Katselin aamulla varpaitani. Minulla on mummuni jalat, niin saman malliset, että naurattaa. Näin minulle sanottiin, kun olin lapsi. Itse en mummuni jalkoja juurikaan muista. Mutta mikäli on uskominen, hänellä oli lyhyet ja paksut sääret ja leveät jalkaterät. Varpaat pienet. Hyvin hän niillä jaloilla silti käveli, tarkastuskarjakkona maatalosta toiseen. Välimatkat eivät olleet aivan lyhyitä tuolloin. Polkupyörä sentään oli joskus apuna taivalluksessa.
Kun poikani syntyi, ensimmäisiä huomioita hänestä oli, että lapsella on isänsä varpaat. Sittemmin on käynyt selväksi, että hän on ruumiinrakenteeltaan muutenkin aivan isänsä kopio: leveät hartiat, pitkät käsivarret ja isot kämmenet. Kävelytyylikin on sama, niin kuin kasvonpiirteetkin. Silmät tosin poika on saanut minulta. Ja nenän. On hassua, kuinka omaa lastaan pitää kauniina, täydellisenä, myös niistä kohdista, joita ei voi itsessään sietää. Niin kuin nyt nenä ja silmät. Olen aina inhonnut pieniä silmiäni ja isoa nenääni, joka on kummallisen muotoinen ja sieraimet liian näkyvissä.
En aina ole kovin ylpeä siitä, miltä näytän ja millainen olen. Pitäisi kyllä, ainakin mitä tulee ulkonäköön. Ehkä opin lapsen
kautta hyväksymään ne piirteet itsessänikin. Ehkä kaikki eivät ajattele
silmäni ja nenäni nähdessään, kuinka rumat ihmiselle onkaan annettu.
Sillä vaikka omistani en pidä, poikani nappisilmät ja nenännykerö ovat
eittämättä maailman suloisimmat.
Kannan mukanani, ruumiissani, mummuni geenejä. Jalkojen lisäksi taisin saada häneltä vatsamakkarat, riippuvat rinnat ja kaikin puolin töpsän ruumiinrakenteen. Silti mummu oli - ja on - monessa asiassa esikuvani ja idolini. Hänellä oli oma ammatti ja omaa tahtoa vaikka muille jakaa. Joku voisi sanoa, että mummu oli väkitukko. Tunnistan saman itsessäni. Mummulla oli myös arkista sydämen lämpöä. Hän ehti opettaa minulle monta tärkeää asiaa rieskanleivonnasta riitelemiseen - oikeammin riitojen sopimiseen. Mielelläni olisin oppinut vielä paljon lisääkin.
Miksen siis olisi ylpeä siitä, että muistutan mummuani melkoisen paljon? Haluaisinhan, että poikanikin muistelisi joskus lämmöllä äitiään katsoessaan itseään peilistä - tai tunnistaessaan omat piirteensä lapsessaan. Haluaisin myös, että poikani säilyttäisi aina positiivisen suhtautumisen omaan ulkonäköönsä. Ettei tulisi äitiinsä siinä, että väheksyisi ja vaivaantuisi aina siitä, miltä näyttää.
Fyysisten tai psyykkisten ominaisuuksen perityminen on ihmeellinen asia. Jokainen meistä on aivan omannäköisensä, ainutlaatuinen geenikombinaatio. Jokainen myös kantaa ruumiissaan ja sielussaan muistoja menneistä sukupolvista, olipa kyse jalkojen mallista tai luonteenpiirteistä. On pysäyttävä kokemus tunnistaa nuo piirteet itsessään, kokea todella olevansa yksi linkki sukupolvien ketjussa. Meissä jokaisessa asuu ja elää pala mummua. Peukku sille!
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
tiistai 13. joulukuuta 2011
maanantai 12. joulukuuta 2011
Joulu, juhlista jaloin - joulujuhlista jaloin (ei, vaan käsin)
Joulua odotellaan. Pikkujoulukausi on kiivaimmillaan, ja kohta joulua juhlitaan myös kerhoissa, päiväkodeissa ja kouluissa.
Paitsi että ei juhlita. Poikani päiväkodissa ei ole ollut kuluneen kolmen vuoden aikana kertaakaan kunnollista joulujuhlaa (eikä sen puoleen kevätjuhlaakaan). Juhlattomuutta perustellaan paitsi uskontoneutraaliudella, myös sillä, että juhlien järjestäminen on poissa normaalista hoitoresurssista. Jos kolme hoitajaa on kaksi tuntia juhlissa työaikansa ulkopuolella, se tarkoittaa ryhmälle kuuden tunnin vajaamiehitystä. Se on iso lovi päiväkodin arjessa. Joulujuhlia onkin korvattu lasten ja vanhempien yhteisellä puurohetkellä ja lasten tonttupolulla. Molemmat mukavia ja tärkeitä hetkiä, mutta eivät ne koko päiväkodin - tai oman ryhmän - yhteistä juhlaa korvaa.
Tietenkin olen itsekäs tässä asiassa. Haluaisin niin kovin päästä katsomoon nyyhkimään, kuinka suloisesti juuri minun poikani esiintyy. Tonttuna, hiirenä tai vaikka kivenä. Juuri hän olisi se paras laulaja ja reippain esiintyjä. Haluaisin päästä halkeamaan ylpeydestä.
Vaikka leikkiä laskenkin, yhteisillä juhlilla olisi mielestäni paikkansa päiväkodin toiminnassa.
Ensinnäkin yhteiset juhlat kasvattaisivat yhteisöllisyyttä. Äkkiseltään kuulostaa ehkä naiiville, mutta uskon, että yhteiset hetket ja kokemukset ovat tärkeitä yhteishengen kannalta. Päiväkoti ei ole vain lastensäilytyspaikka vaan oikeasti tärkeä paikka pienten elämässä. Ei ole yhdentekevää, kuinka vanhemmat siihen suhtautuvat.
Toisekseen juhlat ovat oiva tilausuus opetella tapakulttuuria. On turha ihmetellä, miksi teinit tai aikuiset tulevat juhliin verkkareissa ja pulisevat omiaan äänekkäästi tai rötväävät ruokapäydässä, ellei juhlapukeutumista ja arvokasta käyttäytymistä ole opeteltu. Juhlien tunnelma ja positiiviset juhlakokemukset kantavat kyllä. Se, joka muistaa jo lapsuudesta, kuinka juhlissa käyttäydytään, osaa aikuisena nauttia juhlahetkistä eikä huomio kiinnity kiristävään kravattiin tai käsilaukussa soivaan kännykkään.
Kolmanneksi kannatan juhlia esiintymistaidon ja -uskalluksen kehittymisen takia. Jos lapsi pienestä saakka tottuu laulamaan yleisölle oman ryhmänsä kanssa, leikkimään lavalla tonttuleikkiä tai vaikkapa näyttelemään pienesti, niin esiintymisestä ei ehkä tulekaan vanhempana sellaista peikkoa, jonka takia kaikenlainen yleisön edessä oleminen pelottaa. Positiiviset esiintymiskokemukset ovat avain uskallukseen. Siksi jokaiselle soisi mahdollisuuksia kokea sellaisia jo lapsena. Sen kiitollisempaa yleisöä kuin omat vanhemmat (ja hoitokaverit) ei olekaan. Heille jos kelle on turvallista esiintyä, sillä vaikka lapsi seisoisi sanaakaan sanomatta paikallaan rullaamassa leninkiään kohti leukaa niin kuin minä aikoinani tein, vanhemmat suhtautuvat hellyydellä ja kannustavasti.
Mitä tulee uskontoneutraaliuteen, tiettyyn rajaan saakka pyrkimys on ymmärrettävä. Itsekin suhtaudun hiukan varauksellisesti päiväkotien uskontokasvatukseen. Mielestäni esimerkiksi kirkkoretket ovat turhia. Olen silti antanut lapseni osallistua niihin, sillä suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on oleellisen tärkeää tuntea kristinuskon perusteita. Moni joululaulu - myös, tai oikeastaan etenkin, hengellistä sanomaa sisältävä - on kuitenkin suhteellisen kiinteä osa jouluperinnettämme. Uskonnotonkaan tuskin menee pilalle, vaikka sellaisia laulaisikin. Suomessa kirkko ja valtio kuuluvat toistaiseksi yhteen (minusta ne joutaisi kyllä erottaa toisistaan, mutta se on sitten eri kirjoituksen aihe se), joten on aivan perusteltua, että päiväkodeissa joulusta ja vaikkapä pääsiäisestä puhutaan, vaikka kaikki lapset eivät kristinuskoa tunnustaisikaan.
Jäämme siis tänäkin vuonna vaille päiväkodin joulujuhlaa. Yritän kestää sen ja ottaa kaiken irti kodin joulutunnelmasta: joululevyistä, piparintuoksusta, lahjapaperin rapinasta ja hyllynreunalle asettuneesta enkelikuorosta. Sen arvokkain jäsen on kohtsillään 60 vuotias. Muistan, kuinka ihailin enkeliä äitini tädin luona koko lapsuuden. Tuntuu vaikealta uskoa, että Aili-täti halusi antaa enkelin juuri minulle perinnöksi. Tämä enkeli (takarivissä vasemmalla) on niitä aarteita, jonka arvoa ei voi rahassa mitata.
Paitsi että ei juhlita. Poikani päiväkodissa ei ole ollut kuluneen kolmen vuoden aikana kertaakaan kunnollista joulujuhlaa (eikä sen puoleen kevätjuhlaakaan). Juhlattomuutta perustellaan paitsi uskontoneutraaliudella, myös sillä, että juhlien järjestäminen on poissa normaalista hoitoresurssista. Jos kolme hoitajaa on kaksi tuntia juhlissa työaikansa ulkopuolella, se tarkoittaa ryhmälle kuuden tunnin vajaamiehitystä. Se on iso lovi päiväkodin arjessa. Joulujuhlia onkin korvattu lasten ja vanhempien yhteisellä puurohetkellä ja lasten tonttupolulla. Molemmat mukavia ja tärkeitä hetkiä, mutta eivät ne koko päiväkodin - tai oman ryhmän - yhteistä juhlaa korvaa.
Tietenkin olen itsekäs tässä asiassa. Haluaisin niin kovin päästä katsomoon nyyhkimään, kuinka suloisesti juuri minun poikani esiintyy. Tonttuna, hiirenä tai vaikka kivenä. Juuri hän olisi se paras laulaja ja reippain esiintyjä. Haluaisin päästä halkeamaan ylpeydestä.
Vaikka leikkiä laskenkin, yhteisillä juhlilla olisi mielestäni paikkansa päiväkodin toiminnassa.
Ensinnäkin yhteiset juhlat kasvattaisivat yhteisöllisyyttä. Äkkiseltään kuulostaa ehkä naiiville, mutta uskon, että yhteiset hetket ja kokemukset ovat tärkeitä yhteishengen kannalta. Päiväkoti ei ole vain lastensäilytyspaikka vaan oikeasti tärkeä paikka pienten elämässä. Ei ole yhdentekevää, kuinka vanhemmat siihen suhtautuvat.
Toisekseen juhlat ovat oiva tilausuus opetella tapakulttuuria. On turha ihmetellä, miksi teinit tai aikuiset tulevat juhliin verkkareissa ja pulisevat omiaan äänekkäästi tai rötväävät ruokapäydässä, ellei juhlapukeutumista ja arvokasta käyttäytymistä ole opeteltu. Juhlien tunnelma ja positiiviset juhlakokemukset kantavat kyllä. Se, joka muistaa jo lapsuudesta, kuinka juhlissa käyttäydytään, osaa aikuisena nauttia juhlahetkistä eikä huomio kiinnity kiristävään kravattiin tai käsilaukussa soivaan kännykkään.
Kolmanneksi kannatan juhlia esiintymistaidon ja -uskalluksen kehittymisen takia. Jos lapsi pienestä saakka tottuu laulamaan yleisölle oman ryhmänsä kanssa, leikkimään lavalla tonttuleikkiä tai vaikkapa näyttelemään pienesti, niin esiintymisestä ei ehkä tulekaan vanhempana sellaista peikkoa, jonka takia kaikenlainen yleisön edessä oleminen pelottaa. Positiiviset esiintymiskokemukset ovat avain uskallukseen. Siksi jokaiselle soisi mahdollisuuksia kokea sellaisia jo lapsena. Sen kiitollisempaa yleisöä kuin omat vanhemmat (ja hoitokaverit) ei olekaan. Heille jos kelle on turvallista esiintyä, sillä vaikka lapsi seisoisi sanaakaan sanomatta paikallaan rullaamassa leninkiään kohti leukaa niin kuin minä aikoinani tein, vanhemmat suhtautuvat hellyydellä ja kannustavasti.
Mitä tulee uskontoneutraaliuteen, tiettyyn rajaan saakka pyrkimys on ymmärrettävä. Itsekin suhtaudun hiukan varauksellisesti päiväkotien uskontokasvatukseen. Mielestäni esimerkiksi kirkkoretket ovat turhia. Olen silti antanut lapseni osallistua niihin, sillä suomalaisen kulttuurin ymmärtämisen kannalta on oleellisen tärkeää tuntea kristinuskon perusteita. Moni joululaulu - myös, tai oikeastaan etenkin, hengellistä sanomaa sisältävä - on kuitenkin suhteellisen kiinteä osa jouluperinnettämme. Uskonnotonkaan tuskin menee pilalle, vaikka sellaisia laulaisikin. Suomessa kirkko ja valtio kuuluvat toistaiseksi yhteen (minusta ne joutaisi kyllä erottaa toisistaan, mutta se on sitten eri kirjoituksen aihe se), joten on aivan perusteltua, että päiväkodeissa joulusta ja vaikkapä pääsiäisestä puhutaan, vaikka kaikki lapset eivät kristinuskoa tunnustaisikaan.
Jäämme siis tänäkin vuonna vaille päiväkodin joulujuhlaa. Yritän kestää sen ja ottaa kaiken irti kodin joulutunnelmasta: joululevyistä, piparintuoksusta, lahjapaperin rapinasta ja hyllynreunalle asettuneesta enkelikuorosta. Sen arvokkain jäsen on kohtsillään 60 vuotias. Muistan, kuinka ihailin enkeliä äitini tädin luona koko lapsuuden. Tuntuu vaikealta uskoa, että Aili-täti halusi antaa enkelin juuri minulle perinnöksi. Tämä enkeli (takarivissä vasemmalla) on niitä aarteita, jonka arvoa ei voi rahassa mitata.
torstai 8. joulukuuta 2011
Lahjakasta menoa
Eilen tapahtui jotakin uskomattoman suloista. Poikani kirjoitti minulle elämäsä ensimmäisen kirjeen. Se menee näin: "Terve äiti! Olen huomannut, että sinä tykkäät Otsosta ja isistä. Olet kiva äiti."
En olisi uskonut, millaisen tunnemyrskyn lapsen kirjoittamaan - ja lukemaankin - oppiminen minussa äitinä aiheuttaa. Lapsen kehitystä on uskomattoman hienoa seurata. Voin vain kuvitella, millaista paneutumista noinkin pitkän tekstin kirjoittaminen aivan omin avuin on vaatinut. Tuntuu, että lukemisen ja kirjoittamisen myötä saan poikaani aivan uudenlaisen yhteyden, sillä tekstien maailma on itselleni hyvin läheinen. Vihdoin meillä on sellaista yhteistä tekemistä, jossa ikä- tai sukupuolieroilla ei ole väliä. Kirjeen viesti oli myös uskomattoman kaunis. Nyt minulla on mustaa (sinistä, jos tarkkoja ollaan) valkoisella siitä, että olen kiva äiti.Tämän aarteen säilön paitsi sydämeni sopukoihin myös aarrelaatikkoon. Ja kun tulee niitä ei-niin-aurinkoisia hetkiä ja kausia, voin käydä tankkaamassa rakkautta lukemalla pojan viestin uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...
Sitten tuli toinen lahja. Elonkerjuu tulee takaisin! Keikoille ei tosin ihan vielä päästä, mutta varmasti jo vuoden päästä. Keväällä ryhtyvät levyntekoon.
En olisi itsekään uskonut, miten valtavasti uutisesta ilahduin. Istuin kahvilassa syömässä salaattia, kun uutinen osui silmiini päivän Ilta-Sanomia selatessani. Pakko tunnustaa, että suustani karkasi vieno riemunkiljahdus. Tai no, oliko se niin vienokaan...
Olen kuullut LTEK-vainaan faneilta, että Laurin uudet keikat ovat entiseen verrattuna haljuja. Tunnelma on varjo siitä, mitä Elonkerjuun kanssa. Jotenkin voin uskoa. En ole itse uskaltautunut keikalle vielä pitkälti siitä syystä, etten halua kuunnella vanhoja biisejä ilman Elonkerjuuta. Sen sijaan ajatus vanhoista biisesistä ilman Lauria ei tunnu ollenkaan kummalliselle. Joten selvää lienee, kenen joukoissa seison. Jos nyt valita pitää. Voihan sitä olla molemmissa joukoissa. Moni on. Ja pitää nyt ehkä vielä hiukan odottaa, mitä sieltä tuleman pitää...
Kolmas lahja oli tänään keskustelu ammatinvalintapsykologin kanssa. Olen ajatellut olevani lahjaton luuseri, josta ei tule koskaan mitään oikeaa. Omassa liemessä marinoituminen ei tee kenellekään pitemmän päälle hyvää. En ole enää nähnyt metsää puilta. Keskustelu oli äärimmäisen antoisa ja tuloksellinen. Sain hyviä vinkkejä siihen, kuinka hakea uutta ammatillista suuntaa. Psykologi osasi hyvin sanoittaa vahvuuteni ja saavutukseni, joita en osaa itse enää pitää minään. Tulin tapaamisesta pois huomattavasti varmemana kuin sinne mennessäni olin. Oli ihanaa kuulla jonkun sanovan, että tavoitteeni ovat realistisia. Itse kuvittelin tavoittelevani kuuta taivaalta.
Hyvää joulukuun jatkoa kaikille!
tiistai 6. joulukuuta 2011
Perinteitä
Meillä oli tänään ystäväperheen kanssa perinteeksi muodostuneet piparitalkoot. Aloitimme perinteen vuonna 2006, kun poikamme olivat vajaan vuoden ikäisiä. Tämänpäiväiset talkoot olivat siis jo kuudennet.
Vaikka talkoiden järjestäminen ja itse leipominenkin suurelta osin ovat meidän äitien tehtävä, uskon, että perinne on tärkeä myös lasten mielestä. Luulen myös, että nämä ovat niitä hetkiä, joita muistellaan vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Olisi mukavaa, jos perinnettä voisi jatkaa niin kauan kuin meissä itse kussakin elämää on - vaikka eteen voikin tulla vuosia, jolloin ainakaan poikia ei pipareiden leipominen liiemmälti kiinnosta. Jospa syöminen kuitenkin.
Pohdin myös sitä, mitä erilaiset perinteet merkitsevät identiteetille.
Joulun lähestyessä ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen perheiden joulunviettotavat. Suomalaisissa kodeissa joulua vietetään suhteellisen samoin menoin: saunotaan, käydään hautausmaalla muistamassa poisnukkuneita rakkaita, syödään kinkkua, rosollia ja muita jouluruokia. Illalla jaetaan joululahjat, joko Joulupukin toimesta tai muuten ja herkutellaan glögillä, joulutortuilla ja Juhlapöydän konvehdeilla. Koti on koristeltu paitsi joulukuusella, myös kynttilöillä ja olkipukeilla. Omaa tunnelmaansa luovat myös hyasintit, amaryllikset ja joulutähdet.
Suomalainen joulu on perinteisesti hyvin harras ja perhekeskeinen, kuuluuhan kansanluonteeseemme ripaus surumielisyyttä. Ihmiset kokoontuvat läheistensä seuraan koteihin. Baarit ja ravintolat huutavat tyhjyyttään toisin kuin esimerkiksi Englannissa. Oman osansa joulun tunnelmaan tuo tietenkin kaamosaika. Kun melkein koko vuorokausi vietetään pimeydessä, tekeekin mieli käpertyä omaan kotiin ja omaan rauhaan.
Myös ulkomaille muuttaneet suomalaiset haluavat usein säilyttää uudessa kotimaassaan ainakin joitakin jouluperinteitä. Joku haluaa leipoa piparkakkua, toinen ei suostu luopumaan lanttulaatikosta ja Sylvian joululaulusta. Kyse ei välttämättä ole siitä, että lanttulaatikko olisi parasta ruokaa maailmassa vaan identiteetistä. Siitä, että lanttulaatikko on aito suomalainen jouluruoka, jota muualla maailmassa ei syödä. Siksi sen säilyminen osana joulupöytää on tärleää. Perinnettä ylläpitämällä pidetäänkin yllä omaa identitettiä, suomalaista sisintä.
Tänään on itsenäisyyspäivä. Suomen syntymäpäiväänkin liittyy monenlaisia perinteitä. Monissa kodeissa on tänään tehty joululeivonnaisia. Ruoaksi on laitettu karjalanpaistia tai jotakin muuta suomalaista perinneruokaa. Illalla sytytetään ikkunalle kaksi sini-valkoista kynttilää ja katsotaan Linnan juhlia. Päivän mittaan on muisteltu isoisiä ja -äitejä, jotka antoivat kallisarvoisen panoksensa sille, että me jälkipolvet saamme elää vapaassa maassa, puhua omaa äidinkieltämme.
Perinteistä huolimatta Suomi muuttuu. Vaikka yhteiset kokemukset ja traditiot ovat edelleen tärkeä osa suomalaista identiteettiä, oikeistopopulistinen liikehdintä on saanut viime vuosina huolestuttavia piirteitä. Sanotaan, että uutta taidetta ei pitäisi tukea, koska suomalaisuuden ydin on kultakauden gallén-galleloissa ja einoleinoissa. Sanotaan, että rajat kiinni ulkomaalaisilta, ettei suomalaisuus katoa. Sanotaan, että vähemmistöt pysyköön piilossa, jotta valtakulttuuri ei turmellu. Kaikessa paistaa halu pysäyttää kehitys, sulkea suomalainen yhtenäiskulttuuri pulloon ja vaalia sitä. Minun korviini se kuulostaa pelottavalta - ja äärimmäisen epäsuomalaiselta.
Minulle suomalaisuus merkitsee vapautta, veljeyttä (sisaruutta) ja tasa-arvoa. Sitä, että kaveria ei jätetä - olipa kaverin ihonväri, uskonto, ädinkieli tai vaikkapa sukupuolinen suuntautuminen mikä hyvänsä. Nämä arvot ovat pyhiä, sillä omakin sukuni on antanut uhrinsa isänmaalle.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!
Vaikka talkoiden järjestäminen ja itse leipominenkin suurelta osin ovat meidän äitien tehtävä, uskon, että perinne on tärkeä myös lasten mielestä. Luulen myös, että nämä ovat niitä hetkiä, joita muistellaan vielä vuosikymmenten kuluttuakin. Olisi mukavaa, jos perinnettä voisi jatkaa niin kauan kuin meissä itse kussakin elämää on - vaikka eteen voikin tulla vuosia, jolloin ainakaan poikia ei pipareiden leipominen liiemmälti kiinnosta. Jospa syöminen kuitenkin.
Pohdin myös sitä, mitä erilaiset perinteet merkitsevät identiteetille.
Joulun lähestyessä ensimmäisenä tulee tietenkin mieleen perheiden joulunviettotavat. Suomalaisissa kodeissa joulua vietetään suhteellisen samoin menoin: saunotaan, käydään hautausmaalla muistamassa poisnukkuneita rakkaita, syödään kinkkua, rosollia ja muita jouluruokia. Illalla jaetaan joululahjat, joko Joulupukin toimesta tai muuten ja herkutellaan glögillä, joulutortuilla ja Juhlapöydän konvehdeilla. Koti on koristeltu paitsi joulukuusella, myös kynttilöillä ja olkipukeilla. Omaa tunnelmaansa luovat myös hyasintit, amaryllikset ja joulutähdet.
Suomalainen joulu on perinteisesti hyvin harras ja perhekeskeinen, kuuluuhan kansanluonteeseemme ripaus surumielisyyttä. Ihmiset kokoontuvat läheistensä seuraan koteihin. Baarit ja ravintolat huutavat tyhjyyttään toisin kuin esimerkiksi Englannissa. Oman osansa joulun tunnelmaan tuo tietenkin kaamosaika. Kun melkein koko vuorokausi vietetään pimeydessä, tekeekin mieli käpertyä omaan kotiin ja omaan rauhaan.
Myös ulkomaille muuttaneet suomalaiset haluavat usein säilyttää uudessa kotimaassaan ainakin joitakin jouluperinteitä. Joku haluaa leipoa piparkakkua, toinen ei suostu luopumaan lanttulaatikosta ja Sylvian joululaulusta. Kyse ei välttämättä ole siitä, että lanttulaatikko olisi parasta ruokaa maailmassa vaan identiteetistä. Siitä, että lanttulaatikko on aito suomalainen jouluruoka, jota muualla maailmassa ei syödä. Siksi sen säilyminen osana joulupöytää on tärleää. Perinnettä ylläpitämällä pidetäänkin yllä omaa identitettiä, suomalaista sisintä.
Tänään on itsenäisyyspäivä. Suomen syntymäpäiväänkin liittyy monenlaisia perinteitä. Monissa kodeissa on tänään tehty joululeivonnaisia. Ruoaksi on laitettu karjalanpaistia tai jotakin muuta suomalaista perinneruokaa. Illalla sytytetään ikkunalle kaksi sini-valkoista kynttilää ja katsotaan Linnan juhlia. Päivän mittaan on muisteltu isoisiä ja -äitejä, jotka antoivat kallisarvoisen panoksensa sille, että me jälkipolvet saamme elää vapaassa maassa, puhua omaa äidinkieltämme.
Perinteistä huolimatta Suomi muuttuu. Vaikka yhteiset kokemukset ja traditiot ovat edelleen tärkeä osa suomalaista identiteettiä, oikeistopopulistinen liikehdintä on saanut viime vuosina huolestuttavia piirteitä. Sanotaan, että uutta taidetta ei pitäisi tukea, koska suomalaisuuden ydin on kultakauden gallén-galleloissa ja einoleinoissa. Sanotaan, että rajat kiinni ulkomaalaisilta, ettei suomalaisuus katoa. Sanotaan, että vähemmistöt pysyköön piilossa, jotta valtakulttuuri ei turmellu. Kaikessa paistaa halu pysäyttää kehitys, sulkea suomalainen yhtenäiskulttuuri pulloon ja vaalia sitä. Minun korviini se kuulostaa pelottavalta - ja äärimmäisen epäsuomalaiselta.
Minulle suomalaisuus merkitsee vapautta, veljeyttä (sisaruutta) ja tasa-arvoa. Sitä, että kaveria ei jätetä - olipa kaverin ihonväri, uskonto, ädinkieli tai vaikkapa sukupuolinen suuntautuminen mikä hyvänsä. Nämä arvot ovat pyhiä, sillä omakin sukuni on antanut uhrinsa isänmaalle.
Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!
sunnuntai 4. joulukuuta 2011
Oi aikoja, oi äitejä!
Kävimme katsomassa ystäväni vauvaa tänään. Voi miten ihana pieni ihminen maailmaan onkaan syntynyt, ja niin mies kuin olla voi. Sellainen, joka nukkuukin tarmokkaasti. Ihan niin kuin omakin poikani. Ihmeitä kaikki tyyni.
Pohdimme äitien kesken sitä, miten erilaiseen äitiyteen naisia kannustetaan nykyisin verrattuna niihin ailoihin kuin olimme itse vauvoja. Kun me synnyimme reilu kolmekymmentä vuotta sitten, vauvoja hoidettiin synnytyslaitoksella niin sanotuissa vauvaloissa. Äidit saivat vauvan viereensä vain syötön ajaksi, muun ajan jälkikasvu oli sairaalahenkilökunnan hoidossa. Isätkin saivat tutustua lapsiinsa lasin takaa katselemalla.
Nyt, kun tiedetään vierihoidon merkitys esimerkiksi imetyksen käynnistymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle, 70-lukulainen käytäntö tuntuu jokseenkin kalsealta. Vaan parhaan tiedon ja taidon mukaan silloinkin toimittiin. Vuosisatoja äitien oli ollut noustava heti synnytyksen jälkeen taloustöihin tai heinäpellolle. Nyt haluttiin antaa äitien levätä ja toipua synnytyksestä, kun vihdoin maassa elintaso oli sellainen, että oli varaa palkata hoitajia sairaaloihin hoitamaan vauvanhoitotehtäviä.
70-luvulla neuvottiin antamaan lapselle ruokaa kolmen tunnin välein riippumatta siitä, kuinka usein vauva nälkäänsä itki. Sylissä vauvaa ei ollut suotavaa pitää, koska lapsen ajateltiin oppivan siten liian hyvälle. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä: vauvan kaikkiin tarpeisiin pitäisi pystyä vastaamaan välittömästi. Muun muassa perhepedissä nukkumisesta ja kantoliinailuat - vauvan ja äidin maksimaalisesta lähekkäinolosta - on tullut suorastaan trendikästä.
Ja mitä ruokaan tulee, 70-luvulla imetykseen ei panostettu, koska äidit haluttiin nopeasti töihin ja rakentamaan yhteiskuntaa. Jo pienet vauvat saivat sokerivettä, appelsiinituoremehua ja perunan seassa maksamakkaraa - tänään moinen ei tulisi kuuloonkaan. Nyt ihanteena on puolen vuoden täysimetys. Siihen kykenemätön leimataan helposti huonoksi äidiksi.
O tempora, o mores! (Oi aikoja, oi tapoja!), tiesivät sanoa jo muinaiset latinalaiset. Niin totta. Vertailua eri aikakausien äitiydestä voisi laajentaa satojen tai vaikkapa tuhansien vuosien taakse. Mutta jo kahden sukupolven vertailulla selviää oleellisin. Vauvanhoitotavat ja äitiyden ihanne heijastelevat aina kulloistakin aikaa ja yhteiskuntaa. Ne, jotka paukuttavat toisia päähän lastenhoito- ja kasvatusoppailla, syyllistävät ja tuomitsevat, voisivat muistaa sen, kuinka suhteellista kaikki on. Äitiyteen liittyy paljon ikiaikaisia asioita. Äitiys on ihmeellinen asia, joka ravistelee ihmistä tunnetasolla. Mutta se, mitä ja miten vauvalle syötetään, missä nukutetaan ja miten hoidetaan, on vaihdellut aikojen saatossa valtavasti. Ne asiat eivät ole oleellisia niin kauan kuin vauvan perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.
Totta kai kasvavaa tietoa pitää käyttää hyödyksi, mutta ehdottomuus asiassa kuin asiassa on pahasta. Varsinkin niin herkässä asiassa kuin äitiys. Järjen ja sydämen käyttö on sallittua. Ihan kelvollisia meistäkin tuli, vaikka olimme vauvalassa, joimme mehua pullosta ja äitimme lähtivät töihin, kun olimme vasta muutaman kuukauden ikäisiä.
Pohdimme äitien kesken sitä, miten erilaiseen äitiyteen naisia kannustetaan nykyisin verrattuna niihin ailoihin kuin olimme itse vauvoja. Kun me synnyimme reilu kolmekymmentä vuotta sitten, vauvoja hoidettiin synnytyslaitoksella niin sanotuissa vauvaloissa. Äidit saivat vauvan viereensä vain syötön ajaksi, muun ajan jälkikasvu oli sairaalahenkilökunnan hoidossa. Isätkin saivat tutustua lapsiinsa lasin takaa katselemalla.
Nyt, kun tiedetään vierihoidon merkitys esimerkiksi imetyksen käynnistymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle, 70-lukulainen käytäntö tuntuu jokseenkin kalsealta. Vaan parhaan tiedon ja taidon mukaan silloinkin toimittiin. Vuosisatoja äitien oli ollut noustava heti synnytyksen jälkeen taloustöihin tai heinäpellolle. Nyt haluttiin antaa äitien levätä ja toipua synnytyksestä, kun vihdoin maassa elintaso oli sellainen, että oli varaa palkata hoitajia sairaaloihin hoitamaan vauvanhoitotehtäviä.
70-luvulla neuvottiin antamaan lapselle ruokaa kolmen tunnin välein riippumatta siitä, kuinka usein vauva nälkäänsä itki. Sylissä vauvaa ei ollut suotavaa pitää, koska lapsen ajateltiin oppivan siten liian hyvälle. Nykyisin ollaan toisessa ääripäässä: vauvan kaikkiin tarpeisiin pitäisi pystyä vastaamaan välittömästi. Muun muassa perhepedissä nukkumisesta ja kantoliinailuat - vauvan ja äidin maksimaalisesta lähekkäinolosta - on tullut suorastaan trendikästä.
Ja mitä ruokaan tulee, 70-luvulla imetykseen ei panostettu, koska äidit haluttiin nopeasti töihin ja rakentamaan yhteiskuntaa. Jo pienet vauvat saivat sokerivettä, appelsiinituoremehua ja perunan seassa maksamakkaraa - tänään moinen ei tulisi kuuloonkaan. Nyt ihanteena on puolen vuoden täysimetys. Siihen kykenemätön leimataan helposti huonoksi äidiksi.
O tempora, o mores! (Oi aikoja, oi tapoja!), tiesivät sanoa jo muinaiset latinalaiset. Niin totta. Vertailua eri aikakausien äitiydestä voisi laajentaa satojen tai vaikkapa tuhansien vuosien taakse. Mutta jo kahden sukupolven vertailulla selviää oleellisin. Vauvanhoitotavat ja äitiyden ihanne heijastelevat aina kulloistakin aikaa ja yhteiskuntaa. Ne, jotka paukuttavat toisia päähän lastenhoito- ja kasvatusoppailla, syyllistävät ja tuomitsevat, voisivat muistaa sen, kuinka suhteellista kaikki on. Äitiyteen liittyy paljon ikiaikaisia asioita. Äitiys on ihmeellinen asia, joka ravistelee ihmistä tunnetasolla. Mutta se, mitä ja miten vauvalle syötetään, missä nukutetaan ja miten hoidetaan, on vaihdellut aikojen saatossa valtavasti. Ne asiat eivät ole oleellisia niin kauan kuin vauvan perustarpeet tulevat tyydytetyiksi.
Totta kai kasvavaa tietoa pitää käyttää hyödyksi, mutta ehdottomuus asiassa kuin asiassa on pahasta. Varsinkin niin herkässä asiassa kuin äitiys. Järjen ja sydämen käyttö on sallittua. Ihan kelvollisia meistäkin tuli, vaikka olimme vauvalassa, joimme mehua pullosta ja äitimme lähtivät töihin, kun olimme vasta muutaman kuukauden ikäisiä.
perjantai 2. joulukuuta 2011
Perhettä perustamassa
Eilen pohdin normienmukaista perhe-elämää. Aiheeseen sopivasti liittyen luin myöhemmin päivällä Jani Toivolan blogikirjoituksen, joka käsittelee tasa-arvoista avioliittolakia sekä samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta - tai niiden puutetta. Olen Toivolan kanssa äärimmäisen paljon samaa mieltä. En väitä, että adoptioprosessi olisi helppo tai ongelmaton sen enempää lapsen kuin vanhempienkaan kannalta, mutta tuntuu, että siitä on tehty kohtuuttomankin vaikeaa. Maailmassa on miljoonittain lapsia vailla kotia. He istua kyyhöttävät jossakin lastenkodin nurkassa ja odottavat, että joku ottaisi syliin, katsoisi silmiin, rakastaisi. Toisaalla taas on pariskuntia ja yksineläjiä, jotka kaipaavat kipeästi omaa lasta.
Miksi näitä tarpeita ei voida auttaa kohtaamaan nykyistä helpommin?
Adoptioprosessi on nykyisin sellainen, että adoptiolasta haluavalta vaaditaan suorastaan yli-inhimillisiä ominaisuuksia, jotta kelpaisi vanhemmaksi. Typerintä on se, että täytyy olla avioliitossa elävä hetero. Ihan niin kuin noista ominaisuuksista kumpikaan olisi minkäänlainen tae hyvälle perhe-elämälle.
Tietenkin adoptoijan motiiveista ja ennakoitavissa olevista ongelmista pitää ottaa selvää, mutta veikkaanpa, että valtaosa lasta toivovista on täysin normaaleja ja tavallisia ihmisiä riippumatta perhemuodosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Varmasti he ovat sellaisia, joilla on lapsenmentävä aukko sydämessä. En myöskään usko, että perhettä vailla olevat lapset kaipaavat mitään ihmeellistä. Tavallinen arki ja tavallinen perhe riittävät. Enkä tarkoita nyt tavallisella näitä naimisissa olevaa heteroparia, vaan ketä tahansa kahta aikuista, jotka elävät sillä tavalla säännöllistä ja vakaata elämää, että voivat tarjota lapselle turvallisen kodin. Perheen vanhempien sukupuolijakaumalla on hyvin vähän tekemistä näiden ominaisuuksien kanssa.
Usein kuulee perusteltavan kielteistä kantaa sateenkaariperheiden adoptiotoiveisiin sillä, että adoptoitavaksi annetuilla lapsilla on jo kyllin rankkoja kokemuksia taustallaan, ja normiperheestä poikkeava perhe on heille liikaa. Riski tulla kiusatuksi on liian suuri.Tässä kohtaa kysyn aina, että oikeastiko joku voi olla sitä mieltä, että lapselle on parempi jäädä kyyhöttämään sinne orpokodin nurkkaan kuin päästä rakastavaan ja tasapainoiseen perheeseen? Itse olen jyrkästi eri mieltä. Vanhempien seksielämä ei vaikuta lasten elämään heteroperheissäkään, joten miksi ja miten se sitten homo- tai lesboperheissä vaikuttaisi?
Hyvä vanhempi on tasapainoinen ja turvallinen, sitoutuu lapseen ja huolehtii tämän perustarpeista. Antaa rakkautta ja rajoja. Niin kuin Jani Toivolakin kirjoittaa, adoptiossa tärkeintä on lapselle turvallinen, rakastava koti. Muulla ei ole väliä. Tai ei pitäisi olla. Jos on, ollaan taas sotkeuduttu normiviidakkoon, siihen, jonka ihminen on omassa päässään luonut ja jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Perheen käsite ylipäätään on kiinnostava. Yhä harvempi perhe on perinteinen kahden naimisissa olevan heteron muodostama ydinperhe. Yksinhuoltajia ja uusperheitä on enemmän kuin koskaan - ja perheissä voi olla sinun, minun ja meidän lapsia, kenties myös eksien lapsia edellisistä liitoista. Sateenkaariperheitäkin löytyy. Mikä tekee perheen? Yhteiskunnan toimintojen kannalta tarvitaan virallista perheen määritelmää, mutta käytännön näkökulmasta määritelmät voivat olla riittämättömiä ja joustamattomia. Perheitä voivat muodostaa sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sukua toisilleen.
MTV3:n mainio draamasarja Klikkaa mua esitteli kuluneen syksyn aikana modernin suomalaisen perheen. Nuoret aikuiset muuttavat usein opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja sukulaisistaan. Näin oli sarjan päähenkilön, Ellankin, laita. Siteet biologiseen lähipiiriin voivatkin olla välimatkan takia heikot, koska mahdollisuuksia tapaamisiin on suhteellisen vähän. Kaukana asuvista sukulaisista ei välttämättä olekaan tueksi kriisi- ja ongelmatilanteissa. Jos mummo asuu toisella puolella Suomea, hänestä ei ole apua akuutissa lapsenhoito-ongelmassa, eikä sisko voi tuoda vatsatautiselle jaffaa ja korppuja, jos välimatkaa on useita satoja kilometrejä.
Ystävät sen sijaan ovat lähellä. Heidän kanssaan voi jakaa iloja ja suruja ihan kasvotusten, ja lastenhoitoapuakin järjestyy. Klikkaa mua -sarjan Ellalla oli varmasti suomalaisittain poikkeuksellisen tiivis ystäväpiiri, mutta jotakin hyvin tuttua hänen perhekuviossaan oli. Televisiosarjan Ellan perheeseen kuuluivat lapset ja lasten isät, uudet puolisot sekä ystävät omine perheineen. Oman äitinsä kanssa Ellalla oli sen sijaan selvästi ongelmallinen ja etäinenkin suhde.
Itsekin koen ystävät läheisemmiksi kuin esimerkiksi omat sisarukseni, jotka eivät tiedä minusta juuri mitään. Eivät he ole olleet parikymmentä vuotta nuoremman pikkusiskonsa elämästä kiinnostuneita oikein koskaan. Lisäksi olen eri sukuolvea, joten elämäntilannekaan ei ole koskaan meitä yhdistänyt. Ystävien kanssa sen sijaan minulla on paljon yhteistä, vaikka osa elääkin hyvin erilasisessa elämäntilanteessa kuin minä.
Voisikin päätellä, että biologia ja perhe eivät liity toisiinsa oikeastaan millään tavalla. Kyse on sitoutumisesta ja tahdosta pitää huolta toisesta. Ja sitoutua voi sellaiseen, jonka kanssa ei ole biologista sidettä - tehdäänhän niin parisuhteissakin. Perheen käsitettä soisi laajennettavan. Ainakin epävirallisesti. Lapset ovat tunnetusti sitä onnellisempia, mitä enemmän heillä on turvallisia ja välittäviä aikuisia ympärillään ja vanhempien jaksaminen lisääntyy, kun vastuuta voi jakaa. Samoin adoptioprosessia ja -kriteereitä pitäisi ehdottomasti järkevöittää, jotta yhä useampi lapsi saisi rakastavan perheen. On suorastaan traagista, että ihmiset, jotka kaipaavat toisiaan, eivät voi kohdata vain siksi, että joku jossain keksinyt määritellä perheen normin toisenlaiseksi.
Miksi näitä tarpeita ei voida auttaa kohtaamaan nykyistä helpommin?
Adoptioprosessi on nykyisin sellainen, että adoptiolasta haluavalta vaaditaan suorastaan yli-inhimillisiä ominaisuuksia, jotta kelpaisi vanhemmaksi. Typerintä on se, että täytyy olla avioliitossa elävä hetero. Ihan niin kuin noista ominaisuuksista kumpikaan olisi minkäänlainen tae hyvälle perhe-elämälle.
Tietenkin adoptoijan motiiveista ja ennakoitavissa olevista ongelmista pitää ottaa selvää, mutta veikkaanpa, että valtaosa lasta toivovista on täysin normaaleja ja tavallisia ihmisiä riippumatta perhemuodosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Varmasti he ovat sellaisia, joilla on lapsenmentävä aukko sydämessä. En myöskään usko, että perhettä vailla olevat lapset kaipaavat mitään ihmeellistä. Tavallinen arki ja tavallinen perhe riittävät. Enkä tarkoita nyt tavallisella näitä naimisissa olevaa heteroparia, vaan ketä tahansa kahta aikuista, jotka elävät sillä tavalla säännöllistä ja vakaata elämää, että voivat tarjota lapselle turvallisen kodin. Perheen vanhempien sukupuolijakaumalla on hyvin vähän tekemistä näiden ominaisuuksien kanssa.
Usein kuulee perusteltavan kielteistä kantaa sateenkaariperheiden adoptiotoiveisiin sillä, että adoptoitavaksi annetuilla lapsilla on jo kyllin rankkoja kokemuksia taustallaan, ja normiperheestä poikkeava perhe on heille liikaa. Riski tulla kiusatuksi on liian suuri.Tässä kohtaa kysyn aina, että oikeastiko joku voi olla sitä mieltä, että lapselle on parempi jäädä kyyhöttämään sinne orpokodin nurkkaan kuin päästä rakastavaan ja tasapainoiseen perheeseen? Itse olen jyrkästi eri mieltä. Vanhempien seksielämä ei vaikuta lasten elämään heteroperheissäkään, joten miksi ja miten se sitten homo- tai lesboperheissä vaikuttaisi?
Hyvä vanhempi on tasapainoinen ja turvallinen, sitoutuu lapseen ja huolehtii tämän perustarpeista. Antaa rakkautta ja rajoja. Niin kuin Jani Toivolakin kirjoittaa, adoptiossa tärkeintä on lapselle turvallinen, rakastava koti. Muulla ei ole väliä. Tai ei pitäisi olla. Jos on, ollaan taas sotkeuduttu normiviidakkoon, siihen, jonka ihminen on omassa päässään luonut ja jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Perheen käsite ylipäätään on kiinnostava. Yhä harvempi perhe on perinteinen kahden naimisissa olevan heteron muodostama ydinperhe. Yksinhuoltajia ja uusperheitä on enemmän kuin koskaan - ja perheissä voi olla sinun, minun ja meidän lapsia, kenties myös eksien lapsia edellisistä liitoista. Sateenkaariperheitäkin löytyy. Mikä tekee perheen? Yhteiskunnan toimintojen kannalta tarvitaan virallista perheen määritelmää, mutta käytännön näkökulmasta määritelmät voivat olla riittämättömiä ja joustamattomia. Perheitä voivat muodostaa sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole sukua toisilleen.
MTV3:n mainio draamasarja Klikkaa mua esitteli kuluneen syksyn aikana modernin suomalaisen perheen. Nuoret aikuiset muuttavat usein opiskelemaan kauas lapsuudenkodistaan ja sukulaisistaan. Näin oli sarjan päähenkilön, Ellankin, laita. Siteet biologiseen lähipiiriin voivatkin olla välimatkan takia heikot, koska mahdollisuuksia tapaamisiin on suhteellisen vähän. Kaukana asuvista sukulaisista ei välttämättä olekaan tueksi kriisi- ja ongelmatilanteissa. Jos mummo asuu toisella puolella Suomea, hänestä ei ole apua akuutissa lapsenhoito-ongelmassa, eikä sisko voi tuoda vatsatautiselle jaffaa ja korppuja, jos välimatkaa on useita satoja kilometrejä.
Ystävät sen sijaan ovat lähellä. Heidän kanssaan voi jakaa iloja ja suruja ihan kasvotusten, ja lastenhoitoapuakin järjestyy. Klikkaa mua -sarjan Ellalla oli varmasti suomalaisittain poikkeuksellisen tiivis ystäväpiiri, mutta jotakin hyvin tuttua hänen perhekuviossaan oli. Televisiosarjan Ellan perheeseen kuuluivat lapset ja lasten isät, uudet puolisot sekä ystävät omine perheineen. Oman äitinsä kanssa Ellalla oli sen sijaan selvästi ongelmallinen ja etäinenkin suhde.
Itsekin koen ystävät läheisemmiksi kuin esimerkiksi omat sisarukseni, jotka eivät tiedä minusta juuri mitään. Eivät he ole olleet parikymmentä vuotta nuoremman pikkusiskonsa elämästä kiinnostuneita oikein koskaan. Lisäksi olen eri sukuolvea, joten elämäntilannekaan ei ole koskaan meitä yhdistänyt. Ystävien kanssa sen sijaan minulla on paljon yhteistä, vaikka osa elääkin hyvin erilasisessa elämäntilanteessa kuin minä.
Voisikin päätellä, että biologia ja perhe eivät liity toisiinsa oikeastaan millään tavalla. Kyse on sitoutumisesta ja tahdosta pitää huolta toisesta. Ja sitoutua voi sellaiseen, jonka kanssa ei ole biologista sidettä - tehdäänhän niin parisuhteissakin. Perheen käsitettä soisi laajennettavan. Ainakin epävirallisesti. Lapset ovat tunnetusti sitä onnellisempia, mitä enemmän heillä on turvallisia ja välittäviä aikuisia ympärillään ja vanhempien jaksaminen lisääntyy, kun vastuuta voi jakaa. Samoin adoptioprosessia ja -kriteereitä pitäisi ehdottomasti järkevöittää, jotta yhä useampi lapsi saisi rakastavan perheen. On suorastaan traagista, että ihmiset, jotka kaipaavat toisiaan, eivät voi kohdata vain siksi, että joku jossain keksinyt määritellä perheen normin toisenlaiseksi.
torstai 1. joulukuuta 2011
Normisuunnistusta
Voiko talvella tarjota mansikkakakkua vai kuuluuko se pelkästään kesään? Pitääkö lapsen hoitajille viedä joulumuistamiset vai ei ja jos pitää, niin millaiset? Mitä päälle baariin, että olen trendissä mukana? Kuinka leikata hiukset, ettei näytä juntille, liian pliisulle eikä liian erikoiselle? Mitä mieltä nimestä, en halua että lastani kiusataan. Montako joululahjaa lapselle on tarpeeksi, mikä liian vähän? Millainen auto, koti, työ, perhe, harrastukset pitää olla, ettei naureta, kummastella, kauhistella?
Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.
Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.
Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.
Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä, harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.
Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman?
Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista.
Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen.
Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii.
Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.
Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.
Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin.
Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.
Ihmisillä tuntuu olevan käsittämätön paine elää oikeanlaista elämää. Ollaan kauhean epävarmoja siitä, täytetäänkö normit. Tärkeintä tuntuu olevan se, miltä asiat näyttävät muiden silmissä. Oikeasti. Kuka sen muka voi määrätä, ettei mansikkakakkua saisi syödä juuri silloin kun sitä mieli tekee? Eikä siihenkään ole mitään sääntöä saako, voiko tai pitääkö hoitotätejä muistaa. Jokainen tehköön niin kuin itse haluaa. Ja mitä se kenellekään kuuluu, asuuko toinen vuokralla vai omassa asunnossa, omakotitalossa, rivitalossa tai kerrostalossa. Ei se ihmisen arvoa laske, valitsipa minkä asumistavan tahansa.
Lapsikin kannattaa nimetä juuri niin kuin itse haluaa - muiden mielipiteiden ei pitäisi antaa vaikuttaa päätökseen millään tavalla. Ja miksi lapsen pitäisi harrastaa sitä mitä muutkin? Jos soittaminen tai jalkapallo eivät maistu, niin muiden silmissä pätemisen tai vanhemman omien unelmien toteuttamisen takia niitä tuskin kannattaa jatkaa. Jos poika haluaa harrastaa balettia ja tyttö motocrossia, silloinkaan ei pitäisi ajatella, mitä muut tästä ajattelevat. Lapsen onni on tärkeintä. Sitä paitsi nykylasten viikot ahdetaan aivan liian täyteen toimintaa, kun jo alle kouluikäisellä voi olla harrastuksia kolmena iltana viikossa. Tällaisen lapsen elämään tuskin jää riittävästi aikaa joutilaisuuteen ja tylsyyteen, jotka ovat luovuuden elinehtoja.
Niin kauas kuin jaksan muistaa ja varmasti paljon pidempäänkin suomalainen unelma on ollut ydinperhe: naimisissa olevat äiti ja isä, jotka ovat keskipalkkaisissa ammateissa (äiti hoiva- tai opetusalalla, isä teollisuuden tai tekniikan parissa), kaksi lasta (poika ja tyttö tietenkin) saatu opintojen jälkeen, omakotitalo taajama-alueella keskikokoisessa kaupungissa, kesämökki vanhempien kotiseudulla, kultainennoutaja, uusi tai ainakin uudehko farmariauto ja niin edelleen. Vuokralla kerrostalolähiössä asuvaa työtöntä kolmen lapsen yksinhuoltajaa pidetään automaattisesti huono-osaisena, luuserina, paitsi ehkä sitten jos hän sattuu olemaan mies.
Toki ihanteita löytyy lisääkin. Otetaan esimerkiksi vaikka hyvän äidin ihanne. Hyvä äiti synnyttää alakautta ilman kivunlievitystä, imettää pitkään, on kotiäitinä lapsen kolme ensimmäistä vuotta, kestovaippailee ja kantoliinailee, opettaa isomman nopeasti kuivaksi, leipoo pullaa, nukuttaa lapset perhepedissä, harrastaa aktiivisesti, samoin lapset, tekee kaikki ruoat alusta asti itse eikä väsy koskaan. Ei edes silloin, kun menee kotivuosien jälkeen töihin ja arki muuttuu minuuttipeliksi, paine uralla etenemisestä tuntuu kiristyksenä hartioissa ja joutilaat aamiaiset perheen kesken ovat vain kaukainen muisto.
Kaikki tietävät ihanteiden olevan keskimääräisyyksiä, stereotypioita. Harvan elämässä ihanteet toteutuvat. Silti pyrkimys kohti ihanteita on ehkä kovempaa kuin koskaan. Sinänsä hassua, että juuri nyt yhdenmukaisuuden paine on niin kova, elämmehän yksilöllisyyttä korostavaa aikaa. Eikö jokaisen luulisi saavan valita asumismuotonsa, urapolkunsa, elämäntapansa ja kasvatusmetodinsa vapaasti, poimia useista mahdollisista vaihtoehdoista sopivimman?
Ei. Kaikesta puheesta huolimatta asenne- ja arvoilmasto on koventunut. Erilaisuutta siedetään huonosti. Elämästä on tullut suorittamista, loputtomien vaihtoehtojen viidakossa suunnistamista. Kaikki on liian hyvin. On varaa hifistellä ruoan kanssa - kiistellä siitä syödäänkö karppiruokaa vai superfoodia - ja sairastua syömishäiriöön, on varaa kuluttaa yli (luonnon)varojen ja valita mitä erikoisimmista harrastuksista.
Simo Ralli kirjoitti aiemmin syksyllä Ilkka-lehdessä ilmestyneessä kolumnissaan, että saisi tulla sota, jotta arvomme normalisoituisivat. Vaikka tuskin sen enempää Ralli kuin minäkään toivomme oikeasti sotaa, kirjoittaja osui mielestäni enemmän kuin oikeaan. Jonkinlaista ravistelua kaivattaisiin, paluuta perusasioiden ääreen.
Meillä on liikaa valinnanvaraa. Näyttää nimittäin siltä, ettei ihminen kestä loputonta määrää vaihtoehtoja. Ihminen rakentaa toiminnalleen ja maailmankuvalleen sitä tiukempia normeja mitä enemmän hänellä on valinnanmahdollisuuksia. Normittaminen on primitiivinen keino hallitaan maailmaa ja selkiyttää hallitsematonta ja loputonta. On helppoa valita valmiiksi aurattu tie ja tavoitella samoja asioita kuin muutkin, niin välttyy perustelemasta itselleen ja muille, miksi toimii niin kuin toimii.
Suomalaisessa unelmassa ei ole mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sitä pitää haluta oikeasti.
Itse olen käynyt itseni kanssa pitkiä, pitkiä keskusteluja niin perhemuodon, lapsimäärän ja asumistavan suhteen. Kuvittelin nuorempana, että haluan seitsemän lasta ja ison omakotitalon maalta. Sitä silmälläpitäen lähdin elämääni rakentamaan. Tuntui vaikealta tunnustaa, että yksi lapsi ja rivitaloasunto lähellä kaupungin keskustaa ovat minun juttujani. Omakotitalossa olisi aivan liikaa työtä minunkaltaiselleni laiskurille ja seitsemän lapsen meteli olisi aivan varmasti minulle liikaa, kun tuo yksikin käy toisinaan voimille. Avioliittokin tuntuu kovin kaukaiselta instituutiolta. Jumalaa en ainakaan tarvitse siinä asiassa yhtään mihinkään.
Kaikkein vaikeinta on ollut uskaltaa puhua tällä hetkellä mielessä vellovasta ammatillisesta kriisistä, halusta vaihtaa alaa. En tiedä, uskallanko tavoitella unelmaani ja jos, niin mitä reittiä sitä kohti lähden. Mitään kovin norminmukaista se tuskin tulisi olemaan. Ja järjetöntähän se onkin. Että vihdoin, vuosien opiskelun ja kauanodotetun valmistumisen jälkeen en sitten enää tunnekaan palavaa tahtoa opettamiseen, niin kuin aiemmin tunsin.
Mutta elämä ei aina mene niin kuin Kotossa tai Strömsössä, siksi se niin kiinnostavaa onkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)