Kilpavarustelua

Lapseni kulki tässä alkuviikosta naapurin oven editse ja huomasi heidän terassillaan tyhjän lelupakkauksen. Heräsi hirmuinen huoli, onko kaveri nyt saanut uuden lelun ja hän ei ollenkaan. Asia vaivasi niin, että seuraavana päivänä herra ihan asioikseen soitti ovikelloa ja tarkisti tilanteen. Ei, kyseessä on vanha pakkaus, löytyi kaapista, on menossa roskiin. Huh, mikä helpotus! Poika koki olevansa mukana kisassa taas. Leluja pitäisi olla täsmälleen saman verran kuin kaverilla, mielellään juuri samanlaisia. Ei auta, vaikka kuinka yritän sanoa, että kivahan se on kun on erilaisia leluja, voitte yhdessä leikkiä niillä kaikilla. Leikkien määrä ikään kuin tuplaantuu.

Syksyn mittaan erinäisillä keskustelupalstoilla on suorastaan sodittu siitä, mikä talvihaalarimerkki on paras. Pitää olla kosteuden- tai mielellään vedenkestävää, tuulenpitävää, likaahylkivää, kulutuksenkestävää ja viimeisimmän muodin mukaista. Ai niin, tärkein unohtui. Pitää olla MERKKI. Jos ei ole menolippua taivaaseen, ei ole mitään. Tai on. Juntti.


Inhoan tällaista kilpavarustelua, olipa kyse leluista tai haalareista. Lasta voi ja pitääkin opettaa, että kaikkia maailman tavaroita ei voi eikä kannata omistaa, ja pettymyksiäkin täytyy vain oppia kestämään. Mutta millä saisi aikuiset naiset luopumaan järjettömäksi paisuneesta kilpavarustelusta, joka ei todellakaan rajoitu pelkkiin lastenvaatteisiin?

En kiistä merkkihaalarien laatua, mutta periaatteesta en itse osta niitä. Senkin ymmärrän, että lapsi tarvitsee leluja, mutta joku tolkku niiden määrässä on syytä säilyttää. En suostu mukaan kilpavarusteluun. Haluan puhua niin lelu- kuin haalariostoksissa kohtuullisen kuluttamisen puolesta. Sen vuoksi olen itse ostanut jo vuosien ajan sitä halvempaa ja ei-niin-trendikästä haalarimerkkiä - ja sen vuoksi sovimme poikani kanssa, että hän saa kirjoittaa joulupukille ikävuosiensa mukaisesti viiden kohdan toivomuslistan. Paino sanalla toivomus. Toki me joulupukin apulaiset kuuntelemme herkällä korvalla niitäkin lahjatoivepohdintoja, jotka eivät listalle päädykään. Sieltäkin voi löytyä helmiä, sellaisia asioita, joista tiedämme pojan pitävän. Toisaalta listalta saattaa jäädä toteutumatta sellainen toive, joka ilmiselvästi on siellä vain siksi, että naapurin poikakin toivoo samaa. 

Kyllähän lapsen voisi antaa toivoa vaikka kaikki maailman lelut, mutta haluan hiukan rajoittaa kuvitelmaa siitä, kuinka paljon lahjoja ylipäätään on mahdollista saada. Onneksi poika nieli selityksen, että joulupukki ei jaksa kantaa lahjoja ihan määrättömästi, siksi kannattaa tehdä karsintaa jo toivomisvaiheessa. Länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan asukkaalla on mahdollisuuksia aivan naurettavaan kilpavarusteluun. Sellaisessa en halua olla mukana. Vähempikin riittää.

Joulu pullossa?

Joulun suunnittelu alkaa olla taas ajankohtaista. Mitä syödään, juodaan ja kuinka koristellaan koti. Mitä lahjaksi lapsille ja kumminkaimoille. Kesksusteluun nousevat myös perheiden alkoholinkäyttötavat. Joissakin perheissä "juhlistetaan" joulua vetämällä lärvit, sitten jo paetaankin liiaksi juhlinutta suomalaiskansalliseen malliin lumihankeen. Toisissa  nautitaan lasillinen viiniä ruoan kanssa ja illalla toinen lahjakonjakkia suklaan kanssa. Kolmansissa tissutellaan aamusta asti. Otetaan joulurauhan julistukselle, ruoan kanssa, jälkiruoan kanssa, muuten vaan ja vielä yömyssyt päälle. Neljänsissä perheissä puolestaan alkoholiin ei vakaumuksellisesti kosketa pitkällä tikullakaan ja paheksutaan syvästi niitä, jotka lasillisensa nauttivat.  

Ja sitten on meitä viidensiä, joiden jouluun alkoholi ei vain satu kuulumaan. Alkoholittomuuteen ei ole mitään erityistä syytä, emme vain koe alkoholin tuovan jouluun mitään lisäarvoa. Ruoan kanssa raikas vesi on parasta ja glögi maistuu ilman terästystäkin. Konjakista kukaan ei pidä.

Suomessa on muotia nauttia alkoholia sivistyneesti, etenkin jouluna tämä on suuressa suosiossa. Tai "sivistyneesti", koska en ymmärrä, mitä tekemistä alkoholilla ja sivistyksellä on keskenään. Lapsiperheiden vanhemmat haluavat todistaa itselleen ja muille, että lapset eivät ole este elämästä nauttimiselle. On suorastaan kansalaisvelvollisuus näyttää lapsille maltillisen alkoholinkäytön mallia. 

Sinänsä totta, että alkoholikulttuurin soisi muuttuvan humalahakuisesta juomisesta maltilliseen nauttimiseen. Itse suhtaudun silti skeptisesti siihen, kuinka monella se lasillinen tai kaksi todellakin jää siihen. Monella tuntuu lipsahtavan helposti tissuttelun puolelle. Ja sitten ollaankin jo vähintäänkin hiprakassa, eikä lapsilla enää olekaan niin kivaa. Aikuisilla kylläkin. Tutkittu tosiasia on, että lapsi kokee aikuisen alkoholinkäytön eri tavalla kuin aikuinen itse. Aikuinen voi mielestään olla täysin skarppi, mutta lapsi kokee vanhemman muuttuneen jollakin epämääräisellä tavalla erilaiseksi, arvaamattomaksi, vaikka mitään varsinaisesti ikävää ei olisikaan tapahtunut. Tämä luo turvattomuutta.

Minusta perheessä pitää olla ainakin yksi vesiselvä aikuinen lasten läsnäollessa. Ihan sama, valvovatko he vai nukkuvatko. Muidenkin soisi rajoittavan käyttönsä siihen yhteen tai kahteen, sillä lapset ansaitsevat turvallisen perheen niin arkena kuin pyhänäkin. Totta kai aikuisella on oikeus nauttia myös alkoholijuomista, mutta joskus olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä sellaista alkoholi jouluun - tai ylipäätään mihinkään - tuo, että ilman ei voi olla. 

Suomalainen kansa on tunnettu hampaat irvessä suorittamisesta. Myös silloin, kun puhutaan alkoholinkäytöstä. Yksi suorittaa tunnollisesti kossupullon tyhjennystä, toinen alkoholista kieltäytymistä ja kolmas levittää "sivistyneen" alkoholinkäytön ilosanomaa. Voisiko tässäkin asiassa ottaa vähän rennommin? Juoda vähemmän, nauttia enemmän. Perheestä, joulusta, yhteisestä vapaa-ajasta - ja siitä viinistä myös.

Keittiöremontti alle viidelläkympillä

En ole tunnetusti luovin mahdollinen ihminen. Vaan joskus sitä kai välähtää minullakin, tulee jopa toteuttamiskelpoisia ajatuksia mieleen. Näin kävi tänään. Ei, vaan maanantaina. Tai oikeastaan jo kesällä, mutta silloin sairastettiin jalkaa niin, ettei muuhun liiennyt aikaa eikä energiaa.

Mutta siis. Muutimme uuteen kotiimme keväällä. Moni asia jäi "sitten kun" -tasolle. Aluksi oli tärkeää vain saada uusi koti asumiskelpoiseksi. Olen koko ajan pitänyt valtavasti keittiömme mallista, mutta kokovalkoinen kokonaisuus on tuntunut jotenkin epämääräisen hailakalta. Se kaipasi muutosta. Asumme vuokralla, joten kovin suureen remonttiin ei ole mahdollisuuksia - eikä kyllä resurssejakaan juuri nyt. Piti siis saada aikaan näkyvää nopeasti, edullisesti ja kätevästi.

Ratkaisu. Kontaktimuovi. Tarkemmin musta DC-Fix -muovi. Ja mitä sitä turhia mittailemaan, muovin taustapaperissa oleva mittaruudukko sai toimia osviittana. Ajattelin, että jos alan millintarkasti mittailemaan, tulen hulluksi ennen kuin projekti on edes puolivälissä. Vapaalla kädellä leikatut palaset muodostavat eläväpintaisen ruudukon. Muutenkin tuntuu, että tämän talon boheemiin luonteeseen sopii paremmin tietty suurpiirteisyys kuin liiallinen täsmällisyys.

Tästä siis lähdettiin, tai melkein tästä, ensin tein kokeilun hellan taustaan:

Ja tällainen siitä tuli:

Vaikka uskoin asiaani koko ajan, mielestäni lopputulos on vieläkin tyylikkäämpi kuin osasin odottaa. Ja mikä ihmeellisintä: minä tein sen ihan itse! Yleensä nimittäin kaikki hyvät ideat - ja osa niistä huonommistakin - tyssää siihen, etten osaa toteuttaa. Ja on tylsää olla aina pyytämässä kaverilta apua. 

Että tällaista tänä iltana. Kontaktimuovia on muuten vielä jäljellä, ota yhteyttä jos tarvitset keittiöremonttia ;).

Arvottu on!

Ensinnäkin: lämmin kiitos kauniista sanoistanne ja kannustavasta palautteestanne. On mukavaa kuulla, että blogilla on lukijoita ja tästä pidetään, vaikka tiedän, että eriäviäkin mielipiteitä löytyy. Onneksi kaikkia ei edes tarvitse miellyttää.

Arvonta on nyt suoritettu:

Ovikoristeen voitti Sininen Satutar, serviettipaketin Mia ja tiskiliinoja Anonyymi, joka tuntuisi olevan Naapurini. Lisäksi arvoin kaikkien osallistuneiden kesken vielä yllätyspalkinnon, joka on kirjapäiväkirja. Sen voitti Soile.

Onnea voittajille!

Ilmaiskaahan, voittajat, itsenne ja postiosoitteenne minulle pikimmiten sähköpostitse osoitteeseen sivusilmailya@gmail.com, niin laitetaan kusti polkemaan!

Suvaitsevaisuus koetuksella

Tänään vietetään Kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää. Suvaitsevaisuuden päivänä  YK kehottaa kaikkia kunnioittamaan ihmisten moninaisuutta, vapautta ja tasa-arvoa ja kannustaa erilaisten kulttuurien, yhteiskuntien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön, arvostukseen ja vuorovaikutukseen. 

Wikipedian mukaan Unesco muistuttaa suvaitsevaisuuden merkitsevän sitä, että "ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan. Se merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. Se merkitsee myös, ettei kukaan saa väkisin tyrkyttää näkemyksiään toisille."

Katsaus aamun uutisiin herätti huomaamaan, etten ehkä olekaan niin suvaitsevainen kuin olen kuvitellut. Sen verran ärhäkästi niskavillani nousivat pystyyn, kun luin perussuomalaisten kansanedustajien boikotoivan tulevia Linnan juhlia - siksi, että juhliin on kutsuttu mukaan homoseksuaaleja kansalaisia kumppaneineen, ja heidän tanssimisensa loukkaa arvon edustajia. "Vitsikin" kertoo, että siinä, missä Kekkonen kutsui juhliin Mannerheim-ristin ritareita, Punamummo kutsuu juhliinsa ruskean reiän ritareita. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä valistunneena itseään pitävä kansalainen tällaisesta "huumorista" on. 

Ensiajattelemalla perussuomalaisten harjoittaman rasismin (kohdistuipa se sitten homoseksuaaleihin tai maahanmuuttajiin tai mihin tahansa) on tietysti mitä suvaitsevaisinta, puolustaahan siinä samalla vähemmistöjen oikeuksia sekä yleistä tasa-arvokehitystä. Mutta sitten. Jotta olisin Unescon määritelmän mukaan suvaitsevainen, minun pitäisi kyetä antamaan myös perussuomalaisille rauhan pitää kiinni omasta vakaumuksestaan. Minulla ei toden totta ole oikeutta tyrkyttää heille omia näkemyksiäni, vaikka kokisin ne kuinka tahansa paljon paremmiksi ja oikeudenmukaisemmiksi. 

Meneekin vaikeaksi, tämä suvaitsevaisuus.


Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kysyvät, pitääkö kaikkia aikamme ilmiötä suvaita. Minä en ainakaan suvaitse suvaitsemattomuutta, perustelematonta kanssaeläjien ihmisoikeuksien lyttäämistä. Siinä missä jonkun on mahdotonta hyväksyä ihmistä, jolla on erilainen ihonväri, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, minun tuntuu olevan mahdotonta hyväksyä ihmistä, joka ei hyväksy oikeastaan minkäänlaista erilaisuutta. 

Tuntuu kamalalle huomata, että oman suvaitsevaisuuteni rajat ovat ahtaammat kuin olen ajatellut. Vai ovatko sittenkään? Pitääkö kaikkia aikamme ilmiöitä tosiaankin suvaita? Eikö suvaitsemattomuus suvaitsemattomia kohtaan ole kuitenkin merkki humaanista ajattelutavasta? Eikö sillä tavalla nimenomaan kannusteta erilaisten kulttuurien ja ihmisten väliseen yhteistyöhön? Jos kukaan ei pane suvaitsemattomille kampoihin, niin eikö silloin lisäännyt suvaitsevaitsemattomuus, ei suvaitsevaisuus?

Yritän ajatella niin kuin se suomalainen poliitikko, joka eduskuntavaalien alla sanoi, että (ääri)oikeistolainen suvaitsemattomuus on ohimeneväilmiö, jonka vastapallona saamme entistä avarakatseisemman ja humaanimman yhteiskunnan. On pakko luottaa siihen, että "kaveria ei jätetä" -mentaliteetti asuu meissä suomalaisissa vielä nykyisinkin, eikä populismi sumenna ihmisten ajattelua lopullisesti. Sillä siitähän suvaitsevaisuudessa on kyse.

Muistutus!

Haluaisin näin maanantai-illan ratoksi muistuttaa, että vielä on aikaa osallistua arvontaan, sillä osallistumisaikaa on huomiseen (ti 15.11.) saakka.

Lämmin kiitos blogiani jo kommentoineille <3.

Tässä kertauksena arvonnan säännöt:

Vastaa Blogistin ensimmäinen arvonta -postauksen (löytyy lokakuun teksteistä) kommenttiosioon näihin kysymyksiin:

a) Mikä on parasta blogissani? Entä huonointa?
b) Miksi luet blogiani?
c) Linkitä mielestäsi paras postaus kommentin loppuun.

Huom! Jos kommentoit anonyyminä, ole hyvä ja keksi kommenttisi loppuun itsellesi nimimerkki, josta tunnistan kirjoittajan.

Arpojen määrät:

Lukijalistalla olevat (ja sinne arvonnan aikana liittyvät) arvontaan osallistuvat saavat automaattisesti kaksi (2) arpaa.

Anonyymit jotka osallistuvat saavat yhden arvan.

Blogillisilla on mahdollisuus saada yksi lisäarpa linkittämällä tämä postaus omaan blogiinsa!


* * *
Eipä muuta tällä kertaa, lähden viimeistelemään kummitytölle kutomaani pipoa :). 

Ohessa herra 5 veen hengentuote, joka syntyi alkukuusta: HeviSaurukset keikkalavalla. Näitä riittää ;).

P.S. Tässä vielä suora linkki arvontaan: http://sivusilmailya.blogspot.com/2011/10/blogistin-ensimmainen-arvonta.html

Kenen taskussa lapsen tahto?

Eräällä keskustelupalstalla on käyty tiivistä keskustelua taapero- ja isompienkin lasten imetyksen hyödyistä ja haitoista. Keskustelu käynnistyi, kun palstalle linkitettiin espoolaisen äidin Länsiväylä-lehteen antama haastattelu. Äiti kertoi imettävänsä lastaan viisivuotiaaksi, mikäli tämä niin kauan tahtoo rinnalle tulla. Mutta sitten on vieroittamisen aika.

Haastattelussa oli monta kiinnostavaa teemaa, mutta erityisesti minua jäi askarruttamaan se, miksi äiti aikoo vieroittaa lapsensa juuri viisivuotiaana. Oletin, että vaistovanhemmuuteen perehtyneellä naisella olisi esittää jokin asiaperuste valitsemalleen vieroitusiälle. Ihmetykseni oli suuri, kun ymmärsin, ettei hänellä ei sellaista ollut. Viisi vuotta olikin vain äidin mielivaltaisesti valitsema ikä.

Toinen kiinnostava teema haastattelussa – ja palstan keskustelussa myös – oli äidin kertomus siitä, että lapsen uhmäikä oli jäänyt kokonaan väliin. Kiukun yllättäessä lapsen nostaminen rinnalle rauhoitti hänet nopeasti.

Jokainen lapsi on yksilö temperamentiltaan ja luonteeltaan muutekin, eivätkä kaikki kipunoi uhmassaan yhtä näkyvästi kuin esimerkiksi oma poikani. Silti en pidä aivan terveenä ilmiönä äidin ylpeilyä sillä, että on onnistunut tukahduttamaan lapsensa erillistymis – yksilöitymiskehityksen kannalta välttämättömän kehitysvaiheen.

Keittiöpsykologi sisälläni huutaa, että näinkö tehdään syömishäiriöisiä tai esimerkiksi alkoholiriippuvaisia ihmisiä. Sen sijaan, että lapsen annettaisiin kohdata kiukku ja viha ja muut negatiiviset tunteet turvallisesti vanhemman lähellä, hänet vaiennetaan työntämällä tissi suuhun. Uskon toki, että imetys on nopea ja tehokas keino rauhoittaa kiukutteleva lapsi, mutta onko uhmaikäisen vaientaminen mahdollisimman pikaisesti todella tavoiteltava asia? Oppiiko lapsi kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan – vai oppiiko hän lakaisemaan tunteensa siististi maton alle syömällä (tai juomalla) jotakin?

Kaiken kaikkiaan haastattelu ja sen kirvoittama keskustelu herättivät minut pohtimaan, kenen taskussa lapsen tahto oikein on. Lapsi on monessa suhteessa täysin vanhempiensa armoilla ja esimerkiksi asetetut rajat – tai niiden puute – ovat usein täysin mielivaltaisia.

Otetaan esimerkiksi nukkumaanmenoajat. Voidaan ajatella, että nukkumaanmenoaikojen asettaminen on vanhempien mielivaltaista vallankäyttöä. Lapsi pannaan nukkumaan kahdeksalta vain, jotta vanhempi saa ”olla rauhassa”. Tässä valossa nukkumaanmenoaikojen puuttuminen toki näyttäytyy sallivana rakastamisena. Lapsi saa itse päättää omista asioistaan. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma asiaan. Toinen on se, että säännöllisestä unirytmistä kiinni pitämällä vanhempi opettaa lastaan ennakoimaan yliväsymisen mukanaan tuomat ongelmat sekä nukkumaan mentäessä että seuraavana aamuna herättäessä. Nukkumaanmenoajat eivät silloin perustu vanhemman mielivaltaan vaan lapsen unentarpeeseen. On suurta rakkautta huolehtia lapsensa hyvinvoinnista. Siinä riittävä uni on varsin oleellinen tekijä. Tästä näkökulmasta nukkumaanmenoaikojen puuttuminen kuulostaakin lähinnä vanhemman välinpitämättömyydeltä lapsen hyvinvointia kohtaan.

Lapsentahtista ja lapsimyönteistä kasvatusta, joista haastateltu espoolaisäiti mielellään puhuu, ei mielestäni ole mistään näkökulmasta se, että lapselle annetaan liikaa päätäntävaltaa omiin asioihinsa. On tutkittu tosiasia, että lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, kun hän voi luottaa siihen, että vanhempi tietää, mikä on hänen parhaakseen. Rajojen asettamisen pitää tietenkin olla johdonmukaista ja asiat täytyy perustella lapselle sillä tavalla että hän ne kulloinkin ymmärtää. On myös asioita, joista voidaan aidosti neuvotella – ja niitä, jotka lapsi voi itse päättää. Vapauden ja vastuun tulee lisääntyä lapsen kehityksen tahtiin.

Jos lapselle annetaan liikaa vapautta (ja sen myötä vastuuta), hän tuntee olonsa turvattomaksi. Lapsi oppii mielistelemään ja myötäilemään vanhemman mielialoja, kuulostelemaan tunnelmia ja päättelemään, mitä hänen odotetaan kulloinkin tekevän. On suurta huijausta ja epäreilua lasta kohtaan sanoa, että lapsi saa itse päättää, kuinka kauan rintaa syö ja seuraavassa hetkessä ilmoittaa lopettavansa imetyksen viimeistään, kun lapsi on viisivuotias. En ymmärrä sitä logiikkaa, jolla lapsi saisi päättää asiasta aidosti itse – paitsi, jos lapsen ja äidin tahto sattuvat osumaan yksiin.

Myös rajojen uhmaaminen ja tunteiden käsittelyn oppiminen kuuluu lapsen luonnolliseen ja välttämättömään kehitykseen. On varsin lapsikielteistä opettaa lasta tukahduttamaan tunteensa. Tällöinhän lapsi nimenomaan pakotetaan olemaan näkymätön, poissa vanhemman mukavuuden tieltä. Näin tapahtuu sellaisissa perheissä, joissa vanhempi ei kykene syystä tai toisesta ottaamaan vastaan lapsen kiukkua.

Minun näkemykseni mukaan vanhemman eräs tärkeimmistä tehtävistä on asettaa lapselle turvalliset rajat, joissa hän voi kasvaa rauhassa omaksi itsekseen. Lapsimyönteisyys ei tarkoita rajattomuutta eikä sillä ole mitään tekemistä imetysajan pituuden kanssa. Vanhemman tehtävä ei ole aina erityisen mukava, kun täytyy olla se, joka torppaa niin hauskan tulitikkuleikin tai pulkkamäen laskun liian lähellä autotietä, laittaa ruoan jota lapsi inhoaa vaikka edellisellä viikolla vielä piti ja kippaa närppimisen jälkeen kaiken bioroskikseen, pakottaa pukeutumaan kurahousuihin etteivät vaatteet kastuisi ja lapsi kylmettyisi, takavarikoi tietokoneen kun peliaika on ylitetty roimasti tai joutuu selvittämään kimurantteja kiusaamistapauksia.

Vanhempi joutuu toistuvasti olemaan se, joka tuottaa lapselle pettymyksen. Mutta minä ainakin olen hurjan paljon mieluummin se, joka kieltää lastaan niin monta kertaa, että tämä aikuistuttuaan tajuaa äidin rakastaneen niin paljon, että asetti rajat kuin se, joka antaa lapselleen vapauksia niin, että tämä aikuisena tajuaa äidin halunneen vain päästä itse helpolla ja siksi sallineen monta sellaistakin asiaa, joissa ohjaus olisi ollut paikallaan.