Oikeus tulla kuulluksi

Uusi presidentti on valittu. Valtakunnassa on kaikki hyvin, mitä nyt pääministeri juhli puoluetoverinsa menestystä niin, että ilmestyi aamulla työpaikalleen silmä mustana ja tikkejä otsassa. Sattuuhan sitä. 

Itse olen yrittänyt hahmottaa, mitä ajattelen Niinistön voitosta. Olen tullut siihen tulokseen, että voin elää asian kanssa. En muuta Norjaan enkä muuallekaan. Mutta ilman Pekka Haaviston kampanjan aikaansaamaa keskustelua tilanne saattaisi olla toinen.

Olen aina pitänyt kokoomuslaisia arvoja kovina, pelottavina. Raha ajaa ihmisyyden ohi, yhteistä hyvää ei tunneta. Oma etu ratkaisee. Tiedän kyllä, ettei Niinistön arvomaailma ole näin yksiulotteinen. Silti kokoomusvetoinen hallitus ja kokoomuslähtöinen presidentti on huolestuttavan kova yhdistelmä. 

Olen valtavan ylpeä siitä keskustelusta, jota viime viikkojen aikana on käyty. On puhuttu suvaitsevaisuudesta, ihmisoikeuksista, syrjäytymisestä, välittämisestä. Haaviston kampanjan iskulaise "Kokoaan suurempi Suomi" on jo toteutunut osittain. Muutos on alkanut, siihen haluan uskoa. Nyt vain on pidettävä huolta siitä, että keskustelu jatkuu ja Suomi kasvaa edelleen.

Huolestuttavampaa kuin presidentin puoluetausta on kovin alhaiseksi jäänyt äänestysprosentti. Itse olen kasvanut siihen, että äänestämättä jättäminen ei ole mikään vaihtoehto. Mummuni oli sitä ikäluokkaa, että naisten äänioikeus ei ollut hänelle mikään itsestäänselvyys niin kuin meille 2000-luvun suomalaisille on. Hänen ikäpolvelleen äänioikeus oli suuri asia, jonka saavuttamisen eteen oli tehty hartiavoimin töitä. Oli ihmeellinen asia, että nainen tunnustettiin täysivaltaiseksi kansalaiseksi, ihmisenä miehen veroiseksi, itsenäiseksi olennoksi. Äänioikeus oli kirjaimellisesti tapa tulla kuulluksi.


Se, että yhteiskunnallisissa asioissa naisten ääni saatiin kuuluviin ensimmäisten joukossa koko maailmassa on lyönyt leimansa suomalaiseen asenneilmastoon. Täällä, Pohjolan perukoilla, on oltu edistyksellisiä. Tasa-arvoisia. Vaikka minulla ei tarkempaa tutkimustietoa asiasta tuekseni olekaan, veikkaan, että naisten mukaantulolla päätöksentekoon on ollut ratkaiseva merkitys esimerkiksi koululaitoksen korkeaan tasoon, edistykselliseen neuvolatoimintaan ja muihin hyvinvointivaltion palveluihin. Naisnäkökulma on aina ollut hiukan pehmeämpi ja tietyllä tapaa avarampi kuin miesten.

Onneksi joukossamme on myös Pekka Haaviston ja vaikkapa Paavo Arhinmäen kaltaisia moderneja miehiä, jotka osaavat käyttää päätään ja sydäntään samaan aikaan. He luovat uskoa siihen, että tasa-arvo ja välittäminen eivät olleet kadonneet minnekään, vaikka muunkinlaisia äänenpainoja viime aikoina on ollut ilmassa. Tosin lisää humaanien arvojen puolustajia kaivataan. Myös naisia.


Meidän aikanamme äänioikeudesta on tullut liian itsestäänselvää. Sitä ei viitsitä enää käyttää, ilmoitus äänioikeudesta katoaa mainospostin joukkoon. Eduskuntavaalien ajankohtaa siirrettiin, jotta kansalaiset pääsisivät paremmissa olosuhteissa äänestämään ja sillä keinolla äänestysprosenttia saataisiin hilattua ylöspäin edes muutaman prosentin kymmenyksen. Hävetkää, suomalaiset! Jossakin päin maailmaa ihmiset, eritoten naiset, antaisivat melkein mitä tahansa vähästään, jos vain saisivat mahdollisuuden saada äänensä kuuluville. Äänioikeutta pitää ajatella nimenomaan oikeutena, perustavaa laatua olevana ihmisoikeutena. Ei raskaana velvollisuutena tai pakollisena pahana.

Uusi presidenttimme mainostaa olevansa koko kansan presidentti. Toki hänellä on lähes kahden miljoonan äänisaaliilla vahva mandaatti, mutta Niinistön kannattaa muistaa, että meitä on miljoona toisin äänestänyttä ja toinen mokoma niitä, jotka jätti äänensä käyttämättä. Hihat ylös ja hommiin sitten vain, vaatii nimittäin työtä voittaa koko kansan luottamus puolelleen. Kaikkea ei tässä maassa purematta niellä. Jokaisella suomalaisella on oikeus tulla kuulluksi.