Lapsuusmuisto

Lapsuusmuisto. Tai oikeastaan muistamattomuus. 

On hirveää huomata, että minulla ei ole oikeastaan montaakaan äitiini liittyvää lapsuusmuistoa. Siis sellaista konkreettista, jossa äiti olisi tehnyt minun kanssani jotakin. Ottanut vaikka syliin.

Muistan kyllä, että kun olin pieni, äidillä oli aina pää kipeä. Piti olla hiljaa, ei saanut vaivata. Äiti oli paljon sairaalassa etenkin aivokasvaimen leikkaamisen aikoihin. Kai muutenkin. Silloin, kun äiti oli työkunnossa, meillä oli hoitolapsia. Perhepäivähoitajana äiti varoi viimeiseen asti antamasta omalleen ylimääräistä huomiota tai oikeuksia. 

Ehkä näistä johtuen äiti on pyyhkiytynyt muististani lähes tyystin. Kävimme isän kanssa Helsingissä katsomassa äitiä, kun äiti oli sairaalassa. En vain muista äitiä. Muuten kyllä muistan reissun tarkkaan.

Minulla oli koko lapsuuteni ajan vaje äidin huomiosta ja läheisyydestä. Voin kuvitella, että tämä tuntuu sisaruksistani absurdilta, sillä voin kuvitella, että heidän näkökulmastaan iltatähti on saanut liikaakin huomiota, ainakin enemmän kuin he, yhdessä kasvaneet. Mutta minä omin oikeuden tunteisiini ja kokemuksiini. Sisarukseni eivät ole minä.

Isä antoi minulle sen, mikä minussa on ehjää. Minä olin isän prinsessa. Isä touhusi kanssani paljon. Ei ehkä varsinaisesti leikkinyt, mutta piti sylissä ja antoi huomiota äidinkin edestä. Luki minulle, istutti minuun rakkauden kieleen ja kirjallisuuteen, otti mukaan kaikenlaisiin töihin, opetti puutarhanhoitoon ja ulkoiluun. Isän peruja lienee myös rakkauteni juhliin. Kun äiti oli kursseilla, me isän kanssa pidimme kekkereitä. Tuskin tarjottavat olivat kovin ihmeellisiä, mutta ei se tärkeää ollutkaan, vaan yhdessäolo. Laatuaika.

Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelee, minun maailmani romahti, kun isäni kuoli. Suhde äitiin oli vajavainen, eikä äiti surussaan jaksanut panostaa 7-vuotiaaseensa. Olimme vieraita toisillemme.

Koko elämäni ajan minua on seurannut varjona ajatus siitä, että minun pitäisi olla toisenlainen. Vähemmän kuuluva, vähemmän näkyvä, vähemmän oleva. Ei saa vaivata, ei saa häiritä. Pitää miellyttää. Tunteen juuret lienevät lapsuudenkokemuksissa.

On itsestäänselvää, että lapsi tarvitsee huomiota. Nyt ymmärrän, että olen hakenut äidin huomiota varsin kyseenalaisilla keinoilla niin pienenä kuin vanhempanakin. Paha oloni on saanut selityksen. Ehkä opin antamaan itselleni anteeksi - ja annan itselleni luvan olla oma itseni.