maanantai 22. huhtikuuta 2013

Tavallinen suomalainen



 Minä olen kärsinyt rumasta ulkonäöstäni niin kauan kuin muistan. Ensin tuli teini-ikä, sitten sadistinen poikaystävä ja sitten - no, olen kohdannut muitakin ulkonäköfasisteja, joiden seurasta on ollut enemmän harmia kuin iloa, vaikka olen heitä ystävikseni erehtynyt luulemaan. (Toki hyväätekeviäkin kohtaamisia on ollut paljon.)

Asia on minulle hyvin kipeä, on ollut aina. Aivan erityisen haastava se on nyt, 35-vuotiaana.

Inhoan syvästi suurta ja kummallisen muotoista nenääni, pieniä (sian)silmiä, paksuja poskia ja matalia poskipäitä, löysää niskaa, kaksoisleukaa, riippurintoja, vatsamakkaroita, töpöjä jalkoja, ohutta, luonnonkiharaa vauvantukkaani, joka kaiken lisäksi harmaantuu hurjaa vauhtia... yritän harrastaa positiivista ajattelua ja toisinaan onnistunkin näyttämään mielestäni normaalilta, mutta sitten taas - ei tarvita kuin yksi valokuva tai heijastus näyteikkunasta kaupungilla. Voisin oksentaa (en oksenna). Olen niin käsittämättömän rujo ilmestys. Olen alkanut uskoa siihen, että tämä sitkeässä pysyvä ylipaino on minun tapani rangaista itseäni.

Facebookin lapsuuskuva-kampanjan myötä tajusin, kuinka paljon poikani muistuttaakaan minua. En oikein ymmärrä, kuinka joku niin samannäköinen kuin minä voi olla hellyttävän suloinen, täydellinen, vaikka minä itse olen niin kammottavan ruma. Tämä havainto sai minut ajattelemaan, että ehkä minäkuvani ei ole aivan terve. Varmasti itse kukin on kriittinen itsensä suhteen, mutta ei kai syvä inho omaa peilikuvaa kohtaan ole kovinkaan tavallista? Tai normaalia?

Onnellinen sattuma on, että olen löytänyt elämääni ihmisiä, joille ulkonäköni ei näytä olevan ongelma. He ovat tavallisia suomalaisia ihmisiä niin kuin minäkin, eivät käännä minulle selkäänsä silloin, kun täytyy tehdä vaikutus johonkuhun, eivät esitä etteivät tunne minua, rumilusta. (Nimittäin eniten on satuttanut se, kun ihminen, jolle on haavansa luottamuksella paljastanut, kaataakin siihen suolaa.) 

Onnellista on sekin, että olen löytänyt keinon ultimaattiseen rentoutumiseen, jolloin unohdan sen, kuka ja millainen olen, mitä kivikkoja tielläni kulloinkin sattuu olemaan ja mitä minulta vaaditaan. Noina hetkinä minä vain elän ja remmastan, onnellisena ja vapaana. Sellainen tekee ihmiselle sanomattoman hyvää. 

Olen pohtinut paljon kauneuden käsitettä. Minusta ei tule kaunista, vaikka mitä tekisin. Ei sillä, että edes haluaisin olla erityisen kaunis; tavallinen suomalainen on oikein hyvä määritelmä minulle. Olisi siis opittava tulemaan toimeen sen kanssa, mitä on annettu. Miten, se onkin visaisempi kysymys. Jostakin olisi kaivettava esiin sellainen peili, joka kertoisi, mikä minussa on hyvää ja kaunista ja sitten olisi vain opittava uskomaan siihen. Kuulostaa mahdottomalle tehtävälle. 

Jokin osa minusta haluaisi nähdä minut niin kuin muut näkevät: poikani, puolisoni, ystäväni, sisareni, satunnainen vastaantulija kadulla... toinen osa taas pelkäisi paljastuvaa totuutta kuollakseen. Kaikesta huolimatta luulen, etten ehkä kuitenkaan ole niin kammottavan ruma kuin millaiseksi itseni koen. (Voihan olla, että olenkin vieläkin rumempi kuin ymmärrän.) 

Tämä teksti oli nyt tällainen tahdoton oksennus, joka oli pakko tehdä. Olen viimeisen viikon ajan vatvonut tätä asiaa mielessäni niin, etten ole saanut kirjoitettua oikein mitään muuta. En tiedä, osaanko muotoilla ajatuksiani ymmärrettävään muotoon. Vielä vähemmän tiedän sitä, onko tämä teksti tarpeellinen tai hyväksi minulle. 

Mutta ehkä tämä selittää monia asioita. Ainakin minulle itselleni.

Kiitos, että luit.

9 kommenttia:

  1. Iltiksessä oli eilen juttu juuri tästä ongelmasta. Kokeessa FBIn piirtäjä, joka piirtää työkseen tunnistuskuvia rikollisista silminäkijöiden kuvausten perusteella, piirsi kuvan seitsämästä naisesta naisen oman kuvauksen ja sellaisen henkilön kuvauksen perusteella joka ei tuntenut naista entuudestaan. Vieraan kuvauksen perusteella piirretyssä kuvassa nainen oli paljon viehättävämmän näköinen. Naisilla oli siis todellisuutta negatiivisempi käsitys ulkonäöstään.

    Aina löytyy ilkeitä ihmisiä, jotka piinaavat lähimmäisiään. Heillä on maaginen kyky löytää juuri se asia joka on kiusattavalle kipeä. Useimmiten ihmiset eivät kiinnitä juurikaan huomiota toisten ulkonäköön.

    Siitä vaan nauttimaan elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen juttu! Myös se on mielenkiintoista, kuinka kriittinen sitä itsensä suhteen onkaan.

      Poista
  2. Mun piti mennä vaklaamaan tuota sun profiilikuvaa. En näe siinä rumaa ihmistä.

    Tosin minusta kovin harva ihminen on ruma. He, joilla on henkilökohtainen fotoshoppaaja, ovat tietysti jonkinasteisessa etulyöntiasemassa, mutta vain still-kuvissa hekin.

    Tätä on vaikea selittää jotenkin järjellisesti, eikä kukaan ikinä usko minua muutenkaan. Et sinäkään varmaan usko, kun kerron seuraavaksi, että minusta tuossa kuvassasi näytät viehättävältä, jos kohta hivenen kamerasta kiusaantuneelta.

    Tuntematta on tietysti paha mennä diagnosoimaan kellekään vääristynyttä kehonkuvaa, mutta silti tekisi mieli ehdottaa, että sillä voisi olla osansa asiassa. Ja että suolankaatajat ovat vain lieroja.

    Se, mikä tekee ihmisestä kauniin, on kyllä vaikea eroteltava. Ei kai kovin moni nenä tai suu yksinään ole kaunis, tylsä ruumiinosa vain, mutta se, miten suu yhdistyy poskiin tai millaisiin ilmeisiin se taipuu - ne ovat pieniä, hienovaraisia juttuja, mutta juuri niitä kauneimpia. Joita voisi ihailla loputtomasti. Se, millä tavalla on ilmeikäs voi olla esimerkiksi hirveän vaikea nähdä itse tai vangita valokuviin mutta sillä lienee kuitenkin iso merkitys viehättävyyden vaikutelmassa. Lisäksi ihmisellä on yleensä oma peili-ilme. Tai ainakin mun äidillä on. Veikkaan, että mullakin on. Tästä ekstrapoloin. Itseään näkee vain äärimmäisen harvoin likimainkaan toisten silmin.

    Saikohan tästä nyt yhtään mitään selvää? Ei ollut ehkä niinkään tarkoitus rohkaista ... tai no olipas, myönnän, tuntuu aina niin kurjalta kun joku kokee itsensä rumaksi vaikka minä olen eri mieltä (ja oikeassa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, en uskokaan ;). Mutta kiitos <3, ymmärsin kyllä, mitä tarkoitat.

      Poista
  3. Voi tässä sun kirjoituksessa on niin paljon tuttua. Pitkästi lapsuus meni kiusattuna ja onnistuin myös sitten tukahduttamaan tunteitani syöden, edelleen kamppailen jojoillen, kun on hyvä mieli ja kohtuullinen olo-> laihdutan ja saan vähän itsevarmuutta (jonka ei todellakaan pitäisi olla ulkonäöstä kiinni...) ja heti vastoinkäymisten tullen ratkean syömään. Ongelmani olen jo sisäistänyt ja tajunnut, mutta vielä on pitkä sua tarvottavana.

    Mulle vaikeinta on uusien ihmisten kohtaaminen, ajattelen ja tiedostan itseni aivan liian selvästi niissä tilanteissa, yli-analysoin ja reagoin toisen jokaiseen ripsaukseenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta outoa on se, että harvoin tulen uusien ihmisten seurassa edes ajatelleeksi ulkonäköäni. Enemmän sitten tuttujen seurassa. Tulee mieleen, että miten tuo ja tuokin voi olla mun kaveri, kun olen näin ruma enkä osaa mitään hyvin.

      Poista
  4. Samoja ajatuksia ja kokemuksia on itsellänikin. Miksi aina pitääkin verrata itseään muihin, ainahan löytyy kauniimpia (ja nuorempia, laihempia, fiksumpia jne) ihmisiä kuin minä. Olen kuitenkin vähitellen alkanut uskoa vanhaan sanontaan "kauneus on katsojan silmissä" eli olet kaunis niiden silmissä, jotka sinusta välittävät!
    t. Hansu

    VastaaPoista
  5. Minullakin on ajoittain huonorumatyhmävastenmielinen-päiviä. Paras lääke niihin on ruveta tekemään jotain (itselläni palkkatyö toimii hyvin, koska siinä on paljon huomiota vaativia ihmiskontakteja), jotta unohtaa itsensä. Hyödynnän myös joitakin luottovaatteita ja hiukset (lue: suomalainen harveneva hiirenhäntä) saa kätkettyä hatun alle. Jojoilevaan painoon auttaa viikon hyvät unet (sorrun toistuvasti nipistämään vapaa-aikaa yöunista, jolloin aineenvaihdunta napsauttaa päälle stressireaktion ja ajatellessani hernettä lihon n. 23 suklaapatukan verran), kunnon ateriarytmi ja terveelliset ruoat sekä liikunta. Tänä talvena hiihto oli uusi, ilahduttava juttu. Tanssi toimii aina, koska se piristää mieltä, ja kuntosali on antoisaa, kun pääsee rytmiin kiinni. Ehkä voit keksiä oman juttusi helpottamaan ankeita päiviäsi.

    Tunnen sinut muuten livenä enkä ole koskaan pitänyt sinua rumana: sinulla on mm. kadehdittavan kaunis iho, värikäs vaatevarasto ja omaperäiset korut. Olet myös fiksu ja omaat hyvän huumorintajun (= naurat jutuilleni silloin, kun niiden on tarkoitus naurattaa...:P)

    T: Hupelipeikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi :). Sain paljon ajateltavaa ;).

      Poista

Kerrothan mielipiteesi päivän aiheesta. Kiitos!