Tomu

 Sain toimitettavakseni kirjan, joka käsittelee muistisairaiden hoitoa ja kuntoutusta. Käsikirjoitus sai minut pohtimaan sitä, millainen onkaan muistisairaan maailma - ja sitä, millaista olisi elää muistisairaan rinnalla ja seurata, kun toinen lipuu vähä vähältä ulottumattomiin. Vain kuori, tomu, jää.

Nykyaika on merkillinen. Ruumista, palvotaan, henkeä ei niinkään. Pitää olla kaunis, pitää olla hoikka. Pitää laittautua, harrastaa liikuntaa, kiinteyttää ja vatkata, miellyttää (vastakkaisen sukupuolen) silmää, olla kunnossa ja säteillä. 

Sen sijaan sillä ei tunnu olevan väliä, mitä päässä liikkuu vai liikkuuko mitään. Ajetaan omaa etua, tuhlataan luonnonvaroja, kerätään materiaa, ei piitata muiden hyvinvoinnista, ei seurata maailman menoa, ollaan ennakkoluuloisia ja nurkkakuntaisia. Vain minulla on väliä.

Kun lukee, mitä asioita muistisairaat muistavat silloinkin, kun esimerkiksi puhe ei enää suju, merkitykselliseksi eivät todellakaan nouse prameat puitteet tai piukka peppu. Ei edes se, kysyttiinkö sitä keski-iän kynnyksellä vielä papereita alkoholiostoksilla.

Tärkeimmäksi koetaan perheen, ystävien ja muiden läheisten kanssa vietetty aika, yhteiset hetket. Ne muistetaan - ja sittenkin, kun ei enää muisteta, ne tunnetaan.

Tietysti ruumiinkin hyvinvoinnista täytyy huolehtia, onhan sillä suora yhteys mielen hyvinvointiin. Mutta muistisairauksiin perehtyminen kyllä panee ajattelemaan, onko ulkonäön palvonnassa mitään järkeä. Jos tyytyisikin keskinkertaiseen ja antaisi aikaa läheisilleen? Yksinäisen salilla puurtamisen sijaan soittaisi ystävälle, tai poikkeaisi kahville. Rasittaisi aivojaan esimerkiksi opiskelemalla tai osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun tai toimintaan.