Muistuma vuosituhannen alkupuolelta. Istun bussissa matkalla ystäväni luota Jyväskylään. Toinen ystävä soittaa, tulenko hänen luokseen istumaan iltaa. Voidaan vaikka lähteä kaupungillekin tanssimaan. Selvä, tietenkin tulen. Pyörähdän vain kotona siistiytymässä. Pikainen suihku, hiusten kuivaus, vähän meikkipuuteria, ripsiväriä ja huulivoidetta, vaatteet niskaan ja valmis! Liikkuu!
Tulee vuosi 2011 ja kolmannen ystävän syntymäpäiväjuhlat. Aloitan valmistautumisen hyvissä ajoin iltapäivällä. Suihkussa teen normaalipesun lisäksi kasvo- ja vartalokuorinnan. Hiukset pesen normaalisti shampoolla ja hoitoaineella. Suihkun jälkeen laitan kasvoille vahvistavan naamion ja vartalolle tehokosteuttavaa ihoöljyä. Hiuksiin suihkutan tässä vaiheessa värinsuoja-ainetta. Sitten pestään naamio kasvoilta, laitetaan kirkastavia tehotippoja ja kosteusvoidetta. Annetaan imeytyä. Ennen meikkaamista laitetaan hiukset. Tarvitaan tuuheuttavaa kampausnestettä ja suoristusvoidetta. Föönataan. Sitten suoristetaan raudalla, muotoillaan, laitetaan hiuspuuteria, muotoillaan lisää, laitetaan lakkaa ja vielä kiiltosuiketta. Välillä huolehditaan lapsesta, jolla vuotaa verta nenästä. Jatkuu.
Tämän jälkeen olen valmis meikkaamaan. Ensin peitevoidetta ja meikinpohjustusvoidetta, sitten meikkivoidetta, johon on sekoitettu heleyttävää voidetta. Sitten silmämeikin pohjustus, puuteria, rajauskynää, ripsien taivutusta ja ripsiväriä, luomiväriä kahta laatua ja valokynää sinne tänne. Aurinkopuuteria, puuteria, poskipunaa, ja hiukan kimallusta. Huultenrajaus ja huulikiiltoa. Vaatteet niskaan ja valm-
Ei, ei tämä ole hyvä. En ole alkuunkaan tyytyväinen. Hiukset sojottavat minne sattuu, niitä pitää sukia. Toisessa silmässä on paksumpi rajaus kuin toisessa. Täytyy korjata. Puuteria on edelleen liikaa nenänpäässä. Pyyhitään pois. Pitäisikö laittaa vielä keinotekoista kynsiinkin? Vihdoin kelpuutan lopputuloksen. Nyt voin lähteä.
Kolmekymppinen tarvitsee paljon enemmän kaikenlaista kosmetiikkaa kuin parikymppinen näyttääkseen hyvältä. Sen, minkä ihon heleydessä häviää, voittaa purkkien ja purnukoiden määrässä mennen tullen. Kyse on rahasta. Opiskelijabudjetilla ostettiin korkeintaan tarjousripsaria ja halvinta huulikiiltoa. Kosmetiikkateollisuudessa ymmärretään, ettei minimituloilla taiteileville edes kannata yrittää myydä kovin laajaa tuotearsenaalia, sillä nuoret naiset tietävät näyttävänsä hyvältä ilmankin. Mieluummin rahat käytetään siihen halvimpaan valkoviinipulloon, popcorneihin ja turkinpippuripussiin.
Kolmekymppisiä on hyvä iskeä vyön alle. Lähettää kotiin mainos, jossa suorin sanoin kerrotaan, kuinka iho alkaa veltostua ja ryppyjä ilmaantua juuri nyt. Vaan vielä voit hidastaa vanhenemista tai ainakin peittää sen jäljet ostamalla koko mittavan arsenaalin ihonhoito- ja meikkituotteita. Eivätkä hiuksetkaan ehkä ole enää yhtä elinvoimaiset kuin kymmenen vuotta sitten. Niihinkin pitää panostaa, varmuuden vuoksi jos ei muuten.
Ja mitä tekee kolmekymppinen? Harjoittaako mediakritiikkiä ja nakkaa mainoksen roskiin tuhahtaen? Kyllä. Ja juoksee seuraavalla viikolla, palkkapäivänä, kemppariin ostamaan ensimmäisen silmänympärysvoiteensa. Ja sitten ne tehotipat. Ja sitten... kohta hän huomaakin rämpivänsä loputtomassa kosmetiikkasuossa. Eikä voi kuin todeta, että jos purkkien ja purnukoiden määrä lisääntyy jatkossakin samaan tahtiin, viisikymppisenä juhliin valmistautuminen täytyy aloittaa viikkoa aiemmin.
P.S. Vielä ehtii osallistua arvontaan. Käy kurkkaamassa Blogistin ensimmäinen arvonta -postausta, sieltä löytyvät osallistumisohjeet.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
lauantai 12. marraskuuta 2011
Tunnustus
Sain Mialta (http://mellevaaelamaa.blogspot.com/) ja Siniseltä Satutarelta (http://sininensatutar.blogspot.com/) tällaisen tunnustuksen, lämmin kiitos molemmille!
Tunnustuksen saajan pitää tehdä seuraavaa:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
2. Antaa tunnustus kahdeksalle blokkaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään
Tunnustus lähtee eteenpäin seuraaviin blogeihin:
1. Mustikkametsän tarinoita
2. Viipaleita
3. Kotipalapeli
4. Sanoissa
5. Suurella Syrämmellä
6. VillaNanna
7. Mellevää elämää
8. Sinistä ja vihreetä
Kahteen viimeiseen tunnustus lähtee nyt takaisinpäin, toivottavasti kirjoittajat ottavat sen vastaan, vaikka ovat jo kertaalleen tunnustuksensa tehneet :).
2. Viipaleita
3. Kotipalapeli
4. Sanoissa
5. Suurella Syrämmellä
6. VillaNanna
7. Mellevää elämää
8. Sinistä ja vihreetä
Kahteen viimeiseen tunnustus lähtee nyt takaisinpäin, toivottavasti kirjoittajat ottavat sen vastaan, vaikka ovat jo kertaalleen tunnustuksensa tehneet :).
Ja sitten ne kahdeksan satunnaista asiaa minusta. Hmm.
1. Nukun oikeastaan kesät talvet läpeensä villasukat jalassa. Ihmisen ja maailman väliin tarvitaan jotakin pehmeää, ihan niin kuin Finlayson mainostaa. Nimittäin villaa.
2. Syksy ja talvi ovat lempivuodenaikojani. Tänä vuonna ruska-aika meni ohi jotenkin huomaamatta, kun en jalka paketissa juurikaan ulkoilemaan päässyt. Onneksi talven suhteen näyttää valoisammalta. Kunhan nyt tulisi. Odotan niin kovasti lumen narsketta jalkojen alla, kirkkaan tähtitaivaan näkemistä, huurteisia puita, naurunremakkaa pulkkamäessä.
3. Juon kahvini mustana. Olen aina sanonut, että kahvi on niin pahaa, että jos ja kun sitä juo, se pitää tehdä ilman mitään lievennyksiä. Muistaapa taas seuraavaan kertaan saakka olla juomatta.
4. Kuuntelen vain suomalaista musiikkia. Noloja hetkiä on ollut monta, kun kaverit - tai oppilaat - puhuvat jostakin uudesta hitistä, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä puhutaan. Uutena suosikkina mieleeni on hiipinyt Juha Tapio. Pitänee ostaa levy. Muita kiinnostavia ja kuunneltavia ovat Maija Vilkkumaa, PMMP, Chisu, Hanna Pakarinen, Zen Cafe, Egotrippi, Palava, Samuli Edelmann sekä tietenkin suuri rakkauteni - Lauri Tähkä & Elonkerjuu. Voi, kuinkahan tuokin tarina vielä jatkuu...
5. Haaveilen yhä voimakkaammin siitä, että saisin kirjoittamisesta itselleni uuden ammatin. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän siitä pidän. Ja tänä syksynä olen kirjoittanut paljon. Jotakin hyvääkin jalkaepisodissa siis.
6. Toinen suuri haaveeni on kirjakahvilan perustaminen. Näen jo sieluni silmin, miltä kahvilassani näyttäisi (tietyn turkoosit seinät, koristeelliset peilit, tummat pöydät, eripariset tuolit, kristallikruunut, paljon kirjahyllyjä ja räsymattoja) mitä siellä olisi tarjolla (piirakoita, patonkeja, kakkuja, muffineja, keksejä, erilaisia teelaatuja - ja joo, kahvia myös)... tarvitsisin enää liikekumppanin, joka osaisi hoitaa sen käytännön yrittämisen, että saisin itse toimia hengettärenä. Kiinnostuneet ilmoittautukoot!
7. Lapsena rakastin, kun isäni luki minulle satuja iltaisin - ja varsinkin, kun olin sairaana. Suosikkejani olivat Grimmin sadut, jotka kylläkin olivat niin pelottavia, että purin useamman pussilakanan täyteen reikiä kuunnellessani tarinoita. Kaikkein pelottavin - ja kiehtovin - oli Tittelintuure.
8. En ole koskaan matkustanut lentokoneella. Kyse ei ole pelosta, ei vain ole tullut lähdetyksi minnekään, minne pitäisi mennä taivaita myöten. Osittain kyse on myös ekologisesta kannanotosta. En halua olla osallinen huvin vuoksi saastuttamisessa.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Kohtaaminen
Eilen kaupungilla tapahtui lyhyt kohtaaminen, joka on oikeastaan aika ihmeellinen, kun tarkemmin ajattelee.
Olin menossa Sokokselle ostamaan ripsiväriä. Ohitin portaissa naisen, joka käveli kyynärsauvojen kanssa. Sattuneesta syystä rekisteröin edelleen tavallista herkemmin sauvat ja erityisesti siniset muovipussit toimittamassa kengän virkaa, ehkä siksi kiinnitin naiseen huomiota. Ennen kosmetiikkaostoksille menoa päätin poiketa kirjaosastolla. Koska liukuportaat olivat väliaikaisesti pysähdyksissä, päätin mennä hissillä. Olin jo hississä, kun huomasin kyynärsauvanaisen kiiruhtavan hitaasti kohti hissejä. Pidin hänelle ovea auki.
Myöhemmin, ripsivärin ostettuani huomasin samaisen naisen kulkevan edelläni. Häneltä putosi sormikas maahan. Otin sormikkaan ja kiiruhdin ojentamaan sen hänelle takaisin. Nainen oli kiitollinen avuliaisuudestani. "Kun tämä on niin pirun hankalaa, tämä sauvojen kanssa kulkeminen." Vastasin tietäväni tunteen, sillä olin juuri ennen kaupungilletuloa palauttanut omat kyynärsauvani sairaalan apuvälinepalveluun.
Nainen halusi tietää, mihin olin kyynärsauvoja tarvinnut. Kerroin minulta leikatun akillesjänteen. Niin häneltäkin, viime perjantaina, päiväkirurgiassa. Samoin minun leikkauspäiväni oli perjantai ja leikkaus tehtiin päiväkirurgisesti. Leikkaava lääkärikin oli ollut molemmilla sama!
Olin tasan kahdeksan viikkoa sitten täsmälleen samassa asemassa kuin kohtaamani kyynärsauvanainen. Luulin, etten kävele kahdella jalalla enää koskaan. Vessassa käyminen oli valtava operaatio - sen tietäen en voi kuin ihmetellä naista, joka oli jo suoriutunut kaupungille. Sanoin sen hänelle.
Naisen kohtaaminen oli kokemus, joka sysäsi ajatukseni aikamatkalle kuluneen syksyn tunnelmiin. Muistin kirkkaasti pelon, surun, epätoivon, avuttomuuden, haikeuden - ja toisaalta myös valtavan ilon jokaisesta edistysaskeleesta, toipumisesta. Nyt olen iloinen siitä, että voin vetää lenkkarit jalkaani ja nauttia ulkoilmasta kävelyillä. En etene vielä lujaa enkä voi kävellä kovin pitkiä matkoja, mutta joka päivä huomaan jalan olevan normaalimpi ja normaalimpi. Varpaillenousukin onnistuu taas!
Jossakin vaiheessa leikkauksen jälkeen kuvittelin uppoavani kirottuun akillesjännesuohon, mutta niin ei sittenkään käynyt. Vaikka tiedän, että vastaavia leikkauksia on tehty miljoonittain eikä kyse ollut mistään hengenvaarallisesta, silti prosessi oli iso. Olen syyttänyt itseäni tapahtuneesta ja tuntenut itseni ällöttäväksi virtahevoksi, joka on vaiva ja taakka kaikille. Vaikka järki sanoo, että kesäinen kohtaamiseni takorautakynttelikön kanssa oli puhdas vahinko, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, silti olen hävennyt itseäni tapahtuneen takia enemmän kuin aikoihin. Olen ruma, tyhmä, kömpelö luuseri, joka aiheuttaa häpeää myös lähipiirilleen. Tämän pimeän ja sateisen syksyn ajan paha mieli pn leimannut jokaista hetkeä, myös niitä hyviä. Tahmeus on tunkeutunut mukaan kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Siitä irti pääseminen vaatii paljon tietoista työskentelyä.
Onneksi vähitellen aurinkoisemmat ajatukset alkavat vallata alaa. Tästä selvitään, oikeasti! Ehkä joskus vielä tulee päivä, jolloin en muista inhota itseäni ja omaa, nolon kömpelöä ruumistani. Se tulee vielä, uskon niin. Kyynärsauvanaisen kohtaaminen oli merkittävä etappi tällä tiellä. Myös nainen sanoi minun esimerkkini valavan häneen uskoa. Että vielä tulee se päivä, jolloin jalkaan saa muutakin kuin villasukan ja sinisen muovipussin. Ja se, kun pääsee eroon kipsistä. Ja se, kun voi viedä sauvat takaisin sairaalalle. Kunhan tulisi edes se päivä, kun pääsee suihkuun.
Selittämätön riemu sydämessäni saatoin vakuuttaa naiselle, että ne päivät tulevat vielä, pikemmin kuin tämä uskookaan. Tästä tunteesta aion pitää kiinni.
P.S. Vielä on aikaa osallistua arvontaan. Käy antamassa palautetta blogistani, arvonta löytyy Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksesta. Kiitos :)!
Olin menossa Sokokselle ostamaan ripsiväriä. Ohitin portaissa naisen, joka käveli kyynärsauvojen kanssa. Sattuneesta syystä rekisteröin edelleen tavallista herkemmin sauvat ja erityisesti siniset muovipussit toimittamassa kengän virkaa, ehkä siksi kiinnitin naiseen huomiota. Ennen kosmetiikkaostoksille menoa päätin poiketa kirjaosastolla. Koska liukuportaat olivat väliaikaisesti pysähdyksissä, päätin mennä hissillä. Olin jo hississä, kun huomasin kyynärsauvanaisen kiiruhtavan hitaasti kohti hissejä. Pidin hänelle ovea auki.
Myöhemmin, ripsivärin ostettuani huomasin samaisen naisen kulkevan edelläni. Häneltä putosi sormikas maahan. Otin sormikkaan ja kiiruhdin ojentamaan sen hänelle takaisin. Nainen oli kiitollinen avuliaisuudestani. "Kun tämä on niin pirun hankalaa, tämä sauvojen kanssa kulkeminen." Vastasin tietäväni tunteen, sillä olin juuri ennen kaupungilletuloa palauttanut omat kyynärsauvani sairaalan apuvälinepalveluun.
Nainen halusi tietää, mihin olin kyynärsauvoja tarvinnut. Kerroin minulta leikatun akillesjänteen. Niin häneltäkin, viime perjantaina, päiväkirurgiassa. Samoin minun leikkauspäiväni oli perjantai ja leikkaus tehtiin päiväkirurgisesti. Leikkaava lääkärikin oli ollut molemmilla sama!
Olin tasan kahdeksan viikkoa sitten täsmälleen samassa asemassa kuin kohtaamani kyynärsauvanainen. Luulin, etten kävele kahdella jalalla enää koskaan. Vessassa käyminen oli valtava operaatio - sen tietäen en voi kuin ihmetellä naista, joka oli jo suoriutunut kaupungille. Sanoin sen hänelle.
Naisen kohtaaminen oli kokemus, joka sysäsi ajatukseni aikamatkalle kuluneen syksyn tunnelmiin. Muistin kirkkaasti pelon, surun, epätoivon, avuttomuuden, haikeuden - ja toisaalta myös valtavan ilon jokaisesta edistysaskeleesta, toipumisesta. Nyt olen iloinen siitä, että voin vetää lenkkarit jalkaani ja nauttia ulkoilmasta kävelyillä. En etene vielä lujaa enkä voi kävellä kovin pitkiä matkoja, mutta joka päivä huomaan jalan olevan normaalimpi ja normaalimpi. Varpaillenousukin onnistuu taas!
Jossakin vaiheessa leikkauksen jälkeen kuvittelin uppoavani kirottuun akillesjännesuohon, mutta niin ei sittenkään käynyt. Vaikka tiedän, että vastaavia leikkauksia on tehty miljoonittain eikä kyse ollut mistään hengenvaarallisesta, silti prosessi oli iso. Olen syyttänyt itseäni tapahtuneesta ja tuntenut itseni ällöttäväksi virtahevoksi, joka on vaiva ja taakka kaikille. Vaikka järki sanoo, että kesäinen kohtaamiseni takorautakynttelikön kanssa oli puhdas vahinko, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa, silti olen hävennyt itseäni tapahtuneen takia enemmän kuin aikoihin. Olen ruma, tyhmä, kömpelö luuseri, joka aiheuttaa häpeää myös lähipiirilleen. Tämän pimeän ja sateisen syksyn ajan paha mieli pn leimannut jokaista hetkeä, myös niitä hyviä. Tahmeus on tunkeutunut mukaan kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Siitä irti pääseminen vaatii paljon tietoista työskentelyä.
Onneksi vähitellen aurinkoisemmat ajatukset alkavat vallata alaa. Tästä selvitään, oikeasti! Ehkä joskus vielä tulee päivä, jolloin en muista inhota itseäni ja omaa, nolon kömpelöä ruumistani. Se tulee vielä, uskon niin. Kyynärsauvanaisen kohtaaminen oli merkittävä etappi tällä tiellä. Myös nainen sanoi minun esimerkkini valavan häneen uskoa. Että vielä tulee se päivä, jolloin jalkaan saa muutakin kuin villasukan ja sinisen muovipussin. Ja se, kun pääsee eroon kipsistä. Ja se, kun voi viedä sauvat takaisin sairaalalle. Kunhan tulisi edes se päivä, kun pääsee suihkuun.
Selittämätön riemu sydämessäni saatoin vakuuttaa naiselle, että ne päivät tulevat vielä, pikemmin kuin tämä uskookaan. Tästä tunteesta aion pitää kiinni.
P.S. Vielä on aikaa osallistua arvontaan. Käy antamassa palautetta blogistani, arvonta löytyy Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksesta. Kiitos :)!
maanantai 7. marraskuuta 2011
Joulu tulee, oletko valmis?
On se aika vuodesta, kun aikakauslehdet alkavat tursuta erilaisia askartelu-, leivonta- ja siivousvinkkejä. Tee sitä, osta tätä, toimi noin. Luo täydellinen joulu perheellesi. Hyvä Ihminen tempaisee jostakin vuorokauteensa pari - kolme tuntia lisäaikaa söpöilylle, ystävien, tuttavien, kumminkaimojen ja kaupan kassan muistamiseen. Rahalla ei enää osteta hyvää omaatuntoa viettää vapaata, vaan kekseliäisyydellä, ahkeruudella ja käsityötaidoilla. Jokainen meistä osaa vaikka mitä, kunhan vain viitsii yrittää.
Vaan entä jos kaikki ei mene niin kuin Stömsössä tai Kodossa? Kirottu olkoon Anu Harkki ja kaikki ne naistenlehtien toimittajat, jotka meille syöttävät itsetekemisen ja täydellisen joulun ilosanomaa.
Joulunalusaika on vuoden pimeintä aikaa. Kotiin käpertyminen ja pieni iltapuuhastelu korttiaskartelujen ja kaapinsiivoamisen parissa on useimmista meistä mukavaa ja rentouttavaakin puuhaa. Toisinaan jouluvalmisteluista tulee kuitenkin kilpavarustelua ja suorittamista, jolloin asian ydin katoaa. Väännetään Täydellistä Joulua hampaat irvessä. Leivotaan, kokataan, koristellaan, askarrellaan, puunataan ja tuunataan vaikka mieli tekisi kömpiä peiton alle kirja kainalossa ja suklaalevy toisessa. Keskustelupalstoilla kinastellaan siitä, millaiset joulukoristeet ovat soveliaita ja milloin niitä on korrektia kotiin ja puutarhaan laittaa; eikä kisaa runsaimman joulumenun loihtijan tittelistäkään sovi unohtaa.
Tällaiselle menolle pitää panna piste - ja heti. Joulun pitäisi olla leppoisaa yhdessäolon aikaa, rentoilua parhaimmillaan. Stressi, pingottaminen, kilpailu ja täydellisyyden tavoittelu eivät kuulu siihen ollenkaan. Oma perhe kai tietää, millainen koti on, vaikka ei sitä perimmäistä vaatekaapin nurkkaa kiillottaisikaan. Ja naapureita tuskin haittaa, vaikka jossakin perheessä syötäisiin laatikoiden ja rosollin sijaan pizzaa. Pääasia on, että oma väki viihtyy.
En toki kiellä ketään laittamasta joulua. Itse olen sillä tavalla jouluihminen, että tykkään tehdä joulusiivoja joululaulujen soidessa, askarrella kortteja yhdessä lapsen kanssa ja leipoakin jotakin. Mutta teen vain sen, mihin voimavarat riittävät ja mitä itse haluan. En pyri täydellisyyteen vaan hyvään mieleen. Meillä syödään kinkkua ja rosollia ja sienisalaattia ja laatikoita, mutta vain, koska pidämme noista ruoista. Ja vuoden pimeimpänä aikana tekee mieli koristella kotiaan kynttilöillä ja valoilla. Lisäksi on kiva pitää perinteiset piparitalkoot ystäväperheen kanssa, ihan jo siksikin, että lapset voivat isompana muistella oman perheen joulutraditioita.
Aina joskus, kun jouluvalmistelut uhkaavat lähteä lapasesta ja huomaan alkavani suorittaa joulua, palaan tähän Heli Laaksosen runoon:
Sama ajatus sisältyy poikani lausahdukseen muutama vuosi sitten. Pieni pyysi useaan otteeseen minua huoneeseensa pikkujouluun. Sammutettaisiin valot, pantaisiin tonttulakki päähän ja laulettaisiin yhdessä joululauluja. En meinannut muka millään ehtiä, kun oli siivottavaa ja leipomista ja kaikkea. Myönnän stressanneeni kaikesta noihin aikoihin valtavasti. Lopulta, kun sain jonkun homman valmiiksi ja istuimme hänen huoneensa lattialla laulamassa, poika yhtäkkiä kaspsahti kaulaani ja sanoi, että "voi äiti, kun minä oon niin onnellinen poika kun meillä on näin jouluista". Minun joulustressini loppui siihen, eikä ole tähän päivään mennessä palannut. Lapsi opetti kerralla, mikä joulussa on oikeasti tärkeää.
P.S. Muistakaa arvonta :)!
P.P.S. Taas näitä tekstinkäsittelyn erikoisuuksia, joita pieni humanisti ei käsitä: miksi tuo runo tuli valkealle pohjalle, vaikka täsmälleen samalla tavalla sen kirjoitin kuin muunkin tekstin?
Vaan entä jos kaikki ei mene niin kuin Stömsössä tai Kodossa? Kirottu olkoon Anu Harkki ja kaikki ne naistenlehtien toimittajat, jotka meille syöttävät itsetekemisen ja täydellisen joulun ilosanomaa.
Joulunalusaika on vuoden pimeintä aikaa. Kotiin käpertyminen ja pieni iltapuuhastelu korttiaskartelujen ja kaapinsiivoamisen parissa on useimmista meistä mukavaa ja rentouttavaakin puuhaa. Toisinaan jouluvalmisteluista tulee kuitenkin kilpavarustelua ja suorittamista, jolloin asian ydin katoaa. Väännetään Täydellistä Joulua hampaat irvessä. Leivotaan, kokataan, koristellaan, askarrellaan, puunataan ja tuunataan vaikka mieli tekisi kömpiä peiton alle kirja kainalossa ja suklaalevy toisessa. Keskustelupalstoilla kinastellaan siitä, millaiset joulukoristeet ovat soveliaita ja milloin niitä on korrektia kotiin ja puutarhaan laittaa; eikä kisaa runsaimman joulumenun loihtijan tittelistäkään sovi unohtaa.
Tällaiselle menolle pitää panna piste - ja heti. Joulun pitäisi olla leppoisaa yhdessäolon aikaa, rentoilua parhaimmillaan. Stressi, pingottaminen, kilpailu ja täydellisyyden tavoittelu eivät kuulu siihen ollenkaan. Oma perhe kai tietää, millainen koti on, vaikka ei sitä perimmäistä vaatekaapin nurkkaa kiillottaisikaan. Ja naapureita tuskin haittaa, vaikka jossakin perheessä syötäisiin laatikoiden ja rosollin sijaan pizzaa. Pääasia on, että oma väki viihtyy.
En toki kiellä ketään laittamasta joulua. Itse olen sillä tavalla jouluihminen, että tykkään tehdä joulusiivoja joululaulujen soidessa, askarrella kortteja yhdessä lapsen kanssa ja leipoakin jotakin. Mutta teen vain sen, mihin voimavarat riittävät ja mitä itse haluan. En pyri täydellisyyteen vaan hyvään mieleen. Meillä syödään kinkkua ja rosollia ja sienisalaattia ja laatikoita, mutta vain, koska pidämme noista ruoista. Ja vuoden pimeimpänä aikana tekee mieli koristella kotiaan kynttilöillä ja valoilla. Lisäksi on kiva pitää perinteiset piparitalkoot ystäväperheen kanssa, ihan jo siksikin, että lapset voivat isompana muistella oman perheen joulutraditioita.
Aina joskus, kun jouluvalmistelut uhkaavat lähteä lapasesta ja huomaan alkavani suorittaa joulua, palaan tähän Heli Laaksosen runoon:
JOULUPATJA
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine
on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.
eli ohje kummottos viätetä hiano joulu
1. Raahata parisänkyn patja huusholli suurimma huane lattial.
2. Kasata patjan pääl paketei, tyynyi, kirjoi, kaukosäätimi ja hyvä ruakka.
3. Laiteta ovi hualellisest lukku ja puhelimet piironki alalaatikko.
4. Ruveta lojuma patjal lempi-ihmiste ja eläinten kans.
5. Maata, syärä ja hihitetä 3-7 vuarokaut. Nousemine ja murhettumine
on kiället.
6. Nousta virkusenas ylös kohre uut vuat.
P.S. Muistakaa arvonta :)!
P.P.S. Taas näitä tekstinkäsittelyn erikoisuuksia, joita pieni humanisti ei käsitä: miksi tuo runo tuli valkealle pohjalle, vaikka täsmälleen samalla tavalla sen kirjoitin kuin muunkin tekstin?
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Kiintiöläski
Joskus kauan sitten Radio SuomiPopin aamujuontaja Jaajo Linnonmaa kertoi huomanneensa, että baareissa liikkuvissa naisporukoissa on aina mukana yksi kiintiöläski. Kiintiöläski on ystäväporukkansa lihavin ja rumin, se, jolle kukaan ei tule vapaaehtoisesti juttelemaan. Jos kiintiöläski saa seuraa, se johtuu siitä, että miesporukassa joku on hävinnyt arvonnassa ja joutuu pitämään seuraa kiintiöläskille, jotta kaverit voivat hakkailla seurueen oikeasti kauniita ja kiinnostavia naisia. Nimittäin jos kiintiöläski jää kokonaan vailla huomiota, hän pilaa koko seurueen tunnelman mököttämällä ja rutisemalla. Siksi on parasta, että joku miehistä uhrautuu, ikään kuin yhteisen hyvän nimissä.
Muistan suuttuneeni toimittajan puheista. Ettäs kehtaa julkisesti puhua moista sovinistista paskaa! Kunnes eilen yökerhossa tajusin, että oikeassahan herra Linnonmaa oli. Minä olen oman ystäväjoukkoni kiintiöläski.
Ilmiö on toistunut lukemattomia kertoja. Istumme iltaa tai tanssimme tyttöjen kesken. Paikalle saapuu miehiä, jotka ovat kiinnittäneet joukkioomme huomiota syystä tai toisesta. Jutellaan niitä näitä, kenties esittäydytäänkin. Poikkeusetta huuomaan, että minä olen miehille kuin ilmaa. Mielipiteitäni ei kuunnella, päälleni puhutaan, minut ohitetaan vaikka muilta kysyttäisiin jotakin asiaa. Joskus minulle jopa käännetään selkä ja näin ollen suljetaan ringin ulkopuolelle. Noina hetkinä tulee kieltämättä todella tyhmä ja arvoton olo - ja kaikki vain, koska en ole ystävieni lailla hoikka ja kaunis.
Tietenkään perheellisen ihmisen intresseissä ei edes ole oman viehätysvoiman testaaminen, siksi jään suosiolla taka-alalle ja annan tilaa sinkkuystävilleni, sillä nilloinkaanhan ei voi tietää, minkä kulman takaa Se Oikea ilmaantuu. Ja koska en ole etsimässä seuraa vaan viettämässä aikaa ystävieni kanssa, kohtelu ei sillä tavalla käy itsetunnolle kuin jos minulla olisi haku päällä.
Voisin tietysti aktiivisemmin tuoda itseäni esille noissa tilanteessa. Voi olla, että nyt olen ulkopuolisten silmissä paitsi se rumin, myös se tyhmin, hissukka, joka istuu hiljaa ja vetäytyy ilonpidosta. Tuollaisesta en ollenkaan tunnista todellista itseäni. Jotenkin koen tuollaisen ihmisyyden ohittamisen merkkinä sellaisesta raivostuttavasta junttiudesta ja sosiaalisesta lahjattomuudesta, etten halua ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Sivistynyt ihminen ei ohita toista tyystin vain siksi, ettei tämä sovi streotyyppiseen kauneuskäsitykseen.
Sopiikin miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana. Jäänkö sivuun siksi, että ajattelen muiden väheksyvän itseäni vai siksi, että näin todella tapahtuu.
Yhdessä asiassa väitän Jaajo Linnonmaan olleen väärässä. En usko, että saan roikkua ystävieni mukana silkasta armosta. Toimittaja nimittäin väitti, että kiintiöläski saa olla naisporukassa vain siksi, että muut voivat tuntea itsensä hänen rinnallaan kaksin verroin kauniimmaksi. Itse asiassa tiedän, että omassa ystäväjoukossani muut asiat merkitsevät enemmän kuin ulkonäkö. Itse asiassa ulkonäkö ei taida merkitä paljoakaan meille Hileille.
Laihduttamalla tietysti pääsee läskeistä, mutta tuskin laihtuminen asemaani kiintiönaisena muuttaisi mihinkään. Tiedän, etten ole kedon kauneimpia kukkasia, vai miten nämä kliseiset sanonnat kuuluvatkaan. Joten jos onnistun karistamaan tämän sohvallamakoilun ja liikkumattomuuden aiheuttaman pöhötyksen itsestäni niin kuin hartaasti toivon ja vakaasti uskon, en tee sitä siksi, että minut huomattaisiin, vaan siksi, että itselläni olisi parempi olla.
Muistan suuttuneeni toimittajan puheista. Ettäs kehtaa julkisesti puhua moista sovinistista paskaa! Kunnes eilen yökerhossa tajusin, että oikeassahan herra Linnonmaa oli. Minä olen oman ystäväjoukkoni kiintiöläski.
Ilmiö on toistunut lukemattomia kertoja. Istumme iltaa tai tanssimme tyttöjen kesken. Paikalle saapuu miehiä, jotka ovat kiinnittäneet joukkioomme huomiota syystä tai toisesta. Jutellaan niitä näitä, kenties esittäydytäänkin. Poikkeusetta huuomaan, että minä olen miehille kuin ilmaa. Mielipiteitäni ei kuunnella, päälleni puhutaan, minut ohitetaan vaikka muilta kysyttäisiin jotakin asiaa. Joskus minulle jopa käännetään selkä ja näin ollen suljetaan ringin ulkopuolelle. Noina hetkinä tulee kieltämättä todella tyhmä ja arvoton olo - ja kaikki vain, koska en ole ystävieni lailla hoikka ja kaunis.
Tietenkään perheellisen ihmisen intresseissä ei edes ole oman viehätysvoiman testaaminen, siksi jään suosiolla taka-alalle ja annan tilaa sinkkuystävilleni, sillä nilloinkaanhan ei voi tietää, minkä kulman takaa Se Oikea ilmaantuu. Ja koska en ole etsimässä seuraa vaan viettämässä aikaa ystävieni kanssa, kohtelu ei sillä tavalla käy itsetunnolle kuin jos minulla olisi haku päällä.
Voisin tietysti aktiivisemmin tuoda itseäni esille noissa tilanteessa. Voi olla, että nyt olen ulkopuolisten silmissä paitsi se rumin, myös se tyhmin, hissukka, joka istuu hiljaa ja vetäytyy ilonpidosta. Tuollaisesta en ollenkaan tunnista todellista itseäni. Jotenkin koen tuollaisen ihmisyyden ohittamisen merkkinä sellaisesta raivostuttavasta junttiudesta ja sosiaalisesta lahjattomuudesta, etten halua ryhtyä taistelemaan sitä vastaan. Sivistynyt ihminen ei ohita toista tyystin vain siksi, ettei tämä sovi streotyyppiseen kauneuskäsitykseen.
Sopiikin miettiä, kumpi oli ensin, muna vai kana. Jäänkö sivuun siksi, että ajattelen muiden väheksyvän itseäni vai siksi, että näin todella tapahtuu.
Yhdessä asiassa väitän Jaajo Linnonmaan olleen väärässä. En usko, että saan roikkua ystävieni mukana silkasta armosta. Toimittaja nimittäin väitti, että kiintiöläski saa olla naisporukassa vain siksi, että muut voivat tuntea itsensä hänen rinnallaan kaksin verroin kauniimmaksi. Itse asiassa tiedän, että omassa ystäväjoukossani muut asiat merkitsevät enemmän kuin ulkonäkö. Itse asiassa ulkonäkö ei taida merkitä paljoakaan meille Hileille.
Laihduttamalla tietysti pääsee läskeistä, mutta tuskin laihtuminen asemaani kiintiönaisena muuttaisi mihinkään. Tiedän, etten ole kedon kauneimpia kukkasia, vai miten nämä kliseiset sanonnat kuuluvatkaan. Joten jos onnistun karistamaan tämän sohvallamakoilun ja liikkumattomuuden aiheuttaman pöhötyksen itsestäni niin kuin hartaasti toivon ja vakaasti uskon, en tee sitä siksi, että minut huomattaisiin, vaan siksi, että itselläni olisi parempi olla.
lauantai 5. marraskuuta 2011
Joutilas
Joskus, kun lapsi kiukuttelee, sotkee, ei nuku, syö, sairastaa tai on muuten vain vaativa, sitä päästää mielestään ilmoille ajatuksen, että kunpa saisi olla rauhassa. Tulisi hetki, kun saisi nukkua pitkään, syödä silloin kun huvittaa, katsoa niitä ohjelmia televisiosta joita itse haluaa ja nimenomaan silloin kun haluaa, tehdä mitä mieli tekee - ylipäätään olla tarpeeton.
Sitten, kun hetki koittaa ja muu perhe on poissa kotoa, sitä huomaakin pyörivänsä ympyrää tyhjissä huoneissa. Mihinkään ei osaa tarttua. Lukemiseen koti on liian hiljainen, televisiosta ei tule mitään hyvää - ja jotenkin mihinkään puuhaan ei osaakaan tarttua. Ruokakaan ei oikein maistu. Unen saannin kanssakin saattaa olla niin ja näin. On ikävä.
Ikävä on omituinen asia. Kuin seitinohut harso, joka kietoutuu ympärille ja halvaannuttaa. Tekee toimintakyvyttömäksi. Ja rutiinit! Kuinka ne onkaan sisäänrakennettuna meihin äiteihin. Orpo piru -olo iskee välittömästi, kun rytmin säätelijä, lapsi, on poissa läheltä. Tuntuu, kuin osa itsestä olisi poissa. Aivot? Kädet? Sydän? Sitä miettii, mihin kaikkeen käyttääkään kaiken sen oman ajan, jota niin toivoin? Osaanko olla tekemättä mitään? En. Kuitenkaan en saa mitään järkevää aikaiseksi.
Arkena takaraivossa on aikataulu: herätään, ulos, lounas, "vapaata", päivällinen, ulos tai jotain, telkkaria, iltapalaa, nukkumaan. Kun tietää, että seuraavaan etappiin on niin ja niin paljon aikaa, osaa aikatauluttaa kotityöt hyvin. Tuossa välissä ripustan pyykit, sitten laitan ruoan. Sitten ehdin imuroimaan. Kun on liian vapaata, sitä tulee vetkuttaneeksi kaiken aloittamista niin, että lopulta tulee joko kiire tai sitten asiat vain jäävät tekemättä.
Toimettomuus - ainakaan silloin tällöin nautittuna - ei ole ollenkaan paha asia. Mutta se ei tietenkään ole hauskaa, että odotettu oma aika ikään kuin luisuu käsistä. Lopulta sitä huomaa, että kirja on edelleen kesken, karkit syömättä, elokuva katsomatta ja ystävälle soittamatta. Lenkillekään ei muka ehtinyt. Siitä tulee taas huono omatunto. Ensin huono omatunto tuli siitä muinaisesta tuskastumisen hetkestä, kun tuli ajatelleeksi, että kun joskus saisi olla rauhassa.
Huono omatunto lienee asennettu äiti-ihmisiin jo ennen rutiineja. Ne tulivat heti sitten toisena. Oma aikakin pitäisi muka organisoida tehokkaasti, että saisi siitä kaiken irti, että ehtisi tehdä kaikkea, mitä on aina halunnut. Että rentoutuisi maksimaalisesti. Haloo! Eikö muka se riitä, että arkensa organisoi suunnilleen sekuntikellon kanssa, että ehtii kaiken tarvittavan. Milloin vapaa-ajasta on tullut suorittamista?
Jotenkin ymmärrän downshiftaajia. Elämän hidastaminen olisi varmasti paikallaan useimmille meistä. Haahuilu on terveellistä. Pitäisi päästä irti jatkuvasta suorittamisen kierteestä, oppia nauttimaan elämästä, hetkestä. Vaikka mikäli olen mitään ymmärtänyt, osa hidastajista suorittaa uutta elämäntapaansa yhtä tunnollisesti kuin aiemmin juoksi työelämän oravanpyörässä.
Jos totta puhutaan, tämä yksinoloni hetki meni aiempia paremmin. Luonani kävi ihania vieraita, leivoin, nukuin ja söin hyvin. En tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Ehkä olen oppinut sairaslomani aikana nauttimaan joutenolosta, kun on ollut pakko pysähtyä. Omat ajatukset järjestyvät yksinolovaihteelle tavallista nopeammin. En suorittanut yhtään.
Kohta pieni mies, rutiinimestari, on taas luonani. Huomenna teen hänelle jauhelihakastiketta ja spagettoa lounasaikaan hyvillä mielin.
P.S. Muistakaahan, ihmiset, osallistua arvontaan! Löytyy postauksesta Blogistin ensimmäinen arvonta :).
Sitten, kun hetki koittaa ja muu perhe on poissa kotoa, sitä huomaakin pyörivänsä ympyrää tyhjissä huoneissa. Mihinkään ei osaa tarttua. Lukemiseen koti on liian hiljainen, televisiosta ei tule mitään hyvää - ja jotenkin mihinkään puuhaan ei osaakaan tarttua. Ruokakaan ei oikein maistu. Unen saannin kanssakin saattaa olla niin ja näin. On ikävä.
Ikävä on omituinen asia. Kuin seitinohut harso, joka kietoutuu ympärille ja halvaannuttaa. Tekee toimintakyvyttömäksi. Ja rutiinit! Kuinka ne onkaan sisäänrakennettuna meihin äiteihin. Orpo piru -olo iskee välittömästi, kun rytmin säätelijä, lapsi, on poissa läheltä. Tuntuu, kuin osa itsestä olisi poissa. Aivot? Kädet? Sydän? Sitä miettii, mihin kaikkeen käyttääkään kaiken sen oman ajan, jota niin toivoin? Osaanko olla tekemättä mitään? En. Kuitenkaan en saa mitään järkevää aikaiseksi.
Arkena takaraivossa on aikataulu: herätään, ulos, lounas, "vapaata", päivällinen, ulos tai jotain, telkkaria, iltapalaa, nukkumaan. Kun tietää, että seuraavaan etappiin on niin ja niin paljon aikaa, osaa aikatauluttaa kotityöt hyvin. Tuossa välissä ripustan pyykit, sitten laitan ruoan. Sitten ehdin imuroimaan. Kun on liian vapaata, sitä tulee vetkuttaneeksi kaiken aloittamista niin, että lopulta tulee joko kiire tai sitten asiat vain jäävät tekemättä.
Toimettomuus - ainakaan silloin tällöin nautittuna - ei ole ollenkaan paha asia. Mutta se ei tietenkään ole hauskaa, että odotettu oma aika ikään kuin luisuu käsistä. Lopulta sitä huomaa, että kirja on edelleen kesken, karkit syömättä, elokuva katsomatta ja ystävälle soittamatta. Lenkillekään ei muka ehtinyt. Siitä tulee taas huono omatunto. Ensin huono omatunto tuli siitä muinaisesta tuskastumisen hetkestä, kun tuli ajatelleeksi, että kun joskus saisi olla rauhassa.
Huono omatunto lienee asennettu äiti-ihmisiin jo ennen rutiineja. Ne tulivat heti sitten toisena. Oma aikakin pitäisi muka organisoida tehokkaasti, että saisi siitä kaiken irti, että ehtisi tehdä kaikkea, mitä on aina halunnut. Että rentoutuisi maksimaalisesti. Haloo! Eikö muka se riitä, että arkensa organisoi suunnilleen sekuntikellon kanssa, että ehtii kaiken tarvittavan. Milloin vapaa-ajasta on tullut suorittamista?
Jotenkin ymmärrän downshiftaajia. Elämän hidastaminen olisi varmasti paikallaan useimmille meistä. Haahuilu on terveellistä. Pitäisi päästä irti jatkuvasta suorittamisen kierteestä, oppia nauttimaan elämästä, hetkestä. Vaikka mikäli olen mitään ymmärtänyt, osa hidastajista suorittaa uutta elämäntapaansa yhtä tunnollisesti kuin aiemmin juoksi työelämän oravanpyörässä.
Jos totta puhutaan, tämä yksinoloni hetki meni aiempia paremmin. Luonani kävi ihania vieraita, leivoin, nukuin ja söin hyvin. En tuntenut huonoa omaatuntoa mistään. Ehkä olen oppinut sairaslomani aikana nauttimaan joutenolosta, kun on ollut pakko pysähtyä. Omat ajatukset järjestyvät yksinolovaihteelle tavallista nopeammin. En suorittanut yhtään.
Kohta pieni mies, rutiinimestari, on taas luonani. Huomenna teen hänelle jauhelihakastiketta ja spagettoa lounasaikaan hyvillä mielin.
P.S. Muistakaahan, ihmiset, osallistua arvontaan! Löytyy postauksesta Blogistin ensimmäinen arvonta :).
perjantai 4. marraskuuta 2011
Keskinkertaista
Minä olin koulussa keskinkertainen oppilas. Tai no, oli minullakin vahvuuteni. Joistakin aineista sain todistukseen aina 9 tai jopa 10. Mutta sitten oli niitä ihan-kiva-kaseja ja seiskoja, hajuttomia ja värittömiä numeroita, ihan niin kuin minä oppilaanakin. Lukiossa tuli koettua sekin, millaista on saada kurssista arvosanaksi vitonen - ja sekin kaiketi siksi, että opettaja huomasi ettei hylkääminen auta mitään. En tulisi matemaattisia ihmeitä koskaan ymmärtämään. Yliopistossa sama meno jatkui. Suurimman osan opiskeluajastani arviointiasteikko oli 1 - 3, ja minun arvosanani kieppuivat kakkoksen molemmin puolin. Toki tähtihetkiäkin löytyi: täyden kolmosen kursseja ja opintokokonaisuuksia.
Vaikka keskiarvoni oli aina yli 8, parhaimmillaan muistaakseni 9,2, en silti koskaan ajatellut olevani hyvä oppilas. Korkeintaan keskinkertainen. Luulen tämän ajattelumallin johtuneen osaltaan siitä, että minua ei koskaan kannustettu tai kiitetty hyvistä numeroista kotona, jos kohta ei varsinaisesti moitittukaan. Mutta aina vertailtiin. Minulla oli yläasteella täyden kympin ystävä, jonka keskiarvo oli 9,9. Tuntui pahalta, kun oma kiitettävä koenumero ei merkinnyt mitään, kun Kaisalla oli vielä parempi. Kun lukioaikana haaveilin opiskelupaikasta yliopistossa, veljeni vaimo katsoi asiakseen muistuttaa, että sinne eivät pääse kuin Kaisan kaltaiset oikeasti hyvät oppilaat, minun olisi syytä varautua johonkin muuhun opinahjoon.
En tiedä, mistä usko itseen lopulta tuli. Minä tunsin vahvuuteni ja tiesin, että tulisin saamaan mieluisan opiskelupaikan ja ammatin, vaikka en ollutkaan kaikessa hyvä niin kuin ystäväni. Keskinkertaisuus oli jopa vapauttavaa. Ei tarvinnut stressata ylenmäärin, kun stressaamattakin sai kuitenkin kohtuullisia tuloksia aikaan. Saattoi panostaa siihen, mistä piti.
Opettaja-lehdessä on viime aikoina käyty mielipiteenvaihtoa siitä, mitä haittaa tai hyötyä on, jos ja kun opettaja on ollut opettamassaan aineessa hyvä, yleensä erinomainen oppilas. Joidenkin mielestä "liian hyvä" opettaja ei pysty samastumaan oppimisen haasteisiin.
Jollakin tasolla ymmärrän ajatuksen. Totta kai omakohtaiset kokemukset oppimiseen liittyvistä haasteista tuovat erilaista näkökulmaa opettamiseen ja ppilaalle voi merkitä paljon, jos opettaja voi kertoa, ettei hänkään ole kaikkea ymmärtänyt ensimmäisellä sanomisella. Mutta jotenkin on absurdia ajatella, että opettaja ei saisi olla lahjakas opettamassaan aineessa. Menestyminen on kuitenkin kiinni ennen kaikkea kiinnostuksesta, motivaatiosta, ei niinkään absoluuttisesta lahjakkuudesta.
Maailma olisi täynnä huonoja, ilkeitä ja turhautuneita opettajia, jos opetettava aine pitäisi valita oman ihan kiva - koulumenestyksen perusteella. Opettaja ei voisi välittää oppilaille aitoa innostusta ja kiinnostusta opettamiinsa aiheisiin. Se olisi kamala karhunpalvelus aivan kaikille. Sitä paitsi on opettajan ammattitaidon aliarvioimista, jos ajatellaan, että vain sellaiseen ongelmaan voi samastua, josta on omakohtaista kokemusta. Harva ihminen, mukaan lukien opettaja, on hyvä kaikessa. Ja vielä harvemman elämä kaikkineen sujuu ilman vastoinkäymisiä. Samastumispintaa oppilaiden ongelmiin voi siis löytää muualta elämästä kuin juuri opettamastaan aineesta.
Keskinkertaisuuden kokemus on ollut itselleni opettavainen. Se on auttanut minua ymmärtämään omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Joskus haluaisin olla ihailtu ja huippulahjakas edes jossakin asiassa. Mutta vain joskus. Huippulahjakkuus tuo varmaan mukanaan paitsi ihailua myös suorituspaineita. Sanotaanhan, että on synti jättää lahjat käyttämättä. Jos siis lahjoja on hiukan vähemmän, synti ei ole niin suuri vaan korkeintaan kohtuullinen. Keskinkertainen.
Luulen, että keskinkertainen on vapaampi kokeilemaan erilaisia asioita ja kehittämään lahjojaan kuin huippulahjakas, joka saattaa helpommin olla lahjakkuutensa vanki. Vai mitä mieltä olette: jos Mikael Granlund nyt pistäisi luistimet naulaan ja sanoisi lähtevänsä opiskelemaan vaikkapa autoasentajaksi tai sosiaalityöntekijäksi, eivätkö lehdet ja nettisivustot (ja varmaan perhekin) huutaisi kilpaa suuresta vääryydestä ja hukkaan heitetystä lahjakkuudesta? Keskinkertaisuus voi siis olla siunauskin. Sitä ja lahjakkuutta toivon omalle lapselleni, sopivassa suhteessa.
P.S. Muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan!
http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html
Vaikka keskiarvoni oli aina yli 8, parhaimmillaan muistaakseni 9,2, en silti koskaan ajatellut olevani hyvä oppilas. Korkeintaan keskinkertainen. Luulen tämän ajattelumallin johtuneen osaltaan siitä, että minua ei koskaan kannustettu tai kiitetty hyvistä numeroista kotona, jos kohta ei varsinaisesti moitittukaan. Mutta aina vertailtiin. Minulla oli yläasteella täyden kympin ystävä, jonka keskiarvo oli 9,9. Tuntui pahalta, kun oma kiitettävä koenumero ei merkinnyt mitään, kun Kaisalla oli vielä parempi. Kun lukioaikana haaveilin opiskelupaikasta yliopistossa, veljeni vaimo katsoi asiakseen muistuttaa, että sinne eivät pääse kuin Kaisan kaltaiset oikeasti hyvät oppilaat, minun olisi syytä varautua johonkin muuhun opinahjoon.
En tiedä, mistä usko itseen lopulta tuli. Minä tunsin vahvuuteni ja tiesin, että tulisin saamaan mieluisan opiskelupaikan ja ammatin, vaikka en ollutkaan kaikessa hyvä niin kuin ystäväni. Keskinkertaisuus oli jopa vapauttavaa. Ei tarvinnut stressata ylenmäärin, kun stressaamattakin sai kuitenkin kohtuullisia tuloksia aikaan. Saattoi panostaa siihen, mistä piti.
Opettaja-lehdessä on viime aikoina käyty mielipiteenvaihtoa siitä, mitä haittaa tai hyötyä on, jos ja kun opettaja on ollut opettamassaan aineessa hyvä, yleensä erinomainen oppilas. Joidenkin mielestä "liian hyvä" opettaja ei pysty samastumaan oppimisen haasteisiin.
Jollakin tasolla ymmärrän ajatuksen. Totta kai omakohtaiset kokemukset oppimiseen liittyvistä haasteista tuovat erilaista näkökulmaa opettamiseen ja ppilaalle voi merkitä paljon, jos opettaja voi kertoa, ettei hänkään ole kaikkea ymmärtänyt ensimmäisellä sanomisella. Mutta jotenkin on absurdia ajatella, että opettaja ei saisi olla lahjakas opettamassaan aineessa. Menestyminen on kuitenkin kiinni ennen kaikkea kiinnostuksesta, motivaatiosta, ei niinkään absoluuttisesta lahjakkuudesta.
Maailma olisi täynnä huonoja, ilkeitä ja turhautuneita opettajia, jos opetettava aine pitäisi valita oman ihan kiva - koulumenestyksen perusteella. Opettaja ei voisi välittää oppilaille aitoa innostusta ja kiinnostusta opettamiinsa aiheisiin. Se olisi kamala karhunpalvelus aivan kaikille. Sitä paitsi on opettajan ammattitaidon aliarvioimista, jos ajatellaan, että vain sellaiseen ongelmaan voi samastua, josta on omakohtaista kokemusta. Harva ihminen, mukaan lukien opettaja, on hyvä kaikessa. Ja vielä harvemman elämä kaikkineen sujuu ilman vastoinkäymisiä. Samastumispintaa oppilaiden ongelmiin voi siis löytää muualta elämästä kuin juuri opettamastaan aineesta.
Keskinkertaisuuden kokemus on ollut itselleni opettavainen. Se on auttanut minua ymmärtämään omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. Joskus haluaisin olla ihailtu ja huippulahjakas edes jossakin asiassa. Mutta vain joskus. Huippulahjakkuus tuo varmaan mukanaan paitsi ihailua myös suorituspaineita. Sanotaanhan, että on synti jättää lahjat käyttämättä. Jos siis lahjoja on hiukan vähemmän, synti ei ole niin suuri vaan korkeintaan kohtuullinen. Keskinkertainen.
Luulen, että keskinkertainen on vapaampi kokeilemaan erilaisia asioita ja kehittämään lahjojaan kuin huippulahjakas, joka saattaa helpommin olla lahjakkuutensa vanki. Vai mitä mieltä olette: jos Mikael Granlund nyt pistäisi luistimet naulaan ja sanoisi lähtevänsä opiskelemaan vaikkapa autoasentajaksi tai sosiaalityöntekijäksi, eivätkö lehdet ja nettisivustot (ja varmaan perhekin) huutaisi kilpaa suuresta vääryydestä ja hukkaan heitetystä lahjakkuudesta? Keskinkertaisuus voi siis olla siunauskin. Sitä ja lahjakkuutta toivon omalle lapselleni, sopivassa suhteessa.
P.S. Muistakaahan käydä osallistumassa arvontaan!
http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)