Pahanlaatuinen ruokatrauma

Sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin on levinnyt Kaksplus-lehden  keskustelupalstalla julkaistu kirjoitus naisesta, joka järkyttyi, kun naisen ex-puoliso vei parin yhteisen lapsen kalaan. Kalastamisen lisäksi mies oli näyttänyt lapselle, kuinka kala tapetaan, perataan ja fileoidaan. 

Nainen myönsi periaatteessa tietävänsä, että esimerkiksi kalapuikot ovat olleet joskus eläviä kaloja (en tosin löytänyt kalapuikko-nimistä kalalajia vaikka googlasin), mutta silti kalan tappaminen ja perkaaminen lapsen nähden oli hänen mielestään mieheltä raakalaismainen ja juntti teko! 6-vuotiaan lapsen ei naisen mielestä kuulu nähdä kuolemaa. Siitä saa traumoja. Nythän lapsi kyselee, onko ihmisilläkin suolet! Tämä on naisen mielestä varma merkki siitä, että lapsi aikoo kalan jälkeen ottaa jonkun lajitoverinsa hengiltä ja suolestaa hänet.

Toivottavasti aloituksessa on kyse silkasta provokaatiosta. Olipa niin tai näin, jotakin (surullista) se ajastamme kertoo. Olemme erkaantuneet luonnosta liiaksi.

Jokaiselle lapselle tekee - tekisi - hyvää nähdä, mistä ruoka tulee. Jokaikisen nakin ja kalapuikon eteen on tapettu eläin. Ei se asia hyssyttelemällä muuksi muutu. Itselleni maaseudulla kasvaneena on ollut aina selvää, mistä ja miten tulevat maito, liha, jauhot. Vaikka Raamattu muuta väittää, ne eivät putoa taivaalta eteemme, kauppojen hyllyille. Siksi minusta tuntuu oudolta ajatella, että jotkut haluavat lapsensa näin ajattelevan. Ettei lihalla - tai millä tahansa ruoalla - ole alkuperää. Ne vain ovat. (Ja siksi niitä voi kohdella miten tahansa.)

Nykyaikana monen lapsen, nuoren ja aikuisen suhde ruokaan on vallan vinksahtanut. On dieettiä ja ruokavaliota jos jonkinlaista. Yksi ei halua lautaselleen mitään eläinperäistä, toinen ei juuri muuta söisikään kuin lihaa, munia, juustoja ja niin edelleen. Kolmas haluaa vain elävää ruokaa ja neljäs - no, ymmärsitte varmaan, mitä ajan takaa. Minusta liiallinen vouhottaminen ruoan ympärillä tavalla tai toisella on merkki epäterveestä suhtautumisesta ruokaan. On menty liian kauas ruoan alkuperästä. Tervettä on ajatella, että kaikkea saa ja pitääkin syödä (ei nyt aivan kirjaimellisesti tietenkään) kohtuudella, jotta pysyy hengissä ja terveenä. Eikä sekään ole paha asia, että ruoan mausta nauttii. 

Tärkeämpää kuin se, millaisia kombinaatioita lautaselleen kerää on se, millaista ruoka on laadultaan. Itse syön paljon paremmalla ruokahalulla kotimaista (luomu)lihaa ja kalaa kuin vaikkapa maailman ääristä tänne Pohjolan perukoille tuotua soijaa. Itse kalastettu, metsästetty, kasvatettu tai kerätty ruoka on minulle kaikkein arvokkainta, lähes pyhää. 

Uskon vakaasti, että lapsenikin oppii arvostamaan ruokaa aivan eri tavalla, kun isänsä kanssa kalassa käydessään näkee, kuinka elävästä otuksesta saadaan aikaan hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Pakastaaltaasta napatussa kalapuikkopaketissa ei ole ollenkaan samaa fiilistä. Eikä kyllä makuakaan.