Jalkani on ollut kohta kuusi viikkoa kipsissä. Viimeiset neljä viikkoa olen käyttänyt avattavaa kipsimallia, jonka napakkuutta voin itse säädellä. Sen jälkeen, kun sain luvan alkaa varata painoa jalalle, olen huomannut, että vähänkin enemmän (eikä se enemmän ole oikeasti paljon) kävellessäni kipsi alkaa hangata leikkaushaavan kohdalta ikävästi, sillä kävelyn ajaksi kipsi täytyy säätää suhteellisen kireäksi. Kaikki nämä viikot olen pohtinut, mikä olisi hyvä pehmike jalan ja kipsin väliin. Olen kokeillutkin monenlaisia viritelmiä, mutta kaikki ovat olleet liian paksuja tai liian ohuita tai vähintäänkin huonosti paikallaan pysyviä.
Kunnes tänä aamuna keksin ratkaisun. Vastaus löytyy tietenkin pikkuhousunsuojista! Tuumasta toimeen testaamaan pikkuhousunsuojaa kipsinpehmikkeenä. Pakko sanoa, että toimii! Ystäväni kanssa voisimmekin perustaa sukkahousuniksien sijaan pikkuhousunsuojaniksipalstan johonkin lehteen - hän kun käyttää pikkuhousunsuojia kainaloissa suojaamassa paitoja ikäviltä hikiläiskiltä.
Ainoa harmi tässä mullistavassa innovaatiossani on se, että tarvitsen kipsiä enää muutaman päivän ajan. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kai.
Mistä johtuukaan se, että niin usein sitä keksii vasta jonkin tilanteen jälkeen, mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä? Täydellinen leninkikin tulee vastaan heti juhlien jälkeen. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse lienee karman laista (johon en usko) tai siitä, että vaatteen etsintäpaniikissa on säheltänyt kauppoja ympäriinsä keskittymättä kunnolla. Tai on ollut jonkin mielikuvan vanki, niin ettei ole osannut katsella muunlaisia vaihtoehtoja lainkaan.
Mitä taas sanomisiin ja tekemisiin tulee - tietenkin sitä keksii jälkeenpäin osuvampaa sanottavaa tai rakentavampia toimintamalleja, sillä tilanteen mentyä aivot ovat ehtineet analysoida uuden kokemuksen. Analyysin sivutuotteena syntyy vaihtoehtoisten toimintamallien valikoima. Tietoisuuteen saakka ne nousevat yleensä vain silloin, kun ihminen syystä tai toisesta tarkkailee omaa käyttäytymistään tavallista tarkemmin - tai kun tilanne on ollut erityisen hämmentävä. Tavallista kahvipöytäkeskustelua ei ehkä tule reflektoineeksi jälkeenpäin kovinkaan tarkasti, mutta esimerkiksi riitatilanteita, yllättäviä kohtaamisia tai uusia, jännittäviä tilanteita kylläkin. Ja syytä onkin.
Ihminen toimii yllättävissä tilanteissa paitsi vaistonvaraisesti, myös soveltaen jo opittuja toimintamalleja. Näitä tottumuksia on hyvä ravistella toisinaan, sillä esimerkiksi ristiriitatilanteet tuppaavat noudattamaan usein samaa kaavaa. Toisella tavalla toimimalla ongelma olisi saatettu välttää kokonaan. Tietysti riidasta tekisi mieli syyttää vastapuolta. Mitään riitaa ei olisi tullut, jos toinen ei olisi ollut niin ärsyttävä. Toista vain ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Sen takia on hyvä pysähtyä joskus miettimään, mitä itse olisi voinut tehdä toisin.
Toinen esimerkki reflektoinnin hyödyistä voisi liittyä vaikkapa työhaastatteluun tai ensitreffeille. Varmasti jokaisella on tilanteita, joissa olisi toivonut olevansa fiksumpi ja filmaattisempi, ilmaisseensa sanottavansa diplomaattisemmin tai hallineensa smalltalkin paremmin. Näitä tilanteita voi onneksi harjoitella. Vaikka kuinka valmistautuisi työhaastattelussa mahdollisesti esitettäviin kysymyksiin tai olisi kuinka tottunut tapaamaan uusia ihmisiä, tositilanne saattaa silti jännittää ja hämmentää. Riittävän monen haastatteukerran jälkeen sitä ehkä oppii markkinoimaan itseään ja osaamistaan sujuvasti, ja yllättävien kysymysten ja tilanteiden varalle on jo valmiina vaihtoehtoisten vastausten valikoima. Myös treffailussa kokemus auttaa. Ajan mittaan ei ehkä enää tarvitse hakata päätään seinään kolmen päivän päästä miettien, miksi soittoa haastattelupaikasta tai treffikumppanilta ei kuulu ja kuinka olisi pitänyt sanoa tai tehdä näin eikä noin.
Siinä mielessä aina parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Tilaa
Tekstit
Kaikki kommentit
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
perjantai 14. lokakuuta 2011
Tunneruokaa
Jostakin syystä mieleeni nousi tänään ruokamuistoja lapsuudesta. Jauhelihakastiketta ja perunoita syötiin usein, samoin makkarakeittoa. Maksakastiketta, jauheliha-makaronilaatikkoa, paistettua kalaa (jotenkin tuntui, että aina Keski-Euroopan mäkiviikon sunnuntaikilpailun aikaan äiti paistoi seitä ja keitti perunamuusia) ja joskus myös siskon tekemää junttapizzaa. Juntta oli muistaakseni hiivareikäleipää. Tai sitten ei. Muistan vain sen, että halusin pizzani aina ilman juustoa, koska sulanut juusto ällötti minua. Nyt se on herkkua, mutta poikani jakaa tämän omituisuuteni. "Ota tuo pois", kuuluu vaatimus, jos lautaselta löytyy palanenkin sulanutta juustoa. Minähän otan, oikein mielelläni.
Lapsena halusin myös täytekakun ilman kermaa, sen sijaan vohvelista tehdyt koristeruusut kyllä kelpasivat. Isäni 50-vuotisjuhlissa kilpailimme 16 vuotta vanhemman veljeni kanssa, kumpi onnistuu saalistamaan ruusuja enemmän kakkujen päältä. En muista kumpi voitti, mutta sen muistan, että juhlapäivän iltana minulle nousi kuume ja oksensin vaaleanpunaista vohvelimössöä melkoisen kasan.
Kun olin lapsi, leivän päälle laitettiin Gotleria paksuja siivuja. Ohuen ohuita, rypsiporsaasta valmistettuja keittokinkkusiivuja ei tunnettu. Makkaraahan piti olla leivän päällä mahdollisimman paljon! Erityinen herkku oli Helgan grilliltä haettu porilainen tai ranskalaiset perunat, kaikilla mausteilla vaikka se kirpeää olikin. Myös saunan kiukaalla paistettu Helapää oli makuelämys vailla vertaa. On edelleenkin.
Lapsena tauti kuin tauti parani juustokuorrutteisella karjalanpiirakalla ja appelsiinimehulla. Niiden syömiseen liittyy kiinteästi muistikuvat hiihdon MM-kisojen katsomisesta.
Kun vertailen ensimmäisen vuosikymmeneni ruokatottumuksia nykyiseen tilanteeseen, huomaan, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Nykyisin syön enemmän salaatteja ja hedelmiä, lapsuudessa niitä ei ollut juuri tarjolla. Lapsuudenkodissani ei syöty oikeastaan koskaan broileria (sitä ei vielä silloin ollut saatavilla samalla tavalla kuin nyt), sieniä eikä kalaa. Myöskään pelkkää kasvisruokaa meillä ei tarjottu, liha oli tärkeä ainesosa. Nyttemmin olen ottanut nuo kaikki tärkeäksi osaksi omaa ja perheeni ruokavaliota. Perunaa ei tosin syödä samassa määrin (joka aterialla) kuin lapsuudenkodissani ja pasta ja riisi ovat aina kokojyvää. Silti olen pitäytynyt omassa taloudessani tavallisessa, suomalaisessa kotiruoassa.
En ole koskaan innostunut etnisistä keittiöistä (en nyt laske pizzaa ja spagettia sellaiseksi) enkä mistään ihmedieeteistä. Vaikka söin ruskean kastikkeen kiintiöni täyteen alle 10-vuotiaana, en suostuisi vaihtamaan kaalilaatikkoa, karjalanpaistia ja hernekeittoa mihinkään. Poikanikin sanoo yhdeksi lempiruoakseen maksalaatikon. Hurraa! Totta kai kotoisimpiakin ruokalajeja on päivitetty 2000-luvulle sopiviksi ja ne ovat saaneet vaikutteita muualta maailmasta, aivan kuten Suomi muutenkin, mutta silti tämä pohjoisen makumaailma (tai joidenkin mielestä mauttomuusmaailma) on minulle se kaikkein rakkain.
Joskus tulee tunne, että on enemmän äiti kuin joskus toisena hetkenä. "Enemmän"-tunne tulee silloin, kun hyytävän kylmänä syys- tai talvi-iltana onnistuu ruokkimaan perheensä jollakin supisuomalaisella kotiruoalla, itse tehdyllä tietenkin. Tai kun leipoo itse sämpylöitä, tai mustikkapiirakkaa, korvapuusteja. Kynttilät palavat lyhdyissä ja ulkona sataa ropisee. Lapsi leikkii nätisti ja olo on muutenkin rauhallinen. "Vähemmän" -olo taas liittyy siihen kauppareissulla kiireessä mukaan napattuun bigmac-ateriaan.
Ruoka onkin enemmän kuin vatsan täytettä, pelkkää ravintoa. Ennen kaikkea ruoka on nykyihmiselle tunnetta. Vaikka en kuulukaan "otsasi hiessä sinun pitää ruokasi laittaman" -koulukuntaan, joka ei anna itselleen armoa oikaista ruoanalaitossa koskaan esimerkiksi puolivalmisteiden avulla, niin tunnistanja tunnustan itsessäni sen tunteen, että kotonaleivotussa pullassa tai isoäidin reseptillä valmistetussa kalakeitossa on mukana rakkautta enemmän kuin Saarioisen äitien tekemissä pinaattiletuissa. Kun ruoan tekee itse, tietää varmasti mitä suuhunsa laittaa. Ja saa sellaista, mistä varmasti pitää. Tai mistä lapsi pitää. Kun yllätän viisivuotiaan hänen lempiruollaan, tiedän antavani muutakin kuin ruokaa. Kaupanpäällisinä tulevat turvallisuus, ilo, joskus lohdutus tai palkkiokin. Ja aina rakkaus, muistutus siitä, että syöjää on ajateltu.
Lapsena halusin myös täytekakun ilman kermaa, sen sijaan vohvelista tehdyt koristeruusut kyllä kelpasivat. Isäni 50-vuotisjuhlissa kilpailimme 16 vuotta vanhemman veljeni kanssa, kumpi onnistuu saalistamaan ruusuja enemmän kakkujen päältä. En muista kumpi voitti, mutta sen muistan, että juhlapäivän iltana minulle nousi kuume ja oksensin vaaleanpunaista vohvelimössöä melkoisen kasan.
Kun olin lapsi, leivän päälle laitettiin Gotleria paksuja siivuja. Ohuen ohuita, rypsiporsaasta valmistettuja keittokinkkusiivuja ei tunnettu. Makkaraahan piti olla leivän päällä mahdollisimman paljon! Erityinen herkku oli Helgan grilliltä haettu porilainen tai ranskalaiset perunat, kaikilla mausteilla vaikka se kirpeää olikin. Myös saunan kiukaalla paistettu Helapää oli makuelämys vailla vertaa. On edelleenkin.
Lapsena tauti kuin tauti parani juustokuorrutteisella karjalanpiirakalla ja appelsiinimehulla. Niiden syömiseen liittyy kiinteästi muistikuvat hiihdon MM-kisojen katsomisesta.
Kun vertailen ensimmäisen vuosikymmeneni ruokatottumuksia nykyiseen tilanteeseen, huomaan, että kovinkaan moni asia ei ole muuttunut. Nykyisin syön enemmän salaatteja ja hedelmiä, lapsuudessa niitä ei ollut juuri tarjolla. Lapsuudenkodissani ei syöty oikeastaan koskaan broileria (sitä ei vielä silloin ollut saatavilla samalla tavalla kuin nyt), sieniä eikä kalaa. Myöskään pelkkää kasvisruokaa meillä ei tarjottu, liha oli tärkeä ainesosa. Nyttemmin olen ottanut nuo kaikki tärkeäksi osaksi omaa ja perheeni ruokavaliota. Perunaa ei tosin syödä samassa määrin (joka aterialla) kuin lapsuudenkodissani ja pasta ja riisi ovat aina kokojyvää. Silti olen pitäytynyt omassa taloudessani tavallisessa, suomalaisessa kotiruoassa.
En ole koskaan innostunut etnisistä keittiöistä (en nyt laske pizzaa ja spagettia sellaiseksi) enkä mistään ihmedieeteistä. Vaikka söin ruskean kastikkeen kiintiöni täyteen alle 10-vuotiaana, en suostuisi vaihtamaan kaalilaatikkoa, karjalanpaistia ja hernekeittoa mihinkään. Poikanikin sanoo yhdeksi lempiruoakseen maksalaatikon. Hurraa! Totta kai kotoisimpiakin ruokalajeja on päivitetty 2000-luvulle sopiviksi ja ne ovat saaneet vaikutteita muualta maailmasta, aivan kuten Suomi muutenkin, mutta silti tämä pohjoisen makumaailma (tai joidenkin mielestä mauttomuusmaailma) on minulle se kaikkein rakkain.
Joskus tulee tunne, että on enemmän äiti kuin joskus toisena hetkenä. "Enemmän"-tunne tulee silloin, kun hyytävän kylmänä syys- tai talvi-iltana onnistuu ruokkimaan perheensä jollakin supisuomalaisella kotiruoalla, itse tehdyllä tietenkin. Tai kun leipoo itse sämpylöitä, tai mustikkapiirakkaa, korvapuusteja. Kynttilät palavat lyhdyissä ja ulkona sataa ropisee. Lapsi leikkii nätisti ja olo on muutenkin rauhallinen. "Vähemmän" -olo taas liittyy siihen kauppareissulla kiireessä mukaan napattuun bigmac-ateriaan.
Ruoka onkin enemmän kuin vatsan täytettä, pelkkää ravintoa. Ennen kaikkea ruoka on nykyihmiselle tunnetta. Vaikka en kuulukaan "otsasi hiessä sinun pitää ruokasi laittaman" -koulukuntaan, joka ei anna itselleen armoa oikaista ruoanalaitossa koskaan esimerkiksi puolivalmisteiden avulla, niin tunnistanja tunnustan itsessäni sen tunteen, että kotonaleivotussa pullassa tai isoäidin reseptillä valmistetussa kalakeitossa on mukana rakkautta enemmän kuin Saarioisen äitien tekemissä pinaattiletuissa. Kun ruoan tekee itse, tietää varmasti mitä suuhunsa laittaa. Ja saa sellaista, mistä varmasti pitää. Tai mistä lapsi pitää. Kun yllätän viisivuotiaan hänen lempiruollaan, tiedän antavani muutakin kuin ruokaa. Kaupanpäällisinä tulevat turvallisuus, ilo, joskus lohdutus tai palkkiokin. Ja aina rakkaus, muistutus siitä, että syöjää on ajateltu.
torstai 13. lokakuuta 2011
Mökkihöperösyndrooma
Viimeisen kuukauden olen ollut enimmäksen kotona toipumassa jalkaleikkauksesta. Aika on mennyt yllättävän nopeasti, paljon nopeammin kuin mitä etukäteen kuvittelin ja pelkäsin. Asiat sujuvat niin hitaasti, että päivänsä saa kulumaan nopeasti, vaikka ei muuta tee kuin käy suihkussa, syö ja jumppaa jalkaa. Onnekseni minulla on myös ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat muistaneet käydä potilasta kurkkaamassa - ja aina juuri silloin, kun tuntuu että koti kyllästyttää.
Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.
Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.
Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.
Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.
Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.
Kuukausi, tai oikeastaan jo viisi viikkoa, on siis kulunut tiiviisti kotona. Tietysti olen muutaman kerran poistunut postinumeroalueelta, mutta kovin laajaan liikkumiseen ei ole ollut rahkeita. Nyt reilun viikon aikana olen taas laajentanut elinpiiriäni: olen käynyt ystävien kanssa kaupungilla syömässä ja ostoksilla, lapsen kanssa puistossa ja sen sellaista. Jokaisella reissulla olen huomannut sairastavani vakavanlaatuista mökkihlperösyndroomaa.
Ensinnäkin olen niin ihmeissäni ihmisten näkemisestä, että voisin istua tuntikausia kahvilassa tai vaikka Prisman käytävällä katselemassa ohikulkijoita. Tai no, jos rehellisiä ollaan, niin tuijottamassa. On niin ihanaa nähdä ihmisiä muutenkin, kuin television kautta! Vaatekaupassa olen kuin Liisa Ihmemaassa. Ai, muoti näyttää tältä nykyisin! Ai, täällä tosiaankin on talvivaatteet myynnissä! Viimeksi, kun kävin kaupassa, käytettiin muistaakseni balleriinoja ja korkeintaan kevyitä neuleita käsivarsien suojana. Ja nyt sitten pitäisi käyttää jo pipoa ja ostaa talvitakki. Outoa.
Sitten jos ja kun saan ostetuksi jotain, pitäisi osata maksaa. Yleensä tuijotan maksupäätettä kuin avaruusalusta. Miten päin kortti asetetaan laitteeseen? Mikä debit, mikä credit? Kumpi pitää valita? Mistä se valitaan? Mikä olikaan tunnusluku? Muistijäljen olemassaolon sentään huomaa siitä, että ymmärrän olla nolona, kun maksaminen ei tunnu sujuvan yhtä automaattisesti kuin aiemmin. Yhtä onnekas en ollut sillä kerralla, kun kassaneiti iski eteeni kuitin ja ojensi kynän. Hetken piti miettiä, mitä kuittiin kirjoitetaan. Oman nimeni sentään muistin.
Sama ilmiö koskee myös tätä blogia. Tekisi mieli kirjoittaa useammin, mutta mistä kirjoittaisin? Kun mitään ei tapahdu, ei ole oikein mitään sanottavaakaan. Jotenkin en jaksa analysoida Maajussille morsian -sarjassa esiintyviä ihmisiä, Miss Suomen kaltoinkohtelua tai Timo T.A. Mikkosen sairauskohtausta. Enkä kyllä usko, että tällä paneutumisella osaisin ottaa kantaa Euroopan talouskriisiinkään. Tai kyllä minulla vakuuksista on mielipide, mutta uskon, että kommenttini ammuttaisiin alas vauhdilla, jos siitä kirjoittaisin.
Tänään pohdin, kuinka kauan voin käyttää mökkihöperöitymissyndroomaa selityksenä henkiselle veltostumiselleni. Muistan joskus kiireen keskellä ajatelleeni, että kunpa voisi sanoutua irti arjen oravanpyörästä. Nyt kaipaan juuri sitä, tavallista arkea. Juuri nyt tuntuu siltä, että olisin pelkästään onnellinen, jos voisin nousta aamulla kuuden jälkeen ja valmistautua töihinlähtöön, hakea päivän urakan päätteeksi pojan hoidosta ja katsella illalla televisiota tietäen, että huomenna edessä on uusi, touhukas päivä. Jalan toipumisen myötä päiviin on tullut enemmän tyhjää. Kun arki sujuu nopeammin, aika hidastuu. Onneksi saan tehtyäkin enemmän kuin sairauslomani alussa. Voin siis täyttää päiviäni muullakin kuin sohvalla makaamisella. Ja onneksi on ystäviä. Heidän seurassaan aika kuluu ja tuntuu, että saan kuin saankin karistettua mökkihöperyyttä harteiltani.
tiistai 11. lokakuuta 2011
Ei nimi miestä pahenna
Tänään on poikani nimipäivä.
Päivä on ollut täynnä touhua, mutta illalla päivänsankari malttoi pysähtyä hetkeksi syliin. Esiin nousi kysymys siitä, miksi hän sai nimekseen juuri Otson. Tuomas olisi kuulemma ollut paljon parempi. Hetken mietinnän jälkeen poika myöntyi hiukan, kyllä Otsokin kelpaa. Mutta on kuulemma epäreilua, ettemme kysyneet hänen mielipidettään asiaa ollenkaan. En tässä vaiheessa kertonut, että täysi-ikäistyttyään hän voi päättää asiasta itse uudelleen, ellei Otso silloinkaan miellytä.
Pojan mentyä nukkumaan jäin miettimään hetkeä, jolloin poika sai nimensä. Tai lapsi oli vielä vatsassa, mutta valinta oli selvä. Olimme myös raskaana olevan ystäväni kanssa yhteisen työkaverimme luona kylässä. Pohdiskelimme ääneen nimiasioita. Taisin jopa sanoa, että haussa on selkeä, suomalainen nimi, jolla mielellään saisi olla joku merkitys, joka ei ole (ollut) oppilaani nimenä ja josta ei synny helposti väännöksiä. Nimessä ei myöskään saisi olla vierasperäisiä konsonantteja. Ystäväni siinä luetteli nimiä toisensa perään. Kun hän mainitsi Otson, tuntui kuin olisin saanut sähköiskun! Nimi yksinkertaisesti tuntui sopivalta. Kun kävelin muutaman sadan metrin kotimatkaa, minun oli pakko soittaa miehelleni ja kertoa sopivan nimen löytyneen. Asiahan ei tietenkään voinut odottaa matkaan kuluneita minuutteja, etenkin, kun nimenanto oli ajankohtainen jo noin puolen vuoden kuluttua.
Emme koskaan harkinneet vakavasti lapsellemme muuta nimeä. Otso sopi täydellisesti vantteralle pojalle, jolla on ruskeat nappisilmät ja kouratkin kuin kontiolla. Tosin poikaa kutsuttiin Ukoksi ennen ristiäisiä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että sekin olisi ollut oivallinen nimi. Mutta meidän Otsomme on niin otsomainen, että ei hänelle voi muuta nimeä edes kuvitella.
Sattuneesta syystä tunnen paljon lapsiperheitä. Minusta on aina kiinnostavaa kuulla tarinoita nimien takana. Kaikkien muiden nimien paitsi omani takaa tuntuu löytyvän joku tarina. Tai onhan sekin tavallaan tarina, että minua "vain alettiin kutsua" nimelläni. En edes tiedä, kuka oli se, joka nimeni keksi. Yhtä kaikki inhosin lapsena omaa nimeäni. Minusta se oli vanhanaikainen, sillä en tuntenut yhtään ikäistäni kaimaa. Vanhempia kaimoja kylläkin löytyi. Olisin halunnut olla Laura. Olin syvästi kateellinen siskoni esikoiselle, joka tuon mielestäni maailman kauneimman nimen sai. Muistan joskus ajatelleeni, että siskoni inhosi minua, kun ei ehdottanut Lauraa minun nimekseni, vaan säästi sen omalle lapselleen. Sittemmin olen ymmärtänyt siskoni motiiveja paremmin.
Nimen valinnassa käytetään erilaisia perusteita. Joku haluaa lapselleen mahdollisimman erikoisen nimen, jotta tulevasta koululuokasta ei löytyisi montaa kaimaa. (Tätä näkökulmaa pystyn hiukan ymmärtämään, sillä opettajan pedagogisissa opinnoissa meitä taisi olla peräti seitsemän samannimistä reilun kolmenkymmenen äidinkielenopettajaopiskelijan joukossa.) Toiselle taas kansainvälisyys on ehdoton kriteeri. Kolmas haluaa nimen suvusta, neljäs kiertää kaikki suvun nimet mahdollisimman kaukaa. Ja niin edelleen. Kriteereitä ja perusteita löytyy niin monta kuin on nimen antajaakin.
Minusta on suuri harmi, että Suomessa ei arvosteta enemmän omakantaisia nimiä. Ymmärrän kansainvälisyysnäkökulmaakin tavallaan, mutta miettiikö ranskalainen äiti poikaansa nimetessään, osaavatko kiinalaiset lausua Pierren r:n oikein? Tai tuleeko nigerialainen äiti ajatelleeksi, että hänen Muna-tyttärensä nimi kuulostaa suomalaisten korvissa hassulta? Vastaus molempiin on ilmiselvästi ei. Suomalaisiin vain on sisäänrakennettuna ihmeellinen miellyttämisentarve, mitä tulee muihin kansoihin. Miksi meille on niin tärkeää, että joku jenkkiläinen punaniska osaa vaivatta lukea ja lausua nimemme oikein? Opetelkoon! Minusta meidän pitäisi rohkeasti arvostaa omaa nimistöämme. Sisäsiittoiseksi ei tietenkään pidä ryhtyä, mutta "kansainvälisyys" on melko kehno argumentti brookemöttöselle, jonka vanhemmat eivät ole Tallinnaa kauempana eläissään käyneet. Tilanne on tietysti eri, jos toinen vanhemmista on ulkomaalaislähtöinen.
Internetissä törmää tämän tästä nimikeskusteluiden yhteydessä kommenttiin, jossa säälitään lasta, joka on saanut erikoisen nimen. Toiset lapset kuulemma kiusaavat, koska lapset ovat julmia. Tätä argumettia en purematta niele. Tilanne oli toinen 70 - 80 -lukujen vaihteessa, jolloin päiväkotiryhmästä tai koululuokasta löytyi viisi Jaria ja kolme Sannaa, mutta nykyisin nimien kirjo on paljon laajempi. Kaikeksi onneksi. Oman poikani kaveripiiri on nimistöltään varsin rikas. En suostu uskomaan, että tällaisessa ympäristössä kasvava lapsi tulisi arvottaneeksi toisia nimen mukaan. Lapsi kysyy toiselta, että mikä sun nimi on ja vastauksen saatuaan toteaa että aha, mennään leikkimään. Se, joka nimeä kauhistelee, on korkeintaan äiti tai isä, joka illalla ruokapöydässä lapsen päivästä kyseltyään nimen kuulee. Siitä lapsi oppii, että kaverin nimessä on jotakin outoa.
Päivä on ollut täynnä touhua, mutta illalla päivänsankari malttoi pysähtyä hetkeksi syliin. Esiin nousi kysymys siitä, miksi hän sai nimekseen juuri Otson. Tuomas olisi kuulemma ollut paljon parempi. Hetken mietinnän jälkeen poika myöntyi hiukan, kyllä Otsokin kelpaa. Mutta on kuulemma epäreilua, ettemme kysyneet hänen mielipidettään asiaa ollenkaan. En tässä vaiheessa kertonut, että täysi-ikäistyttyään hän voi päättää asiasta itse uudelleen, ellei Otso silloinkaan miellytä.
Pojan mentyä nukkumaan jäin miettimään hetkeä, jolloin poika sai nimensä. Tai lapsi oli vielä vatsassa, mutta valinta oli selvä. Olimme myös raskaana olevan ystäväni kanssa yhteisen työkaverimme luona kylässä. Pohdiskelimme ääneen nimiasioita. Taisin jopa sanoa, että haussa on selkeä, suomalainen nimi, jolla mielellään saisi olla joku merkitys, joka ei ole (ollut) oppilaani nimenä ja josta ei synny helposti väännöksiä. Nimessä ei myöskään saisi olla vierasperäisiä konsonantteja. Ystäväni siinä luetteli nimiä toisensa perään. Kun hän mainitsi Otson, tuntui kuin olisin saanut sähköiskun! Nimi yksinkertaisesti tuntui sopivalta. Kun kävelin muutaman sadan metrin kotimatkaa, minun oli pakko soittaa miehelleni ja kertoa sopivan nimen löytyneen. Asiahan ei tietenkään voinut odottaa matkaan kuluneita minuutteja, etenkin, kun nimenanto oli ajankohtainen jo noin puolen vuoden kuluttua.
Emme koskaan harkinneet vakavasti lapsellemme muuta nimeä. Otso sopi täydellisesti vantteralle pojalle, jolla on ruskeat nappisilmät ja kouratkin kuin kontiolla. Tosin poikaa kutsuttiin Ukoksi ennen ristiäisiä. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että sekin olisi ollut oivallinen nimi. Mutta meidän Otsomme on niin otsomainen, että ei hänelle voi muuta nimeä edes kuvitella.
Sattuneesta syystä tunnen paljon lapsiperheitä. Minusta on aina kiinnostavaa kuulla tarinoita nimien takana. Kaikkien muiden nimien paitsi omani takaa tuntuu löytyvän joku tarina. Tai onhan sekin tavallaan tarina, että minua "vain alettiin kutsua" nimelläni. En edes tiedä, kuka oli se, joka nimeni keksi. Yhtä kaikki inhosin lapsena omaa nimeäni. Minusta se oli vanhanaikainen, sillä en tuntenut yhtään ikäistäni kaimaa. Vanhempia kaimoja kylläkin löytyi. Olisin halunnut olla Laura. Olin syvästi kateellinen siskoni esikoiselle, joka tuon mielestäni maailman kauneimman nimen sai. Muistan joskus ajatelleeni, että siskoni inhosi minua, kun ei ehdottanut Lauraa minun nimekseni, vaan säästi sen omalle lapselleen. Sittemmin olen ymmärtänyt siskoni motiiveja paremmin.
Nimen valinnassa käytetään erilaisia perusteita. Joku haluaa lapselleen mahdollisimman erikoisen nimen, jotta tulevasta koululuokasta ei löytyisi montaa kaimaa. (Tätä näkökulmaa pystyn hiukan ymmärtämään, sillä opettajan pedagogisissa opinnoissa meitä taisi olla peräti seitsemän samannimistä reilun kolmenkymmenen äidinkielenopettajaopiskelijan joukossa.) Toiselle taas kansainvälisyys on ehdoton kriteeri. Kolmas haluaa nimen suvusta, neljäs kiertää kaikki suvun nimet mahdollisimman kaukaa. Ja niin edelleen. Kriteereitä ja perusteita löytyy niin monta kuin on nimen antajaakin.
Minusta on suuri harmi, että Suomessa ei arvosteta enemmän omakantaisia nimiä. Ymmärrän kansainvälisyysnäkökulmaakin tavallaan, mutta miettiikö ranskalainen äiti poikaansa nimetessään, osaavatko kiinalaiset lausua Pierren r:n oikein? Tai tuleeko nigerialainen äiti ajatelleeksi, että hänen Muna-tyttärensä nimi kuulostaa suomalaisten korvissa hassulta? Vastaus molempiin on ilmiselvästi ei. Suomalaisiin vain on sisäänrakennettuna ihmeellinen miellyttämisentarve, mitä tulee muihin kansoihin. Miksi meille on niin tärkeää, että joku jenkkiläinen punaniska osaa vaivatta lukea ja lausua nimemme oikein? Opetelkoon! Minusta meidän pitäisi rohkeasti arvostaa omaa nimistöämme. Sisäsiittoiseksi ei tietenkään pidä ryhtyä, mutta "kansainvälisyys" on melko kehno argumentti brookemöttöselle, jonka vanhemmat eivät ole Tallinnaa kauempana eläissään käyneet. Tilanne on tietysti eri, jos toinen vanhemmista on ulkomaalaislähtöinen.
Internetissä törmää tämän tästä nimikeskusteluiden yhteydessä kommenttiin, jossa säälitään lasta, joka on saanut erikoisen nimen. Toiset lapset kuulemma kiusaavat, koska lapset ovat julmia. Tätä argumettia en purematta niele. Tilanne oli toinen 70 - 80 -lukujen vaihteessa, jolloin päiväkotiryhmästä tai koululuokasta löytyi viisi Jaria ja kolme Sannaa, mutta nykyisin nimien kirjo on paljon laajempi. Kaikeksi onneksi. Oman poikani kaveripiiri on nimistöltään varsin rikas. En suostu uskomaan, että tällaisessa ympäristössä kasvava lapsi tulisi arvottaneeksi toisia nimen mukaan. Lapsi kysyy toiselta, että mikä sun nimi on ja vastauksen saatuaan toteaa että aha, mennään leikkimään. Se, joka nimeä kauhistelee, on korkeintaan äiti tai isä, joka illalla ruokapöydässä lapsen päivästä kyseltyään nimen kuulee. Siitä lapsi oppii, että kaverin nimessä on jotakin outoa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Toisenlainen lahja
Viime viikolla postiluukusta kolahti varma joulun lähestymisen merkki: ensimmäinen lelukuvasto. Oli viisivuotiaasta kuulemma vähän tyhmä lehti, kun oli niin paljon tyttöjen ja vauvojen leluja ja liian vähän taisteluaiheisia isojen poikien juttuja. Minusta niitä oli kyllä aivan riittävästi - edessä on vielä pitkä syksy aikaa torjua kaikenlaisia ase- ja avaruussota-alusaiheisia lahjatoiveita.
Meillä oli ajatuksena, että lapsellemme ei hankita aseita leluiksi. Emme nähneet niitä tarpeellisiksi lapsen kehityksen kannalta vaan tietynlaisen macho- ja väkivaltakulttuurin edustajina, vaikka Jari Sinkkonen muuta väittääkin. Ja melkein kaikessa sentään olen hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta sitten tulivat kepit. En ollut koskaan huomannut, kuinka paljon maassa on erilaisia pyssyjä muistuttavia keppejä. Niitä löytyy kaikkialta! Jouduin toteamaan Sinkkosen olevan oikeassa - lapsi tekee aseen vaikka leipäpalasta, jos niikseen tulee. Sitten lapsi sai lahjaksi poliisisetin pyssyineen ja käsirautoineen. Se siitä periaatteesta sitten. Se tosin on kunniakseni (?) sanottava, että itse en ole edelleenkään lapselle yhtään asetta ostanut - kepit kelvatkoon. Vai lasketaanko miekat aseiksi? Entä vesipyssy? Lasketaanpa tietenkin. Hmph.
Aseita tai ei, lahjatoivelistaan on jo ensimmäiset ajatukset kirjattu. Joulu on siis tulossa. On aika alkaa oikeasti pohtia, mitä haluaisin läheisilleni tänä jouluna antaa.
Joka vuosi päätän antaa vain kauniita tai maistuvia, itse tehtyjä lahjoja. No, ehkä muutaman itsetehdyn lahjan olen vuosien varrella onnistunut saamaan aikaiseksi. Yleensä kuitenkin säntäilen pahimmassa jouluruuhkassa hankkimassa tylsästi kynttilöitä, makukahveja, kirjoja - kenties innostun jollekin hankkimaan jonkun korun tai levyn.
Toisinaan mietin myös kaikkien joululahjarahojen sijoittamista hyväntekeväisyyteen. Muutaman toisenlaisen lahjan olen antanutkin, mutta kovin radikaaliksi en ole näissä(kään) asioissa uskaltanut ryhtyä. Idea on kuitenkin kannatettava, suosittelen tutustumaan. Ehkäpä itsekin olen jatkossa aktiivisempi tässä asiassa.
http://www.toisenlainenlahja.fi/fi/
Tänä vuonna toivottavasti muistan säntäilykauden lähestyessä tämän periaatepäätöksen edellisvuosia paremmin: pyrin antamaan kestäviä lahjoja, kulutushyödykkeitä ja elämyksiä. Varsinkin lasten lahjojen kohdalla tämä päätös tahtoo unohtua kun tietää, että viisivuotias ei ymmärrä arvostaa joulupaketista esiin kuoriutuvaa tiedotetta kehitysmaihin lahjoitetuista koulutarvikkeista, rokotteista tai vaikkapa lehmästä sen enempää teatterilahjakorttiakaan, vaikka teatterissa käymisestä sinänsä nauttiikin. Pehmeät paketitkaan eivät taida olla kovin kovassa kurssissa - ihan niin kuin osaisin juuri mitään edes tehdä.
Jään siis tasapainottelemaan eettisten periaatteiden, helppouden ja saajien toiveiden välimaastoon ja toivon löytäväni kompromissin, johon kaikki ovat tyytyväisiä. Onneksi jouluun on vielä aikaa.
Meillä oli ajatuksena, että lapsellemme ei hankita aseita leluiksi. Emme nähneet niitä tarpeellisiksi lapsen kehityksen kannalta vaan tietynlaisen macho- ja väkivaltakulttuurin edustajina, vaikka Jari Sinkkonen muuta väittääkin. Ja melkein kaikessa sentään olen hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta sitten tulivat kepit. En ollut koskaan huomannut, kuinka paljon maassa on erilaisia pyssyjä muistuttavia keppejä. Niitä löytyy kaikkialta! Jouduin toteamaan Sinkkosen olevan oikeassa - lapsi tekee aseen vaikka leipäpalasta, jos niikseen tulee. Sitten lapsi sai lahjaksi poliisisetin pyssyineen ja käsirautoineen. Se siitä periaatteesta sitten. Se tosin on kunniakseni (?) sanottava, että itse en ole edelleenkään lapselle yhtään asetta ostanut - kepit kelvatkoon. Vai lasketaanko miekat aseiksi? Entä vesipyssy? Lasketaanpa tietenkin. Hmph.
Aseita tai ei, lahjatoivelistaan on jo ensimmäiset ajatukset kirjattu. Joulu on siis tulossa. On aika alkaa oikeasti pohtia, mitä haluaisin läheisilleni tänä jouluna antaa.
Joka vuosi päätän antaa vain kauniita tai maistuvia, itse tehtyjä lahjoja. No, ehkä muutaman itsetehdyn lahjan olen vuosien varrella onnistunut saamaan aikaiseksi. Yleensä kuitenkin säntäilen pahimmassa jouluruuhkassa hankkimassa tylsästi kynttilöitä, makukahveja, kirjoja - kenties innostun jollekin hankkimaan jonkun korun tai levyn.
Toisinaan mietin myös kaikkien joululahjarahojen sijoittamista hyväntekeväisyyteen. Muutaman toisenlaisen lahjan olen antanutkin, mutta kovin radikaaliksi en ole näissä(kään) asioissa uskaltanut ryhtyä. Idea on kuitenkin kannatettava, suosittelen tutustumaan. Ehkäpä itsekin olen jatkossa aktiivisempi tässä asiassa.
Tänä vuonna toivottavasti muistan säntäilykauden lähestyessä tämän periaatepäätöksen edellisvuosia paremmin: pyrin antamaan kestäviä lahjoja, kulutushyödykkeitä ja elämyksiä. Varsinkin lasten lahjojen kohdalla tämä päätös tahtoo unohtua kun tietää, että viisivuotias ei ymmärrä arvostaa joulupaketista esiin kuoriutuvaa tiedotetta kehitysmaihin lahjoitetuista koulutarvikkeista, rokotteista tai vaikkapa lehmästä sen enempää teatterilahjakorttiakaan, vaikka teatterissa käymisestä sinänsä nauttiikin. Pehmeät paketitkaan eivät taida olla kovin kovassa kurssissa - ihan niin kuin osaisin juuri mitään edes tehdä.
Jään siis tasapainottelemaan eettisten periaatteiden, helppouden ja saajien toiveiden välimaastoon ja toivon löytäväni kompromissin, johon kaikki ovat tyytyväisiä. Onneksi jouluun on vielä aikaa.
perjantai 7. lokakuuta 2011
Elämän pieni happy hour
Onni on nopeasti ohi vilahtava tunne, hetki, häivähdys rinnassa, ei pysyvä olotila. Elämä tarjoilee onnea kiusallisen pieninä annoksina, eivätkä tarjoiluajatkaan ole säännölliset. Pitäisi koko ajan olla valppaana, jotta onni ei mene ohi. Pitäisi rakastaa elämää, itseään ja lähimmäisiään täysillä joka ikinen hetki. Silti onni asuu nimenomaan epätäydellisissä hetkissä, rikkinäisissä ihmisissä ja kömpelöissä kohtaamisissa. Elämässä, inhimillisyydessä.
Kaikesta tästä kerroo Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti (Otava 2011).
http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2011/fi_FI/onnen_tunti/
Romaanin päähenkilö Tuula on sisältä rikkinäinen. Lapsena hän on jäänyt lapsena vaille huomiota ja huolenpitoa, ollut alkoholisoituneelle ja ylisuuren egon kasvattaneelle äidilleen korkeintaan näyttelyesine ja minän jatke. Kaikesta huolimatta Tuula on miehensä Harrin avustuksella onnistunut sisiliskon lailla kasaamaan itsestään turvallisen aikuisen pojalleen Roopelle. Mutta kun perheeseen saapuvat sijaislapset Venni ja Luke, Tuulan on pakko kohdata menneisyytensä uudelleen. Hän näkee etenkin Vennissä itsensä ja traumansa ja lasten äidissä Ninnassa oman äitinsä. Vanhat haavat aukeavat uudelleen, ja Tuulan on tehtävä radikaaleja ratkaisuja selvittääkseen asiat itsensä kanssa. Vain siten hän voi auttaa Venniä ja jaksaa sijaisvanhemman roolissa.
Härkösen romaani kulkee aiemmasta tuotannosta tutulla poljennolla. Minä-kertoja kuulostaa kirjailijalta itseltään, kieli on rikasta, ja tarina kulkee. Maailma, joka lukijan eteen avautuu, on uskottava ja realistinen mutta silti tarkkanäköinen. Silti tarina on jotenkin yllätyksetön. On hyvä, että kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni, mutta monotoniseksi se ei saa muuttua. Onnen tunnissa ollaan siinä rajalla.
Romaanin fokus on toki Tuulassa, tarina kulkee hänen tuntemustensa kautta. Silti kaipaisin tarinaan enemmän Venniä, Lukea, Ninnaa, Alia, Harria. Jopa Tuulan äitiä Lilaa. Nyt Tuula näyttäytyy heikkoudessaankin liian siloisena. Häneen on vaikeaa samastua. Tuulan ongelma ja kehitystehtävä ovat liian ilmiselviä, asia olisi tullut selväksi paljon vähemmälläkin alleviivaamisella. On sääli, että Luken, Vennin ja Ninnan koskettavat kohtalot joutuvat statistin rooliin Tuulan ylettömän itseäälissä piehtaroimisen takia.
Onnen tunnin myötä käy selväksi, että täydellisiä vanhempia tai perheitä ei ole olemassakaan. Eikä täydellistä rakkautta. Onneksi niitä ei edes tarvita, vaan vajavainenkin rakkaus riittää onnen tuntiin, ainakin aina silloin tällöin.
Kaikesta tästä kerroo Anna-Leena Härkösen uusin romaani Onnen tunti (Otava 2011).
http://www.otava.fi/kirjat/kotimainen/2011/fi_FI/onnen_tunti/
Romaanin päähenkilö Tuula on sisältä rikkinäinen. Lapsena hän on jäänyt lapsena vaille huomiota ja huolenpitoa, ollut alkoholisoituneelle ja ylisuuren egon kasvattaneelle äidilleen korkeintaan näyttelyesine ja minän jatke. Kaikesta huolimatta Tuula on miehensä Harrin avustuksella onnistunut sisiliskon lailla kasaamaan itsestään turvallisen aikuisen pojalleen Roopelle. Mutta kun perheeseen saapuvat sijaislapset Venni ja Luke, Tuulan on pakko kohdata menneisyytensä uudelleen. Hän näkee etenkin Vennissä itsensä ja traumansa ja lasten äidissä Ninnassa oman äitinsä. Vanhat haavat aukeavat uudelleen, ja Tuulan on tehtävä radikaaleja ratkaisuja selvittääkseen asiat itsensä kanssa. Vain siten hän voi auttaa Venniä ja jaksaa sijaisvanhemman roolissa.
Härkösen romaani kulkee aiemmasta tuotannosta tutulla poljennolla. Minä-kertoja kuulostaa kirjailijalta itseltään, kieli on rikasta, ja tarina kulkee. Maailma, joka lukijan eteen avautuu, on uskottava ja realistinen mutta silti tarkkanäköinen. Silti tarina on jotenkin yllätyksetön. On hyvä, että kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni, mutta monotoniseksi se ei saa muuttua. Onnen tunnissa ollaan siinä rajalla.
Romaanin fokus on toki Tuulassa, tarina kulkee hänen tuntemustensa kautta. Silti kaipaisin tarinaan enemmän Venniä, Lukea, Ninnaa, Alia, Harria. Jopa Tuulan äitiä Lilaa. Nyt Tuula näyttäytyy heikkoudessaankin liian siloisena. Häneen on vaikeaa samastua. Tuulan ongelma ja kehitystehtävä ovat liian ilmiselviä, asia olisi tullut selväksi paljon vähemmälläkin alleviivaamisella. On sääli, että Luken, Vennin ja Ninnan koskettavat kohtalot joutuvat statistin rooliin Tuulan ylettömän itseäälissä piehtaroimisen takia.
Onnen tunnin myötä käy selväksi, että täydellisiä vanhempia tai perheitä ei ole olemassakaan. Eikä täydellistä rakkautta. Onneksi niitä ei edes tarvita, vaan vajavainenkin rakkaus riittää onnen tuntiin, ainakin aina silloin tällöin.
torstai 6. lokakuuta 2011
Opettaja, ihminen
Tänään keskiviikkona on vietetty Opettajien päivää. Hienoa, että meille opettajille on oma päivä! Ilmeisesti koulutukseemme nähden alipalkattua ja ylityöllistettyä ammattiamme vielä arvostetaan, vaikka oppilaiden ja vanhempien kommenteista ja tekemisistä sitä ei aina voikaan päätellä. Toivottavasti myös lääkäreille, poliiseille, palomiehille, leipureille ja talonrakentajille on oma päivänsä - ja kaikille muillekin tärkeille ammateille.
Opettajien päivä sai minut pohtimaan paitsi opettajuutta yleensä, ennen kaikkea sitä, mitä on olla opettaja silloin, kun ei opeta tai ole koululla. On ollut mielenkiintoista ja kieltämättä ahdistavaakin vuosien saatossa huomata, että vielä 2000-luvullakaan opettajan ammattia ei pidetä ammattia ammattien joukossa, vaan jonakin ihmeellisenä kutsumuksena, joka lävistää opettajan koko persoonan, luonteen ja tavan olla.
Toisinaan tuntuu kuin opettaja ei olisi lainkaan ihminen, jolla on tunteita, harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä, sydänsuruja, terveysongelmia, huippuhetkiä, kiire, vapaa-aikaa, perhe ja ajatuksia. On vain työ, opettajuus. Opettaja on opettaja ja kansankynttilä sataprosenttisesti, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, ympäri vuoden. Tai ainakin hänen kuuluisi olla.
Opettajiin kohdistuu käsittämättömiä ennakkoluuloja ja vaatimuksia. Minulle on sanottu, etten voi sanoa jotakin tai toimia jollakin tavalla tai olla jotakin mieltä siksi, että olen kertonut olevani opettaja. Jos näytän tunteeni tai puhun tietyistä aiheista, nolaan koko ammattikuntani. Minusta pitää tehdä valitus kuntani sivistystoimenjohtajalle, koska nainen, joka ei ole voinut imettää tai kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia, on kertonut tulleensa pahoinpidellyksi aiemmassa ihmissuhteessaan tai loukannut jalkansa, on ehsottoman epäkelpo harjoittamaan ammattiaan, johon on saanut koulutuksen. En usko, että myyjä, kirjastonhoitaja tai maalari saavat samanlaista kohtelua vain siksi, että sattuvat työskentelemään myyjänä, kirjastonhoitajana tai maalarina.
En myöskään usko, että myyjän, kirjastonhoitajan tai maalarin täytyy käydä ostamassa viinipullonsa naapurikunnasta niin kuin joidenkin pienellä paikkakunnalla työskentelevien opettajien täytyy. Lasillinen viiniä ruoan kanssa paisuu kylän juoruporukassa nopeasti änkyräkänniksi, mikä tekee opettajasta ehdottoman ammattitaidottoman. Puhumattakaan opettajasta, joka on uskaltanut tunnustaa käyneensä yökerhossa tai rokkibändin keikalla. Hänet täytyy pitää lapsista erossa!
Oma lukunsa ovat tietenkin ne vanhemmat, jotka kyseenalaistavat opettajan ammattitaidon vailla minkäänlaisia perusteita. Nämä vanhemmat kuvittelevat oman vuosikymmenien takaisen kouluaikansa perusteella tietävänsä, että opettaja vaatii liikaa, kun murrosikäistä nellaniiloa ei huvita tehdä äidinkielen esitelmää tai lukea biologian kokeisiin ja tuloksena on vitonen. Vanhemmat myös tietävät, että lasta syytetään kiusaamisesta aivan aiheettomasti, vaikka opettaja on nähnyt nellaniilon vetämässä kaveria letistä. Kyse on siitä, että opettaja on ottanut kullanmurun silmätikuksi. Lapsessa ei voi olla mitään vikaa. Jotkut vanhemmat tosiaan tuntuvat uskovan kritiikittömästi siihen, mitä lapset heille kertovat. On hyvä tilaisuus liittoutua. Vika on opettajassa, koulu on paska paikka. Ehkä se on ainoa keino säilyttää yhteys lapseen. Tai sitten vanhemmat haluavat miellyttää lastaan keinolla millä hyvänsä. Joka tapauksessa opettaja on se, joka saa tehdä hartiavoimin töitä selvittääkseen asian vanhemmille, oppilaalle ja kenties esimiehelleenkin. Tästä työstä harvoin saa kiitosta. Onneksi nämä keskustelut sentään liittyvät siihen, mistä opettaja palkkansa ansaitsee.
Itse en ole suostunut enkä tule suostumaan siihen nutturapäisten, neuleeseen ja Kalevala-koruihin sonnustautuvaan laupiaiden opettajien muottiin, jota ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin, ehkei koskaan, mutta joka kansan syvien rivien ennakkoluuloissa yhä elää. En tunne yhtään opettajaa, joka sopisi stereotyyppiseen opettajakarikatyyriin. Opettajat ovat joukko värikkäitä ja ihania persoonia, jota yhdistää intohimo tehdä töitä lasten ja nuorten parissa, kasvattaa ja opettaa, kehittää ja kehittyä.
Yksikään tuntemani opettaja ei ole täydellinen. Yksi on äkkipikainen, toinen huolimaton, kolmas liiankin tunnollinen. Neljännellä on hiljainen ääni ja viides huutaa liiankin lujaa. Kuudennella on luovuutta niin, ettei se mahdu mihinkään muottiin. Joka ikisellä tuntemallani opettajalla on muutakin elämää kuin työ. Itse asiassa en tunne yhtään sellaista opettajaa, joka olisi antautunut työlleen niin intohimoisesti kuin kuvitellaan. Opettaja toki tekee työtään sydämellään ja sielullaan, mutta jos koko elämä täyttyisi pelkästä opettajuudesta, opettaja on nopeasti imetty kuiviin. Opettamiseen tarvitaan perspektiiviä, uusia näkökulmia, inspiraatiota. Ilman työn ulkopuolista elämää ja vapautta olla oma itsensä niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin opettajan ei ole mahdollista inspiroitua, luoda uutta.
Ehkä kukaan ei oikeasti edes kuvittele opettajista mitään edellä kirjoittamaani. Voi olla, että karikatyyri elää ilman, että siihen oikeasti uskotaan. Toivottavasti jokainen opettaja saisi olla sellainen kuin on, ja sellaisena turvallinen aikuisen malli niille, joita opettaa.
Opettajien päivä sai minut pohtimaan paitsi opettajuutta yleensä, ennen kaikkea sitä, mitä on olla opettaja silloin, kun ei opeta tai ole koululla. On ollut mielenkiintoista ja kieltämättä ahdistavaakin vuosien saatossa huomata, että vielä 2000-luvullakaan opettajan ammattia ei pidetä ammattia ammattien joukossa, vaan jonakin ihmeellisenä kutsumuksena, joka lävistää opettajan koko persoonan, luonteen ja tavan olla.
Toisinaan tuntuu kuin opettaja ei olisi lainkaan ihminen, jolla on tunteita, harrastuksia, kiinnostuksenkohteita, ystäviä, sydänsuruja, terveysongelmia, huippuhetkiä, kiire, vapaa-aikaa, perhe ja ajatuksia. On vain työ, opettajuus. Opettaja on opettaja ja kansankynttilä sataprosenttisesti, 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa, ympäri vuoden. Tai ainakin hänen kuuluisi olla.
Opettajiin kohdistuu käsittämättömiä ennakkoluuloja ja vaatimuksia. Minulle on sanottu, etten voi sanoa jotakin tai toimia jollakin tavalla tai olla jotakin mieltä siksi, että olen kertonut olevani opettaja. Jos näytän tunteeni tai puhun tietyistä aiheista, nolaan koko ammattikuntani. Minusta pitää tehdä valitus kuntani sivistystoimenjohtajalle, koska nainen, joka ei ole voinut imettää tai kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia, on kertonut tulleensa pahoinpidellyksi aiemmassa ihmissuhteessaan tai loukannut jalkansa, on ehsottoman epäkelpo harjoittamaan ammattiaan, johon on saanut koulutuksen. En usko, että myyjä, kirjastonhoitaja tai maalari saavat samanlaista kohtelua vain siksi, että sattuvat työskentelemään myyjänä, kirjastonhoitajana tai maalarina.
En myöskään usko, että myyjän, kirjastonhoitajan tai maalarin täytyy käydä ostamassa viinipullonsa naapurikunnasta niin kuin joidenkin pienellä paikkakunnalla työskentelevien opettajien täytyy. Lasillinen viiniä ruoan kanssa paisuu kylän juoruporukassa nopeasti änkyräkänniksi, mikä tekee opettajasta ehdottoman ammattitaidottoman. Puhumattakaan opettajasta, joka on uskaltanut tunnustaa käyneensä yökerhossa tai rokkibändin keikalla. Hänet täytyy pitää lapsista erossa!
Oma lukunsa ovat tietenkin ne vanhemmat, jotka kyseenalaistavat opettajan ammattitaidon vailla minkäänlaisia perusteita. Nämä vanhemmat kuvittelevat oman vuosikymmenien takaisen kouluaikansa perusteella tietävänsä, että opettaja vaatii liikaa, kun murrosikäistä nellaniiloa ei huvita tehdä äidinkielen esitelmää tai lukea biologian kokeisiin ja tuloksena on vitonen. Vanhemmat myös tietävät, että lasta syytetään kiusaamisesta aivan aiheettomasti, vaikka opettaja on nähnyt nellaniilon vetämässä kaveria letistä. Kyse on siitä, että opettaja on ottanut kullanmurun silmätikuksi. Lapsessa ei voi olla mitään vikaa. Jotkut vanhemmat tosiaan tuntuvat uskovan kritiikittömästi siihen, mitä lapset heille kertovat. On hyvä tilaisuus liittoutua. Vika on opettajassa, koulu on paska paikka. Ehkä se on ainoa keino säilyttää yhteys lapseen. Tai sitten vanhemmat haluavat miellyttää lastaan keinolla millä hyvänsä. Joka tapauksessa opettaja on se, joka saa tehdä hartiavoimin töitä selvittääkseen asian vanhemmille, oppilaalle ja kenties esimiehelleenkin. Tästä työstä harvoin saa kiitosta. Onneksi nämä keskustelut sentään liittyvät siihen, mistä opettaja palkkansa ansaitsee.
Itse en ole suostunut enkä tule suostumaan siihen nutturapäisten, neuleeseen ja Kalevala-koruihin sonnustautuvaan laupiaiden opettajien muottiin, jota ei ole ollut olemassa enää vuosikymmeniin, ehkei koskaan, mutta joka kansan syvien rivien ennakkoluuloissa yhä elää. En tunne yhtään opettajaa, joka sopisi stereotyyppiseen opettajakarikatyyriin. Opettajat ovat joukko värikkäitä ja ihania persoonia, jota yhdistää intohimo tehdä töitä lasten ja nuorten parissa, kasvattaa ja opettaa, kehittää ja kehittyä.
Yksikään tuntemani opettaja ei ole täydellinen. Yksi on äkkipikainen, toinen huolimaton, kolmas liiankin tunnollinen. Neljännellä on hiljainen ääni ja viides huutaa liiankin lujaa. Kuudennella on luovuutta niin, ettei se mahdu mihinkään muottiin. Joka ikisellä tuntemallani opettajalla on muutakin elämää kuin työ. Itse asiassa en tunne yhtään sellaista opettajaa, joka olisi antautunut työlleen niin intohimoisesti kuin kuvitellaan. Opettaja toki tekee työtään sydämellään ja sielullaan, mutta jos koko elämä täyttyisi pelkästä opettajuudesta, opettaja on nopeasti imetty kuiviin. Opettamiseen tarvitaan perspektiiviä, uusia näkökulmia, inspiraatiota. Ilman työn ulkopuolista elämää ja vapautta olla oma itsensä niin töissä kuin niiden ulkopuolellakin opettajan ei ole mahdollista inspiroitua, luoda uutta.
Ehkä kukaan ei oikeasti edes kuvittele opettajista mitään edellä kirjoittamaani. Voi olla, että karikatyyri elää ilman, että siihen oikeasti uskotaan. Toivottavasti jokainen opettaja saisi olla sellainen kuin on, ja sellaisena turvallinen aikuisen malli niille, joita opettaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)