Realismin oppitunti

Kävin eilen ystäväni kanssa katsomassa Aku Louhimiehen uuden Vuosaari-elokuvan. Elokuvassa silmille läväytettiin aimo annos arkirealismia: pettämistä, koulukiusaamista, yksinhuoltajaperheen elämää, vakavaa sairastamista...

Louhimiehellä on oma, tunnistettava tyylinsä kertoa tarinaa. Se on hyvä ja huono asia. Vuosaari pelasi samoilla keinoilla kuin ohjaajan aiempi elokuva, Paha maa, osa näyttelijöistäkin oli samoja. Puuduttavaa, ennalta-arvattavaa, maneerista, sanon minä. Välillä tuntui kuin olisi katsonut samaa elokuvaa, niin paljon elokuvat toisiaan muistuttavat. 

Puutuminen on harmi, sillä Vuosaaren tarinat ovat fiktiivisyydestään huolimatta tosia. Sellaista, vuosaarelaista, on elämä. Julmaa. Epäoikeudenmukaista. Kulissit kumisevat tyhjyyttään, rakkautta kaivataan. Ennen kaikkea sitä. Kovin harva meistä osaa elää omaa elämäänsä. Toisen omaa olisi niin helppo. 

Etenkin lasten epäoikeudenmukainen kohtelu ja pahoinvointi koskettivat minua syvästi. Kunpa sitä osaisi omastaan huolehtia niin, ettei lapsen tarvitsisi koskaan itkeä itseään uneen. Tiedänhän minä, että Ultra Bra valehteli räikeästi laulaessaan, että Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin peltätä... ei ole sellaista vanhempaa, joka voisi lastaan koko maailmalta suojata. Jossakin vaiheessa se iskee päin kasvoja kuin koirankakkainen tiskirätti. Pitää vain yrittää opettaa lapselle keinoja selvitä ja yrittää toimia niin, ettei itsensä uneen itkeminen johtuisi itsestä.
 
Vuosaaren ihmiskohtalot saivat minut pohtimaan myös erilaisia elämäntapoja, eikä ensimmäistä kertaa. 

Mieleen nousee muistuma muutaman vuoden takaa. Olin viemässä vaatteita kirpputorille myyntiin. Ostarin pihalla juoksentelee joukko lapsia. Äidit istuvat penkillä, nappiverkkarit, keltainen blondaus, nortti huulessa, toisella pullo olutta kädessä. Minä säälin heitä. Vaikka itse olin tuloton opiskelija, ajattelin, että elän parempaa elämää kuin he. Ajattelin näyttäväni siltä, että he varmasti haluaisivat minun elämäni, mutta eivät vain ole saaneet sitä. 

Mieleeni ei juolahtanut lainkaan tuossa hetkessä se, että ehkäpä nuo naiset olivat vallan tyytyväisiä elämäänsä. Mitä siitä, että ukkokulta saattaa kadota viikoksi ryyppyreissulle ja tultuaan kotiin saattaa olla rähinäviinaa veressä vielä sen verran, että täytyy koukata vielä putkan kautta, kaikki vaatteet ostetaan kirpparilta (johon minä olin omiani myyntiin viemässä) eikä työhönpääsystä ole toivoakaan, kun peruskoulun jälkeen ei ole tullut tehtyä muuta kuin lapsia. Mitä siitä, että karaokenlaulanta ostarin baarissa on ehkä ainoa harrastus ja viikon uutispläjäys luetaan Seiskasta. 

Ehkä nuo asiat eivät olleet näkemilleni naisille merkityksellisiä. Ehkä heidän onnensa asui muissa asioissa. 

Missä onni sitten asuu? Missä asioissa minä olen (tai olin) parempi?


Niinpä.


On helppoa sääliä vuorotyötä tekevää yksinhiuoltajaäitiä tai alkoholisoitunutta varastomiestä. On helppoa halveksia rikoksia tekevää narkkaria. On helppoa sulkea silmänsä kiusaamiselta. Vaikeampaa on ymmärtää syitä ja seurauksia. Tämän Vuosaari minulle opetti.