Saamapuolella

Tänään vietetään äitienpäivää. Toukokuun toisena sunnuntaina äiti saa aamupalan sänkyyn, kukkia, kortteja, lahjoja. Syödään ja tehdään sitä, mitä äiti haluaa. Ollaan kiltisti, vietetään päivä perheen kesken.

Miksi? 

Onhan se ilman muuta mukavaa, että muistetaan. Ilhaduin kovasti ihanista lahjoista, joita sain. Silmäkulma kostui, kun lapsi halasi ja sanoi rakastavansa. Mutta en halua patsastella ylenpalttisen huomion keskipisteenä. 

Noin yleisellä tasolla on hienoa, että (edes) kerran vuodessa kiitetään äitejä rakkaudesta ja huolenpidosta. Äidit tekevät paljon näkymätöntä työtä, sellaista, jonka huomaa vasta, kun äiti on pois pelistä.

Ehkä minua kaikkein eniten hämää ja hämmentää se, että äitienpäivänä usein juhlitaan todellisten ihmisten sijaan täydellisen äidin myyttiä. Harvassa on äiti, joka ei olisi joskus väsynyt, joka ei suuttuisi, joka ei olisi tehnyt elämässään ja äitiydessään isojakin virheitä. Sellaisista vain ei äitienpäivänä puhuta. Äitienpäivänä hellitään ajatusta siitä, että äitiys tekee naisesta täydellisen ja naiseudesta täyden. Ajatus on arkielämälle vieras.

Ajatus on minulle vieras. Äitiys on varmasti muuttanut minua, parempaan suuntaan, kasvattanut ihmisenä, mutta täydelliseksi en ole tullut. Olen joskus hyvinkin äkeä, kaipaan omaa rauhaa, aina en ehdi tai jaksa lekkiä kun pyyntö kuuluu.

Toki olen äiti, joka ottaa syliin, lohduttaa, puhaltaa pipiin, hoivaa potilasta, peittelee illalla nukkumaan, ostaa lempileipää kaupasta, kannustaa, rohkaisee lasta uskomaan kykyihinsä, auttaa kiperissä tilanteissa, puolustaa tarvittaessa - on olemassa ja saatavilla. 

Mutta se, että minua juhlittaisiin noiden asioiden takia, on jollakin tapaa vaivaannuttavaa. En koe äitiyttä sankariteoksi tai suoritukseksi, josta pitäisi palkita. Olen tässä kaikessa saamapuolella. Minulle suurin lahja on, että lapseni on terve ja että voin hyvillä mielin saatella hänet ensi syksynä koulutielle. Totta kai olen tehnyt osani noiden asioiden eteen, mutta kyllä suurin kiitos kuuluu elämälle. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että saan olla äiti.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi

he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia

He tulevat sinun kauttasi mutta eivät sinusta

ja vaikka he ovat sinun luonasi he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi mutta et ajatuksiasi

sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa mutta et heidän sielujaan

sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa

jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa

mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista

sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.

kun taivut jousimiehen käden voimasta

taivu riemulla.

  

Khalil Gibran