Summa summarum 2011

On aika panna vuosi 2011 pakettiin ja nostaa muistojen hyllylle. Mitä vuodesta jäi mieleen ja sydämeen.

TAMMIKUUSSA juhlittiin poikani syntymäpäivää. "Neljäs vuosi mennä kiisi, nyt niitä on jo täydet viisi!" - muuta ei voinut todeta. Tämä kuudes elinvuosi on kasvattanut lastani monella tavalla. On tullut pituutta ja painoa, mutta hampaat ne eivät tunnu tippuvan, vaikka kuinka odottaisi. Siis lapsi odottaa, en minä. Tai no, vähän minäkin. Sattuneesta syystä myös henkistä kasvua on vaadittu - äiti jalka paketissa suhteellisen avuttomana opetti poikaa itsenäisyyteen. Huomaankin, että yksi aika on lopullisesti takana: lapseni osaa syödä, pukea ja pyyhkiä pyllynsä itse. 

HELMIKUU kului talvea rakastaessa. Luisteltiin, hiihdettiin, laskettiin pulkkamäkeä, luisteltiin, pulkkailtiin, hiihdettiin... 

MAALISKUUSSA minä täytin 33 vuotta. Joka toinen päivä kauhistelen, kuinka vanha olen - ja sitten taas niinä toisina olo on kovinkin nuori. Järkyttävintä, vaikkakaan ei kovin järkyttävää on se, kun katselee omia valokuviaan. Mieli on kuin kaksikymppisellä (paitsi että ei sinne päinkään), mutta peilikuva kertoo, että se ikä meni jo. Kauan sitten.) Kaiken kaikkiaan tämä ikä on hyvä. En kaipaa tästä mihinkään, mutten myöskään pelkää tulevaa.

HUHTIKUSSA Suomi sai uudet kansanedustajat. Tunnustuksellinen vihreä vassaripaska ei taaskaan ollut osata valita puoltaan. Henkilö ratkaisi. Uusi eduskunta on värikäs joukko suomalaisia. On hienoa, että mukaan mahtuu Jani Toivolan kaltaisia tasa-arvon edistäjiä. Valitettavasti joukossa on myös sitä toista ääripäätä. Neekeriukko- ja muut moukkamaisuudet saivat minut ainakin ahdistumaan Suomen suunnasta. Tällaista kotimaata en halua. Haluan olla ylpeä kansastani, ja kotimaastani, mutta taantumuksellinen oikeistopopulismi oli vetämässä maton alta kaikelta sellaiselta, mihin uskon. Inhimillisyydeltä, humanismilta, tasa-arvolta.

Keväällä sairastuin myös unettomuuteen. Ensin nukahtaminen oli vaikeaa, sitten mahdotonta. Onneksi tilaani löydettiin lopulta käypä hoito. Iso osa keväästä meni järjettömässä univelassa. Muistot tuolta ajalta ovat hyvin sumuiset. Kiukun ja pinnistelemisen kyllä muistan.

TOUKOKUUSSA muutimme. Meillä ei ollut mitään aikomusta muuttaa edellisestä asunnostamme minnekään. Sitten yhtenä päivänä tuttavani soitti. Olin vuosia katsellut puistomatkoilla maailman kotoisimman näköisen taloyhtiön asuntoja. Siellä olisi meille koti tarjolla. Tartuimme tarjoukseen. Äitienpäiväorvokki pääsi koristamaan uuden kotimme terassia. Muutto oli parasta, mitä perheellemme on pitkään aikaan tapahtunut. Jo nyt rakastan tätä paikkaa.

KESÄKUU meni toipuessa työvuodesta ja unettomuudesta. Totaalilomaillessa. Kuuma oli.


HEINÄKUUSSA loukkasin jalkani. Ystäväni häissä takorautainen kynttelikkö kaatui jalalleni. Kantapään tienoille tuli ilkeän näköinen avohaava. Tiesin heti, ettei se ollut koko totuus. Ensiavussa kohtelu oli kuitenkin tylyä: oletus oli se, että potilas on itse humalassa törttöillyt, joten häntä ei tarvitse kuunnella. Meni lopulta yli kuukausi, ennen kuin sain ajan sellaiselle lääkärille, joka uskoi minua. Tuomio: akillesjänne poikki. Leikataan. Leikkaus sinänsä sujui hyvin ja toipuminenkin on edennyt suhteellisen hyvin aikataulussa, mutta matkalla on ollut monia sellaisia mutkia, jotka ovat horjuttaneet vakavasti uskoani suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja etenkin sen julkiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Minä, nuori ja kipakka nainen, jolla on älyä ja ajatus kulkee, pärjään taistelussa viranomaisia vastaan. Toisin voi olla - ja on - heikompien laita. Mietin esimerkiksi pitkäaikaissairaita, vanhuksia, vammaisia... saavatko he varmasti asianmukaista hoitoa vaivoihinsa, jos eivät osaa tai jaksa pitää puoliaan. Vastaus on yksiselitteinen ei. Jotakin pitää tehdä.

Heinäkuussa tapahtui Norjassa kammottava tragedia, joka kosketti koko Pohjolaa. Vakavasti mielisairas ikätoverini tappoi useita kymmeniä viattomia ihmisiä brutaalilla tavalla. Hän oli ristiretkellä humanismia vastaan. Tämä on niitä tapahtumia, joiden ymmärtämiseen ei käsityskyky riitä. Voi vain ottaa osaa suruun ja todeta: Voima olkoon kanssasi. 

Heinäkuussa aloitin myös tämän blogin kirjoittamisen. Halusin kokeilla, millaista on blogata ja haastaa itseni kirjoittamaan. Olen iloinen siitä, että olen saanut jo 18 lukijaa, ja sivulla on käyty jo kohta 15 000 kertaa. Lämmin kiitos teille kaikille :)!


ELOKUU ja SYYSKUU menivät jalkaa sairastaessa.


LOKAKUUSSA seinät alkoivat kaatua niskaan. Olin ollut kotona yhtäjaksoisesti useampia viikkoja. Vieraita tuli ja meni, mutta itselläni oli olo, että olen sivussa kaikesta. Sama olo jatkui MARRASKUUNKIN. Kaikilla läheisillä oli kiire arjen pyörityksessä. Minulla päivät täyttyivät - ei mistään. Jos ei jalkajumppaa lasketa. Luin, kirjoitin, jumppasin, yritin huushollata voimieni mukaan, mutta hiljaisen ja hitaan elämän sietäminen otti koville.


JOULUKUUSSA hellin yhä voimakkaammin mielessäni unelmaa ammatin vaihtamisesta. En osaa sanoa, mistä tämä kaikki johtuu. Pidän opettamisesta edelleen. Silti haluaisin kokeilla jotakin muuta. Unelmani on saada elantoni kirjoittamalla. Päätin aloittaa journalistiikan opinnot avoimessa yliopistossa, ja kirjoittajakoulutuskin kangastelee mielessä. 

Ammatillisesti olen uuden vuoden kynnyksellä uuden edessä. Se on jännittävää, pelottavaakin. Mutta ennen kaikkea kiehtovaa. Toivon uskaltavani tavoitella unelmaani ja toivon, että asiat loksahtavat paikoilleen. 


Maailma varmaan kulkee ensi vuonnakin omaa, kummallista rataansa, niin tämä minun oma pieni maailmani kuin yhteinen maailmammekin. Väistämättä tulevanakin vuonna tapahtuu iloisia asioita - ja ikäviä asioita. Molemmat on kohdattava, yritettävä ymmärtää. Ihmiset, luonto, uskonnot, markkinavoimat, henkinen ilmapiiri, ne kaikki yhdessä ja erikseen näyttävät suuntaa tulevalle vuodelle. Ja moni muukin asia. Eurooppa kärvistelee talouskriisissä. Yksi povaa julmettua taantumaa, toinen sanoo, ettei tavallisen kuluttajan pidä ottaa tätäkään liian vakavasti. Kaikesta selvitään, tavalla tai toisella. Sitkeästi mennään eteenpäin. Maailma muuttuu, niin minäkin. (Paavo Väyrynen ei.)


Tuo eteenpäin meneminen onkin kiinnostava juttu. Mitä eteenpäin meneminen on? Kehitystä, mutta ainako vain taloudellista sellaista? Miksi pitäisi olla koko ajan enemmän rahaa ja materiaa, aineellista hyvää? Mihin saavutettua taloudellista hyvää käytetään? Miten oppia ajattelemaan oman edun sijaan yhteistäkin hyvää? Entä henkinen kehitys, tuleeko sitä? Ovatko kriisi ja katastrofi, yhteinen tai yksityinen, ainoita oppimisen edellytyksiä?

Toivoisin, että jokainen ottaisi tavoitteekseen oppia ensi vuonna ainakin kaksitoista uutta asiaa, yksi jokaisessa kuussa. Tai viisikymmentäkaksi, yksi uusi asia viikossa. Tai kolmesataakuusikymmentäviisi, yksi päivässä. Toinen toive olisi, että jokainen tekisi joka päivä edes yhden hyvän teon, pienekin. Suojellaan luontoa ja ihmisarvoista elämää!

Uusi vuosi on jo ovella, ihan kulman takana. Minä aion tehdä kaksi lupausta noiden edellisten lisäksi. Ne ovat tavoitteita. Lupaukset ovat eri asia. Ensimmäinen lupaukseni liittyy Suomen ja suomalaisten hyvinvointiin, toinen omaani. Lupaan äänestää presidentinvaaleissa Pekka Haavistoa ja lupaan laihduttaa. Näistä lisää tulevissa postauksissa.

Olkoon vuosi 2012 täynnä lämpöä, tähtisäihkettä, hyvinnukuttuja öitä ja turvallisia seikkailuja!

Loppukiri

Presidentinvaalikampanjoiden loppukiri on alkanut. Ehdokkaat mainostavat ja kehuvat itseään minkä ehtivät. Kehtaamisesta ei ainakaan ole puutetta. 

Parhaassa nosteessa tuntuu olevan vihreä ehdokas Pekka Haavisto. Haavisto onkin osoittautunut kampanjansa myötä todelliseksi sovittelijaksi. Toki sahavierailu perussuomalaisten kansanedustajan sahalla oli oivallinen mediatemppu, samoin tämänpäiväinen Homma-foorumilaisten haastateltavaksi antautuminen. Silti Haavistolle täytyy nostaa hattua siitä, että hän on uskaltautunut kampanjassaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja siten vahvistanut imagoaan tasa-arvon ja rauhan rakentajana. Samaa työtä Haavisto on tehnyt kansainvälisillä areenoilla. Nyt on kotimaisten teemojen vuoro. Olisi helppo ratkaisu Haavistolta tyytyä kosiskelemaan vain vihreiden omia kannattajia ja vihreän liikkeen liepeillä olevia, mutta niin ei presidenttiä tehdä. Suomi tarvitsee rohkeaa ja avarakatseista arvojohtajaa, joka elää tässä ajassa, ei menneessä.

Gallupeissa ykkössuosikin aseman saavuttanneen Sauli Niinistön taktiikka sen sijaan näyttää olevan varovaisuus, miellyttäminen. Kokoomuslainen välttää sanomasta mitään, mikä ärsyttäisi - no, yhtään ketään. Tästä seuraa tietynlainen teflon-vaikutelma. Niinistöstä ei saa otetta, sillä hän ei sano oikein mihinkään mitään. Harmi, sillä johtajalta vaaditaan uskallusta seisoa arvojensa takana.


Iso-Paavo, Lipponen, on ollut turhan näkymätön. Tuntuu, että demarit eivät ole täysillä ehdokkaansa takana, eikä eläkeläinen jaksa selvästikään painaa. Valitettavasti valtiovarainministerillä on työnsarkaa omissa tehtävissään niin, ettei hän yksinkertaisesti ehdi rummuttamaan Lipposen puolesta, ja jostain kumman syystä Mikael Jungnerinkin sosiaalisen median viidakkorumpu on hyytynyt ratkaisevalla hetkellä. Taitaa olla niin, että sukupolvien välinen kuilu on liian suuri. Iso-Paavolla on kyllä sanottavaa, mutta tässä kisassa puheenvuoroja ei tarjota, ne pitää ottaa.

Keski-Paavo osaa tämän kaimaansa paremmin. Väyrynen ottaa puheenvuoron, selittää mustan valkoiseksi tai vaikka vaaleanpunaiseksi jos hän itse niin haluaa. Hänen horjumaton itseluottamuksensa tekee vaikutuksen ja kampanjointitahti on tiivis. Väyrynen muistaa aina kertoa, kuinka hänen vaalitilaisuuksissaan salit ovat täynnä. Ihmekös tuo, kun valitut salit sattuvat olemaan kokoluokkaa postimerkki. Olen sitä mieltä, että tämän vuoden Putous on turha, sillä Väyrynen ansaitsee itseoikeutetusti Vuoden Sketsihahmon palkinnon.

Pikku-Paavo Arhinmäki on mies paikallaan. Siis Vasemmistoliiton puheenjohtajana. Ja presidenttiehdokkaanakin siinä mielessä, että hänen kaltaisensa räksyttävä rakkikoira tuo eloa keskusteluihin. Mutta ei hänestä presidentiksi ole. Vielä. Katsotaan parinkymmenen vuoden kuluttua uudelleen.

Timo Soinista en välitä puhua nyt lainkaan. Tyydyn toteamaan, että miehellä ei ole minkään valtakunnan todellista hinkua päästä johtamaan tätä maata. Kunhan esittää. (Ohessa poikani näkemys Timo Soinista)


Naiset ovat jääneet valitettavan varjoon tässä kisassa. Sari Essayah on selkeäsanainen ja osaava poliitikko, mutta myös iloinen uskovainen niin helluntailaisena kuin kristillisdemokraattina. Hän suorittaa ehdokkuuttaan tunnollisesti ja siinä mielessä realistisena, että hänellä ei ole mitään asiaa kärkikahinoihin. 

Eva Biaudet on siinä mielessä oikealla asialla, että tasa-arvoasioita täytyykin pitää esillä. Mutta oliko Biaudetilla muuta sanottavaa? Minulle Biaudet edustaa tässä vaalikamppailussa kimittävää yhden asian kukkahattutätiä, jolla ei ole resursseja tehdä todellisia tekoja esilletuomiensa asioiden puolesta.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Haavisto olisi menossa Niinistön seuraksi toiselle kierrokselle. Jo tämä olisi todellinen jytky, viime eduskuntavaalien ärsyttävintä sananpartta lainatakseni. Puhumattakaan siitä, että Haavisto valittaisiin tasavallan presidentiksi. Jos edes ensinmainittu toteutuisi, näytettäisiin pitkää nenää taantumukselliselle persu-politiikalle. Tämä loisi uskoa valoisampaan suomalaiseen tulevaisuuteen eurooppalaisesta talouskriisistä huolimatta. Samalla päästäisiin keskustelemaan oikeista asioista vailla populistista show'ta, tasa-arvosta, ihmisarvosta, ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Kovempien teemojen lisäksi.

On mielenkiintoista seurata, millaisen loppukirin ehdokkaat ottavat. Säilyykö Niinistön etumatka? Mihin saakka Haaviston noste riittää? Virkistyykö Lipponen, nolaako Soini itseään lisää? Onnistuvatko Väyrynen ja Arhinmäki kumpikin omalla tavallaan tuomaan väriä keskusteluun? Saavatko naiset ääntään paremmin kuuluville? 

Erityisellä mielenkiinnolla seuraan, millaisiin tilaisuuksiin ehdokkaat ottavat osaa. Uskaltautuvatko muut Haaviston esimerkkiä seuraten oman mukavuusalueensa ulkopuolelle? Sellaiseksi ei lasketa Lipposen päiväkotivierailua, sillä kaikki tietävät, että hänellä on itsellään suhteellisen pieniä lapsia. Päiväkotivierailulla ei kerätä edes sympatiapisteitä, niin läpinäkyvää ääntenkalastelua se on. Iso-Paavo lukemassa satua lapsille on toki hellyttävä näky, mutta ei vahvista uskoani hänen poliittisiin resursseihinsa. Sahasovittelun kaltainen toiminta sen sijaan edistää mielikuvaa siltojarakentavasta presidentistä.


Mummuni tapasi muistuttaa, että naisen on äänestettävä kaikissa vaaleissa, kun nyt äänioikeus on meillekin annettu. Meille nuoremmille äänioikeus on itsestäänselvyys. Liiankin. Äänestysaktiivisuus on matala, eikä politiikan koeta liittyvän tavallisen ihmisen arkielämään niin paljon, että vaivauduttaisiin uurnille. Väärin! Mitä vähemmän äänestäjiä on, sitä vähemmän yhteiset asiat itse kullekin kuuluvat. Jokaiset vaalit ovat mahdollisuus vaikuttaa. 


Minun loppukirini ennen vaaleja on sellainen, että aion pitää esillä sitä, kuinka tärkeää äänestäminen on demokratian toteutumisen kannalta. Meille on annettu oikeus vaikuttaa. Sitä oikeutta ei kannata jättää käyttämättä.

Mainoskatko

Tämä postaus sisältää - ei piilomainontaa, vaan ihan suoraa sellaista. Jyväskyläläinen, trikoopipoistaan tunnetuksi tullut Kimperi on järjestänyt blogissaan arvonnan, johon päätin osallistua.  Kimperiä mainostamalla saa useampia arpoja, joten mitäpä sitä ei bloggaaja ahneuksissaan tekisi ;).

Mutta vaikka motiivini mainostamiseen onkin perin itsekäs, niin seuraava trikoopipokehu tulee kyllä sydämestä: kuvassa oleva pipomalli on nerokas keksintö. Pysyy päässä hyvin, suojaa tarvittaessa korvia, näyttää hauskalta ja käy lähes säällä kuin säällä. Kannattaa käydä tsekkaamassa  Kimperin verkkokauppa ja putiikki, sieltä löytyy paljon mukavaa ostettavaa.

 

Palaan tuonnempana oikeaan asiaan. Koimme nimitääin poikani kanssa tänään sellaisen kulttuurielämyksen, että sitä on pakko päästä analysoimaan tarkemmin.

 

Tummentuneet banaanit

Siitä se ajatus sitten lähti. Tummentuneista banaaneista. Eilen ehkä mielessäni käväisi ajatus pojan tammikuisista synttäreistä, kun laiskana lueskelin keskustelupalstaa, jossa kyseltiin tarjoiluvinkkejä lasten syntymäpäiväjuhliin.

Päivällä huomasin, että joulun aikana banaanit hedelmälaatikossa ovat tummentuneet. En halua syödä sellaisia banaaneja vaikka tiedän, että ne ovat vielä täysin syöntikunnossa. Jotakin olisi siis leivottava. Tuumasta toimeen! Banaani-kinuskimuffinien ohje kuulosti herkulliselle. Joulun jälkimainingeissa eivät makeat herkut maistu, mutta tulevin syntymäpäiviin voi hyvin jo valmistautua ja varustautua. 

Samalla tulikin suunnitelluksi lastenkutsujen tarjottavat, mietittyä vieraslista ja kutsutkin ovat jo puolivalmiina! Ja juhliin on vielä kuukausi.

Poikani haluaa tämän vuoden juhlien teemaksi - yllättäen (ei todellakaan yllättäen) - Hevisaurukset. Tarjolle siis tulee Hevipizzaa (pikkupizzoja), rokkiäijän lihapullia & nakkeja vartaassa (vaikka ajattelin, että nimenomaan ei cocktailtikkuja tänä vuonna), Hevisaurus-kakku sekä popcorn-pullaa. Ja varmaan hevisti karkkia. Lisäksi poika haluaisi Puffet-jäätelön tyyliin kerroskeksejä, mutta en ole ihan varma niiden toteutuksen onnistumisesta, jäätelö kun tuppaa sulamaan niin nopeasti... Herkut huuhdotaan alas Hevisaurus-limulla. 

Ohjelmaksi juhliin suunnittelimme ainakin Hevisaurus-discon, Hevisauruksen häntä-leikin (aasinhäntä-leikkiä mukaellen) - ja kuulemma ongintaakin pitää olla. Niin ja Hevisauruksen karkkikoe. Eiköhän näillä nuoteilla aika kulu.

Saattaa kyllä olla, että suunnitelmat muuttuvat kuukaudessa vielä moneen kertaan, mutta alku on ainakin lupaava. 

Niin että kannattaa löytää kaapista tummuneita banaaneja. Niiden ansiosta on saatu tänään paljon aikaiseksi.

Omannäköinen joulu

Tämä joulu on mennyt ihmeellisessä kuplassa. En ole juuri nenääni pihalle pistänyt, vaan oleskellut sisätiloissa. Kotona. Hassua, kuinka jouluasuun koristeltu koti tuntuu erilaiselta kuin samat seinät arkena. Jossakin vaiheessa syksyä olin niin täynnä kotonaolemista, että olin valmis antamaan melkein mitä vain, että pääsin pois kotoa. Nyt jouluna tilanne on ollut toinen. 

Suurin syy kotiin linnoittautumiseen on ollut sää. Sisällä on tunnelmallista, kuusi ja kynttilöitä, leivonnaisten tuoksuja ja ihania ihmisiä. Ulkona hankien ja pakkasen puuttuminen tekevät olosta kovin epäjouluisen. Vaan säästä viis, ei ole oikein ollut asiaakaan minnekään. Toki  olen käynyt pienillä kävelylenkillä ruokailujen välissä, tekemässä tilaa uusille herkuille. Mutta postinumeroalueelta poistumista en ole harkinnut. Meillä on käynyt vieraita - ja uudetkin tulijat toivotan lämpimästi tervetulleiksi (vinkki!). 

On ollut onni saada viettää omannäköistään joulua. Kaikilla niin ei ole. Paljon saa kuulla ja lukea pettymyksistä, ahdistuksesta, pingottamisesta ja kulissien ylläpidosta. Ihmiset kantavat niin paljon kaunaa ja epäoikeudenmukaisuutta sisällään, ja joulu tuntuu olevan sellaista aikaa, jolloin tunteet tiivistyvät. Ylilyöntejä tulee. Yksi juo, toinen lyö, kolmas pettää, neljäs jättää. Viides ei puhu. Kuudes tekee omia tulkintojaan eleistä, ilmeistä, sanoista. Syntyy väärinkäsityksiä ja niiden myötä pahaa oloa. Seitsemäs on yksin, tahtomattaan.


Joulua tunnutaan laittavan ja viettävän ennaltamäärättyjen sääntöjen mukaan. Olemattomien sääntöjen. Jouluun liitetään hirvittävä määrä ennakko-oletuksia ja paineita, jolloin siitä tulee suorittamista. Siivotaan, leivotaan, ostetaan lahjoja yli varojen, sukuloidaan ja saunotaan kuin joku uhkaisi aseella selän takana. Kuolet, tai ainakin kaadut, jos et tee niin kuin tapana on.

Jotenkin olettaisi, että aikuisella ihmisellä olisi rohkeutta sanoa vastaan, rikkoa sääntöjä ja tehdä joulustaan omannäköisensä. Kinkkua ei ole pakko syödä eikä viettää aikaa humalaisen kumminkaiman seurassa, jos sitä ei vilpittömästi halua. Varsinkin nuoret perheet tuntuvat taiteilevan toiveiden ja vaatimusten ristipaineessa. Omat toiveet ja tarpeet unohdetaan. 

Tämän joulun koskettavin hetki oli se, kun keskustelupalstalla kohtasin äidin, joka oli kotonaan kaksin pienen lapsensa kanssa. Hän ei ollut jaksanut laittaa joulua - kotoa ei löytynyt sen enempää joulukoristeita kuin -ruokiakaan. Tämä äiti asui sattumalta samassa kaupungissa kuin minä. Tarjouduin viemään hänelle pienen joulumuistamisen. Vaikka rasiassa torttuja, pipareita, glögiä, kinkkua ja rosollia, ehkä hiukan suklaata myös. Ja kynttilä, jonka loisteessa syödä. Olisin niin kovin halunnut ilahduttaa häntä, mutta tämä äiti ei huonojen kokemustensa perusteella uskaltanut antaa ventovieraalle osoitettaan. Sanoi pelkäävänsä, että lastensuojelu soittaa ovikelloa. Ymmärrettävää tietenkin. Silti tuo nainen on pitkin pyhiä kummitellut mielessäni. Miten hän jaksaa lapsensa kanssa, onko kukaan soittanut ja kysynyt kuulumisia. Ovatko ajatukset yhtä apeita kuin jouluaattona. Toivon sydämestäni, että äiti ja lapsi saavat ensi vuonna omannäköisensa joulun ja voivat silloin nauttia, unohtaa tämän vuoden surun.

Nainen moittii Timoa

Tämän päivän Iltalehdessä Timo Soini suuressa viisaudessaan moitti naisia siitä, kuinka heillä on tapana heittäytyä parisuhteesta toiseen pinnallisin perustein. Naiset kuulemma vaihtavat heti tilaisuuden tullen parempaan jamppaan.

Niin. Täytyy sanoa, että jos olisin parisuhteessa Timo Soinin kaltaisen miehen kanssa, vaihtaisin minäkin parempaan heti, kun silmä välttää. En jäisi odottamaan sitä parempaa. Soini korostaa olevansa tasa-arvon kannattaja. Silti hän ei hyväksy sitä, että naiset ovat itsenäisiä olentoja. Hän ei ole sovinisti eikä naisten sortaja, vaikka taannoinen aborttikannanotto muuta kertookin. Naisella ei ole oikeutta määrätä (edes) omasta ruumiistaan, sillä Soinin (katolisen uskonnon) mukaan ehkäisy on kiellettyä, katumuspillerit ja abortti samoin. Kaikissa tilanteissa. Elämä on pyhä, sanoo Timo Soini, paitsi naisen elämä.

Timo Soini syyttää naisia nuorten miesten syrjäytymisestä. Ensin äiti passaa peräkammarinpojan pilalle, naisopettajat opettavat vääriä asioita väärillä tavoilla ja sitten vielä tyttöystävä - tarinan todellinen konna - jättää tuon kouluttamattoman, alkoholisoituvan luuserin, koska ei halua uhrata toisen surkeudelle omaa elämäänsä. Naisten vikahan se on, jos miehelle käy tässä pyörityksessä huonosti- Hänellä itselläänhän ei luonnollisesti ole omaan elämäänsä mitään sananvaltaa.

Ei tarvitse kaukaa hakea syytä sille, miksi moderni nainen ärsyttää presidenttiehdokas Soinia niin kovasti. Kolmekymppinen, (korkea)koulutettu, poliittisesti viher-vasemmalle kallellaan oleva nainen on se, joka Soinia tai hänen puoluettaan todennäköisimmin ei äänestä. Soinin niin sanotussa politiikassa ei ole mitään sellaista, minkä läpi älykäs, tasa-arvoinen ja itsenäinen nainen ei näkisi. Saattaa olla, että aiemmin kuvattu luuserimies menee Soinin lankaan ja kuvittelee hänen olevan suurikin talousguru, kun on ihan englantilaisessa talouslehtien Seiskassa julkaissut (mielipide)kirjoituksen. Koulutettuun naiseen tämä retoriikka ei pure. Modernit naiset ovat Soinin kannalta siinäkin mielessä kiusallinen ihmisryhmä, että he eivät suostu niin sanotusti vaikenemaan seurakunnassa, pitämään mielipidettään omana tietonaan, niin kuin Soinin mielestä varmasti pitäisi, vaan he puhkovat Persu-kuplan toisensa jälkeen. Poks!

Aiemmin pidin Soinia hauskana supliikkimiehenä, vaikken hänen poliittisia "ajatuksiaan" ole koskaan jakanutkaan. Kuluneen vuoden aikana olen seurannut erityisesti vaalitenteissä hänen esiintymistään kovin pettyneenä. Nokkelan sanankäytön tilalle on tullut kitisevä neiti, jolla ei ole muuta sanottavaa kuin valittaa epäoikeudenmukaisesti jaetusta puheajasta. Hamekangasta tällaiselle! Kehottaisin Soinia ottamaan oppia esimerkiksi Sari Essayahista: kun puheenvuoro tulee, se käytetään hyödyksi. Presidenttitenteissä Essayahin puheenvuorot ovat olleet täynnä asiaa ja rakenteeltaan selkeitä, mielipiteet argumentoituja ja esiintyminen napakkaa mutta maltillista. Tämä siitä huolimatta, että komppaan Essayahin arvomaailmaa aivan yhtä vähän kuin Timo Soinin vastaavaa - jos sitä nyt ylipäänsä on, ideologiaa.


Timo Soinin johtama populistioikeistolainen politiikkahan perustuu kaiken vastustamiseen. Aiemmin, marginaalipuolueena, perussuomalaisten oli hyvä huudella puskista epämääräisiä heittoja sinne sun tänne. Nyt, kun vallankahvasta on todella saatu kiinni, pitäisi kantaa vastuuta. Vaan ei. Pupu meni pöksyyn hallitusneuvotteluissa, vaaliohjelma paljastui vitsikirjaksi ja merkittävimmät perussuomalaisten poliittiset avaukset ovat koskeneet homojen ja neekereiden lähettämistä Ahvenanmaalle omaan yhdyskuntaansa ja hiljaisen hetken pitämistä rakkaalle johtajalle, Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-Ilille. Että näin sitä rakennetaan, parempaa Suomea. 


Kaikesta huolimatta oikein hyvää joulunaikaa muillekin kuin suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiveille! Myös Timo Soinille.

Jouluviikolla

Voi näitä pimeitä päiviä! Ei lunta, ei juuri pakkastakaan, pelkkää pimeyttä aamusta iltaan ja taas uuteen aamuun. Alkaa käydä voimille tällainen. Joulu telee tuloaan hurjaa vauhtia. Viisivuotias pitää tarkkaa lukua siitä, montako yötä on vielä siihen, kun pukki tulee. Päivän luku on neljä. 

Lahjat on hankittu, ruokahuolto ja siivoukset ovat mallillaan. (Tosin välillä tuntuu, että kun yhden paikan saa järjestykseen, toinen on jo uudelleen vailla siivousta.) Pikku hiljaa sitä alkaa saada tunnelmasta kiinni, joulumusiikki ja -herkut auttavat asiassa kummasti. Mutta ulos ei pidä erehtyä nokkaansa pistämään. Musta maa ei varsinaisesti ilahduta. Paras siis pysyä visusti neljän seinän sisällä. 


Tässä muutama tunnelmapala kotoani:

 Sattumalta syntynyt kynttiläasetelma

 Lumihiutaleita "ikkunassa"

 Tonttuarmeija, jonka jokaisella tontulla on oma tarinansa

 Perinteinen joulukukka

 Yleissilmäys olohuoneeseen

 

 Joulun uusi tuttavuuteni: valkoinen amaryllis

Kauniita kukkia <3

 

 Kun ei ole lunta, sitä pitää tehdä itse!
 

Jouluappelsiinit muistamiseksi päiväkotiin pojan ryhmän hoitajille.


 Lempijoululauluni myötä haluan toivottaa kaikille blogini lukijoille leppoisaa joulunodotusta!