Vappu jatkuu

Kävimme äsken poikani kanssa Siwassa. Ei olisi pitänyt mennä. Koko kauppa oli täynnä humalaisia, vanhalle viinalle haisevia, krapulassa täriseviä ihmisiä. Oli niin sanotusti jäänyt vappu päälle. 

Eniten sieluun otti pariskunta, jotka molemmat olivat tanakassa humalassa. Mukana pieni lapsi. Sattumalta tiedän, että lisää pieniä löytyy kotoa. Arvatkaapa, mitä ostivat? Ei, ei vaippoja, ei maitoa tai maksalaatikkoa. Vaan olutta ja siideriä. Juhlat siis jatkuvat. Kovasti yrittivät kyllä tsempata ja esittää huolehtivia vanhempia. 

Jäi todella inhottava olo. Pitäisikö soittaa lastensuojeluun, sillä tiedän vanhempien nimet? Poliisille? Vai annanko vain olla. Mitäpä se minulle kuuluu. Ehkä kotona on joku selvä aikuinen huolehtimassa lapsista tai ehkä lapset ovat mummolassa. Ehkä tämä nuorinkin oli menossa sinne. Tiedän kyllä, että valehtelen itselleni.

Olen aina inhonnut humalaisia, heidän arvaamatonta, äkkiväärää käytöstään. Näin sellaista lapsena riittävästi, kun meillä asunut äitini eno kotiutui ryyppyreissuiltaan. Minut on myös humalainen ex-kihlattuni pahoinpidellyt. En ikinä unohda, miltä tuntuu kun kuristetaan, lyödään ja revitään paikat hajalle. Ehkä näistä syistä suhtautumiseni juopotteluun on melko ehdoton.

On täysin eri asia juoda se yksi siideri tai viinilasillinen lasten läsnäollessa kuin ryypätä silkasta juomisen ilosta tai pakosta. Edellisen hyväksyn, jälkimmäistä en koskaan. 

Lapsi kärsii vanhemman juomisesta aina. Vaikka ruokaa olisi tarjolla, vaikka pääsisi nukkumaan ajoissa ja saisi ylle puhtaat vaatteet, humalainen aikuinen ei ole koskaan oma itsensä. Turva puuttuu. Yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua sopeutumaan sellaiseen elämään. Alkoholismi on sairaus, josta kärsii koko perhe. Ennen kaikkea se perhe.