keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Kiusauksia

Tänään jouduin kuuntelemaan liian pitkään, kun kolme teinityttöä haukkui neljättä, luokkakaveriaan, joka ei ollut paikalla. Tyttöjen mukaan tämä on liian nyyhky, paksu, epäsosiaalinen, finninaamainen, epämuodikas. Musiikkimakukin on vääränlainen. Olin tukehtua kiukkuuni. Pohdin, oliko edessäni joukko koulukiusaajia, joiden takia jossakin kulkee tyttöparka, joka kulkee seinänvieriä pitkin ja pelkää omaa varjoaankin?

Viime vuosina liian moni nuori on menettänyt henkensä sen takia, että kiusattu on saanut tarpeekseen ja päättänyt joko riistää hengen itseltään - tai kostaa. Tai hän on kiusaamisen seurauksena sairastunut mieleltään ja tehnyt aivan hirvittäviä tekoja. Tuorein julkisuudessa uutisoiti esimerkki on vain parin viikon takaa.

On kamalaa ajatella, kuinka pahoin nuoret voivat. Sekä kiusaajat että heidän uhrinsa. Vaikka uhri on se, jonka hyvinvoinnista ensimmäisenöä kantaa huolta, pitäisi muistaa, että oleellista tilanteen ratkaisemisessa on kiusaajan auttaminen yhtä lailla. Vaikka kiusaamista ei voi hyväksyä, ihmistä teon takana pitää ymmärtää. Johtuuko kaikki siitä, ettei vanhemmilla ole aikaa paneutua lastensa elämään, olla läsnä? Onko kaikki seurausta siitä, että lapsilla ei ole rajoja ja kuria, ei kunnioitusta auktoriteettejä kohtaan? Pitääkö nuoren hakea huomiota, hyväksyntää ja vahvistusta itsetunnolleen kiusaamalla muita ja tekemällä pahojaan?

Nykyisin kiusaaminen on saanut uusia muotoja. Ennen koulukiusaaminen rajoittui kouluun, korkeintaan kotimatkalle. Kodin seinien sisällä kiusattu sai olla rauhassa. Ei enää. Sosiaalisen median myötä kiusaaminen jatkuu koulupäivien ulkopuolellakin ja se saa uusia muotoja. Rauhaa ei enää ole. Nuori elää kestämättömässä sosiaalisessa ristipaineessa: jokainen kaveripyyntö pitäisi osata arvioida, ovatko motiivit vilpittömiä. Bileilta "kavereiden" kesken voi päätyä YouTubeen kaikkien naureskeltavaksi.  


Myös aikuiset osaavat käyttäytyä internetissä todella huonosti. Keskustelupalstoilla kielenkäyttö on luvalla sanoen kamalaa. Joku otetaan silmätikuksi ja ryhdytään kiusaamaan järjestelmälliseti. Olen tyrmistynyt siitä, kuinka pitkälle tässä toiminnassa ollaan valmiita menemään. Asiat saavat riidellä, mutta miksi ihmisten täytyy lytätä toisiaan?

Syyt siihen, miksi jotakuta kiusataan ja toista ei, lienevät sattumanvaraisia. Jos keskustelupalstoja on uskominen, lapsen nimi ja vaatteet kannattaa valita huolella, ettei tule kiusatuksi. Ulkoiset statussymbolit ovat muutenkin tärkeitä. Itse en usko, että tuollaisilla asioilla on todellisuudessa merkitystä. Syyt kiusaamiselle ovat niin hienosyisiä, että yhtä oikeaa vastausta tuskin on. Erilaisuus on aina pelottanut ihmisiä, siksi eri näköinen, -kuuloinen tai -taustainen saattaa saada kiusaajat kintereilleen herkemmin.  Pönkitystä tarvitseva iskee siihen, mihin kokee pystyvänsä vaikuttamaan, heikompaansa. Tai siihen, minkä kokee itselleen uhkaksi. Vahvempaansa. Pahalle ololle pitää olla purkautumistie. 

Vain yksi on varmaa: vika ei koskaan ole siinä, jota kiusataan. Ei koskaan.


Kiusaamisen ehkäisyssä perheillä on merkittävä rooli. Lapselle pitäisi opettaa pienestä pitäen, että kaikki ihmiset ovat kaikissa suhteissa samanarvoisia, yhtä arvokkaita. Kiusaamista ei pitäisi sallia missään muodossa. "Pojat on poikia" on vastenmielinen selitys. Sama pätee tyttöihin. Lapselle pitäisi onnistua rakentamaan sellainen itsetunto, että hänen ei tarvitsisi lytätä muita alleen - ja että hän kykenisi käsittelemään kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Suhteen pitäisi olla niin luottamuksellinen, että lapsi uskaltaisi ja haluaisi isompanakin kääntyä vanhemman puoleen, jos joku kiusaa - tai jos tietää jotakuta kiusattavan. Ja sitten pitäisi kaivaa itsestään se leijonaemo, joka puolustaa lastaan, ei tyydy hymistelyyn eikä suostu itsekään poljettavaksi vaan on tiukka mutta asiallinen. Turvallinen.


Lopuksi ote elävästä elämästä.

Minua on kiusattu koulussa. Koin todella inhottavaksi nimittelyn, joka alkoi kaiketi vallan hyväntahtoisesta huulenheitosta. Televisiossa kun näkyi tuolloin lastenohjelma, jossa oli nimeäni kantava kana. Siitä se ajatus sitten lähti. Se satutti. Oli myös syrjimistä ja joukon ulkopuolelle sulkemista. Oli ulkonäön haukkumista. Vasta opiskeluaikana helpotti: minun ei tarvinnut todistella mitään kelvatakseni joukkoon. Kouluvuodet kaikkineen jouduin mielistelemään saadakseni hyväksyntää. Ensimmäinen seurustelusuhteenikin oli lukionlaajuinen skandaali. Kuka hullu TUON kanssa voi olla? Eroamme ei sitten kukaan ihmetellytkään. Olivat oikeassa.

Samaan aikaan sisarukseni puolisoineen muistuttivat minua kerta toisensa jälkeen, ettei kannata kuvitella, että yliopiston ovet aukeaisivat TUOLLAISELLE. Kannattaisi suunnitella jotakin vaatimattomampaa. Sekin satutti.

Kiusaaminen, vaikka se ei ollut fyysistä eikä edes kovin suunnitelmallista, radikaalia - tai mitä termiä tässä käyttäisi, jätti minuun syvät arvet. Itsetuntoni on edelleen heikko esimerkiksi ulkonäköni suhteen. Jollakin tasolla olen jo sinut sen kanssa miltä näytän, mutta toisinaan negatiivinen palaute asiasta saa minut taantumaan siksi teiniksi, joka ajatteli, että olisi parasta kuolla pois.

Voin siis samastua heihin, jotka eivät jaksa kuunnella kiusaamista loputtomiin ja ottavat oikeuden omiin käsiinsä. Tosin itse tuskin koskaan kykenisin tarttumaan aseeseen ja riistämään henkeä keltään muulta.

Minun on tehtävä vielä paljon töitä itseni kanssa, että oppisin rakastamaan itseäni tällaisena kuin olen, ehdoitta. Etten aina pelkäsisi sitä, etten kuulu joukkoon koska olen - no, minä. Etten inhoaisi isoa nenääni tai rumaa ääntäni. Etten aina tuntisi olevani vähän huonompi kuin muut. Ehkä silloin olisin vähän vähemmän siili.

7 kommenttia:

  1. Sääliäkö sä kerjäät vai mikä tässä on pointtina?

    VastaaPoista
  2. Pointtina on kertoa omakohtainen kokemus siitä, millaista on tulla kiusatuksi. Se ihan oikeasti jättää jäljet ihmiseen.

    VastaaPoista
  3. Osattiin sitä ennen some-aikaakin. Pilapuheluita lankapuhelimeen, ovikellon soittoja (ja sitten äkkiä karkuun), lumipalloja ikkunaan, haukkumakirjeitä... Ja jos kotona saikin olla rauhassa niin aika tavalla maailmasta eristi se miten sai pelätä heti kun lähti vain kylille kävelemään tms.

    VastaaPoista
  4. Totta, totta - pilapuheluista ja haukkumakirjeistä olen saanut itsekin osani.

    VastaaPoista
  5. Toinen ihminen, onpa se aikuinen tai lapsi, voi olla todella julma. Muutamalla sanalla voi saada aikaiseksi ikuiset arvet.
    t:mk

    VastaaPoista
  6. Kiusaamista on ollut aina ja tulee aina olemaan, se vaan muuttaa muotoaan. Jollain tavalla sekin kuuluu lasten ja nuorten kasvuun, vaikkei se hyväksyttävää olekaan. Useimmat meistä ovat jossain vaiheessa tulleet kiusatuiksi ja jotkut ovat kiusaajia itsekin. Koulukiusaajasta kasvaa helposti työpaikkakiusaaja. Myös opettajia kiusataan oppilaiden toimesta. Ja toiset vaan ovat alttiimpia kiusatuksi tulemiselle kuin toiset. Onko tälle asialle tultu nyt jotenkin herkkähipiäisemmiksi?

    VastaaPoista
  7. En käyttäisi sanaa herkkähipiäinen, mutta uskoakseni asenneilmastossa on tapahtunut sellainen muutos, että kiusaamisen kaltaisista asioista on ikään kuin lupa puhua ääneen. Ennen vaiettiin.

    Jos joku on muuttunut herkkähipiäisemmäksi, niin vanhemmat. Enkä puhu nyt siitä, että puututtaisiin todelliseen kiusaamiseen - niin pitääkin tehdä. Mutta tietynlainen välienselvittely on - niin kuin totesit - tarpeellinen osa lapsen kasvua ja ihan jokaiseen riitaan ei kasvattajan pidäkään mennä puuttumaan. Lapsen pitää oppia ratkaisemaan ristiriitatilanteita itsekin.

    VastaaPoista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!