Sellaisena kuin olet

Ja taas mennään! Ei voi kuin ihmetellä, miten HS:n tiedetoimittaja Jani Kaaro osuu napakymppiin kerta toisensa jälkeen. Tällä kertaa kolumnillaan Antakaa lasten olla kurittomia.

Kolumnissa ei puhuta kurittomuuden tai vapaan kasvatuksen puolesta, vaikka nimen perusteella voisi niin kuvitella. Kaaro puhuu lapsen hyväksymisestä sellaisena kuin hän on. Joskus kurittomana ja huonotapaisena, ärsyttävänä ja raivostuttavana.

Itse olen pitänyt lapsen kasvattamisessa johtotähtenäni ajatusta siitä, että vaikka en aina hyväksy lapsen kaikkia tekoja, rakastan häntä ehdoitta. Hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on, puutteineen kaikkineen. Asetan hänelle rajat, vaadin tietynlaista käytöstä ja joskus - tarpeen niin vaatiessa - rankaisenkin, mutta koskaan hänen ei tarvitse pelätä, että hylkäisin hänet.

Yllättävän paljon sitä näkee ja kuulee, mistä Kaaro kolumnissaan puhuu. Sellaista kasvattamista, jossa lapsen pitää ostaa vanhempiensa hyväksyntä tottelemalla tai toiminalla muuten oikein. Epätoivottu käytös ja niiden seuraukset, mielivaltaiset rangaistukset, joissa lapsella ei ole sanansijaa, ruokkivat monella eri tavalla hylätyksi tulemisen pelkoa, joka on varmasti eräs lasta haavoittavimmista tunteista. 

Minä tiedän, millaista on, kun pitää miellyttää. Äitini sairasti vakavasti, kun olin pieni. Sitten isäni kuoli. Minulle sanottiin, että minun pitää olla äidille oikein kiltti, ettei äitikin kuole. Seurasi pätoivoinen miellyttämisen noidankehä, jossa olin tai koin olevani sitä kamalampi, mitä enenmmän yritin miellyttää ja mitä vähemmän yritin olla vaivaksi äidille. Isän kuoleman jälkeen kukaan ei ennen omaa poikaani ole sanonut minulle, että kelpaat juuri tuollaisena kuin olet.

On kauheaa, jos vanhempi on diktaattori, jonka jokaiseen mielihaluun lapsen on alistuttava mukisematta. (Tällaiseksi vanhemmaksi muuten nyky-Suomessa leimataan, jos sattuu sanomaan ääneen ettei ymmärrä, miten vanhempi ei muka saa nelivuotiaaltaan pelikonetta pois.) Lapsi ei ole mikään kävelevä vanhempien erinomaisuuden mainos, vaan oma persoonansa, erillinen ihminen. Hänellä on tunteet ja tahto, ja ne pitää huomioida. Hänen tehtävänään ei ole ensisijaisesti miellyttää vanhempiaan ja olla heille mahdollisimman vähän vaivaksi. Lapsella on oikeus olla rakastettu sellaisena kuin hän on. 

Sellaistakin tosin näkee, että lapsi vie ja vanhempi vikisee. Taannoin pulkkamäessä kuuluu sattuneen tilanne, jossa lapsi ei uskaltanut laskea, kun isompi kaveri laski tahallaan päälle. Isomman lapsen äiti oli mäessä mukana, mutta ei puuttunut asiaan. Kun pienemmän vanhempi sitten ojensi tätä kaveria, hänen äitinsä räjähti. Hänen lapsensa "ei koskaan tekisi mitään ilkeyttä". Miten kukaan voi olla niin sokea? Sellaista lasta ei olekaan, joka aina toimisi mallikelpoisesti. On vanhemman vastuulla opettaa lapselle hyviä käytöstapoja. Sellainen ei onnistu, jos sulkee totuudelta silmänsä.

Kaaro on äärimmäisen oikeassa paheksuessaan vanhempien tapaa käskeä lasta pyytämään anteeksi "ilman selityksiä". Nimenomaan on tärkeää kuunnella syyllisenkin selitys. Miksi tein niin kuin tein? Mikä johti toimimaan tavalla, joka aiheutti kaverille mielipahaa? Ei tämä tarkoita sitä, että vanhempi hyväksyisi lapsen käytöksen, mutta saattaa jopa opettaa lasta ennakoimaan tulevia yhteentörmäyksiä ja käyttäytymään niissä rakentavammin. Anteeksi pitää tietenkin pyytää. 

Kaaron mielestä itsetunnon sijaan pitäisi puhua itsetuntemuksesta. Olen samoilla linjoilla. Itsetunto on enemmän tai vähemmä sidoksissa tekoihin ja toimintaan. Itsetuntoa kerätään menestymällä. Itsetuntemus puolestaan on sitä, että tunnistaa vahvutensa ja heikkoutensa ja osaa toimia yhteisössä niin, että käyttää vahvuuksiaan omaksi ja yhteiseksi hyväksi ja osaa minimoida heikkouksiensa aiheuttamat harmit itselle ja muille. Itsetunnolla ja itsetuntemuksella on toki yhteys, mutta synonyymejä ne eivät ole.