Suomalainen äiti

Menneellä viikolla uutisoitiin Pelastakaa Lapset -järjestön tuoreesta tutkimusraportista, jonka mukaan Suomi on maailman paras maa äideille. Meillä on pitkät yhteiskunnan tukemat äitiyslomat ja muut perhevapaat, hyvin pieni riski kuolla raskaudenaikaisiin tai synnytykseen liittyviin komplikaatioihin (lapsikin selviää hyvin todennäköisesti hengissä), yleinen koulutus- ja tulotaso on hyvä ja niin edelleen.

Mitä tekee suomalainen äiti kuullessaan uutisen?

Ei, hän ei todellakaan sano, että on tosiaankin tässäkin asiassa lottovoitto syntyä Suomeen. Hän alkaa marista siitä, kuikna järkyttäviä paineita äitiys mukanaan tuo. Tottahan se onkin. 

Kyllä esimerkksi kongolaisilla äideillä on paljon helpompaa. Heille raskaus ja synnytys ovat todellisia riskejä eikä lapsen hengissä selviäminenkään ole ollenkaan selvää. Jos nyt kuitenkin kaikki menee hyvin, alkaa päivittäinen taistelu elatuksesta. Mistä ruokaa ja puhdasta vettä? Entä miten kustantaa lapsen koulutus, kun itse ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä työtä ole? Ja jos onkin, se on äärimmäisen raskasta ja huonosti palkattua. Naisen aseman ei voi muutenkaan sanoa olevan kaksinen.

Kongolaisten ongelmat eivät tietenkään ole mitään verrattuna siihen, että ei ole aikaa mennä laitattamaan uusia geelikynsiä, pitää osata päättää Ticketin ja Molon haalarin väliltä (kumpi on trendikkäämpi, ettei vaan lasta kiusattaisi), ei ole varaa lähteä kolmannelle ulkomaanmatkalle samana vuonna tai että lapsi valittaa, kun ei haluaisi alkaa harrastaa viulunsoiton ja jalkapallon lisäksi vielä telinevoimistelua ja sanataidekerhoakin; myös se suomalaisäitiä potuttaa, että lasta saa hoitaa kotona yhteiskunnan kustannuksella VAIN kolme vuotta. Ja se, että terveysasemalla pitää jonottaa kuumeisen lapsen kanssa peräti tunnin tai pari.

No, ymmärsitte varmaan.

Eilen ilmestyneessä Suomen Kuvalehdessä oli artikkeli Pamela Druckermanista, amerikkalaisesta kirjailijasta, joka julistaa tuoreessa kirjassaan ranskalaisen lapsenkasvatuksen ilosanomaa. Druckermanin mielestä länsimaisen lapsenkasvatuspolitiikan suurin ongelma on se, että lapsi ei tule keskelle vanhempiensa elämää, vaan lapsesta tulee vanhempiensa elämän keskipiste.

Näinhän asia monessa tapauksessa juuri menee. Suomalainen äiti kuvittelee, että äitiys merkitsee 24/7/365/18 pelkkää lapsen palvelemista. Asioita toki perustellaan lapsen parhaalla, mutta varsin lyhytnäköisesti. Onko lapselle parasta se, että hänen jokainen mielitekonsa täytetään - vai se, että oppii odottamaan ja luopumaan? Onko lapsen parasta se, että uusien taitojen oppiminen on monien harrastusten myötä maksimoitu - vai se, että hän saa välillä myös leikkiä - ja jopa tylsistyä? Onko sekään lapsen parhaaksi, että kaikki kannetaan eteen valmiina? Tarvitseeko lapsi oikeasti ylihintaisia merkkihaalareita, vai onko kyseessä huonolla itsetunnolla varustetun äidin egon pönkitys?

Suomi on aivan varmasti maailman paras maa olla äiti. Mutta jotenkin olemme onnistuneet antamaan järjestelmän suomien etujen pehimittää päämme. Kuvittelemme, että äitiys on naisen ainoa tehtävä ja rooli. Koko maailman pitäisi pyöriä juuri meidän äitiytemme ja lapsemme ympärillä. Kaikki mulle tänne heti nyt! Ei se niin mene.

Seuraavan kerran, kun äitiys alkaa kirrata kuuppaa, ei kannata muistuttaa jälkikasvua Afrikan nälkäisistä lapsista. Kannattaa muistuttaa heistä itseään. Jos vaikka saisi perspektiiviä siihen omaan äitiyden suorittamiseen.

Oikein hyvää huomista äitienpäivää kaikille äideille! Toivon, että osaisimme jokainen olla ylpeitä ja onnellisia paitsi lapsistamme, myös siitä, että saamme olla äitejä juuri Suomessa. Tällaista etuoikeutta ei monella maailman äidillä ole.