Poikani oppii lukemaan ja kirjoittamaan, varsinkin kirjoittamaan, hetkenä minä hyvänsä. Hän ei tosin itse sitä ymmärrä, mutta aikuinen ei sitä voi olla huomaamatta. Kyse on enää oivalluksesta, kuinka vokaalit otetaan sanaan mukaan. Konsonantit tulevat jo. Voi toki olla, että hetkiä kuluu vielä useampia, mutta minä äitinä olen innoissani - siitäkin huolimatta, että lukemaan oppiminen alle kouluikäisenä ei ole pelkästään positiivinen asia. Maailmassa on niin paljon tekstejä, joita pienen ei tarvitse ymmärtää. On helpompaa suojella lasta tiedolta, jota hän ei tarvitse, ellei hän itse osaa sitä lukea. Silti lapsen lukemaan oppiminen on minulle suuri asia, sillä tiedän, minkälaisen maailman tuo taito parhaimmillaan avaa. Lukijalla ei ole koskaan tylsää. Täytyy oikein keskittyä siihen, ettei intoile liikaa. Poika oppii sitten, kun aika on.
Sama uusien asioiden oppimisen odottaminen leimasi pojan vauva- ja taaperoaikaa. Minä odotin, koska hän oppii nauramaan, koska kääntymään, kontaamaan, seisomaan, sanoo ensimmäiset sanansa, koska kävelee, syö tai pukee itse. Koska tulee ensimmäinen tunnistettava piirustus. Ja niin edelleen. Joskus unohdin nauttia siitä, mitä lapsi jo osaa, kun odotin niin kovasti seuraavaa kehitysaskelta. Toivottavasti sentään osasin antaa lapselle rauhan oppia asiat omassa tahdissaan, sillä vasta vuosien mittaan ymmärsin, että odottaminen ei nopeuta oppimista yhtään. Taidot tulevat sitten, kun lapsi on siihen valmis. Kun aika on.
Tiellämme on ollut asioita, jotka ovat opettaneet minuakin. Vaikka kuivaksi opetteleussa ei olekaan kyse tahdonalaisesta taidosta vaan elimistön kypsymisestä, asian "takkuaminen" oli minulle äitinä opettava kokemus. Päiväkuivaksi poikani oppi normaalissa tahdissa, mutta öisin vaippaa tarvittiin vielä viime kesään saakka. Sitten, kasteluhälyttimen avulla - tai koska aika oli - poika vihdoin oppi. Enää ei tarvitse olla huolissaan siitä, onko sänky aamulla märkä vai ei. Oli aika.
Tuon kokemuksen myötä osaan vihdoin rauhoittua nauttimaan jo olemassa olevista taidoista, sillä tiedän, että kaikki tulee ajallaan. Poikani on monessa asiassa taitava ja hän oppii uusia asioita jatkuvasti. Viimeisin opittu taito taitaa olla vetoketjun kiinni laittaminen. Olen hurjan ylpeä siitä, niin kuin kaikista muistakin taidoista. Paljon hänellä on toki vielä opittavaa, mutta en jaksa stressata niistä asioista sillä uskon, että kaikki taidot otetaan haltuun sitten, kun aika on. Askel kerrallaan.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
tiistai 1. marraskuuta 2011
maanantai 31. lokakuuta 2011
Blogistin ensimmäinen arvonta
Olen kirjoittanut tätä blogia nyt kolmisen kuukautta. Aluksi en oikein tiennyt, mitä olen tekemässä, koska ennen oman blogin perustamista en ollut juurikaan edes lukenut muiden blogeja. Olin siis avoin uudelle seikkailulle. Auliisti myönsin - ja myönnän edelleen - etten oikein ole selvillä, kuinka bloginkirjoittajan tulisi toimia. Mikä on sallittua ja suotavaa ja mikä ei, sitä opettelen.
Sen olen huomannut, että suunnilleen kaikissa muissa harrastelijablogeissa on enemmän kuvia kuin minun omassani. Minunkin pitäisi ilmeisesti aktivoitua tällä saralla, mutta jotenkin en osaa ottaa kuvia kuvien vuoksi. Haluaisin, että kuvat toisivat jotakin lisäarvoa tekstiin. Tämä taitaa olla auttamatta vanhanaikainen lähestymistapa. Ehkä sitten erottaudun tuhansien ja taas tuhansien blogien joukosta nimenomaan kuvattomuudella tai ainakin kuvien harvalukuisuudella.
Monet sanovat, että blogiteksti ilman kuvia on raskasta luettavaa. Itse taas koen, että blogiteksti, jonka useat kuvat "rikkovat", on hankala luettava. Keskittyminen karkaa, kun ei tiedä, kiinnittääkö huomionsa kuviin vai teksteihin. Tietenkin kuvien määrään vaikuttaa myös blogin luonne. Minä kirjoitan eräänlaista virtuaalista päiväkirjaa, jonka tekstit ovat ehkä hiukan kolumnimaisia. Tällaisessa tapauksessa kuvilla on erilainen funktio kuin vaikkapa sisustus- tai muotiblogeissa. Hassuahan se olisi, jos muotiblogisti vain sanallisesti kuvailisi uutta asuaan.
Blogin kirjoittaminen on ollut yllättävän hauskaa puuhaa. En ole koskaan onnistunut pitämään päiväkirjaakaan säännöllisesti yhtä pitkään kuin nyt tätä. Olin siis aloittaessani syystäkin epäileväinen sen suhteen, tuleeko minun alkuinnostuksen jälkeen kirjoitettua tätä. Yllättävästi aiheita on kuitenkin riittänyt ja kirjoittaminen on kerta kerran jälkeen helpompaa. Alussa ajattelin, että blogini painottuu enemmänkin uutisvirran seuraamiseen ja kirja-arvosteluihin, mutta vielä en ole onnistunut tekemään viiltävää yhteiskunnallista analyysiä. Ehkä tämä arkihulinoiden ulkopuolella eläminen on virittänyt ajatuksia toiseen suuntaan kuin olin kuvitellut. Tai sitten ajankohtaisten asioiden kommentoiminen vain odottaa vuoroaan. Olen tähän mennessä keskittynyt tekemään huomioita pienistä, arkisistakin asioista. En edes yritä olla nokkela tai syvällinen. Jos joku ajatus joskus osuu kohdalleen, hyvä niin, mutten tietoisesti tavoittele sellaista.
Enemmän kirjoitankin muistiinpanonomaisesti aiheista, jotka syystä tai toisesta pyörivät mielessäni. Tästä syystä en välitä hioa tekstejäni kovinkaan paljoa, vaan ikään kuin talletan ne tänne blogiin varastoon mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toisinaan vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, että kunpa olisin tuon ja tuon aiheen kanssa malttanut odottaa muutaman päivän, ajatus olisi jalostunut paremmaksi. Mutta spontaani ihminen elää hetkessä ja kirjoitta tekstinsä sen enempiä tuumaamatta.
Blogini luonteesta johtuen (tai vain omaa hatarapäisyyttäni) unohdan tämän tästä, että joku todella lukee tekstejäni. Säikähdän aina, kun joku viittaa keskustelussa johonkin kirjoittamaani. Apua, miksi ihmeessä olet lukenut blogiani, tekisi mieleni kiljua. Silti on loppupeleissä kuitenkin mukavaa, että lukijoita on. Ilahduttavan monta kertaa blogiani onkin jo kätyty ainakin silmäilemässä. Kiitos siitä! Toivottavasti lukjioita on jatkossakin, vaikka lukijat eivät olekaan pääasiallinen syy blogin kirjoittamiseen. Rehellisesti voin sanoa kirjoittavani silkasta kirjoittamisen ilosta. Tästä on tullut mukava harrastus, joka on osaltaan auttanut jaksamaan pitkän sairasloman aikana.
Mielelläni haluaisin palautetta blogistani. Olen huomannut, että moni blogisti järjestää lukijoilleen arvontoja aina silloin tällöin. Ajattelin liittyä arpojien joukkoon.
Lukijalistalla olevat (ja sinne arvonnan aikana liittyvät) arvontaan osallistuvat saavat automaattisesti kaksi (2) arpaa.
Anonyymit jotka osallistuvat saavat yhden arvan.
Blogillisilla on mahdollisuus saada yksi lisäarpa linkittämällä tämä postaus omaan blogiinsa!
1. palkinto: Itse tehty Ikkuna- tai ovikoriste
2. palkinto: Marimekon serviettejä
Sen olen huomannut, että suunnilleen kaikissa muissa harrastelijablogeissa on enemmän kuvia kuin minun omassani. Minunkin pitäisi ilmeisesti aktivoitua tällä saralla, mutta jotenkin en osaa ottaa kuvia kuvien vuoksi. Haluaisin, että kuvat toisivat jotakin lisäarvoa tekstiin. Tämä taitaa olla auttamatta vanhanaikainen lähestymistapa. Ehkä sitten erottaudun tuhansien ja taas tuhansien blogien joukosta nimenomaan kuvattomuudella tai ainakin kuvien harvalukuisuudella.
Monet sanovat, että blogiteksti ilman kuvia on raskasta luettavaa. Itse taas koen, että blogiteksti, jonka useat kuvat "rikkovat", on hankala luettava. Keskittyminen karkaa, kun ei tiedä, kiinnittääkö huomionsa kuviin vai teksteihin. Tietenkin kuvien määrään vaikuttaa myös blogin luonne. Minä kirjoitan eräänlaista virtuaalista päiväkirjaa, jonka tekstit ovat ehkä hiukan kolumnimaisia. Tällaisessa tapauksessa kuvilla on erilainen funktio kuin vaikkapa sisustus- tai muotiblogeissa. Hassuahan se olisi, jos muotiblogisti vain sanallisesti kuvailisi uutta asuaan.
Blogin kirjoittaminen on ollut yllättävän hauskaa puuhaa. En ole koskaan onnistunut pitämään päiväkirjaakaan säännöllisesti yhtä pitkään kuin nyt tätä. Olin siis aloittaessani syystäkin epäileväinen sen suhteen, tuleeko minun alkuinnostuksen jälkeen kirjoitettua tätä. Yllättävästi aiheita on kuitenkin riittänyt ja kirjoittaminen on kerta kerran jälkeen helpompaa. Alussa ajattelin, että blogini painottuu enemmänkin uutisvirran seuraamiseen ja kirja-arvosteluihin, mutta vielä en ole onnistunut tekemään viiltävää yhteiskunnallista analyysiä. Ehkä tämä arkihulinoiden ulkopuolella eläminen on virittänyt ajatuksia toiseen suuntaan kuin olin kuvitellut. Tai sitten ajankohtaisten asioiden kommentoiminen vain odottaa vuoroaan. Olen tähän mennessä keskittynyt tekemään huomioita pienistä, arkisistakin asioista. En edes yritä olla nokkela tai syvällinen. Jos joku ajatus joskus osuu kohdalleen, hyvä niin, mutten tietoisesti tavoittele sellaista.
Enemmän kirjoitankin muistiinpanonomaisesti aiheista, jotka syystä tai toisesta pyörivät mielessäni. Tästä syystä en välitä hioa tekstejäni kovinkaan paljoa, vaan ikään kuin talletan ne tänne blogiin varastoon mahdollista myöhempää käyttöä varten. Toisinaan vanhoja tekstejä lukiessa tulee mieleen, että kunpa olisin tuon ja tuon aiheen kanssa malttanut odottaa muutaman päivän, ajatus olisi jalostunut paremmaksi. Mutta spontaani ihminen elää hetkessä ja kirjoitta tekstinsä sen enempiä tuumaamatta.
Blogini luonteesta johtuen (tai vain omaa hatarapäisyyttäni) unohdan tämän tästä, että joku todella lukee tekstejäni. Säikähdän aina, kun joku viittaa keskustelussa johonkin kirjoittamaani. Apua, miksi ihmeessä olet lukenut blogiani, tekisi mieleni kiljua. Silti on loppupeleissä kuitenkin mukavaa, että lukijoita on. Ilahduttavan monta kertaa blogiani onkin jo kätyty ainakin silmäilemässä. Kiitos siitä! Toivottavasti lukjioita on jatkossakin, vaikka lukijat eivät olekaan pääasiallinen syy blogin kirjoittamiseen. Rehellisesti voin sanoa kirjoittavani silkasta kirjoittamisen ilosta. Tästä on tullut mukava harrastus, joka on osaltaan auttanut jaksamaan pitkän sairasloman aikana.
Mielelläni haluaisin palautetta blogistani. Olen huomannut, että moni blogisti järjestää lukijoilleen arvontoja aina silloin tällöin. Ajattelin liittyä arpojien joukkoon.
Arvonnan säännöt:
Vastaa tämän postauksen kommenttiosioon näihin kysymyksiin:
a) Mikä on parasta blogissani? Entä huonointa?
b) Miksi luet blogiani?
c) Linkitä mielestäsi paras postaus kommentin loppuun.
a) Mikä on parasta blogissani? Entä huonointa?
b) Miksi luet blogiani?
c) Linkitä mielestäsi paras postaus kommentin loppuun.
Huom! Jos kommentoit anonyyminä, ole hyvä ja keksi kommenttisi loppuun itsellesi nimimerkki, josta tunnistan kirjoittajan.
Arpojen määrät:
Lukijalistalla olevat (ja sinne arvonnan aikana liittyvät) arvontaan osallistuvat saavat automaattisesti kaksi (2) arpaa.
Anonyymit jotka osallistuvat saavat yhden arvan.
Blogillisilla on mahdollisuus saada yksi lisäarpa linkittämällä tämä postaus omaan blogiinsa!
Osallistumisaika on 31.10. - 15.11.2011
Palkinnot:
2. palkinto: Marimekon serviettejä
3. palkinto: 2 kpl ekologisia tiskiliinoja
Lisäksi arvon yhden yllätyspalkinnon.
(Pahoittelen kuvien heikkoa laatua; kamera teki tenän juuri ratkaisevalla hetkellä.)
Onnea arvontaan!
perjantai 28. lokakuuta 2011
Hui kauhistus!
Halloween on täällä. Juuri kävimme naapurini kanssa ostamassa rekvisiittaa huomisiin lastenbileisiin. On ilmapalloa, asua, hämähäkinseittiä, lepakkoa, kummitusta ja kynttilää. Itse aion esiintyä noitana, sillä niin kuin poikani ystävällisesti taannoin sanoi: "Äiti, sä et tarvii paljon asua, kun sulla on nuo näpyt naamassa!" Selvä. Hattu päähän, musta kolttu ja vaikka noidankynnet paikoilleen, niin hyvin menee. Enemmällä laittautumisella varmaan pelottaisin pienimpiä juhlijoita.
En oikeastaan pidä koko Halloweenista. Turhaa kaupallista hapatusta, amerikkalais-muovinen tapahtuma, jossa juhlitaan - niin mitä? En oikein ole selvillä, mikä on Halloweenin ydin täällä Suomessa. Mieluummin juhlisin vanhaa suomalaista kekriä, mutta tämä ajatus ei innostanut pihan nuorisoa. Kurpitsat, karkit ja kepposet kiinnostavat enemmän, samoin kaikki kauhuelementit, jotka melkein pelottavat lapsia. Ja minua. Niillä siis mennään.
Toisaalta, tarvitseeko sitä kaikkea ottaa niin vakavasti? Syksy on pitkä ja pimeä, joten välillä on hyvä tehdä kasa herkkuja, koristella juhlatila, pukeutua naamiaisauihin ja viettää mukava ilta hyvässä seurassa. Arkea on kyllä riittämiin.
Lienee perinjuurin suomalainen ominaisuus ottaa kaikki asiat vakavasti. Jos juhlitaan, pitää olla kunnon syy. Ja jos juhlitaan, juhlan pitää olla mieluiten harras. Kepeä irrottelu sopii suomalaiseen kansaluonteeseen huonosti, sillä kaiketi pelkäämme kasvojemme menettämistä. Vaikka nyt puhutaankin lastenjuhlasta, johon alkoholi ei kuulu, veikkaan tämän kasvojen menettämisen pelon liittyvän nimenomaan juomakulttuuriin. Suomalainen on ujo selvinpäin, minkä takia rohkaisuryyppyjen ottaminen on kuulunut asiaan. Ja sitten kun niitä on otettu ja otettu ja otettu, mopo onkin karannut käsistä ja juhlinta muuttunut riehumiseksi. On mokattu ja nolattu ja jälkeen päin hävetty. Suomalaisten sietää toden totta opetella pitämään hauskaa ilman viinaa.
Lastenjuhliin heittäytyminen on hyvää uudenlaiseen juhlimiskulttuuriin opettelemista jokaiselle aikuiselle. Oikeastaan koko perheen juhlat pitäisi määrätä pakollisiksi vähintään kahdesti vuodessa. Mieluiten voisi juhlia yhdessä naapureiden kanssa, sillä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ja kun ilon jakaa monen kanssa, se kertautuu vieläkin enemmän.
Yritän siis painaa taka-ajalle epäluuloni tarkoituksettomalta tuntuvaa juhlimista kohtaan ja tarttua siihen, mikä oleellista on: hauskanpitoon yhdessä lasten kanssa. Sitä paitsi tietäväthän huomiset juhlat mukavaa puuhastelua jo tällekin illalle: juhlatilan koristelua, leipomista ja kepposten harjoittelua. Tästä se lähtee!
En oikeastaan pidä koko Halloweenista. Turhaa kaupallista hapatusta, amerikkalais-muovinen tapahtuma, jossa juhlitaan - niin mitä? En oikein ole selvillä, mikä on Halloweenin ydin täällä Suomessa. Mieluummin juhlisin vanhaa suomalaista kekriä, mutta tämä ajatus ei innostanut pihan nuorisoa. Kurpitsat, karkit ja kepposet kiinnostavat enemmän, samoin kaikki kauhuelementit, jotka melkein pelottavat lapsia. Ja minua. Niillä siis mennään.
Toisaalta, tarvitseeko sitä kaikkea ottaa niin vakavasti? Syksy on pitkä ja pimeä, joten välillä on hyvä tehdä kasa herkkuja, koristella juhlatila, pukeutua naamiaisauihin ja viettää mukava ilta hyvässä seurassa. Arkea on kyllä riittämiin.
Lienee perinjuurin suomalainen ominaisuus ottaa kaikki asiat vakavasti. Jos juhlitaan, pitää olla kunnon syy. Ja jos juhlitaan, juhlan pitää olla mieluiten harras. Kepeä irrottelu sopii suomalaiseen kansaluonteeseen huonosti, sillä kaiketi pelkäämme kasvojemme menettämistä. Vaikka nyt puhutaankin lastenjuhlasta, johon alkoholi ei kuulu, veikkaan tämän kasvojen menettämisen pelon liittyvän nimenomaan juomakulttuuriin. Suomalainen on ujo selvinpäin, minkä takia rohkaisuryyppyjen ottaminen on kuulunut asiaan. Ja sitten kun niitä on otettu ja otettu ja otettu, mopo onkin karannut käsistä ja juhlinta muuttunut riehumiseksi. On mokattu ja nolattu ja jälkeen päin hävetty. Suomalaisten sietää toden totta opetella pitämään hauskaa ilman viinaa.
Lastenjuhliin heittäytyminen on hyvää uudenlaiseen juhlimiskulttuuriin opettelemista jokaiselle aikuiselle. Oikeastaan koko perheen juhlat pitäisi määrätä pakollisiksi vähintään kahdesti vuodessa. Mieluiten voisi juhlia yhdessä naapureiden kanssa, sillä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Ja kun ilon jakaa monen kanssa, se kertautuu vieläkin enemmän.
Yritän siis painaa taka-ajalle epäluuloni tarkoituksettomalta tuntuvaa juhlimista kohtaan ja tarttua siihen, mikä oleellista on: hauskanpitoon yhdessä lasten kanssa. Sitä paitsi tietäväthän huomiset juhlat mukavaa puuhastelua jo tällekin illalle: juhlatilan koristelua, leipomista ja kepposten harjoittelua. Tästä se lähtee!
torstai 27. lokakuuta 2011
Poltetta ja pureskeltavaa
Lauri Tähkän esikoissooloalbumi Polte julkaistiin eilen. Sinkkulokaisun iskelmähötön perusteella odotin levyä hyvin ristiriitaisin tuntein. Kyseenalaistan nimittäin edelleen soolouralle lähtemisen järkevyyden, olihan edellinen konsepti mitä toimivin. Uskon, että Elonkerjuunkin olisi ollut mahdollista uusiutua. Lisäksi minua pelotti, että Lauri launluntekijänä on mennyt pilalle, sen verran suuri järkytys Syyskuun kyy oli.
Olen nyt vajaassa vuorokaudessa kuunnellut Poltteen kaiketi viisi - kuusi kertaa läpi. Levy sisältää upeita sanoituksia ja tähkämäisiä sävellyksiä. Artistin äänikin soi yhtä kauniina kuin aina, tosin osa kappaleista on liiaksi "huudettu" minun makuuni, sillä liian kovaa ja korkealta menevissä melodioissa Laurin ääni ei ole kauneimmillaan. Nimikkokappale Polte koskettaa, samoin Päästän sinut irti, Vielä olet suruton, Rakastuin taas, Kokonaan sun. Pieni ihminen on aihepiiriltään raikkaan erilainen kertoessaan vanhemmuudesta.
Suurin suosikkini tässä vaiheessa on kuitenkin Sinun täytyy minun luokseni tulla, joka vain jäi ajatuksiin. Pidän selkeästä tarinasta, joka kuitenkin on tarpeeksi moniselitteinen. Pidän äänimaailmasta ja kauniista sävellyksestä Tarttuipa sama kappale poikaanikin, joka hoilasi kertosäettä koko eilisillan, vieläpä huvittavan laurimaisin painotuksin. Ilmeisesti kappale tuli kuunneltua t-a-r-k-a-s-t-i.
Poltteen kappaleissa on sopivasti kaipaamaani rokkia, vaikka iskelmällinen ote rivien välissä välillä vilahtaakin. Onneksi ei liian häiritsevästo Äänimaailma on paikoin edelleen turhan täyteenahdettua, mutta toisaalla myös kauniin raikasta. Kokonaisuus ei silti ole liian siloteltu, vaikka joissakin kohdin tulee yliyrittämisen fiilis. Ehkä - varmasti - keikoilla ote musiikkiin on rennompaa.
Onneksi Syyskuun kyyn kaltaista humppaa ei levyltä enempää löydy. Jollakin tavalla ihmettelen sen valintaa sinkkulohkaisuksi. Toisaalta taas kokonaisuuden kuulleena valinta on itsestään selvä - mistään muusta kappaleesta ei olisi riittänyt niin paljon puhuttavaa.
Riittää meillä päiviä sen sijaan suorastaan huutaa Elonkerjuuta. Sen olisin jättänyt levyltä pois. Eilen katsellessani levynjulkaisukeikkaa nimenomaan tämän kappaleen kohdalla tuli aivan erityinen ikävä vanhaa. Tiesin, kuinka Simo, Johanna, Lenni ja Antero olisivat puhaltaneet kappaleeseen sen kuriittoman remmastelumeiningin, josta uuden bändin ammattimuusikot eivät tule koskaan tavoittamaan. Tietenkään tarkoitus ei ole kopioida vanhaa, mutta silloin pitäisi tehdä selkeämpää eroa entiseen.
Levynjulkkarikeikka oli jännittävää katsottavaa. Kaikki tuntuivat olevan jokseenkin hukassa. Lauri oli kuin kevätlaitumille päästetty vasikka, ei tiennyt mihin sännätä ja mitä sanoa. Kappaleet vedettiin hirmuisella tahdilla. Bändi ei oikein vastannut Laurin intoon, vaan oli jollakin tavalla aneemisen tuntuinen, vaikka soitanta olikin taitavaa. Varmaan hekin tuntevat nahoissaan vertailun Elonkerjuuhun, sillä itse ainakin löysin itseni tämän tästä miettimästä, kuinka toiselta tämä voisikaan kuulostaa...
Yleisölle tilanne taisi silti olla kaikkein hämmentävin. Kappaleiden sanoja ja melodioita ei tietenkään vielä osattu, joten jammailuosasto jäi sen takia vaisuksi. Tuntui, että väki tuijotti lavalle tietämättä yhtään, mitä ajatella asiasta. Kaikki on niin uutta. Outoa. Hyvällä tavallako vai huonolla, sen aika näyttää. Ehkä moni muukin LTEK-fani empii minun laillani, pitääkö uudesta Laurista vai ei. Minuun kyllä Poltteen musiikki osuu, pidän levystä enemmän kuin haluan myöntää. Tämä siksi, että en oikein osta tätä uutta meininkiä. Ainakaan vielä. Kaipaan niin Elonkerjuuta. Katsotaan, totunko.
Artisti Tähkä taitaa kuitenkin olla varmalla tiellä sooloartistina, olihan esikoisalbumi myynyt jo julkaisupäivänään platinaa. Herralla on niin paljon henkilökohtaisia ihailijoita, että keikoillakin varmasti väkeä riittää, vaikka minkälaista musiikkia soittaisi. Onnea Laurille upeasta saavutuksesta! Ja kaikkea hyvää uudelle uralle.
Minä jään silti vielä odottamaan Elonkerjuun vastavetoa. Ehkä sitten, kun näen, että omilleen jääneellä "perheelläkin" on kaikki hyvin, voin antautua tälle musiikille täysillä.
Olen nyt vajaassa vuorokaudessa kuunnellut Poltteen kaiketi viisi - kuusi kertaa läpi. Levy sisältää upeita sanoituksia ja tähkämäisiä sävellyksiä. Artistin äänikin soi yhtä kauniina kuin aina, tosin osa kappaleista on liiaksi "huudettu" minun makuuni, sillä liian kovaa ja korkealta menevissä melodioissa Laurin ääni ei ole kauneimmillaan. Nimikkokappale Polte koskettaa, samoin Päästän sinut irti, Vielä olet suruton, Rakastuin taas, Kokonaan sun. Pieni ihminen on aihepiiriltään raikkaan erilainen kertoessaan vanhemmuudesta.
Suurin suosikkini tässä vaiheessa on kuitenkin Sinun täytyy minun luokseni tulla, joka vain jäi ajatuksiin. Pidän selkeästä tarinasta, joka kuitenkin on tarpeeksi moniselitteinen. Pidän äänimaailmasta ja kauniista sävellyksestä Tarttuipa sama kappale poikaanikin, joka hoilasi kertosäettä koko eilisillan, vieläpä huvittavan laurimaisin painotuksin. Ilmeisesti kappale tuli kuunneltua t-a-r-k-a-s-t-i.
Poltteen kappaleissa on sopivasti kaipaamaani rokkia, vaikka iskelmällinen ote rivien välissä välillä vilahtaakin. Onneksi ei liian häiritsevästo Äänimaailma on paikoin edelleen turhan täyteenahdettua, mutta toisaalla myös kauniin raikasta. Kokonaisuus ei silti ole liian siloteltu, vaikka joissakin kohdin tulee yliyrittämisen fiilis. Ehkä - varmasti - keikoilla ote musiikkiin on rennompaa.
Onneksi Syyskuun kyyn kaltaista humppaa ei levyltä enempää löydy. Jollakin tavalla ihmettelen sen valintaa sinkkulohkaisuksi. Toisaalta taas kokonaisuuden kuulleena valinta on itsestään selvä - mistään muusta kappaleesta ei olisi riittänyt niin paljon puhuttavaa.
Riittää meillä päiviä sen sijaan suorastaan huutaa Elonkerjuuta. Sen olisin jättänyt levyltä pois. Eilen katsellessani levynjulkaisukeikkaa nimenomaan tämän kappaleen kohdalla tuli aivan erityinen ikävä vanhaa. Tiesin, kuinka Simo, Johanna, Lenni ja Antero olisivat puhaltaneet kappaleeseen sen kuriittoman remmastelumeiningin, josta uuden bändin ammattimuusikot eivät tule koskaan tavoittamaan. Tietenkään tarkoitus ei ole kopioida vanhaa, mutta silloin pitäisi tehdä selkeämpää eroa entiseen.
Levynjulkkarikeikka oli jännittävää katsottavaa. Kaikki tuntuivat olevan jokseenkin hukassa. Lauri oli kuin kevätlaitumille päästetty vasikka, ei tiennyt mihin sännätä ja mitä sanoa. Kappaleet vedettiin hirmuisella tahdilla. Bändi ei oikein vastannut Laurin intoon, vaan oli jollakin tavalla aneemisen tuntuinen, vaikka soitanta olikin taitavaa. Varmaan hekin tuntevat nahoissaan vertailun Elonkerjuuhun, sillä itse ainakin löysin itseni tämän tästä miettimästä, kuinka toiselta tämä voisikaan kuulostaa...
Yleisölle tilanne taisi silti olla kaikkein hämmentävin. Kappaleiden sanoja ja melodioita ei tietenkään vielä osattu, joten jammailuosasto jäi sen takia vaisuksi. Tuntui, että väki tuijotti lavalle tietämättä yhtään, mitä ajatella asiasta. Kaikki on niin uutta. Outoa. Hyvällä tavallako vai huonolla, sen aika näyttää. Ehkä moni muukin LTEK-fani empii minun laillani, pitääkö uudesta Laurista vai ei. Minuun kyllä Poltteen musiikki osuu, pidän levystä enemmän kuin haluan myöntää. Tämä siksi, että en oikein osta tätä uutta meininkiä. Ainakaan vielä. Kaipaan niin Elonkerjuuta. Katsotaan, totunko.
Artisti Tähkä taitaa kuitenkin olla varmalla tiellä sooloartistina, olihan esikoisalbumi myynyt jo julkaisupäivänään platinaa. Herralla on niin paljon henkilökohtaisia ihailijoita, että keikoillakin varmasti väkeä riittää, vaikka minkälaista musiikkia soittaisi. Onnea Laurille upeasta saavutuksesta! Ja kaikkea hyvää uudelle uralle.
Minä jään silti vielä odottamaan Elonkerjuun vastavetoa. Ehkä sitten, kun näen, että omilleen jääneellä "perheelläkin" on kaikki hyvin, voin antautua tälle musiikille täysillä.
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
Puhetta ryntäistä
Aamun Keskisuomalainen ja sen vanavedessä kaikki valtakunnan mediatkin uutisoivat keskustan pitkäaikaisen kansanedustajan Mauri Pekkarisen mauttomasta vitsistä. Pekkarinen oli työtilaisuudessa kommentoinut naispuolisen tuttavansa, Kuntakiiton johtaja Kristiina Wikbergin ryntäitä. Vitsin kohde oli ottanut asian huumorilla, mutta kolmas osapuoli, vihreiden nuori poliitikko Maia Fandi paheksui asiaa. Pekkarinen itse kielsi koko asian ensin, sittemmin lausunto muuttui, kun YLEltä löytyi nauhoite, jotka todistavat Pekkarisen puheita. Ryntäät olivat kuulemma ensimmäinen asia, joka Pekkariselle oli tullut mieleen, ja se oli virhe. Niinpä.
Uutisoinnin jälkeen miehet ryntäsivät kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa puolustamaan veli-Pekkarista. Noitahan sattuu, vahinkoja. Pojat on poikia. Paljon melua tyhjästä, eihän Pekkarinen mitään tarkoittanut. Väärin! Vaikka en itsekään lähtisi näiden tietojen pohjalta Pekkarista mistään tuomitsemaan, niin julkinen anteeksipyyntö olisi paikallaan.
Jos Pekkarisen heitto jostakin keroo, niin hänen (ja lukemattomien muiden miesten) huonosta huumorintajustaan - ja tilannetajustaan. Luulisi kuusikymppisen miehen tuohon ikään ja asemaan mennessä oppineen, millaisia vitsejä sopii missäkin tilanteessa ladella. Mitä jos Kristiina Wikberg olisi kommentoinut Pekkarisen avuntarjousta nostaa mirofonia ryntäiltä ylöspäin vaikkapa, että "mahdatkohan sinä, Mauri, ylettää sitä korjaamaan", olisikohan Pekkarinen vielä ottanut asian huumorilla?
Jos naisen ryntäät tosiaan ovat ainoa asia, joka Kuntaliiton kokouksessa on mielessä, herää kysymys, onko Pekkarinen sittenkään mies paikallaan. On eri asia heitellä kaksimielisiä vitsejä vapaa-ajalla poikien kesken kuin yleisön edessä työtilaisuudessa. Huumoria voi viljellä muistakin asioista kuin seksuaalisuudesta. Ylipäätään henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuvassa vitsailussa on syytä olla tarkkana.
Minua näin äkkiseltään koko kohussa eniten häiritsee se, että Wikberg itse otti asian huumorilla ja olisi ohittanut asian olankohautuksella, jos edes sillä. Mitä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta vuonna 2011 se, että nuorempi nainen on se, joka nostaa sopimattomat puheet esiin keski-ikäisen kollegansa sijaan? Onko todella niin, että vanhempien sukupolvien naiset ovat niin tottuneet ja alistuneet seksistiseen puheeseen siinä määrin, etteivät he enää näe, missä menee sopivan käytöksen raja? Onko niin, että uralla etenemisen ehtona on ollut miesten rasvaisien juttujen sietäminen? Nuorempi sukupolvi ei enää katso tällaisia heittoja läpi sormien, vaan vaatii kunnioittavaa suhtautumista, myös vanhemmilta miespuolisilta kollegoilta.
Seksismi katoaa puheista tuskallisen hitaasti. Voi olla, että vanhemmalle herrasukupolvelle on turhaa yrittää selittää, miksi moiset "vitsit" ovat loukkaavia ja mauttomia. Mielestäni onkin parempi pitää melua vaikka sitten tyhjästä, pääasia on, että sitä pidetään. Muuten tasa-arvo ei etene. En silti ole menettänyt toivoani sen suhteen, että asia joskus muuttuu. Tunnen monta miestä, jotka osaavat ottaa ihmiset ihmisinä, ei vain sukupuolensa edustajina. On hyvä tietää, että on olemassa paljon miehiä, jotka osaavat vitsailla asiallisesti, ilman, että kaikessa puheessa on seksistinen vire ainakin taustalla.
Pekkarisellakin on vielä mahdollisuus pelastaa kasvonsa. Saa nähdä, sortuuko hän selittelyjen tielle ja tulee siten niputetuksi niiden rasvaisten ukkeleiden joukkoon, joiden näkeminenkin ällöttää. Tähän saakka olen kuitenkin kunnioittanut hänen mittavaa uraansa, vaikka en (kaikista) asioista samaa mieltä olekaan.
http://www.yle.fi/alueet/keski-suomi/2011/10/ylen_video_pekkarinen_puhui_ryntaista_2977230.html
Uutisoinnin jälkeen miehet ryntäsivät kahvipöydissä ja sosiaalisessa mediassa puolustamaan veli-Pekkarista. Noitahan sattuu, vahinkoja. Pojat on poikia. Paljon melua tyhjästä, eihän Pekkarinen mitään tarkoittanut. Väärin! Vaikka en itsekään lähtisi näiden tietojen pohjalta Pekkarista mistään tuomitsemaan, niin julkinen anteeksipyyntö olisi paikallaan.
Jos Pekkarisen heitto jostakin keroo, niin hänen (ja lukemattomien muiden miesten) huonosta huumorintajustaan - ja tilannetajustaan. Luulisi kuusikymppisen miehen tuohon ikään ja asemaan mennessä oppineen, millaisia vitsejä sopii missäkin tilanteessa ladella. Mitä jos Kristiina Wikberg olisi kommentoinut Pekkarisen avuntarjousta nostaa mirofonia ryntäiltä ylöspäin vaikkapa, että "mahdatkohan sinä, Mauri, ylettää sitä korjaamaan", olisikohan Pekkarinen vielä ottanut asian huumorilla?
Jos naisen ryntäät tosiaan ovat ainoa asia, joka Kuntaliiton kokouksessa on mielessä, herää kysymys, onko Pekkarinen sittenkään mies paikallaan. On eri asia heitellä kaksimielisiä vitsejä vapaa-ajalla poikien kesken kuin yleisön edessä työtilaisuudessa. Huumoria voi viljellä muistakin asioista kuin seksuaalisuudesta. Ylipäätään henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuvassa vitsailussa on syytä olla tarkkana.
Minua näin äkkiseltään koko kohussa eniten häiritsee se, että Wikberg itse otti asian huumorilla ja olisi ohittanut asian olankohautuksella, jos edes sillä. Mitä kertoo suomalaisesta yhteiskunnasta vuonna 2011 se, että nuorempi nainen on se, joka nostaa sopimattomat puheet esiin keski-ikäisen kollegansa sijaan? Onko todella niin, että vanhempien sukupolvien naiset ovat niin tottuneet ja alistuneet seksistiseen puheeseen siinä määrin, etteivät he enää näe, missä menee sopivan käytöksen raja? Onko niin, että uralla etenemisen ehtona on ollut miesten rasvaisien juttujen sietäminen? Nuorempi sukupolvi ei enää katso tällaisia heittoja läpi sormien, vaan vaatii kunnioittavaa suhtautumista, myös vanhemmilta miespuolisilta kollegoilta.
Seksismi katoaa puheista tuskallisen hitaasti. Voi olla, että vanhemmalle herrasukupolvelle on turhaa yrittää selittää, miksi moiset "vitsit" ovat loukkaavia ja mauttomia. Mielestäni onkin parempi pitää melua vaikka sitten tyhjästä, pääasia on, että sitä pidetään. Muuten tasa-arvo ei etene. En silti ole menettänyt toivoani sen suhteen, että asia joskus muuttuu. Tunnen monta miestä, jotka osaavat ottaa ihmiset ihmisinä, ei vain sukupuolensa edustajina. On hyvä tietää, että on olemassa paljon miehiä, jotka osaavat vitsailla asiallisesti, ilman, että kaikessa puheessa on seksistinen vire ainakin taustalla.
Pekkarisellakin on vielä mahdollisuus pelastaa kasvonsa. Saa nähdä, sortuuko hän selittelyjen tielle ja tulee siten niputetuksi niiden rasvaisten ukkeleiden joukkoon, joiden näkeminenkin ällöttää. Tähän saakka olen kuitenkin kunnioittanut hänen mittavaa uraansa, vaikka en (kaikista) asioista samaa mieltä olekaan.
http://www.yle.fi/alueet/keski-suomi/2011/10/ylen_video_pekkarinen_puhui_ryntaista_2977230.html
tiistai 25. lokakuuta 2011
Lumipalloefekti
Tänään iski inspiraatio, että nyt on pakko saada järjestystä huusholliin. Taas kerran. Oikeastaan kutinaa on ollut ilmassa jo useamman päivän ajan. Sohvallamakoiluviikkojen aikana sinne tänne on päässyt kerääntymään erinäisiä paperi- ja kirjakasoja. Salakavalia pirulaisia, mokomat. Ensin niitä ei melkein ole, on vain muutama tärkeä paperi, jotka ihan kohta siirrän sinne, minne ne kuuluu. Sitten pinoon ilmestyy kirja, josta pitää kirjoittaa jotakin. Ja niin edelleen. Kohta pino on kasvanut vuorenkorkuiseksi ja melkein hyökkää päälle. Niinpä olen sitten koko aamupäivän huhkinut hiki hatussa, tepastellut tomerana ympäriinsä saamatta mitään näkyvää aikaiseksi, sillä yhden paikan järjestäminen sai toisen paikan suorastaan huutamaan siivoamista. Ja kun lumipalloefekti käynnistyy, sitä on vaikeaa pysäyttää. Tuntuu, että tätä menoa pyöräytän koko asunnon uuteen järjestykseen. No, on täällä sentään hiukan avarampaa jo. Että ehkä tämä tälle päivälle riittääkin. Nyt pitäisi enää keksiä, kuinka jo ennestäänkin ylitäyteen kirjahyllyyn saisi ahdettua vielä parikymmentä teosta lisää.
Tavaroiden järjestyksessäpito ei ole minulle mitenkään mieluisaa puuhaa, mutta mielenrauhan kannalta se on välttämätöntä. En kestä sotkuisia työpöytiä, paperikasoja, epämääräisiä tavaraläjiä. Kun alan työskennellä, keittiössä tai konttorissa, voin keskittyä vasta sitten, kun ympärilläni on tarpeeksi tyhjää tilaa.
Mukavinta tietysti olisi, jos voisin vain tunkea syntyneet pinot kaappiin ja joku hoitaisi ne sieltä oikeille paikoilleen. Inhoan papereiden mapittamista, mutta pakko sitäkin on harrastaa, jos meinaa joskus löytää sen oikean monisteen tai tekstin tai ohjeen. Aina kaikki on silti hukassa. Hyvä esimerkki on keittiömme seinällä oleva uunipelti. Halusin sen siihen siksi, että saisin sanamagneetit kauniisti esille. Pellin asennusta odottaessani onnistuin sitten hukkaamaan magneettilaatikon, ilmeisesti jonnekin lipaston syövereihin. Nyt vaihtoehtoina on kärsivällisesti odottaa niiden esiinputkahtamista tai ostaa uudet magneetit. Toisaalta, uunipelti seinällä on hyvä keskustelunaihe, sillä huomaan vieraan toisensa jälkeen vilkuilevan "tauluamme" uteliaana. Niin että kai se on ajateltava niinkin, että toiset hankkivat design-valaisimia keskustelunaiheiksi, minulla on uunipeltini.
Kaltaiselleni järjestystä tarvitsevalle ihmiselle olisi eduksi, jos olisi taitoa ja silmää järjestyksenpitoon enemmän kuin minulla on. Tiedostan hyvin sen, että en osaa käyttää kaikkea olemassaolevaa kaappi-, kaapinpäällys- ja hyllytilaa hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Turhaudun aina jossakin vaiheessa hyvinalkanutta organiseerausta ja tungen kaiken käsilläolevan yhteen läjään jonnekin kaapin perälle odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Yleensä siihen kestää niin kauan, että joudun aloittamaan koko projektin alusta. Tarvitsisin asiantuntijan vinkkejä kaaoksen kesyttämiseen. Ja uuden kirjahyllyn. Ja sitä ja tätä. Ehkä jotakin voisi heittää roskiinkin - ja kierrättää. Onneksi on olemassa säilytyslaatikoita. Niiden sisuksiin uppoaa jos jonkinlaista "arkistoa".
Joskus ärsyynnyn itsekin ominaisuudestani siivota kaikki pois näkyviltä. Enkö voisi ottaa rennommin ja antaa elämän jälkien näkyä kodissa enemmän. Mitä haittaa kenellekään on siitä, jos työpöytä pursuaa papereista - jokuhan väittää sen lisäävän luovuutta. Noh, olen kyllä yrittänyt. Mutta en voi itselleni mitään, että epämääräisyys aiheuttaa ärtymystä. Ei sen väliä, vaikka kaapit eivät ole jämptissä järjestyksessä, mutta katseen pitää voida vaeltaa vaivatta. Tai niin, että se voi vapaasti kiinnittyä niihin paikkoihin, joihin sen haluan kiinnittyvän. Siksi meillä siivotaan lelut joka ilta ja tarvittaessa päivälläkin, likaiset astiat odottavat pesua koneessa ja paperipinot saavat luvan lojua jossakin muualla kuin pöydänkulmalla.
Tavaroiden järjestyksessäpito ei ole minulle mitenkään mieluisaa puuhaa, mutta mielenrauhan kannalta se on välttämätöntä. En kestä sotkuisia työpöytiä, paperikasoja, epämääräisiä tavaraläjiä. Kun alan työskennellä, keittiössä tai konttorissa, voin keskittyä vasta sitten, kun ympärilläni on tarpeeksi tyhjää tilaa.
Mukavinta tietysti olisi, jos voisin vain tunkea syntyneet pinot kaappiin ja joku hoitaisi ne sieltä oikeille paikoilleen. Inhoan papereiden mapittamista, mutta pakko sitäkin on harrastaa, jos meinaa joskus löytää sen oikean monisteen tai tekstin tai ohjeen. Aina kaikki on silti hukassa. Hyvä esimerkki on keittiömme seinällä oleva uunipelti. Halusin sen siihen siksi, että saisin sanamagneetit kauniisti esille. Pellin asennusta odottaessani onnistuin sitten hukkaamaan magneettilaatikon, ilmeisesti jonnekin lipaston syövereihin. Nyt vaihtoehtoina on kärsivällisesti odottaa niiden esiinputkahtamista tai ostaa uudet magneetit. Toisaalta, uunipelti seinällä on hyvä keskustelunaihe, sillä huomaan vieraan toisensa jälkeen vilkuilevan "tauluamme" uteliaana. Niin että kai se on ajateltava niinkin, että toiset hankkivat design-valaisimia keskustelunaiheiksi, minulla on uunipeltini.
Kaltaiselleni järjestystä tarvitsevalle ihmiselle olisi eduksi, jos olisi taitoa ja silmää järjestyksenpitoon enemmän kuin minulla on. Tiedostan hyvin sen, että en osaa käyttää kaikkea olemassaolevaa kaappi-, kaapinpäällys- ja hyllytilaa hyödyksi parhaalla mahdollisella tavalla. Turhaudun aina jossakin vaiheessa hyvinalkanutta organiseerausta ja tungen kaiken käsilläolevan yhteen läjään jonnekin kaapin perälle odottamaan seuraavaa inspiraatiota. Yleensä siihen kestää niin kauan, että joudun aloittamaan koko projektin alusta. Tarvitsisin asiantuntijan vinkkejä kaaoksen kesyttämiseen. Ja uuden kirjahyllyn. Ja sitä ja tätä. Ehkä jotakin voisi heittää roskiinkin - ja kierrättää. Onneksi on olemassa säilytyslaatikoita. Niiden sisuksiin uppoaa jos jonkinlaista "arkistoa".
Joskus ärsyynnyn itsekin ominaisuudestani siivota kaikki pois näkyviltä. Enkö voisi ottaa rennommin ja antaa elämän jälkien näkyä kodissa enemmän. Mitä haittaa kenellekään on siitä, jos työpöytä pursuaa papereista - jokuhan väittää sen lisäävän luovuutta. Noh, olen kyllä yrittänyt. Mutta en voi itselleni mitään, että epämääräisyys aiheuttaa ärtymystä. Ei sen väliä, vaikka kaapit eivät ole jämptissä järjestyksessä, mutta katseen pitää voida vaeltaa vaivatta. Tai niin, että se voi vapaasti kiinnittyä niihin paikkoihin, joihin sen haluan kiinnittyvän. Siksi meillä siivotaan lelut joka ilta ja tarvittaessa päivälläkin, likaiset astiat odottavat pesua koneessa ja paperipinot saavat luvan lojua jossakin muualla kuin pöydänkulmalla.
maanantai 24. lokakuuta 2011
Ilon kautta
Eilen tapahtui ketjureaktio. Ensin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa itkuun purskahti kovista kivuista huolimatta tanssilattialle itsensä taistellut tähtioppilas Jukka Tammi. Sitten kyynelehti hänen parinsa, tanssinopettaja Saana Akiola, juontaja Vapppu Pimiä - ja sitten minä.
Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.
Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa.
Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.
Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille.
Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.
Joku virnuilee nyt, että kyllä minäkin itkisin, jos näkisin Jukka Tammen tanssimassa. Niin minäkin ajattelin, ennen kuin tuotantokausi alkoi. Olin varma, että Tammi on pestattu esittämään tämänvuotista kankikaikkosen roolia. Ainahan ohjelmassa yksi pelle pitää olla. Tai no, onhan siellä. Duudsoni Jarppi Leppälää ei kai voi ajatella ottavansa kovin vakavasti. Vaan molemmat tähtioppilaat ovat tehneet sen, mikä tekee TTK:sta mielenkiintoisen ohjelman: näyttäneet itsestään uuden puolen. Ottaneet tanssin tosissaan, oppineet uutta. Se ilo, mikä oppimisesta ja uuden maailman avautumisesta syntyy, loistaa näistä miehistä kauas. Samalla heistä on tullut esiin uusi puoli, julkisuuskuva on syventynyt, tai ainakin monipuolistunut.
Jukka Tammi ei varmastikaan tule tämänvuotista Tanssii tähtien kanssa -kisaa voittamaan, mutta monen suomalaisen sydämet hän on voittanut taatusti puolelleen. Toki kisan helmiä ovat Jani Toivolan kaltaiset oikeasti taitavat tähtioppilaat. Ei voi kuin vilpittömästi ihmetellä, kuinka joku voi oppia niin lyhyessä ajassa uuden taidon niin hyvin. Ja ne koreografiat! Itse en taatusti muistaisi, mihin suuntaan seuraavaksi ja hypitäänkö vai taivutetaanko. Vielä jos tämä pitäisi tehdä löhes miljoonayleisön edessä, saisin "paskahalvauksen", joka Viivi Pumpasella oli taannoin lähellä. Mutta tanssitaito ei tässä ohjelmassa kuitenkaan ole kaikki. Tunne on. Ja sitä riittää, kun onnistutaan, joskus epäonnistutaankin, voitetaan pelot, yllätetään kansa.
Olen aina pitänyt televisio-ohjelmista, joissa mennään ilon kautta. Rakastin muinaista Bumtsi Bumia juuri sen takia, että ohjelma vaati kisaajilta heittäytymistä, eikä ohjelmassa auttanut pelätä itsensä mokaamista. Sama koskee TTK:ta, vaikkakin paljon suuremmassa mittakaavassa. Molemmissa kisaajan on kuitenkin uskaltauduttava mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskottava siihen, että yleisö kannustaa, ei tuomitse.
Ehkä olen tyhjäpää, kun vaikutun tällaisesta siviilirohkeudesta ja inhoan sosiaalipsykologista julkilaboratoriota, jota voi tuijottaa vaikka vuorokauden ympäri. Big Brother on jotakin sellaista, mitä en voi sietää. Alkuperäinen ajatus eräänlaisesta ihmiskokeesta on varmasti ollut oikeinkin hyvä, mutta minusta tästä kokeesta on jo ajat sitten tullut vain ja ainoastaan mautonta ja makaaberia sosiaalipornoa (ja välillä ihan aitoakin sellaista), jonka ainoa tarkoitus on saada ihmiset nolaamaan itsensä ja yleisön nauramaan nolaajille.
Mitä kukaan saa tällaisesta "viihteestä"? Paljon enemmän minä viihdyn katsoessani ihmisten onnistuvan, ylittävän itsensä. Niissä hetkissä näkee ihmisestä jotakin oleellista, ei siinä, kun hillutaan uima-altaalla alasti umpihumalassa esittämässä muka-seksikästä tanssia kaikelle kansalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)