämän pitkälti olevan. Ilmeisesti intohimoni kahvilayrittäjyyteen ei ole riittävän vahva. Siksipä nostan hattua kaikille niille, joilla intohimoa riittää. 

Yrittäjyyteen liitetään paljon sellaisia arvoja, joita itse karsastan. Taloudellisen edun tavoittelu keinoja kaihtamatta ei ole oman arvomaailmani mukaista. Onneksi Suomi on puolillaan (toinen puoli on sitten niitä toisenlaisia yrityksiä) näitä pieniä yrityksiä, joista ei haise kilometrin päähän pelkkä rahanhimo, vaan intohimo tekemiseen. Tällaisissa yrityksissä on ilo asioida.

Pojan äitinä

Joulun alla kaikki paikat tursuavat mainoksia. Vaikka olen kieltänyt mainosten jakamisen omaan talouteeni, oman osamme saamme mekin – lehdissä, televisiossa ja Internetissä vilisee mainoksia. Oma lukunsa ovat tietysti myös lelukuvastot, joita posti uskollisesti vuodesta toiseen kantaa iloksemme. Jos mainoksiin olisi uskominen, etenkin joulun alla elämämme tulisi olla yhtä ostamista. Osta sitä ja tätä, hanki tuota. Isälle flanellipyjama ja uudet tohvelit, äidille uusi parfyymi. Teinille PlayStation vol miljoona, pikkuytölle Barbie kaikkine tykötarpeineen ja pojalle Star Wars -alus. 

Siitäpä tulikin mieleeni.

Sattuneesta syystä joudun olemaan edes jollakin tavalla perillä siitä, minkälaisia leluja leikki-ikäisille pojille myydään. En ole ollenkaan ilahtunut näkemästäni. Pelkkää sotimista, taistelua, räjähdyksiä, ampumista, kilpailua. Pojille myytävä maailma on hurjan aggressiivinen. Vain vahvat pärjäävät. Tunteilemaan ei sovi alkaa. Tosin jos katsoo, mitä tytöille myydään, huomaa, ettei tilanne ole sen parempi. Lelukuvastojen ”tyttöjen puoli” on täynnä äklöpinkkiä hempeilyä, hoivaa ja hyvältä näyttämistä, pikkusievää piperrystä.

Lelujen sukupuolijaottelu on vielä nykyäänkin ällöttävän kategorista ja stereotyyppistä. Tyttöjen oletetaan olevan kauniita ja hempeitä hoivaajia, poikien raisuja riehujia. Ja sitähän sitä saa mitä tilaa. Totta kai lapset samastuvat siihen maailmaan, jota heille myydään. Vaan entä jos olisi toisin? Jos lelumaailma olisi neutraalimpi? Jospa pojille tarjottaisiin hiukan vähemmän kilpailua ja taisteluita, tytöille hiukan enenmmän toimintaa ja vähemmän kauneutta.

Vaikka uskon Jari Sinkkosta siinä(kin), että pojat eivät taistellessaan ajattele taistellessaan, mitä vastaavassa tilanteessa tapahtuisi oikeasti eikä tappamisleikissä ole tarkoituksena tappaa oikeasti vaan kyseessä todella on leikki, en voi mitään sille, että moiset leikit inhottavat minua. Joskus kaikenlaisten agentti- ja supersankarileikkien tuoksinnassa tekisi mieli ruveta kiljumaan, että haluan VÄLITTÖMÄSTI takaisin pienen poikani, jonka suuria sankareita olivat Puuha-Pete ja Postimies Pate, ei Anakin Skywalker tai Finn McMissile. En halua kuulla yhtään räjäytystä, en pyssynpauketta, en miekkojen kolinaa tai muita taistelun ääniä. Minulle sopi niin paljon paremmin Auringonkukkalaakson ja Viherlaakson maailma kuin tämä nykyinen.

Vaikka tietenkin lasten leikit muuttuvat iän myötä. Samoja teemoja voi silti käsitellä edelleen. Yhtä lailla Autot 2 -elokuva puhuu ystävyydestä ja kaverin auttamisesta kuin Postimies Paten ja Artturi Silvennoisen edesottamuksetkin. Ja hyvisten puolellahan se Anakin Skywalkerkin on. Kai. Minä en noista niin ymmärrä.

Poikani ei ole ollut koskaan samalla tavalla autoista kiinnostunut kuin vaikkapa samanikäinen serkkunsa. Olen ollut asiasta enemmän kuin hyvilläni, sillä en itse ole autojen maailmassa yhtään kotonani. Joskus, kun olen joutunut (kyllä, joutunut) autoilla lapseni kanssa leikkimään, olen ollut ensimmäisen minuutin jälkeen kuolla tylsyyteen. Joskus olen tuntenut tästä jopa syyllisyyttä. Onhan olemassa riski, että olen omalla innostumattomuudellani vaikuttanut haitallisesti poikani leikkien kehitykseen. Ehkä hän isompana syyttää minua siitä, ettei ole saanut toteuttaa itsessään piilevää autohullua.

No, tuskin sentään. Olen mielestäni ollut kyllin herkkänä sille, että lapsi saa leikkiä itseään kiinnostavilla leluilla itseään kiinnostavia asioita. Siksi puren nytkin hampaani yhteen ja annan taistelutantereen raikua. Poikien maailma on erilainen kuin tyttöjen. Minä en sitä maailmaa tule koskaan täysin ymmärtämään. Pojan äitinä saan kuitenkin tutustua siihen niin läheltä kuin se naiselle ylipäätään on mahdollista.

Kaikesta huolimatta soisin, että leluvalikoima niin pojille kuin tytöillekin olisi laajempi. En hyväksy sitä, että esimerkiksi leikkikeittiöt ja ruoanlaittovälineet sekä leikkikodinkoneet ovat lelukuvastoissa ja kauppojen leluosastoilla automaattisesti tyttöjen puolella. Hyvänen aika, syövät ja pyykkääväthän pojatkin! Ja vastaavasti työkalusarjojen oletetaan olevan vain poikien juttuja. Yhtä laillahan sitä naiset voivat remontoida tai vaihtaa autonrenkaita.

Olisi yksinomaan järkevää kasvattaa sukupuolineutraalien lelujen valikoimaa, sellaisten, joihin voisi johdattaa molemmat sukupuolet tasa-arvoisesti. Tytöt pitäkööt niin halutessaan meikki- ja kampauspäänsä ja pojat valomiekkansa ja ralliautonsa. Mutta mieluusti antaisin tytöille mahdollisuuden leikkiä fyysisempiä ja toiminnallisempia leikkejä ja poikien tutustua hoivaavaankin puoleensa jo pienenä. Eivätkaikki pojat ole taistelijaluonteita sanan aggressiivisessa merkityksessä eivätkä kaikki tytöt rakasta pinkillä ja glitterillä kuorrutettua söpöstelyä.

Ja niillekin, jotka ovat ja jotka rakastavat, tekisi hyvää tutustua toisen sukupuolen toimintatapoihin. Ja oppia hoitamaan asioita omalla tavallaan. Jos ajatellaan aikuisten maailmaa, niin mies hoitaa vauvaa taatusti eri tavalla kuin puolisonsa, mutta yhtä hyvin. On naisten suuri helmasynti mennä neuvomaan miestä jokaisessa pienessä ja aivan merkityksettömässäkin yksityiskohdassa. Toisaalta, miehet sortuvat naureskelemaan varaosaliikkeessä asioivalle naisasiakkaalle.

Paljon on siis kiinni perheistä. Jos kotona ollaan sitä mieltä, että on miesten työt ja miesten maailma, jonne naisilla ei ole asiaa ja sitten taas kotiin painottuvat naisten työt, ei siinä paljon kauppojen leluvalikoimalla ole väliä. Tai ehkä sittenkin on. Kyllä, aivan varmasti sillä olisi vaikutusta. Asenneilmasto vain muuttuu hitaasti, eikä nykyinen oikeistopopulistinen yhteiskunnan kehitys ole omiaan ainakaan lisäämään sukupuolten välistä tasa-arvoa. Mutta muutosta ei saada, ellei mitään tehdä.

Pellenaama

Istuimme tänään poikani kanssa bussissa matkalla kaupunkiin. Bussiin nousi kauppakassien kanssa nainen, joka oli erittäin voimakkaasti meikattu. Hänellä oli ainakin kolme astetta liian vaaleaa puuteria, poskipunat "klovnipalloina" poskipäillä, kirkkaanpunaista huulipunaa valtavan paljon liikaa, luomilla mustaa. Koko komeuden kruunasi noin metrin mittaiset tekoripset. Nainen maksoi matkansa ja meni kasseineen ohitsemme. Poikani katsoi uteliaana perään ja kääntyi sen jälkeen minun puoleeni. "Äiti, näiksää kun tuonne meni tuommoinen nainen, joka on maalannut itselleen pellennaaman?", hän kysyi. Jäätävä hiljaisuus. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.


Tapauksen kirvoittama keskustelu on herättänyt ajattelemaan, olenko kasvattanut lapseni huonosti. Pitäisikö viisivuotiaan ymmärtää, että ihmisiä ei saa arvostella. Kyllä, pitäisi. Omalla tavallaan. 

Luotan siihen, että poikani ymmärtää olla arvostelematta erinäköisiä, -kokoisia, -värisiä tai kuuloisia ihmisiä. Hän ei arvota ihmisiä esimerkiksi ihonvärin, liikuntavamman tai vaikkapa pukeutumistyylin takia. Ihmettelemästä en silti häntä voi enkä haluakaan estää. Sukulaismieheltä, joka käyttää jalkaproteesia, poika kysyi joskus että miksi sulla on tuollainen irrotettava jalka. Mies vastasi asianmukaisesti menettäneensä jalkansa onnettomuudessa. Selvä, totesi poika. En usko, että sukulaisellekaan tästä kohtaamisesta jäi ikävää tunnelmaa, toisin kuin aikuisten ihmisten tuijotuksesta voi joskus jäädä. 


Aikuiset saisivat ottaa oppia lasten ennakkoluulottomuudesta. Uskon vakaasti, että suuri osa koulu- ja muusta kiusaamisesta johtuu kotoa opituista asenteista. Joskus kuulee aikuisten kauhistelevan, että ai kauhea, minkälainen nimi on lapselle annettu, sitä varmaan kiusataan. Itse en ole koskaan kuullut yhdenkään lapsen kauhistelevan jonkun toisen nimeä. Olipa kaveri Väinö tai Aysha, kaikki käy yhtä lailla. Pääasia on, että leikki sujuu. Tällaisen avoimen ja ennakkoluulottoman asenteen säilyttämällä varmaankin säästyttäisiin lehtiotsikoilta, joissa kansanedustajat kieltäytyvät osallistumasta vuoden arvokkaimpaan juhlaan - vain siksi, että juhliin on kutsuttu myös samaa sukupuolta olevia pariskuntia. Heidän tanssimisensa katseleminen kuulemma loukkaa. Lapsi osaa ottaa asiat asioina, kansanedustaja ei. Noloa.

Lapsi näkee maailman eri tavalla kuin aikuinen. Jos aikuinen sanoo toiselle, että näytätpä pelleltä, lausumassa on aivan toisenlaisia merkityksiä kuin lapsen ihmettelyssä, miksi näkemällämme naisella oli pellemaalaus kasvoissa, vaikka hänellä ei ollut pellevaatteita. Lapsi tekee maailmasta havaintoja ja tekee niistä omanlaisiaan päätelmiä. On kohtuutonta vaatia lasta tiedostamaan tai ymmärtämään kaikkia rivien väleihin kirjoitettuja kohteliaisuussääntöjä, vaikka kanssaihmisiä tietenkin pitää lapsenkin kohdella kunnioittavasti.


Ensimmäinen reaktioni poikani kommenttiin oli nolostus, häpeäkin. Ehkä hiukan tuohduinkin. Mitä nainen mahtoi asiasta ajatella? Entä muut matkustajat? Pitäisikö minun torua lastani, käskeä pyytämään anteeksi naiselta? Lopulta päätin antaa asian olla. Jos minä olisin tehnyt asiasta numeron, nainen olisi taatusti nolostunut, ehkä jopa suuttunut, koska hän olisi joutunut samalla entistä laajemman kiusallisen huomion keskipisteeksi. Ehkäpä kaikki bussissa olleet ymmärsivät, että poikani ei lausunut sanojaan pahassa tarkoituksessa, niin ainakin toivon.