Tavallinen suomalainen

 Minä olen kärsinyt rumasta ulkonäöstäni niin kauan kuin muistan. Ensin tuli teini-ikä, sitten sadistinen poikaystävä ja sitten - no, olen kohdannut muitakin ulkonäköfasisteja, joiden seurasta on ollut enemmän harmia kuin iloa, vaikka olen heitä ystävikseni erehtynyt luulemaan. (Toki hyväätekeviäkin kohtaamisia on ollut paljon.)

Asia on minulle hyvin kipeä, on ollut aina. Aivan erityisen haastava se on nyt, 35-vuotiaana.

Inhoan syvästi suurta ja kummallisen muotoista nenääni, pieniä (sian)silmiä, paksuja poskia ja matalia poskipäitä, löysää niskaa, kaksoisleukaa, riippurintoja, vatsamakkaroita, töpöjä jalkoja, ohutta, luonnonkiharaa vauvantukkaani, joka kaiken lisäksi harmaantuu hurjaa vauhtia... yritän harrastaa positiivista ajattelua ja toisinaan onnistunkin näyttämään mielestäni normaalilta, mutta sitten taas - ei tarvita kuin yksi valokuva tai heijastus näyteikkunasta kaupungilla. Voisin oksentaa (en oksenna). Olen niin käsittämättömän rujo ilmestys. Olen alkanut uskoa siihen, että tämä sitkeässä pysyvä ylipaino on minun tapani rangaista itseäni.

Facebookin lapsuuskuva-kampanjan myötä tajusin, kuinka paljon poikani muistuttaakaan minua. En oikein ymmärrä, kuinka joku niin samannäköinen kuin minä voi olla hellyttävän suloinen, täydellinen, vaikka minä itse olen niin kammottavan ruma. Tämä havainto sai minut ajattelemaan, että ehkä minäkuvani ei ole aivan terve. Varmasti itse kukin on kriittinen itsensä suhteen, mutta ei kai syvä inho omaa peilikuvaa kohtaan ole kovinkaan tavallista? Tai normaalia?

Onnellinen sattuma on, että olen löytänyt elämääni ihmisiä, joille ulkonäköni ei näytä olevan ongelma. He ovat tavallisia suomalaisia ihmisiä niin kuin minäkin, eivät käännä minulle selkäänsä silloin, kun täytyy tehdä vaikutus johonkuhun, eivät esitä etteivät tunne minua, rumilusta. (Nimittäin eniten on satuttanut se, kun ihminen, jolle on haavansa luottamuksella paljastanut, kaataakin siihen suolaa.) 

Onnellista on sekin, että olen löytänyt keinon ultimaattiseen rentoutumiseen, jolloin unohdan sen, kuka ja millainen olen, mitä kivikkoja tielläni kulloinkin sattuu olemaan ja mitä minulta vaaditaan. Noina hetkinä minä vain elän ja remmastan, onnellisena ja vapaana. Sellainen tekee ihmiselle sanomattoman hyvää. 

Olen pohtinut paljon kauneuden käsitettä. Minusta ei tule kaunista, vaikka mitä tekisin. Ei sillä, että edes haluaisin olla erityisen kaunis; tavallinen suomalainen on oikein hyvä määritelmä minulle. Olisi siis opittava tulemaan toimeen sen kanssa, mitä on annettu. Miten, se onkin visaisempi kysymys. Jostakin olisi kaivettava esiin sellainen peili, joka kertoisi, mikä minussa on hyvää ja kaunista ja sitten olisi vain opittava uskomaan siihen. Kuulostaa mahdottomalle tehtävälle. 

Jokin osa minusta haluaisi nähdä minut niin kuin muut näkevät: poikani, puolisoni, ystäväni, sisareni, satunnainen vastaantulija kadulla... toinen osa taas pelkäisi paljastuvaa totuutta kuollakseen. Kaikesta huolimatta luulen, etten ehkä kuitenkaan ole niin kammottavan ruma kuin millaiseksi itseni koen. (Voihan olla, että olenkin vieläkin rumempi kuin ymmärrän.) 

Tämä teksti oli nyt tällainen tahdoton oksennus, joka oli pakko tehdä. Olen viimeisen viikon ajan vatvonut tätä asiaa mielessäni niin, etten ole saanut kirjoitettua oikein mitään muuta. En tiedä, osaanko muotoilla ajatuksiani ymmärrettävään muotoon. Vielä vähemmän tiedän sitä, onko tämä teksti tarpeellinen tai hyväksi minulle. 

Mutta ehkä tämä selittää monia asioita. Ainakin minulle itselleni.

Kiitos, että luit.