Liikuttaa

Tapasin tässä jokin aika sitten ihmisen. Nimenomaan ihmisen, ei ammattinsa edustajaa. Siinä roolissa olemme tavanneet aiemminkin. Nyt rooli oli poissa, molemmin puolin. Olimme ihmisiä. Meillä oli tilaisuus jutella niitä näitä. Ei ollut kiirettä, vaikka aika kesken loppuikin. Puhuttavaa riitti. 

Jäi tunne, että tapaamisesta muodostui kohtaaminen aivan itsestään. Ajatus liikuttaa minua vielä näin jälkikäteenkin. Kohtaamiset eivät toden totta ole itsestäänselvyyksiä. 

Moni ei anna itsestään muuta kuin liukkaan, muka-hauskan teflonpinnan. Vaatii rohkeutta luottaa toiseen ihmiseen niin paljon, että avaa itseään. Kyse on intuitiosta, samalla aaltopituudella olemisesta, kemiasta. Siitä, kun katsoo toista silmiin ja tuntee olonsa turvalliseksi. 

Sellainen liikuttaa.